Part 20

Sitten hän kysyi Didrikiltä, oliko tämä halukas tulemaan hänen kanssaan vanhaan harmaaveljesluostariin. Huhu kertoi, että siellä vihittäisiin virkaansa uusi apotti, mutta kun se tapahtui ilman viranomaisten suostumusta, arveltiin siellä syntyvän kiivaita kahakoita.

Didrik oli heti valmis. Hän sanoi, ettei hän ollut vähintäkään levoton isänsä suhteen, ja niin he lähtivät heti.

13.

MUISTORIKAS KOHTAUS.

Pyhän Maarian luostari oli puolen penikulman päässä Ruppinista.

Tiellä lähellä sitä oli kumossa risti, joka aikoinaan oli ollut suuri ja komea, mutta nyt oli vain muodottomana möhkäleenä, josta kappaleita oli hakattu irti, viety pois ja käytetty hyvinkin halpa-arvoisiin tarkoituksiin.

"Katsohan, tuollaista hävitystä!" kuiskasi Anima osoittaen puoleksi revittyä luostaria.

Suuri osa siitä oli raunioina; tuli oli tuhonnut pitkän rivin munkkikammioita puhkoen auki niiden seinät, ja ainoastaan ulkomuurien vahvempi rakenne oli voinut rajoittaa sen hävitystyötä.

Vain apotin asunto luostarin oikeassa sivustassa näytti asuttavalta, ja Anima kuiskasi seuralaiselleen, että jäljellä olevat munkit asuivat siinä.

Mutta puutarhat ja pylväskäytävät olivat kaikki rappiolla ja raastettuina.

Ikäänkuin toisiaan kartellen kuljeksi kummallisia haamuja yltympäri.

Pääportti oli pönkitetty kiinni, ja Anima vei seuralaisensa eräälle syrjässä olevalle pikkuportille, jolle kolkutti hiljaa kolmasti.

Eräs vanha näivettynyt ukko aukaisi sen melkein kohta ja tuijottaen Animaan puhkesi itkuun sanoen: "Rakas, kadotettu lapsi!"

"Tänne tuodaan illalla Olavi Krummelta paljon hyvää tavaraa", sanoi Anima; "hänen tähtensä täytyy teidän laskea meidät sisään."

"Tulkaa, tulkaa! Kauhu on täällä täyttävä sydämenne." Tuskaisesti kiirehtien sulki ja lukitsi vartija portin sekä vei heidät sitten useiden pimeiden ja kiemurtelevien käytävien läpi jupisten:

"Ei kuulu kellojen soittoa, ei pidetä juhlallisia messuja eikä aukaista portteja, ja isät piiloutuvat."

"Eikö täällä valita uutta apottia?" tiedusteli Anima. "Kukapa rohkenisi ottaa tuon toimen vastaan, kuka, kuka?"

Vielä aukaistiin pieni ovi, ja he olivat kirkossa. "Piiloutukaa tänne", sanoi ukko, "veljet tulevat pian ja minä heidän etunenässään. Tässä kunnianarvoisessa talossa ei ole ketään, joka voisi pitää huolta kaikista virkatoimista, paitsi vanhaa ukkoraiskaa!"

Hän kiiruhti pois, ja Didrik lähti lähemmin tarkastelemaan kirkkoa.

Se oli suuri ja holvikattoineen; luultavasti se oli rakennettu neljännentoista sataluvun alkupuolella. Mutta kaikki kuvat olivat sieltä ryöstetyt, pirstaleita vain makasi siellä-täällä huiskin-haiskin; miekkoja ja keihäitä, jotka ennen olivat koristaneet vainajien kilpiä, oli penkeillä ja lattialla.

Hurskaat pyhiinvaeltajat olivat koristaneet suojeluspyhäinsä alttareita kallisarvoisilla koristuksilla ja lahjoilla. Nämä olivat osittain viedyt pois, osittain revityt maahan, ja itse pyhimyskuvat viruivat kädettöminä ja jalattomina lattialla kumoon heitettyinä, kalleudet ryöstettyinä.

