Part 21

Paitsi tuomareita, jotka istuivat penkeillä, seisoi yltympäri alempiarvoisia eli niinsanottuja lautamiehiä, joiden tehtävänä näytti olevan ovien vartioiminen ja tuomarien käskyjen toimeenpaneminen.

Alttarilla oli ristikahvainen miekka, jota pidettiin kristillisen lunastuksen pyhänä vertauskuvana.

Tuskin oli piispamme ehtinyt tarkastella näitä kaikkia, ennenkuin keskimäisenä oikeanpuolisella penkillä istunut henkilö, joka luultavasti oli oikeuden puheenjohtaja, nousi, pani kätensä miekalle lausuen kovalla äänellä valankaavan, jossa tuomarin velvollisuudet luetellaan, ja jonka muut tuomarit ja lautamiehet toistivat hänen jälkeensä syvänä, kumeana hyminänä.

Senjälkeen kääntyi puheenjohtaja läsnäolijoihin kysyen, miksi tuo mies tuolla edempänä sidottuna ja avuttomana makasi heidän edessään.

Vasemmalta penkiltä nousi yksi tuomareista sanoen olevansa syyttäjä.

Suurimmaksi hämmästyksekseen luuli Laurentius tuntevansa mestari Ingelin äänen.

"Tuokaa vanki esiin asianmukaisesti sidottuna", käski puheenjohtaja.

Kuusi miestä tarttui heti vuoteeseen kantaen sen alttarin ääreen.

Kaikki paljastivat väkipuukkonsa, jonka jälkeen kaksi miestä aukaisi valekauppiaan siteet.

"Nouse", käski puheenjohtaja, "ja kuule syytöstä. Ole vakuutettu siitä, että meissä olet löytävä yhtä oikeuttaharrastavia kuin lahjomattomia tuomareita."

Vanki totteli heti; väkipuukot olivat kohotettuina häntä vastaan sen varalta, että hän tekisi pienimmänkin pakenemisyrityksen, mutta hän pysyi tyynenä ja maltillisena; hänen sydämensä ei sykkinyt tavallista nopeammin, hänen silmäluomensa eivät vapisseet, vaikka hän raamatun sanain mukaan oli vaeltaja kuolemanvarjojen maassa, lukemattomien juonien ja vaarojen ympäröimänä.

Puheenjohtaja kysyi häneltä hänen nimeänsä, kansallisuuttansa ja ammattiansa.

"Lars Pedersson", kuului vastaus, "synnyltäni ruotsalainen, ammatiltani kauppias."

"Eikö teillä koskaan ole ollut muuta nimeä?"

"En katso velvollisuudekseni vastata siihen kysymykseen."

"Tiedättekö kenen edessä seisotte?"

"En varmaan, mutta arvaan."

"Sanokaa arvelunne."

"Jesuiittakollegion."

"Siinä tapauksessa tiedätte myöskin, että olisi parempi riippua pohjattoman kuilun partaalla tai maata mestauskirveen alla, jota silkkilanka pidättää putoamasta. Mitä olette tehnyt joutuaksenne semmoisen rangaistuksen alaiseksi?"

"Vastatkoot ne, jotka ovat tuoneet minut tänne."

"Puhu, syyttäjä", sanoi puheenjohtaja, "todista kaikille julki syytöksesi."

"Tämä mies on luterilaisen kerettiläisyyden levittäjä, hän on pyhän veljeskuntamme voimakkaimpia vastustajia ja koettaa kirotulla opillaan vetää puoleensa kirkon uskollisia puoluelaisia."

"Tämä on ankara syytös. Mitä sinulla on vastaamista."

"Ensiksikin, että kuulun kansaan, joka on tottunut antamaan täydet oikeudet jokaiselle; mutta minä olen myöskin matkustaja, joka tietää, ettei hänellä ole mitään oikeutta asettaa muiden maiden tapoja ja asetuksia vastaan. Minä tunnustan siis, että olen teidän uskonkappaleistanne puhunut tavalla, joka ei ole itselleni eduksi, mutta sen tein nuoruuteni ystävälle aavistamatta, että mikään salaurkkija vainuili sanojani."

