Part 2

"Kellarin etehisessä vasemmalla puolen on heiniä; jos tahdot itsellesi ja omaisillesi valmistaa vuoteen yöksi, niin nouda niitä tänne minkä katsot tarpeelliseksi", sanoi Simon mestari.

Poika meni heti ulos, ja kun hän tuli takaisin heinämyttyineen, näki hän vanhan Simonin istuvan ikkunanloukossa sikeässä unessa.

Jens toi mytyn toisensa perästä, ja kun hän arveli niitä riittävän, oli hänellä täysi työ saada isää ja äitiä sen verran hereille, että he voivat siirtyä kovalta makuusijaltaan pehmeämmälle.

Pojalla itsellään ei ollut pienintäkään nukkumisenhalua; kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut, oli niin pannut liikkeelle hänen nuoren mielikuvituksensa, että hän vain näki kulkueita ja kuninkaan valtaistuimellansa sekä kuuli rumpujen pärrytystä, torvien toitotusta ja ampumista.

Yö oli kirkas ja valoisa, Yhdestä pienestä ikkunaluukusta näki poika pieneen puutarhaan, jossa kukat olivat ikäänkuin vahtimassa, ettei kukaan saisi häiritä rauhaa sisällä. Silloin näki hän portin avautuvan ja tumman varjon tulevan sisään; portti sulkeutui taas, ja Jens kuuli hiekan narisevan, kun varjo nopein askelin läheni. Poika ei pelännyt, mutta hän oli utelias tietämään mitä nyt seurasi.

Vieras astui huoneeseen; ensi silmäyksellä hän huomasi lattialla-makaajat, sillä hän meni sinne, kosketti heitä keveästi jalallansa sekä mutisi sanoja, joita Jens ei ymmärtänyt. Sitten hän meni suoraan Simon mestarin luo, töykkäsi häntä jotenkin armottomasti tiuskien kiivaita vieraskielisiä sanoja.

Vanhus hypähti nopeasti ylös, pyyteli anteeksi, sen näki hänen liikkeistään, sillä sitäkään ei Jens voinut ymmärtää, mitä hän vastasi.

Äskentullut osoitti taivasta kohden, ensin kuin sattumalta, sitten hän tempasi Simon mestarin pystyyn, osoitti erästä tähteä, ja nyt kuohuivat sanat kuin koski, joka on särkenyt sulkunsa.

Vanha Simon esiintyi aluksi ainoastaan kuuntelijana, mutta sitten puhui hänkin, aluksi ikäänkuin kysellen itsekseen, pian aina kiivaammin ja kiivaammin, kunnes lopulta molemmat puhuivat yhtä nopeasti.

Koko keskustelu kävi melkein kuiskaamalla, käsivarsien ankarasti liikkuessa, luulipa Jens huomaavansa, että vieraan silmät oikein säkenöivät. Yhtaikaa juoksivat molemmat kaapille, jonka Simon aukaisi... Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat kadonneet.

Hämillään tuijotti poika sinnepäin, mutta pian voitti uteliaisuus taaskin ja hän riensi jäljestä katsomaan, olivatko he piiloutuneet kaappiin. Silloin hän huomasi kaapissa sisällä pitkän valojuovan... hän epäili vähän, mutta sitten hän ryömi varovasti sisään tunnustelemaan, polttaisiko tuo...

Silloin hän keksi oven, joka oli vain puoleksi suljettu. Sieltä valo tuli... se tuntui aivan liikkumattomalta, mutta poika kuuli kaukaa ääniä; hän tunsi ne hyvin ja halusi kovin tietää, mitä niillä oli tuolla sisällä. Taas rupesi hän varovasti koettamaan ovea auki... vihdoin hän huomasi, että se meni seinään sisään, ja nyt hän näki pitkät rappuset; sieltä ylhäältä ääni tuli.