Raastaminen oli tapahtunut jo muutamia kuukausia sitten, mutta munkit olivat niin perin-pohjin kadottaneet rohkeutensa, etteivät olleet kyenneet korjaamaan kirkkoa edes kutakuinkin säädylliseen kuntoon.

Uuden apotin valitseminen oli ennen ollut kirkon suurimpia juhlia.

Semmoisissa tilaisuuksissa aukaistiin ovet selkiselälleen, ja uusi apotti näyttäytyi täydessä loistossaan, sormuksineen, hiippoineen ja messupukuineen. Harmaahapsiset lipunkantajat ja nuoret kuoripojat kävivät hänen edellään pitkän munkkijonon häntä seuratessa.

Urut soivat juhlallisen riemuisesti, ja suuri, sulosoinnukas, näkymätön kuoro yhtyi seurakunnan kanssa laulamaan ylistysvirttä.

Miten toisin olikaan nyt!

Seitsemän, kahdeksan vanhaa miestä astui kiirehtien toinen toisensa jälkeen rappiolla olevan kuorin läpi pääalttarin ääreen. He näyttivät surun ja pelon valtaamilta.

Uusi apotti sen sijaan kävi vakavin, juhlallisin askelin; hänen olennossaan oli jotakin tyyntä ja rohkaisevaa.

Nyt hän seisoi paljain jaloin vanhan tavan mukaan ja paimensauva kädessään pääalttarin rappeutuneilla portailla.

Sormus ja jalokivillä koristettu hiippa olivat joutuneet ryöstäjäin saaliiksi.

Ei ketään aatelisia ollut saapuvilla kunnioitustaan osoittamassa, ei yhtään piispaa läsnä vihkimistilaisuudessa.

Kiirehtivin ja hätäilevin juhlamenoin jouduttivat harvat jäljellä olevat veljet toimitusta antaen uudelle apotillensa rauhansuutelon hengellisen kunnioituksensa osoitteeksi.

Senjälkeen pidettiin kiireimmiten messu, ja pappi, joka toimitti alttaripalvelusta, taukosi vähänväliä kuuntelemaan. Eikä hän syyttä tehnytkään sitä, sillä hymnin paussien aikana kuului kummallista ääntä ensin etäämpää, sitten yhä lähempää ja lopuksi aivan kirkon muurien juurelta hämmentäen hälinäänsä täydelleen niiden äänet, jotka sisällä toimittivat hartauttansa.

Ulkoa kuului metsästystorven törähdyksiä miten milloinkin, ilman keskinäistä yhteyttä; sieltä kuului kulkusten kilinää, rumpujen pärinää, säkkipillien vinkunaa, symbaalien räminää ja vuoroin nauravan, vuoroin uhkaavan kansanjoukon huudahduksia.

Siellä oli vaimoja, lapsia ja miehiä sekaisin pitämässä niin kauheata melua, että luostarihymnit hävisivät kuulumattomiin ja sitten taukosivat kokonaan.

Munkit katsoivat kauhistuneina ympärilleen ikäänkuin pakopaikkaa etsien; mutta apotin vapaa ja peloton ryhti sai heidät häpeämään, ja he kokoontuivat nyt kaikki hänen ympärilleen.

Ennenkuin jatkamme, tulee meidän ilmoittaa lukijoillemme, ettei roomalainen kirkko mahtavuutensa ja kukoistuksensa aikoina ainoastaan sietänyt, vaan vieläpä kehottikin panemaan toimeen semmoisia näytelmiä, jommoisesta nyt aiomme kertoa.

Tarkoituksena oli saada kansa tällaisilla vallattomilla kujeilla, jotka toisinaan olivat lapsellisia, unohtamaan ja olemaan vastustelematta niitä kieltäymyksiä ja puutteita, joihin kirkko muuten velvoitti heitä.

Kaikista pilkan ja kujeilun aiheista olivat kirkolliset juhlamenot ja tavat yleisimmin käytetyt ja suositut, ja omituista kyllä, tämä tapahtui papiston omalla luvalla ja suostumuksella.