Vasemmalta penkiltä kuului sipinää, ja yksi sanoi ääneen:

"Anna ainaiseksi tukkia hänen suunsa!"

Se oli Bellini, joka näin puhui.

"Katson tarpeelliseksi lisätä", virkkoi kauppiaamme, "että olen ajatuksiani, pidettäköön niitä sitten oikeina tai väärinä, lausunut ainoastaan kotimaassani tai myöskin Pommerissa, siis puolueettomassa maassa, missä tiliä tuomioistuimella ei ole laillisia oikeuksia. Mutta ne ovat ja pysyvät aina samoina, ne tahdon aina tunnustaa, vaikkapa miekan kärki olisi asetettu rintaani vasten."

"Syyttäjä", virkkoi puheenjohtaja, "mitä on sinulla vastattavaa tähän?"

"Että hänen solvaiseva kielensä on panetellut ja häpäissyt meitä", huudahti Bellini, "jonkatähden hän on ansainnut, että se revitään hänen suustaan."

"Pidetäänkö täällä tuollaisia vihanpurkauksia pätevinä todistuksina?" kysyi lannistumaton ruotsalainen.

"Hupsu muukalainen!" keskeytti puheenjohtaja. "Tiedä, että se, joka on saavuttanut oikeuden istua meidän joukossamme, on osoittanut sellaista luonteen pyhyyttä, että se asettaa hänet korkeammalle muita ihmisiä. Syytöksen, jonka joku meistä tekee, voi kumota ainoastaan veljeskuntamme jäsen, jolla on korkeampi arvo."

"Siinä tapauksessa olkoon Jumala minulle armollinen, minä voin ainoastaan asettaa turvani Herraan!"

Mutta samassa nousi se henkilö, joka istui puheenjohtajan oikealla puolella; hän oli pitkä, vähän kumarassa. Heti kun hän aukaisi suunsa, tunsi Laurentius hänen äänensä; hän oli Jaakko Warden.

"On totta", sanoi hän, "että syytetty on puhunut varomattomasti, mutta se ei ole tapahtunut siinä aikomuksessa, että kukaan sen johdosta tulisi luopumaan uskonnollisesta vakaumuksestaan, vaan se on ollut kahden vanhan ystävän tuttavallista keskustelua. Jos siinä on ollut kuuntelijoita, niin se on tapahtunut molempain tietämättä; minä olen sitä mieltä, että syytetty vapautettaisiin ja annettaisiin maailmalle takaisin." Hän kumarsi ja istui nopeasti.

Puheenjohtajan vasemmalla puolella istuva, nähtävästi hyvin vanha mies nousi vaivalloisesti seisoalleen.

"Toivokaamme", lausui hän, "ettei syytetty palattuaan taas kotimaahansa ainoastaan kiitollisena muistele armahtavaisuuttamme ja anteeksiantavaisuuttamme, vaan myöskin tästälähin tulee uskolliseksi ystäväksemme ja puoluelaiseksemme." Senjälkeen hänkin kumarsi ja istui.

Kokouksessa ohjain kesken alkoi kuiske, josta saattoi erottaa sanat: "Ruotsin arkkipiispa!"

"Vapautustuomio on julistettu", huudahti puheenjohtaja; "mutta, syytetty, jääkööt tämän yön salaisuudet sydämesi syvimpään kätköön. Älä isällesi tai äidillesi, puolisollesi, pojallesi tai tyttärellesi hiiskahda tästä; tästä et saa puhua kovaa etkä kuiskimalla, et kirjoittaa kirjaimilla etkä muuten ilmoittaa merkeillä tai vertauskuvilla. Tottele tätä käskyä, ja riemuitkoon sydämesi vavistuksessa, sillä vaikka tuhatkin penikulmaa olisi meidän väliämme, saavutamme sinut kuitenkin aina milloin tahdomme."

Kuin taikavoiman vaikutuksesta sammuivat kaikki tulisoihdut yhdellä kertaa.