Uskaltaisikohan? Eiväthän he voisi muuta kuin lyödä häntä, ja hän oli kyllin nopsa pakenemaan, niin etteivät he koskaan saisi häntä kiinni. Hei vaan, ei mitään arkuutta! Ja sukkajaloin, aivan äänettömästi hiipi rohkea poika rappusia ylös.

Niin varmoja olivat miehet siitä, ettei kukaan heitä yllättäisi, etteivät he edes noudattaneet niin paljon varovaisuutta, että olisivat sulkeneet oven. Jens näki, kuinka molemmat työskentelivät jonkun suuren esineen ääressä lähellä ikkunaa, miten he tirkistivät siihen sovittaen silmänsä aivan erääseen reikään, joka oli esineen kapeammassa päässä.

Oliko se loihtimista vai mitä se oli?

Silloin hän huomasi jotakin korkeata, jonka suuri valkea verho peitti. Jos hän voisi päästä piiloon tuon alle, eivät he voisi häntä huomata. Varovaisuutta vain, kun he katsovat toisaalle. Yks, kaks! Nyt se on tehty, ja Jens oli ryöminyt lakanan alle, joka verhosi korkeita puutelineitä ja niiden edessä olevia jotenkin korkeita rappusia.

Täällä oli hän varmassa turvassa, mutta hän ei saanut selvää siitä, mitä miehet tekivät, eikä ymmärtänyt sanaakaan, mitä he puhuivat... Jospa kiipeäisi tikapuita ylös? Sanottu ja tehty! Ylhäällä puutelineillä hän huomasi kaksi reikää, joista aivan parahiksi sopi molemmin silmin katsoa; nyt hän toki käyttäisi silmiäänkin, se oli varma.

Molemmat miehet jatkoivat tähystelyään astrolabioon ja tekivät toisilleen huomautuksiansa milloin ranskaksi, milloin ruotsiksi.

"Minä sanon teille, että taivaan merkit ovat yhtä epäsuotuisat kuin sinäkin yönä, jolloin kuningas syntyi", sanoi vieras, joka oli kuuluisa tähtien selittäjä Dionysius Beureus.

"Jos vaara uhkaa, eikö ole sitten mitään mahdollisuutta estää sitä?" kysyi Simon mestari.

"Jos voisi löytää sen, jonka tähti tällä hetkellä kohtaa kuninkaan tähden, olisi pelastus mahdollinen, mutta minun taitoni ei riitä siihen."

"Joku suuri ja loistava tähtikö?"

"Ei, vaan niin pieni ja vähäpätöinen, ettei taivas eikä maa kärsisi siitä, jos se menisi pirstaleiksi, ja tällä omalla kädelläni minä kernaasti" -- hän teki kädellään liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut vääntää niskat joltakin.

Simon mestari laski sormensa nenälleen ja näytti miettivältä. "Kummallista", mutisi hän, "hyvin kummallista, mutta ei suinkaan mahdotonta."

"Mitä tarkoitatte?"

"Herra ja mestari, te olette itse opettanut minulle, että tähti kuvastuu silmässä, ja nyt minä olen..."

"Mistä tiedätte, että se on juuri tuo tähti?" kysyi vilkas ranskalainen hyvin kiihkeästi.

"Minä näin viime yönä, että se tulisi himmentämään kuninkaan tähden, ja nyt se on tapahtunut; katsokaa itse!"

Beureus asetti silmänsä kaukoputkeen, eikä kauan viipynyt, ennenkuin hän taas jätti tähystyksensä.

"Mieskö vai nainen?" kysyi hän.

"Voivat olla molemmatkin; olen löytänyt samat merkit neljässä silmäparissa."

"Se todistaa, että kaikki käyvät yhteen ja tulevat siten paljon vahvemmaksi."

"Voima voi ilmaantua eri tavoilla."

"Mitä väkeä he ovat?"

"Halpa huoviperhe, mies, vaimo ja kaksi lasta, jotka ovat tulleet tänne juhlaa katsomaan."

"Vaimo on kai nuori ja kaunis?"