Paavinvallan kukoistusaikana ei siinä nähty mitään vaaraa; saattoihan varmasti ohjattava ja hillittävä hevonen toisinaan laitumella vapaasti piehtaroida ja kirmailla sekä suunnata potkunsa vaikkapa omaa isäntäänsä kohden.

Mutta nyt olivat ajat muuttuneet; uskonpuhdistus sai yhä enemmän jalansijaa, ja nyt pelättiin näitä huvituksia, joissa kirkko ja kaikki, mitä se piti pyhänä, joutui purevan pilkan esineeksi.

Viime aikoina oli kyllä koetettu lakkauttaa tätä sopimatonta ilveilyä, mutta rahvas oli niin itsepintaisesti kiintynyt tällaisiin mieleisiinsä huvituksiin, ettei ollut niinkään helppoa saada sitä luopumaan narripaavistaan, nulikkapiispastaan ja hupsu-apotistaan.

Tällainen viimemainittu oli nyt täydessä juhlapuvussaan lähenemässä Pyhän Maarian luostarin kirkonovea esiintyen todellisen apotin ja hänen seurueensa elävänä irvikuvana.

Hupsu-apotiksi oli valittu lyhyt, tanakka mies, joka oli varustettu hyvin täytetyllä tekovatsalla; päässä oli hänellä nahkainen hiippa, jonka etupuoli muistutti krenatöörin lakkia sekä oli täynnä konstikkaita ompeluksia ja tinakoristuksia.

Naamassa oli nenä eniten huomiota herättävä; se oli tavattoman pitkä ja yhtä täynnä näppylöitä kuin lakki koristeita.

Hupsu-apotin seurueena oli samoin luostarin virkailijoiden irvikuvia.

He seurasivat esimiestänsä säännöllisessä kulkueessa, ja nyt kaikui portti kumeista iskuista, samalla kuin kovaäänisesti huudettiin, että se oli heti aukaistava.

Kaikki vastustus oli turhaa, ja korkea-arvoisen isän viittauksesta meni portinvartija aukaisemaan jykeviä salpoja. Kansanjoukko syöksyi sisään. Siinä oli sekä miehiä että naisia kummallisesti puettuina; muutamilla oli hevosen pää ja häntä, toiset esiintyivät lohikäärmeinä, susina tai kettuina, monet olivat vain noenneet naamansa ja kääntäneet takkinsa nurin. Kaikki tuo oli siihen aikaan hyvin tavallista ja suosittua markkinakujeilua.

Koko joukko rupesi nyt huutamaan: "Tehkää tilaa, tehkää tilaa arvoisalle isälle, Epäjärjestysritarikunnan oppineimmalle jäsenelle, tehkää tilaa hänen ylhäisyydelleen hupsu-apotille!"

Melu alkoi uudelleen, pojat kiljuivat ja ulvoivat, miehet nauroivat ja huusivat, naiset kirkuivat ja matkivat kanoja ja ankkoja; villipedot vonkuivat, lohikäärmeet sähisivät ja sihisivät, hevoset hirnuivat, nousivat pystyyn ja potkivat, muut hyppivät ja poukkoilivat polkien kivilattiaa raudoitetuilla kenkiensä koroilla, niin että säkenet sinkoilivat.

Se oli korvia vihlovaa, silmiä huikaisevaa sekamelskaa.

Kuka voikaan ihmetellä, että munkkiraukat, jotka tiesivät tuon kaiken lähinnä tarkoittavan juuri heitä, olivat aivan kauhun vallassa.

He katsoivat apottiinsa. Voisiko hän pelastaa heidät, jos tuo törkeä kujeilu muuttuisi mieskohtaiseksi hätyyttämiseksi?