Laurentius tunsi taas voimakasten käsien tarttuvan itseensä. Varovasti hänet laskettiin vuoteelle, joka vietiin laskuluukulle.

Nostokone pantiin käymään, ja hän tunsi vuoteen kohoavan, kunnes hiljainen sysäys ilmaisi, että hän taas oli kamarissa, missä oli käynyt levolle.

Hän ei voinut nukkua, mutta hän kiitti kaikesta sydämestään Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestaan.

Päivän koittaessa hän nousi; hän halusi taas kotiin ja päätti ottaa Didrikin mukaansa. Kukapa tietää, mitä muuten tapahtuisi.

Vanha tallirenki aukaisi portin hänelle, ja hän riensi ravintolaan.

Suuresti hän hämmästyi tavatessaan erään nuoren miehen Didrikin luona.

"Rakas isä!" huudahti tämä syöksyen hänen syliinsä, ikäänkuin ei olisi ollut aivan varma asiasta.

"Setäni", sanoi vieras, "oletteko ehkä kokonaan unohtanut minut?"

Piispa syleili molempia nuorukaisia. "Tämä on melkein liian suuri onni yhdellä kertaa", sanoi hän; "rakkaan veljeni ainoa poika."

Reginald sai nyt kertoa, kuinka ihmeellisesti hän oli joutunut heidän seuraansa ja kuinka molemmat serkukset olivat jääneet kotiin odottamaan tietoja Animalta.

Kohta senjälkeen tuli Animakin. Nähdessään piispan kävi hän ensin aivan kalpeaksi; sitten hän heittäytyi hänen syliinsä kyyneleet silmissä.

"Mikä Jumalan ihme!" huudahti hän. "En tahdo tietää mitä on tapahtunut. Te elätte! Siinä on kyllin!"

Heti senjälkeen tuotiin suori, kauppias Lars Pederssonille osoitettu kirje.

Siinä olivat kaikki ne paperit, jotka häneltä oli otettu pois, mutta ei muuten sanaakaan.

Piispan tiedusteluihin vastasi Reginald, että hän oli hoitanut opettajanvirkaa eräässä koulussa Ruppinissa, mutta aikoi nyt matkustaa Wittenbergiin opintojansa jatkamaan.

"Sinne minäkin palaan vielä tänä päivänä", sanoi Anima kertoen sitten miten oli eronnut Olavi Krummesta.

"Luulenpa, että teemme viisaimmin, jos kaikin lähdemme täältä niin pian kuin suinkin", arveli piispa.

"Rakas isä, enkö minä saa seurata sinua Stralsundiin?"

"Sinä tulet minun kanssani Ruotsiin."

"Entä opintoni?"

"Saavat jäädä vuodeksi tai pariksi; ukkospilvi on uhkaamassa meitä."

"Pelkäätkö jonkun kostoa?" kysyi Anima katsoen häntä tuskallisesti.

"Ehkäpä. Me lähdemme tänään!"

Mutta sitten sovittiin siitä, että Anima ja Reginald seuraisivat heitä Stralsundiin. Vaunuja ei oltu vielä myyty, ja niihin mahtui hyvin neljä henkilöä.

Välttämättömät ostokset tehtiin tavattoman nopeaan ja seuraavana aamuna lähdettiin matkaan.

Olipa kuin olisi joku uusi side ollut kiinnittämässä näitä neljää toisiinsa. He tunsivat, etteivät he erottuaan enää tapaa toisiaan tässä maailmassa. Ja kolme heistä oli oppinut luottamaan toisiinsa ja rakastamaan toisiansa.

Anima oli nyt niinkuin edelliselläkin kerralla yrityksen johtavana sieluna, hän teki matkan helpoksi ja mukavaksi.

Stralsundiin saavuttuaan saivat he vielä viettää päivän yksissä, ennenkuin laiva lähti Ruotsiin. Silloin päätettiin, että Anima palaisi Wittenbergiin samoissa vaunuissa. Reginald olisi hänen suojelijanansa, ja piispa suorittaisi matkakustannukset. Anima ei kiitellyt, mutta hänen silmänsä olivat kyynelissä ja hän puristi lujasti piispan kättä rintaansa vasten.