"Sitä ei voi sanoa."

"Se on siis mies?"

Simon pudisti päätänsä. "Pojassa ilmenee tähti paljon voimakkaampana, hänessä tuntuu olevan enemmän eloa kuin muissa yhteensä."

"Missä hän on?"

"Tuolla alhaalla huoneessa; enempiä tiedusteluja varten toin heidät tänne, ja nyt he nukkuvat kaikki tyynni."

"Minä menen alas katsomaan heitä." On jo sanottu, että keskustelu kävi osittain ranskaksi, mutta Jens käsitti melkein vaistomaisesti, että hän itse ja hänen vanhempansa olivat sen esineinä.

Ranskalaisen vilkkaat liikkeet ja terävät mustat silmät vaikuttivat häneen yhtä magneettisesti kuin kalkkarokäärme, ja melkein tietämättänsä hän tuijotti kauhistuksissaan ja peloissaan alhaalla-seisovia.

"Minä annoin heille makeata viiniä", sanoi Simon hymyillen, "ja se vaikutti kaikkiin paitsi poikaan, mutta nyt nukkuu hänkin luullakseni".

Näin sanoen hän otti lampun ja nosti sen jotenkin ylös, joko näyttääkseen tietä tai jostakin muusta syystä; mutta valo lankesi suoraan Jensin silmiin, ja samassa silmänräpäyksessä hänen ja ranskalaisen silmäykset kohtasivat toisensa. Ranskalainen huudahti ja vetäytyi taaksepäin. Simon katsoi samaan suuntaan ja pudotti lampun kauhistuksissaan.

Kumpikin teki ristinmerkin ja jupisi manauksia, joita Jens ei ymmärtänyt; mutta hänet valtasi pelko, että hänet otetaan kiinni ja tuo kauhea mies vääntää häneltä niskat nurin. Tietämättä mitä teki tarttui hän telineisiin. Ne liikahtivat. Miehet alhaalla ulvoivat kauhusta. Silloin telineet romahtivat kumoon ja Jens meni tainnoksiin.

Kun hän toipui ja muisteli, mitä oli tapahtunut, ihmetteli hän, että hänen ympärillään oli niin hiljaista, mutta hän ei pelännyt, vaan ryömi varovasti eteenpäin.

Oli jo täysi päivä, mutta ei yhtään ihmistä näkynyt; ovet olivat selkiselällään, ja alhaalta rappusista kävi kova viima, joka toi mukanaan kukkien tuoksua. "He ovat juosseet tiehensä", sanoi Jens virnistellen tyytyväisenä; "minäpä pelotin heidät".

Ennenkuin hän lähti sieltä, tahtoi hän nostaa telineet pystyyn, jos vain voisi... Ihme ja kumma, etupuoli oli ehyt, ja hän tahtoi kernaasti nähdä nuo tirkistysreiät ulkopuoleltakin... ja... viimein hän sai valkean verhon ylös. Mutta tällä kertaa oli Jensin vuoro pelästyä. Siinä oli suuri pää, ja hänen tirkistysreikänsä olivat sen silminä.

Enempää ei hän halunnut nähdä, tuntui vain hyvältä mennä alas isän ja äidin luo herättämään heitä.

Ovessa katsoi hän vielä taaksensa ja meni sitten rappusia alas.

Alhaalla olivat kaikki liikkeellä ja juuri lähdössä. Maunu kertoi heränneensä niin kauheaan kolinaan, että luuli ukkosen käyvän, ja Inga äiti sanoi uneksineensa kauhean pitkistä kulkueista, joissa kaikki olivat päättömiä.

Siitä olivat he yksimieliset, että olivat syöneet tarpeekseen illalla, joten nyt voivat hyvin olla ilman aamiaista, ja vaikka he eivät voineet ymmärtää, mihin Jensin oli niin kiire, lähtivät he kuitenkin, kannettuansa ensin vuoteenaan käyttämänsä heinät ulos.