Tämä ei näyttänyt itsekään tietävän miten menetellä. Nopeasti hän astui muutamia askeleita alaspäin ja lausui sitten äänellä, joka mahtavasti kaikui kautta kirkon:

"Onko sopivaa, onko kunniallista noin pilkalla ja ivailulla käydä ahdistamaan muutamia vanhoja miehiä, joilta pitkät ajat olette saaneet lohdutusta ja apua ja joiden ainoana toivomuksena on saada rauhassa kuolla sen kodin raunioiden keskessä, joka kauan aikaa on ollut heidän omansa? Ettekö voi käsittää, että he joka päivä rukoilevat tulla kutsutuiksi pois täältä, ennenkuin taivaallinen valo on sammunut ja maa on vaipunut ikuiseen pimeyteen.

"Me emme ole kohottaneet hengen miekkaa teitä vastaan kostaaksemme maallisia vainoamisia. Te olette hävittäneet meidän omaisuutemme, melkeinpä ryöstäneet meiltä jokapäiväisen leipämme, emmekä me ole koskaan rukoilleet salamaa taivaasta musertamaan teitä. Me pyydämme teiltä vain, että annatte meidän elää ja kuolla tässä vanhassa, rakkaassa, puoleksi poltetussa kirkossa, rukoillen Jumalaa, pyhää neitsyttä ja siunattuja pyhimyksiä teidän ja omien syntiemme anteeksisaamiseksi ja rauhassa moisilta ilveilyiltä ja solvauksilta, jotka vain lisäävät kiviä ennestäänkin raskaaseen kuormaan."

Tämä oli niin toisenlaista kuin mitä oli odotettu, että vaikutus oli kerrassaan ihmeellinen.

Hälinä taukosi, ihmiset katselivat toisiaan, kauempana olevat hiipivät ulos, lähinnä seisovat seurasivat jäljessä. Muutamat koettivat kyllä uudistaa entistä melua, mutta heidät pakotettiin vaikenemaan.

Parissakymmenessä minuutissa oli kirkko tyhjä.

"Sulkekaa portit", käski apotti.

Se tehtiin, ja portinvartijan viittauksesta hiipivät myöskin Anima ja Didrik pois.

"Älkää unohtako hyvää lupaustanne", kuiskasi luostaripalvelija Animalle heidän mennessään.

"Luottakaa siihen, että silloin saapuu myöskin muutama pullo hyvää viiniä apotille", vastasi Anima.

"Mikä miehevä mies!" virkkoi Didrik.

"Niin, miten hän pitikään kaikkia muita vallassaan!" lisäsi toinen.

"Olisin vain tahtonut, että hänellä olisi ollut parempi asia puolustettavanaan", väitti nuorukainen.

Nopeasti he olivat lähteneet kotimatkalle; piispa oli kai jo aikoja sitten kotona.

Mennessään erään kurjan mökin ohi huomasi Didrik, että sen seinään oli sovitettu somasti koristettu pilari.

"Tuo on häväistystä", sanoi hän.

"Katso tänne", huomautti Anima osoittaen navetan kynnystä.

Siksi oli asetettu katkaistu pyhimyskuva.

"Se on säädytöntä!"

"Oikeinpa ajattelen, mitähän piispa olisi sanonut, jos olisi ollut kanssamme?"

"Luulen tietäväni sen", vastasi Didrik; "uskonkiihko synnyttää harhauskoa ja pyhyyden halveksimista?"

"En oikein ymmärrä sinua, mutta puhutaan siitä toisella kertaa; nyt kiiruhdamme kotiin."

He hämmästyivät suuresti saadessaan tietää, ettei piispa ollut kotona.

"Ehkäpä hän on mennyt Olavi Krummen luo."

Ei, häntä ei ollut sielläkään.

"Hänet on varmaankin pidätetty", sanoi Anima luoden nopean silmäyksen Didrikiin.

"Ehkäpä. Minä menen kuitenkin ravintolaan ja odotan häntä siellä", vastasi Didrik.

Hän sanoi jäähyväiset ja lähti.

"Hän menee kotiin nukkumaan", ajatteli Anima luoden halveksivan silmäyksen hänen jälkeensä.

"Ihmettelenpä, kukahan tuo kauppias oikeastaan on?" tuumaili Krumme kohta senjälkeen.