Kaikki neljä menivät yhdessä laivalle.

Silloin Anima otti esille Melanktonin paperit ojentaen ne piispalle.

"Olisitteko unohtanut nämä?" kysyi hän.

"Olisinpa ihmetellyt, jos sinä olisit unohtanut."

Syleily ja suutelo vielä.

"Entä minä?" sanoi Didrik.

Anima epäili hetkisen, sitten hän suuteli Didrikiä ja juoksi posket hehkuvina maihin.

Niin he erosivat.

Kun maa oli jäänyt matkustajain näkyvistä, puhkesi Didrik valtavaan itkuun koettamattakaan salata sitä.

"Poika raukkani, sinä pidit hänestä paljon."

"En tiedä mistä syystä", nyyhkytti tämä. "Aluksi en voinut sietää häntä."

"Niinpä toisinaan käy... Hän on kelpo tyttö, eikä kukaan tiedä mitä vielä voi tapahtua."

"Reginald ehkä, mutta en koskaan minä."

Nuoressa sydämessä vaihtuvat ajatukset helposti; Ruotsin rannikon näkyminen vaikutti elähyttävästi isään ja poikaan. Miten olivatkaan asiat kuuden kuukauden aikana muuttuneet rakkaassa isänmaassa, ja kuinka paljon hänellä olikaan kerrottavaa äidille ja siskoille!

* * * * *

Jälleennäkeminen oli suloista, sanomattoman suloista.

"Ei puutu mitään onnestani, kun saan teidät molemmat takaisin", sanoi rouva Elisabet.

Mutta kun Laurentius sittemmin täydellä luottamuksella kertoi, missä hengenvaarassa hän oli ollut, vetäytyi hän vavisten miehensä syliin sanoen:

"Onneni on liian suuri saadakseni sitä kauan nauttia."

Niin paljon kuin mahdollista oli piispa pysynyt erillään valtiollisista kysymyksistä. Jokaisen isänmaanystävän tavoin hän katsoi pelolla ja levottomuudella tulevaisuuteen; mutta hänen omassa vaikutuspiirissäänkin oli syntynyt sellaisia erimielisyyksiä kirkollisissa seikoissa, että vaadittiin voimakasta kättä ohjaamaan niitä oikeaan.

Paperit, jotka hän oli tuonut mukanansa, olivat hänelle hyvänä apuna useiden tärkeiden kysymysten ratkaisemisessa, ja hän ryhtyikin niihin heti.

Mutta alussa vuotta 1566 puhkesi kauhea kulkutauti raivoamaan Upsalassa. Sen uhriksi joutuivat niin ylhäiset kuin alhaisetkin, löysipä se tien arkkipiispankin asuntoon.

Neljä täysikasvuista poikaa, jotka olivat vanhempainsa ilo ja ylpeys, lankesi toinen toisensa jälkeen kuin nuoret vesat viikatteen edessä.

Arkkipiispa itse siunasi heidät viimeiseen lepoon. "Hyvä teidän", sanoi hän, "jotka jo olette satamassa. Valmistakaa sijaa meille, jotka vielä ikävöiden ojennamme käsiämme kohden isänkotia."

"Luuletko, että saamme pitää ne kolme, jotka vielä ovat jäljellä?" kysyi Elisabet pelolla ja vavistuksella.

"Rakkahimpani, pankaamme kätemme ristiin ja sanokaamme: 'Herra, ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä!'"

14.

MIELENHÄIRIÖ ALKAA.

Meidän tulee nyt palata onnettomaan kuninkaaseen.

Kauan hän ei voinut olla erillään suosikistaan, ainoasta, joka arvasi hänen ajatuksensa.

Aluksi sai Yrjö Pietarinpoika viipyä hänen luonaan ainoastaan lyhyen hetken, jonka jälkeen hänet lähetettiin pois ja kiellettiin enää näyttäytymästä.