Porttikin oli auki. Päästyänsä kadulle ja suljettuansa sen kertoi Jens vanhemmilleen, mitä kummaa hänelle oli tapahtunut.

Ensin he luulivat, että hän oli uneksinut; sitten he tuumailivat keskenään, ettei Simon mestari eikä kukaan muukaan tästälähin voi vietellä heitä satimeen; he ymmärtävät kyllä varoa sitä.

Ingaa halutti kääntyä kohta kotiin, mutta Maunu oli kuullut, että kansalle annettiin ruoka-ateria ilmaiseksi, ja kun kerran oli kulkenut niin pitkän matkan ja nähnyt niin paljon vaivaa, niin pitäisi kai olla mukana siinäkin.

Käsikädessä lähtivätkin siis kaikki neljä kirkolle.

Tänne oli kokoontunut suuria ihmisjoukkoja. Ulkona keskellä katua oli äsken saatu paistetuksi kokonainen härkä ja useita vasikoita, joita nyt täytettiin paistetuilla hanhilla, sorsilla, kanoilla ja muilla linnuilla; näistä oli jätetty päät katkaisematta ja ne sovitettiin niin, että ne pistäytyivät läpi härän ja vasikan nahan. Kun nämä vielä olivat taidokkaasti asetetut vartavasten tehdyille puutelineille, näytti tuo kaikki hyvin kummalliselta.

Tilaisuutta varten oli myös kyhätty suojus, jossa oli suuret uunit, ja niissä oli suuren suuria pannuja täynnä keittoruokaa, sekä silavaa että muuta.

Eräs Maunun kotipaikkalaisista kertoi, että maan alle oli kirkosta asti pantu torvia ja että koko torni oli täynnä viini-, sima- ja oluttynnyreitä. Ne olivat vesijohdon tapaan varustetut hanalaitoksilla; ei tarvinnut muuta kuin vääntää tappia vain, niin sai mitä halusi. Lähellä kirkkoa oli suuri maalattu amme; se joka ei päässyt hanaan käsiksi, sai mennä sinne ja juoda minkä jaksoi.

Aterioiminen ei saanut alkaa, ennenkuin kuninkaallinen majesteetti oli kruunattu, ja se koetteli kovasti kärsivällisyyttä.

Se kiihotti kylläkin ruokahalua ja erittäinkin janoa, kun sai katsella tuota kaikkea, mutta ei maistaa. Päivä oli kuuma, aurinko paahtoi, kieltä kuivi, mutta kuka tässä vettä latkimaan, kun oli tiedossa paljon parempaa.

Aikaisesta aamuhetkestä alkaen tunkeili kansaa näiden laitosten ympärillä; siinä sitä seisoi koko aamupäivän väsyneenä, mutta odottaen. Toisia tuli vielä lisäksikin, verisinä ja vaatteet revittyinä; he olivat tapelleet hopearahoista, joita kuninkaan rahastonhoitaja heitti väkijoukkoon, mennessään kuninkaallisen majesteetin edellä kirkkoon.

Vihdoin pamahtivat kanuunat, tuntui kuin olisi virkistävä tuulenhenkäys puhaltanut yli taajan joukon, joka nälkäisenä ja hikoillen odotti ruokaa; kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, juhlamenot eivät olleet vielä lopussa, vasta kello 6 illalla lähti kulkue kirkosta.

Mutta sitten sitä tapeltiinkin ja kiisteltiin ruokapaloista, hanat otettiin pois ja juomavarat saivat vapaasti virtaella. Pahimmat juomarit asettivat suunsa alle ja joivat, kunnes läkähtyivät; toiset seurasivat esimerkkiä. Monet olivat vartavasten paastonneet useita päiviä, vielä useammilla ei ollut mitään purtavaa ollutkaan; nyt piti siis syötämän sitä enemmän. Kun himot saavat vapaasti vallita, alentuu ihminen eläintä kurjemmaksi.