"Luultavasti hän on se, miltä tahtoo näyttääkin", vastasi tyttö ollen pelkkänä korvana.

"Sitä en luule."

"Miksi hän sitten olisi jotakin muuta?"

"Sentähden että hänen jälkiänsä urkitaan."

"Ehkäpä haluavat hänen rahojansa."

"E-ei, mutta kylläkin häntä itseänsä."

"Eihän hän ole nuori eikä kauniskaan."

"Eivät ne olekkaan naisväkeä, jotka häntä vaanivat."

"Ovatko ne ehkä jesuiittoja?" kysyi Anima rohkeasti ja kovalla äänellä.

"Oletko järjiltäsi, tyttö!" huudahti Olavi Krumme kauhusta kalpeana.

"Minä tiedän kyllä, että niin on", vastasi Anima varmasti, "mutta minua huolestuttaa, että tekin, sukulaiseni, olette siinä osallisena."

"Pidä suusi kiinni! Sinä saatat meidät molemmat onnettomiksi!"

"Nyt tiedän mitä tahdoinkin tietää", sanoi Anima ottaen taas huivinsa.

"Sinä et lähde täältä", huudahti mies pannen oven salpaan.

"Didrik Pedersson on mennyt ilmoittamaan asiasta kanslerille!"

"Mitä hän sitten ilmoittaa?"

"Koko Wittenberg tietää, että yksi jesuiittaveljeskunnan tuomioistuimista on täällä. Äsken juuri puhuimme keskenämme, tokkopa joku sen jäsenistä on pahansuopa tai vihamielinen hänelle."

"Voipa niin olla."

"Silloin sanoi Didrik: Minä menen kanslerin luo!"

"Tähän aikaan päivästäkö?"

"Sitä minäkin ajattelin, ettei hän ota vastaan tähän aikaan. Minä menen nyt tapaamaan häntä ja kehotan häntä luopumaan aikeestaan."

"Minä voin kyllä tehdä sen."

"Ei hän luota sinuun."

"Mistä sen tiedät?"

"Minä olen varoittanut häntä."

"Käärme!"

"Jos lasket minut ulos, et joudu vastuuseen toimistani."

"Etkö tule takaisin?"

"En, minä palaan Wittenbergiin. Voit sanoa ajaneesi minut pois."

Neuvotonna Krumme katseli ympärilleen hetken aikaa. Sitten hän aukaisi oven sanoen: "Mene!"

Mutta kohta senjälkeen hän rupesi polkemaan jalkaa, kirkumaan ja kiroamaan sitä hetkeä, jolloin oli ottanut niin turmeltuneen olennon huoneeseensa.

Anima kiiruhti pois, mutta hän kuuli, kuinka ihmiset juoksivat saadakseen tietoonsa, mitä oli tapahtunut.

Neuvotonna hän pysähtyi seuraavaan kadunkulmaan. Mihinkä hän nyt kääntyisi?

Hänellä oli paljon tuttuja kaupungissa. Kehenkä turvautua?

Oli jo myöhäinen ilta.

Silloin hän huomasi Didrikin, joka nopeasti meni hänen ohitsensa. Hän huusi häntä, mutta Didrik ei kuullut, niin hän kiiruhti.

Anima päätti seurata häntä.

Miten hän ällistyikään, kun Didrik pysähtyi juuri sen talon eteen, jossa jesuiittakollegio piti istuntojaan, pysähtyi ja tarkasteli sitä.

Anima hiipi jäljessä, tarttui hänen käteensä ja veti hänet pois. "Kuinka epäkäytännöllinen sinä olet!" sanoi hän.

"He ovat saaneet hänet kynsiinsä."

"Mistä sen tiedät?"

"Kuulin ajurilta, jonka äsken tapasin; kun huusin häntä, ajoi hän huimaa kyytiä tiehensä. Eräs ohikulkevista sanoi minulle: Varokaa tuota miestä, hän on jesuiittakollegion palveluksessa!"

"Ja sitten sinä lähdit tänne?"

"Niin, pakottaakseni heidät..."