Mutta suosikkipa oivalsikin asiansa paremmin. Nöyränä ja matelevana hän tuli joka päivä, eikä Eerikillä ollut sydäntä kieltää häntä suutelemasta hänen käsiään ja kostuttamasta niitä kyynelillään.

Sitäpaitsi oli hänellä aina jotakin uutta kerrottavanansa. Toisinaan hän kertoi sotatapauksista, toisinaan taas mitä kuninkaasta puhuttiin sekä aateliston että kansan keskuudessa.

Ei kellään ollut niin selvillä, mitä milloinkin tapahtui, kuin Yrjö Pietarinpojalla.

Mutta niinpä olikin luonnollista, että hän ennen muita oli kuninkaan ystävä.

Senkötähden he tahtoivat saada hänet pois; oliko hän ehkä heidän tiellänsä?

Jos hän olikin menetellyt ankarasti Niilo Sturea kohtaan, niin kukapa voi sanoa, ettei Niilo Sture ollut sitä ansainnut?

Eikö Ceciliakin ollut pyytänyt rangaistusta hänelle; kyllä siinä lienee ollut hyvät syynsä.

Mutta kuningas oli vikapää kaikkeen, kaikki kävivät hänen kimppuunsa.

Kaikki paitsi Yrjö Pietarinpoika; hän oli todellinen ja luotettava ystävä, toisinaan ehkä liian ankara, mutta olihan hän niin ylen harras ystävyydessään.

Hän saattoi yhtä vähän kuin Eerikkään sietää ylimyksiä, jotka suvaitsivat pitää kuningasta vertaisenaan, häntä, jota halutti tallata heidät jalkoihinsa.

Yrjö oli sanonut, etteivät he parempaa ansainneetkaan, ja siinä hän oli oikeassa.

Ja hänestä Eerik tahdottiin erottaa. Tekisiköhän hän hänet lähimmäksi miehekseen, toimittaisi kaikki hänen kauttansa osoittaakseen siten, miten halveksi kaikkien muiden neuvoja.

Näin liitelivät kuninkaan ajatukset yhtämittaisessa kiertokulussa. Hän ei voinut saada niitä eriämään omasta itsestään; itsensäsäilytys oli hänen elämänsä ainoa päämaali.

Mutta senjälkeen, tai oikeammin yhteydessä sen kanssa, täytti hänen mielensä rakkaus Kaarinaan.

Yrjö Pietarinpoika oli vannonut saattavansa tämän perikatoon, mutta ei uskaltanut tehdä pienintäkään muistutusta häntä vastaan. Se vain olisi saattanut kuninkaan vimmaan, ehkäpä vielä vienyt suosikilta hengenkin.

Nyt oli hän toki tehnyt suunnitelmansa. Ei hän tiennyt itsekään, eukkonsako vai piruko oli häntä ollut auttamassa; mutta onnistua sen täytyi, ellei Kaarina ollut sellainen noita, että kaikki hornan henget tottelivat häntä.

Tuo nuori nainen eleli hyvin yksinäistä elämää. Paitsi kuningasta oli tohtori Benediktus ainoa, joka kävi hänen luonansa. Mutta saatuaan pikku tyttönsä ei hän välittänyt kenestäkään muusta, vaan näytti tyytyväiseltä ja onnelliselta.

Vain kerran päivässä ja melkein aina samaan aikaan tuli kuningas hänen luokseen ja viipyi siellä usein monta tuntia. Kaarinalla oli erinomainen kyky saattaa hänet hyvälle ja iloiselle tuulelle, ja hänen luotaan tultuaan oli kuningas hetkisen tavallistaan parempi.

Eräänä päivänä, kun Kaarina oli yksin, sai hän kirjeen nuoruutensa ystävältä Maksimilianilta. Tämä oli kohonnut vänrikiksi ja oleskeli nyt Tukholmassa erään tuttavansa luona. Hän oli tullut Kaarinan tähden ja toivoi tämän iloisesti ottavan vastaan vanhan ystävän, joka kiihkeästi halusi tavata häntä.