Koko yö jatkui hurjia juominkeja, ja seuraavan päivän aurinko valaisi näyttämöä, josta se kernaammin olisi kääntynyt pois. Sadoittain kuljetettiin sieltä pois ihmisiä, mikä sairaana, mikä tukkihumalassa, mikä kuolemaisillaan, mikä jo kuolleena, kaikki sikin-sokin. Esipuhe oli loppunut, nyt saa kappale alkaa.

2.

KUNINGAS EERIK.

Uusi kuningas! Mikä sopiva tilaisuus herättämään uusia toiveita! Mikä aihe täyttämään hovin rappusia ja saleja kaikenmoisilla onnenonkijoilla! Poissa oli vanha kuningas, poistunut hänen kanssaan hänen lähin ympäristönsä. Nuoren kuninkaan ja hänen isänsä keskinäisessä suhteessa oli aina ollut jotakin salaperäisyyttä ja vihamielisyyttä. Vastapuolueella oli siis mitä parhaat menestyksen toiveet, ja mitenkä hyvältä tuntuisikaan työntää tieltänsä vanhan puolueen jäännökset!

Sentähden olivat linnan piha ja rappuset täynnä tulevia ja meneviä, joista toiset lörpöttelivät ja naureskelivat, toiset taas tuskittelivat ja olivat vaiti ajatellessaan omia huoliaan tai valtion asioita.

Tuossa tulee valkohapsinen, turkkeihin puettu valtiomies. Pöyhkeässä käskevässä katseessa, jonka hän loi ympärilleen, oli salaista levottomuutta; vanhan ajan miehissä synnytti uusi hallitus tulevaisuuden pelkoa.

Tässä astuu rautaan ja teräkseen puettu, partasuu soturi, otsa kurtussa ja pitkä miekka kilisten pihan kivitystä vasten. Hän oli monta kertaa ottanut osaa iloisiin juhliin Kalmarissa, jossa katkotut käsivarret ja puhkaistut silmät kuuluivat prinssi Eerikin jokapäiväisiin huvituksiin. Oliko kuningas Eerikin mieliala muuttunut, vai tahtoiko hän nyt saattaa suuret lyömämiekat laajempaan käytäntöön?

Soturi oli tullut saamaan tietoa tästä, toimettomuus väsytti häntä.

Edestakaisin kulki siinä köyhiä avunanojia, iloisina ja täynnä toiveita sinne mennessään, tuskaisina ja alakuloisina palatessaan; ei kellään ollut aikaa ottaa vastaan heidän anomuksiaan. Kuninkaan aika kului tyystin valtion asiain järjestämisessä, ja hänen neuvonantajansa ja lähin miehensä Yrjö Pietarinpoika ei voinut silmänräpäykseksikään jättää herraansa.

Usein toistettuna on vastaus "saatte tulla jollakin toisella kertaa" vienyt lukemattomilta heidän viimeisenkin toivonsa. Ihmiset ovat ihmeellisesti toisistaan riippuvaisia, aniharvat voivat omin voimin tunkeutua eteenpäin.

Mutta kulkipa siinä myöskin äskenleivottuja virkamiehiä, ja nämä, ajattelematta muuta kuin uutta arvoansa, työnsivät tieltänsä niitä, jotka olivat parempia kuin he itse, ehkäpä heidän entisiä hyväntekijöitänsä, osoittaakseen hätiköivällä kiirehtimisellään sekä uutta asemaansa että virkaintoansa.

Tuli tuossa aatelisia, jotka halusivat läänityksiä entisistä kirkon tiluksista, ja toisia, jotka tahtoivat puhdistautua siitä syytöksestä, että muka olivat ryöstäneet lähimpiä naapureitaan.

Tuli talonpoikia etsimään suojaa röyhkeitä herroja vastaan.

Ja tuli, eikä suinkaan viimeisinä, pappeja eri kirkkokunnista, katolisia, kalvinilaisia ja luterilaisia, kukin omia etujansa ajamaan.