"Vaiti, Didrik! Sitä ei voi kukaan. Tiedätkö, minut on juuri sentähden ajettu pois."

"Sinutko, Anima? Epäiletkö sinäkin?"

"Enemmänkin, minä tiedän..."

"Miksi et anna minun tunkeutua tuonne?"

"Tahdotko vapaaehtoisesti mennä ansaan? Miten sitten voisimme pelastaa isäsi?"

"On kai täällä viranomaisia?"

"Jesuiittoja vastaan on vain yksi keino."

"Mikä se on?"

"Juonet ja kekseliäisyys."

"Mitä on nyt sitten tehtävä?" kysyi Didrik alakuloisesti.

"Mene sinä heti kotiin levolle ja koeta nukkua, jos voit; minä käyn jonkun hyvän ystävän luo, joka voi ja tahtoo auttaa meitä. Aamulla varhain saat minulta tiedon missä tapaamme."

Didrik väitteli vastaan, mutta asia jäi sille kannalle kuin Anima oli ehdottanut, ja niin he erosivat.

"Ehkäpä he ovat jo ottaneet hänet hengiltä tai tekevät sen tänä yönä", sanoi Anima itsekseen, "ja minä, minä en voi tehdä mitään hänen pelastuksekseen."

Palatkaamme nyt piispaan.

Hänen seuralaisensa, joka sanoi itsensä mestari Ingeliksi, oli taitava ja kokenut mies, joka osasi hyvin kuvailla maan oloja, ja hän puhui niin sujuvasti, että se viehätti piispaa suuresti.

Ikäänkuin olisi tiennyt, että kauppaseikat eivät olleet kauppias Pederssonista huvittavimmat, kertoili hän paljon kirkollisista asioista, puhui epäjärjestyksestä ja uskonnollisista häiriöistä tavalla, josta ei ensinkään käynyt selville, mihin puolueeseen hän itse kuului.

Sillä välin ajuri kiiruhti kulkua ravakasti eteenpäin, ja taivalta oli jo tehty useita tunteja, kun "Lasse herra" katsahti ympärilleen ja kysyi: "Missä olemme?"

Joka puolella oli tiheä metsä, ja hevonen asteli pitkin kapeata polkua; vaunut olivat joka silmänräpäys kaatumaisillaan.

"Sinä olet ajanut harhaan!" huusi Ingel hypäten vaunuista. Ajuri raapi päätänsä.

"Lienee parasta, että koetamme jalan päästä oikealle tielle", sanoi piispa astuen alas hänkin.

Nyt oli vain kysymys siitä, mihin päin lähteä. Mestari Ingel arveli, että he polkua seuraten voisivat kylläkin päästä perille.

Mutta piispa tarkasteli aurinkoa ja päätti siitä, että he olivat tulleet lännestä päin, jonka vuoksi hän arveli, että heidän pitäisi palata samaa tietä, jota olivat tulleetkin.

"Te olettekin semmoisissa asioissa kokeneempi kuin minä", vastasi Ingel nauraen; "mutta nyt täytyy meidän ensin saada jotakin syödäksemme, minulla on ruokaa mukanani."

Maukas päivällinen katettiin ruohikkoon, ja matkustajat söivät hyvällä ruokahalulla.

Sitten lähdettiin matkaan; keskustelu jatkui herkeämättä, he olivat nyt syventyneet kalvinilaisiin väitelmiin, eikä piispa huomannut, että alkoi hämärtää, ennenkuin oli tultu metsästä ja saavuttu tavalliselle tielle.

"Vihdoinkin!" sanoi hän huoaten helpotuksesta. "Missä ovat nyt vaunut?"

Mutta nämä samoin kuin ajurikin olivat hävinneet jäljettömiin.

"Luultavasti", sanoi Ingel, "on hän löytänyt oikotien metsän läpi. Ehkäpä käännymme takaisin..."

"Ei, kiitoksia", vastasi piispa, "hänen ei ole vaikeampi osata oikeaan kuin meidänkään; minä olen sitä mieltä, että jatkamme matkaa. Jonkun ihmisasunnon tapaamme kai ennemmin tai myöhemmin."