Kaarina tuumaili aluksi antaa myöntävän vastauksen, mutta sitten hän muisti kuninkaan kiellon ja sanoi, että, niin paha kuin hänen mielensä siitä olikin, hänen täytyi vastata kieltävästi. Maksimilian sai kuitenkin nähdä hänet; hän lupasi istua ikkunan ääressä ja nyökäyttää hänelle päätään hänen siitä ohi mennessään.

Tämä tapahtui muutamia kertoja.

Sitten sai Kaarina taas kirjeen, jossa mainittiin, että Maksimilian aikoi lähteä sotaan ja että jollei hän sitä ennen saanut puhutella Kaarinaa, oli hän vakavasti päättänyt etsiä kuolemaa, sillä hän tiesi siitä, ettei Kaarina enää välittänyt hänestä.

Kaarina itki katkeria kyyneleitä. Hän ei tahtonut mielellään tehdä kuninkaan tahtoa vastaan, mutta nyt oli Maksimilianin henki kysymyksessä, ja antaisihan Eerik sen anteeksi. Eihän hän ollut koskaan tehnyt mitään vastoin hänen tahtoaan.

Kuitenkin vallitsi hänessä jonkinlainen levottomuus; hän oli antanut lupauksensa, pitäisikö hänen nyt peruuttaa se?

Silloin tuli Benediktus. Hän huomasi heti, että jotakin oli tekeillä, mutta mitä?

Kaarina oli hyvin hämillään. Vihdoin hän sanoi: "Illalla tohtori ei saa tulla tänne."

"Miksi en?"

Kaarina pudisti päätään. "Älkää kysykö."

"Tuleeko kuningas?"

"Ei."

"Joku toinenko?"

Hän nyökäytti päätään.

"Sehän on kielletty."

"Vain tämän kerran", sanoi Kaarina rukoilevasti.

"Hyvä ystäväkö?"

"Hyvin rakas ystävä."

"Eihän vaan Maksimilian!" huudahti tohtori säikähtyneenä.

"Kyllä, juuri hän!"

"Se ei saa tapahtua!"

"Mutta muuten hän lopettaa itsensä." Ja Kaarina kertoi kirjeistä ja niiden sisällyksestä.

"Näytä ne minulle."

Hänellä ei ollut niitä jäljellä; tuoja oli heti vienyt ne takaisin. Ainoastaan pieni lippu oli unohtunut.

Tohtori otti sen. "Lapsi raukka", sanoi hän, "mihin ansaan sinut onkaan vietelty!"

Kaarina nauroi; kuningas sai olla saapuvilla, jos tahtoi, sanoi hän.

"Minä olen saapuvilla", sanoi tohtori vakavasti; "luulen, että se hyödyttää sinua enemmän."

"Maksimilian ei pidä siitä."

"Hm, ehkäpä se toki pelastaa hänen henkensä."

"Hänen henkensä? Luuletteko, että..."

"Vähemmästäkin on moni sen menettänyt."

Kaarina pillahti valtavaan itkuun.

"Ole tyynenä ja vaiti, tee kaikki niinkuin minä käsken."

Kaarina lupasi, mutta kerran toisensa perästä hän kyseli: "Mitähän syytä kuninkaalla olisi pahastua siitä?"

Benediktus väitti, että hän ei ollut täydelleen pitänyt lupaustaan, ja Kaarina myönsi, että se oli kyllä pahasti. Hän lupasi, ettei enää koskaan tee niin.

Tohtori jäi hänen luokseen päivälliselle. Hän huomasi, että tässä oli vaara tarjolla.

Koko ajan puhui Kaarina lapsuudestaan, sisaruksistaan ja leikkikumppaneistaan, etenkin Maksimilianista.

Eräs palvelijattarista tuli sisään sanoen Kaarinalle, että ulkona oli joku, joka tahtoi puhutella häntä.

"Saa tulla sisään", sanoi Kaarina katsoen tohtoriin.

Mutta tämä huomasi kyllä, että hänen oli vaikea salata iloaan.