Vanha palsta oli hyljätty, oli kynnettävä uusi. Mutta sillaikaa kuin näin juostiin edestakaisin, pidettiin vahtien ja sotaväen tarkastuksia, lähetettiin ja otettiin vastaan pikaviestejä, kuultiin hevosten kavionkapsetta ja hirnuntaa porttien ulkopuolella, höyhentöyhdöt heiluivat, aseet kalisivat ja kannukset kilisivät sisäpuolella, samalla kuin rohkeita silmäyksiä luotiin linnan pieniin ikkunoihin yhdestä toiseen, jotta saataisiin selville, oliko ketään ja kuka siellä sisällä.

Historian ohjaamina voimme me, jotka näemme läpi muurien, kertoa taisteluista, joita siellä taisteltiin, juonista, joita siellä punottiin, kunnianhimoisista suunnitelmista, joita siellä tehtiin, ja tuulentuvista, joita siellä rakennettiin. Se suuri pyörä, joka niin monta vuotta oli antanut vauhtia valtiokoneistolle, oli pysähtynyt, ja pienet pyörivät huimaa vauhtia, luullen kukin itsensä sopivimmaksi vallan pitämiseen ja valtikan kantamiseen.

Eerik ja Juhana esiintyivät melkein kuin toistensa julkisina vihollisina, kumpikin salaa työskennellen toisen vaikutuksen kukistamiseksi, Juhana kateudesta ja vallanhimosta, Eerik peläten tätä veljeänsä, jota hän lapsuudestaan asti oli vihannut ja kammonnut.

Mutta oli olemassa myöskin puolue, joka uhkaavana kohottautui kumpaistakin vastaan. Kustaan persoonalliset kyvyt olivat olleet hänen varmin turvansa aatelistoa vastaan, mutta hänen poikansa eivät olleet missään suhteessa niin kyvykkäitä, että Ruotsin ylpeä aateli olisi katsonut heitä kunnioituksella. Oli tavallaan kuninkaan poikain onni, ettei aatelistossa ollut ketään etevämpää, joka olisi voinut ryhtyä voimakkaampaan toimintaan, eipä ollut ketään edes siinä määrässä toimikykyisempää, että olisi tyytymättömän, kuohuilevan rahvaan avulla voinut tehdä vastarintaa, kun väkivallalla käytiin sekä maan paraimpien miesten että heidän omaisuutensa kimppuun.

Ei mikään todista paremmin aatelisten keskinäistä kateutta, heidän keskinäistä epäluottamustaan, horjuvaisuuttaan ja heikkouttaan, kuin se, että he toinen toisensa perästä taivuttivat niskansa mestauspölkylle, kunnes arvokkaimmat lopulta olivat kuin lakaistut pois maan päältä.

Eerik XIV:tä, himojensa orjaa, pitivät jo hänen aikalaisensa puolihupsuna; yhtä kevytmielinen ja ulkokullattu Juhana sai kiittää ainoastaan syntyperäänsä nauttimastaan arvosta, ja kuitenkin tulivat nämä molemmat aateliston pyöveleiksi. He koettivat, etenkin jälkimäinen heistä, perustuksia myöten järkyttää isänsä suurta työtä, ja voimakasta apua siihen ei puuttunutkaan, mutta uskonpuhdistus, vaikkakin vasta heikosti juurtuneena, oli kuitenkin heille liian vahva; sen aika oli nyt nousemassa.

Vakaamielinen tutkija huomaa tässä todistuksen siitä väkevästä kädestä, joka ohjaa kansojen kohtaloa; läänityslaitoksen valta oli laskeumassa, tarvittiin vain niin vähäiset voimat kuin Eerikin ja Juhanan raivaamaan pois tieltä suurimman osan aatelia.