Keskustelu oli tauonnut, ja retkeilijämme astuivat rivakasti eteenpäin.

"Tuolla on kaupunki, sieltä näkyy tulia."

"Niinpä tosiaankin; meidän tulee pyrkiä vasemmalle."

"Suoraanhan me ajoimme lähtiessämme."

"Niin kyllä, mutta isoportti suljetaan yöksi. Meidän täytyy pyrkiä sisään pikkuportista."

Laurentius ei vielä epäillyt mitään; hän mukautui sentähden seuralaisensa tahtoon.

Oli jo aivan pimeä, ja portinvartija tuli pieni lyhty kädessään; laskiessaan heidät sisään mutisi hän jotakin heidän myöhäisestä tulostaan.

Eräs aivan nuori mies tuli heti heidän jäljessään portista sisään, mutta hän näytti olevan tuttu vartijalle, koska pääsi sisään muistutuksitta.

"Nyt saatte opastaa, minä en löydä", sanoi piispa.

"Totta puhuakseni en ole varma minäkään, mutta tuolta, suoraan edestä, häämöttää valoa. Se on luultavasti ravintola."

Sinne he ohjasivat kulkunsa, kolkuttivat ja pääsivät heti sisään.

"Ei, ei se ole, tämä", sanoi piispa ja kääntyi mennäkseen pois.

"Voihan se olla samantekevä, olemmehan molemmat väsyksissä ja kaipaamme lepoa", vastasi Ingel.

"Poikani odottaa ja on levoton minun tähteni."

"Voimmehan lähettää heti sanan hänelle."

"No niin, minä kirjoitan muutaman sanan."

Heille tarjottiin kelpo ateria ja oivallista viiniä, jonka jälkeen piispa vietiin kauniiseen huoneeseen, missä mukavasti levitetty vuode oli häntä odottamassa, ja niin oli hän uupunut, että heti heittäytyi siihen ja nukkui sikeästi.

"Ei, ei se ole tämä", oli piispa sanonut.

Anima oli tuntenut hänen äänensä ja kiiruhtanut esiin.

Silloin joku tarttui hänen käsivarteensa. "Varokaa henkeänne; hänen henkensä on mennyttä."

"Hänen täytyy tulla pelastetuksi!" huudahti Anima epätoivoissaan.

"Oliko hän isänne?"

"Ei, mutta hän on mitä paras, jaloin mies."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Hänen oikeata nimeään en voi enkä saa ilmaista; hän on ruotsalainen."

"Ruotsalainen!" huudahti nuori mies. "Maanmiehiäni siis. Eikö hänellä ole ketään tuttuja täällä?"

"On, hänen poikansa, joka odottaa häntä ravintolassa."

"Millä nimellä voisin kysyä häntä?"

"Kysykää ruotsalaista Didrik Pederssonia."

"Minä lähden sinne heti."

"Nyt tiedän ainakin missä hän on", ajatteli Anima; "olisipa kumma, jos en voisi päästä sinne."

Sanoimme, että piispa nukkui sikeästi, mutta hänen unensa ei tullut pitkäksi.

Hän havahtui huomatessaan, että vuode, jossa hän lepäsi, vaipui vähitellen aina syvemmälle ja syvemmälle ja että häntä laskettiin alas ties mihin.

Vaikka kaikkea mahdollista varovaisuutta oli noudatettu, kuuli hän kuitenkin nuorien ja väkipyörien hiljaista kitinää, ja kun hän hapuillessaan ympärilleen ei tavannut käsiinsä mitään esinettä, arvasi hän, että vuode oli seisonut laskuluukulla, jota nyt hinattiin alaspäin, ehkäpä kellariin.

Piispa tunsi tuskaa, joka tällaisissa tapauksissa on hyvinkin luonnollista. Hänellä ei ollut mitään syytä toivoa, että näin kummallisesti alkanut seikkailu päättyisi onnellisesti.