"Ei se käy laatuun, tulkaa ulos", sanoi palvelijatar ja antoi merkin Kaarinalle.

Tämä nousi nopeasti.

"Odota, ota minut mukaan", sanoi tohtori tarttuen Kaarinan käsivarteen. "Varovaisuutta!" kuiskasi hän.

Ulompi huone oli koko lailla suurempi. Benediktus huomasi heti kuninkaan kätkeytyneen verhojen taakse. Nuori vänrikki tuli vastaiselta puolelta; hämillään hän pysähtyi ovelle, mutta nähdessään Kaarinan hän kiiruhti hänen luokseen huudahtaen: "Vihdoinkin!"

Kaarina tahtoi juosta häntä vastaan, mutta tohtori pidätti hänet siitä.

"Nuori mies", sanoi hän, "minun pyynnöstäni ottaa Kaarina rouva teidät vastaan."

"Valehtelette, vanha herra", kuului närkästynyt vastaus. "Yhtä hyvin olisi hän voinut jättää sen tekemättä. En tahdo olla mistään teille kiitollisuudenvelassa."

"Olen hyvin iloinen nähdessäni sinut, Maksimilian", lausui Kaarina, "enkä tiedä, miksen saisi sanoa sitä sinulle", lisäsi hän itkien.

"Sentähden että nyt olemme liian alhaisia ollaksemme sinun ystäviäsi. Sinä et enää saa pitää meistä niinkuin ennen."

"Minä tulen aina pitämään teistä. Muistatko, Maksimilian, kuinka paljon pidimme toisistamme?"

"Minä pidän vieläkin. Oi Kaarina, sinä olet riistänyt sydämeni rinnastani." Hän tahtoi tarttua Kaarinan käteen.

Kuningas oli hiipinyt esiin ja tarttunut Benediktusta käsivarteen; katsellen hänen olkansa yli hän kuunteli ahnaasti jokaista sanaa, mutta kun Maksimilian aikoi tarttua Kaarinan käteen, ärjäisi hän: "Vahti!" -- tempasi Kaarinaa kädestä ja heitti hänet pois.

Useita sotamiehiä syöksyi sisään, vänrikki yritti vastarintaa, mutta hänelle pantiin kapula suuhun, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa.

Kohta senjälkeen tuli Yrjö Pietarinpoika ja kysyi kumartaen, tahtoiko kuningas mitään.

Tämä seisoi ällistyneenä ja tuijotti eteensä.

Benediktuksen läsnäolo oli hyvin epämieluisana yllätyksenä prokuraattorille; mutta vielä ei toki ollut varmaa, oliko hänen tuumansa mennyt tyhjiin.

Kaarina makasi tiedottomana.

"Onko mies varmassa säilössä?" ärjyi kuningas.

"Hän on jo kuollut!"

Kuningas iski silmää; se rauhoitti häntä nähtävästi.

Kylmä väristys kävi läpi tohtorin, ja tuskin hilliten harmiaan hän sanoi osoittaen Kaarinaa:

"Eikö hänkin saa kuolla ilman muuta?"

"Kaarina! Kaarinani!" Eerik nosti hänet maasta ja sulki syliinsä, hyväili häntä, puhutteli häntä mitä hellimmillä nimityksillä kyynelten virtaillessa hänen silmistään.

Molemmat läsnäolijat katselivat tätä ihmetellen.

Vihdoin Kaarina aukaisi silmänsä ja loi kysyvän katseen kuninkaaseen. "Missä minä olen?" sanoi hän silmäillen kummastellen ympärilleen.

Silloin muisti palautui. "Eikö totta, Eerik, olethan sinä antanut hänelle anteeksi?" Hän kietoi käsivartensa kuninkaan kaulaan. "Rakkautemme tähden", kuiskasi hän, "on hän kunnostava itseänsä sodassa, ja sitten sinä ylennät hänet ja minä toimitan hänet naimisiin Annan, sisareni kanssa; hän pitää paljon Maksimilianista, sen tiedän."