Eipä onnistunut edes paavinvallan ja vielä kauhistavamman jesuiittalaisuuden avullakaan Juhanan ja Sigismundin uudestaan saattaa Ruotsia katoliseksi; uusi aika ei tahtonut tietää siitä, ja Kaarle odotti, ollen valmiina suureen työhönsä. Synkin silmäyksin ja otsa rypyssä hän ryhtyi toimeensa; hän oli tutustunut ainoastaan elämän varjopuoliin; epäluottamus ja vastenmielisyys veljiä kohtaan sekä liehakoivat hovimiehet olivat lapsuudesta asti painaneet leimansa hänen sieluunsa.

Melkein kiihkeästi hän oli rakastanut jaloa isäänsä, jonka sanoja, tekoja ja varsinkaan opetuksia hän ei koskaan unohtanut. Mutta Kustaan kuoleman jälkeen hän kävi hiljaiseksi ja umpimieliseksi; hän piti ajatuksensa ominaan, mutta hänen silmänsä olivat aina auki, terävinä ja tutkivina näkemään mitä tapahtui.

Näinä ensi aikoina vanhan kuninkaan kuoleman jälkeen olivat nuoret prinsessat jätetyt alttiiksi kaikille niille kiusauksille, vaaroille ja juonille, joita huolimattomat hoitajattaret, lahjoja ottavat palvelijat ja imarteleva ympäristö tunnottomasti valmistavat niille, jotka uskotaan heidän ostettuun huolenpitoonsa.

Nuori leskikuningatar oli vetäytynyt huoneisiinsa; hän ehkä syvimmin ja vakavimmin kaipasi vainajaa. Hän oli hartaalla uskollisuudella kiintynyt kuninkaaseen, ja tämä oli antanut hänelle rakkautensa sekä täydellisen luottamuksensa.

Eerikin hartaasta pyynnöstä täytyi hänen luvata edustaa kuningatarta niin kauan kuin Eerik oli naimaton, ja hän teki sen edelleenkin arvokkuudella ja suloudella, joka oli kajastuksena entisistä ajoista tässä siveellisesti yhä enemmän vajoavassa hovielämässä.

Hän koetti, niin pitkälle kuin hänen vaikutusvaltansa ulottui, olla myöskin kuninkaan nuorten sisarten turvana, vaikka hän tiesikin, että he eivät olleet hänelle kovinkaan suopeita.

Vielä oli nuoren kuninkaan onnistunut taivuttaa hänet pitämään lähiötä huolta hänen kolmesta pienestä lapsestaan. Äitejä, kuninkaan tunnettuja rakastajattaria, piti pidettämän hovin rouvina, ja vaikka he eivät kuuluneet kuningattaren seurueeseen, olivat he kuitenkin läsnä hovijuhlissa.

Erotukseksi siitä puhtaasta elämästä, joka tähän asti oli ollut huomattavana Ruotsin hovissa, alkoi nyt semmoinen tapojen hillittömyys, että se loukkasi kaikkia, mutta siihen täytyi mukautua, kuninkaan tahto oli sellainen; monikin teki sen ehkä salatulla tyytyväisyydellä, ja kuningas ja prinssit kävivät pöyhkeästi pää pystyssä. Heidän aikansa oli nyt tullut.

Maunu vieraili Tukholmassa ainoastaan lyhyillä tervehdyksillä. Veljiensä tavoin oli hänkin ympäristönsä turmelema. Kohtuuttomat hurjastelut heikonsivat hänen jo alunpitäin heikkoa olemustansa, ja hän antautui, ollen ylen herkkätuntoinen, tämän johdosta yhtä paljon surun valtaan kuin haaveellisiin lemmenseikkailuihin.

Hyvin vähän aavisti Kustaa kuningas, mikä kostotar väijyi hänen perhettänsä; se arasti valoa, mutta me voimme aikakirjoista huomata sen olemassaolon.

* * * * *

Me alotamme, niinkuin kohtuullista onkin, kuningas Eerikistä.