Mutta hänen pelkonsa oli rohkean miehen varovaisuutta; sentähden hän säilytti mielenmalttinsa siinäkin suuressa vaarassa, johon nyt oli joutunut.

Hänen aikomuksensa oli hypätä ylös ja asettua puolustautumaan heti, kun oli tullut vakavalle pohjalle.

Vaikka hän ei enää ollut nuori, oli hän kuitenkin vielä voimakas ja notkea, ja kamppailu olisi käynyt kylläkin ankaraksi.

Mutta samassa kuin vuode koski pohjaan, tunsi hän voimakasten käsien tarttuvan itseensä, ja hänet sidottiin vahvasti köysiin, jotta hän ei kyennyt liikuttamaan kättä eikä jalkaa.

Kaikki tämä tapahtui mitä syvimmässä hiljaisuudessa. Mitähän sitten tuli seuraamaan?

Hän ei voinut muuta kuin kääntää päätänsä puolelle ja toiselle, ja pian hän ilokseen huomasi valon välkettä, vaikka etäämpää.

Eräs henkilö tuli naamioituna hänen luokseen, aukaisi hänen takkinsa ottaen häneltä ne paperit, jotka hänellä oli mukanaan.

Hän ei edes huolinut tehdä vastaväitteitä. Mitäpä se olisi hyödyttänytkään?

Mutta sydämessään hän kiitteli Animan viisautta. Melanktonin paperit ainakin olivat hänen toimestaan pelastuneet.

Sitten hän kiinnitti huomionsa hajanaisiin valoihin, jotka toisinaan näyttivät suoraan lähenevän, toisinaan käyvän toistensa ohi.

Luonnollisena johtopäätöksenä tästä kaikesta täytyi olla, että hän oli joutunut kutakuinkin laajaan maanalaiseen holviin.

Valoilmiöiden luku lisääntyi, ja pian näkyi, että ne olivat tulisoihtuja, joita mustiin viittoihin kääriytyneet henkilöt kantoivat. Kauhtanainsa kaulukset he olivat käärineet tiukkaan päänsä ympäri peittääkseen kasvonsa.

Toimenaan näytti heillä olevan huoneen mittaaminen samalla kuin he hyräilivät hautausvirttä.

Muistot ja ajatukset vaihtelivat Laurentiuksen sielussa, ja yhtäkkiä valkeni hänelle, että hän tuli asetettavaksi jesuiitta-tuomioistuimen eteen.

Hän oli antanut synninpäästön kuolevalle vaimolle, mutta etenkin olihan hänen avomielisesti puhuessaan Jaakko Wardenin kanssa siinä ollut läsnä todistajakin ja tämä todistaja oli hänen leppymätön vihamiehensä.

Tämä Bellini, jolta hän oli riistänyt Ruotsin hovin suosion ja joka nyt oli saanut hänet valtaansa, eiköhän hän kostane?

Mutta sillä aikaa kuin hän ajatteli näitä asioita, jotka olivat omansa saattamaan alakuloiseksi, ja valmistautuessaan siihen, ettei tulisi saamaan osalleen minkäänlaista oikeutta, päätti hän kuitenkin pysyä rohkeana ja puolustautua niin hyvin kuin voi.

Hän tiesi, että näillä kauheilla tuomareilla, jotka eivät mitenkään olleet vastuunalaisia, oli omat periaatteensa oikeasta ja väärästä. Sitäpaitsi oli uskonpuhdistus jo edistynyt niin pitkälle, että Ruotsin kirkon ensimäisen miehen ahdistamisen ei pitänyt olla aivan vaaratonta.

Sillä välin olivat nuo mustat haamut kokoontuneet. Useita tulisoihtuja sytytettiin, ja Laurentiukselle selvisi pian asema täydelleen.

Melkein keskellä salia oli alttari.

Sen takana oli kaksi mustalla veralla verhottua penkkiä.

Kumpaisellakin istui huolellisesti kauhtanoihinsa kääriytyneitä henkilöitä, mutta oikeanpuoleisella penkillä oli heitä vähemmän, he olivat luultavasti korkeampiarvoisia.