Eerik vetäytyi pois hänen hyväilyistään. Hän näytti kärsivän niistä.

Benediktukselle hän kuiskasi: "Henkesi uhalla älä ilmaise hänelle sanaakaan."

Prokuraattori rykäisi: "Ihmettelen miten tämä on tapahtunut", kuiskasi hän Benediktukselle.

"Lemmon juonia!" vastasi tämä.

"Kenenkähän toimesta?" uteli konna.

"Niin, sanokaa sitä."

"Miten te tänne tulitte?"

"Kaarina kutsutti minut."

"Mitä varten?"

"Lukemaan kirjeitä."

"Niitä hänellä ei ollut."

Vastaus tuli äkkiä, ajattelematta, ja Yrjö sai yskänpuuskan.

"Ei, sen tiedän, te olette ottanut ne takaisin."

"Minä! Pitäkää varanne!" Pöhöttynyt, punakka naama muuttui kellankarvaiseksi, ja hän kääntyi pois.

Kaarina vietiin vuoteeseen, ja levottomuutta herättävä heikkous valtasi hänet.

Eerik oli aivan suunniltaan; Kaarinan viattomuuden hän kyllä tiesi, sitä ei kenenkään tarvinnut sanoa hänelle.

Voi sitä, joka oli rohjennut yrittää saada edes epäilyksen varjoa lankeamaan hänen rakastettunsa päälle!

Suosikin täytyi mukautua puhumaan hänestä mitä suurimmalla osanotolla.

Vanha Benediktus istui joka päivä pitkät ajat hänen vuoteensa ääressä puhuen hänelle rauhoittavia lohdutuksen sanoja, joita hän halukkaasti kuunteli.

"Enkö saa kysyä kuninkaalta, mihin hän on lähettänyt Maksimilianin?" kysyi hän avomielisesti.

"Älä kysy, lapseni. Se osoittaisi luottamuksen puutetta."

"Te sanotte, että hänen on hyvä olla."

"Parempi kuin koskaan ennen."

"Eikö hän enää ole minulle vihainen?"

"Ei, nyt hän rukoilee Jumalaa teidän puolestanne."

"Niin minäkin rukoilen hänen puolestaan", sanoi Kaarina pannen laihat kätensä ristiin.

"Oikein, rukoilkaa toistenne edestä."

"Enkö koskaan saa tavata häntä?"

"Saat, vastedes."

"Tapaatteko te hänet ennemmin?"

"Toivottavasti."

"Viekää hänelle tervehdykseni."

"Sen lupaan."

"Ja sanokaa", hän laski kätensä tohtorin käteen, "sanokaa hänelle, että toivoisin sydämestäni hänen menevän naimisiin Annan, sisareni kanssa. Anna pitää niin paljon hänestä, ja olisi niin lohdullista saada ajatella heidän onneaan." Vanha tohtori lupasi kaikki, mitä hän pyysi. Hänen sydäntään tällainen petteleminen kirveli, mutta totuuden paljastaminen olisi ollut vielä julmempaa.

Parasta siis, että hän niin kauan kuin mahdollista sai elää tietämättä kaikesta siitä ilkeydestä ja kaikista niistä juonista, jotka häntä ympäröivät.

Että Yrjö Pietarinpoika oli äskeisten yritysten alkuunpanija, oli Benediktuksesta päivänselvää. Mutta hänellä ei ollut mitään todistuksia; sentähden hän ei uskaltanut syyttää häntä julkisesti. Seurauksena olisi vain ollut hänen oma perikatonsa, ja Kaarina tarvitsi kyllä vanhan ystävänsä ja ainoan uskottunsa.

Mutta Eerikkin ymmärsi, että jonkun toisen oli täytynyt olla tässä juonittelemassa, ja hän koetti saada selville, kuka tuo toinen oli.

Hän ei rohjennut eikä tahtonut puhua Kaarinan kanssa. Tämä olisi ehkä vain saanut häneltä tiedon murhasta ja syyttänyt häntä siitä. Ei, hän ei saanut tietää mitään siitä.