Se kruunu, jota prinssi Eerik tuskalla ja pelolla oli tavoitellut, oli vihdoinkin hänen päässään. Hänen samalla vihattu ja pelätty veljensä oli vannonut hänelle uskollisuudenvalan; Juhana ei tosin ollut, niinkuin hänen olisi pitänyt, polvistunut valtaistuimen eteen, mutta hän oli laskenut kruununsa matolle äskenkruunatun kuninkaan jalkain juureen tehdessään ojennetuin käsin uskollisuudenvalansa.

Valtakunnan mahtava aateli oli hänelle alamainen, sotilaat ja rahvas hyvin suopeat, hänellä ei ollut mitään pelättäviä ulkonaisia vihollisia, ja hän oli isänsä jälkeen perinyt täpötäyden valtiorahaston.

Tehdäkseen kruunauksensa niin loistavaksi kuin mahdollista oli hän sieltä ammentanut kultaa täysin käsin. Hollannista tuotiin uudet hallitsijan arvomerkit ja samoin helmillä ja kalliilla kivillä koristetut puvut kuninkaalle, leskikuningattarelle ja prinsessoille, kallisarvoisia vaatteita hovilaisille sekä monta arkullista korutavaraa, hopea-astioita, viinejä, ilotulitustarpeita y.m. Eikä siinä kyllin; oli tilattu jalopeuroja, kameleja ja muita harvinaisia eläimiä rahvaan uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Siitä on jo kerrottu, miten kestitsemisestä oli huolta pidetty.

Monta vierasta ruhtinasta oli kutsuttu juhlallisuuksiin, joita kesti useita päiviä; milloin oli turnajaisia, joihin kuningas itse ja valtakunnan etevimmät herrat ottivat osaa, milloin eläintaisteluja, joissa koiria usutettiin karhujen kimppuun ja jotka loppuivat siten, että ne revittiin kappaleiksi, milloin taas kemuja ja kestityksiä, joita muuten olikin melkein joka päivä.

Kustaa kuningas oli testamentissaan määrännyt Eerikin veljiensä läänitysherraksi ja antanut nuoremmille pojillensa perittävät herttuakunnat, Juhana oli Suomen herttua, Maunu Itägöötanmaan ja Kaarle Södermanlannin herttua. Vanha kuningas oli toivonut, että hän semmoisella korotuksella saisi turvatuksi heidän olemassaolonsa ja että toiselta puolen heissä ei heräisi kateutta kuninkaallista veljeä kohtaan, jota onni oli paremmin suosinut.

Tämä tarkoitus ei toteutunut; epäsopu leimahti pian ilmituleen veljien kesken, vaikka sitä alussa peiteltiin kohteliaisuuksilla. Ensimäisessä kirjeessä, jonka prinssi Eerik sai veljeltään Juhanalta isän kuoleman jälkeisenä päivänä, oli jo valituksia testamentin johdosta. Oli muka kylläkin tunnettua, miten ahkera ja innokas heidän autuaasti nukkunut isänsä oli ollut kokoomaan omaisuutta lapsilleen, eikä kuitenkaan hänen viimeisessä tahdossaan ollut mitään määräystä hänen jälkeenjättämänsä puhtaan rahan ja irtaimiston eikä hänen monien kaunisten tiluksiensa jakamisesta, jotka nyt oikeuden mukaan kuuluivat lapsille, vaikka vainaja oli siirtänyt niistä lähtevät tulot valtiorahastoon. Juhana toivoi kaiken tämän nyt tulevan heidän yhteiseksi omaisuudekseen.

Eerik vastasi: -- "Soisimme kernaasti, että teidän rakastavaisuutenne tahtoisi tähän aikaan veljellisesti säästää meitä ja antaa meidän olla itseksemme."

Sillä välin ja enimmäkseen juuri ajatteli Eerik, miten voisi vahvistaa perimäänsä kuningasvaltaa, tehdäkseen jo alusta pitäen tyhjäksi sen tuuman yhteishallituksesta hänen ja veljien välillä, joka vanhalla kuninkaalla näytti olleen mielessä hänen kirjoittaessaan testamenttiansa.