Part 19

Wittenbergissä olivat hän ja Jaakko Warden samalla kertaa "Busenfreunde" (hengenheimolaisia) ja kaikissa uskonnollisissa kysymyksissä toistensa kiivaimpia vastustajia.

Yöllä he voivat erota toisistaan vihamiehinä ja seuraavana aamuna etsiä toisiaan, ei pyytääkseen anteeksi -- semmoinen ei tullut koskaan kysymykseen -- vaan pudistaakseen ystävällisesti toistensa kättä. Sillä toistensa seurassa he viihtyivät paraiten.

Näin kului kolme vuotta kiisteltäissä milloin yöllä, milloin päivällä. Kaipauksella he sitten erosivat luvaten molemmin puolin kirjoittaa toisilleen, mutta muutaman vuoden kuluttua oli kirjeenvaihto loppunut, vanhat muistot olivat vähitellen vaipuneet unohduksiin.

Mutta nyt Laurentius huomasi suureksi harmikseen, että ne elivät vieläkin ja saattoivat elpyä, ja että heissä molemmissa yhä edelleen piili nuoruuden varomattomuutta. Miten olikaan hänen sydämensä sykkinyt riemusta hänen nähdessään jälleen ystävänsä! Hänen täytyi ilmaista itsensä, hänen täytyi niinkuin ennenkin riidellä vanhan ystävänsä kanssa; kiistelyhalu heräsi hänessä, ja niin unohti hän kaiken varovaisuutensa, unohti kuusikymmentäviisi ikävuottansa, unohti... unohti, niin mitä hän olikaan unohtanut?

Hän hypähti nopeasti vuoteeltaan, herätti poikansa ja sanoi hänelle, että heidän oli kiireesti lähteminen matkaan.

Juuri kun aamumessu oli lopussa, lähtivät molemmat makuusuojasta ja menivät ruokasaliin, johon apotti ja veljet vastikään olivat tulleet.

Heidän lähtöpäätöksensä näytti hämmästyttävän näitä, tuntuipa olevan jotakin epäilyttävää siinä itsepintaisuudessa, jolla he tahtoivat pidättää heitä ainakin siksi, kunnes tutkimus kuolemantapauksen johdosta oli toimeenpantu.

"Se seikka koskee luostaria eikä minua", vastasi Laurentius. "Vastoin tahtoani olen sekaantunut siihen, ja nyt täytyy minun kiirehtiä voittaakseni takaisin hukkaan kuluneen ajan."

Heille tahdottiin kattaa pöytäkin, mutta matkustajamme joivat vain vähäsen maitoa ja sanoivat sitten kiireesti jäähyväiset.

Apotti ei ollut koko aikana puhunut mitään, mutta Laurentius huomasi, että tämän silmät olivat luotuina häneen, väistyen kuitenkin heti, kun hän loi katseensa apottiin.

Kun he jäähyväisiksi puristivat toistensa käsiä, kuiskasi Jaakko Warden:

"Sinä olet tehnyt oikein!"

Sitten he menivät alas muutamien veljien seuraamina.

Mutta opasta ei näkynyt missään.

Häntä etsittiin ja huudettiin, mutta häntä ei löytynyt.

"Sitten koetamme tulla toimeen ilman häntä; hevosemme ovat kyllä hyvässä korjuussa."

Näin sanoen matkustajamme suuntasivat askeleensa talliin, jossa hämmästyksekseen näkivät hevoset satuloituina; mutta oppaan hevonen oli poissa.

Kaikki ihmettelivät; mikähän oli siihen syynä?

"Hän on saanut palkkansa etukäteen", sanoi kauppias. "Nyt en ole hänelle mitään velkaa."

Hätäiset jäähyväiset vielä, ja matkustajamme lähtivät.

"Kiitos Jumalan, että pääsimme sieltä ehein nahoin", sanoi piispa, kun luostari oli jäänyt näkymättömiin.

"Luuletteko, isä rakas, että joku vaara uhkasi meitä?"

"Ei voi ennakolta aavistaa, minkä kohtalon alaiseksi luostarissa joutuu. Se tapaus, joka eilen johdatti meidät sinne, osoittaa, että siellä tehdään paljon pimeyden töitä."

Pimeää yötä seurasi kirkas ja loistava aamu; lintujen viserrys ja loikkien tuoksu täyttivät metsän, ja matkustajamme nauttivat siitä täysin sydämin.

Vesi kimalteli heitä vastaan heidän lähestyessään kahlaamoa.

"Olen arvellut", sanoi Didrik, "että liehuilevat valot eilen illalla saivat alkunsa pienistä kiiltomadoista, joita meidänkin maassamme on suomailla."

"Niin uskon minäkin, mutta mistä luulet sen johtuvan, että ne levittivät valoansa juuri silloin, kun sitä paraiten tarvitsimme?" kysyi piispa.

"Jumalan sallimuksesta."

"Aivan niin. Jospa vain kiinnittäisimme huomiotamme siihen, niin huomaisimmepa useinkin, mitenkä hänen kätensä varjelee meitä kuolevaisia."

"Minä koetan pitää silmäni auki, isä rakas; mutta miten ovat torventörähdykset ja hevoskavioiden kopina selitettävissä?"

"Otaksun murhaajan joko herättääkseen huomiota luostarissa tai myöskin ilmoittaakseen munkille läsnäolonsa puhaltaneen torveen. Kavionkapsetta en voi selittää, mutta täytyy silläkin olla joku luonnollinen syynsä, sillä sitä en voi uskoa, että yliluonnollisia voimia olisi pantu liikkeeseen vain meitä säikyttämään."

"Mutta entäs kellojensoitto?"

"Se tuli epäilemättä luostarista; ehkäpä kuolleen vaimon sielukellot."

"Me emme saa koskaan tietää asian todellista laitaa."

"Eikä sitä ole hyvä tiedustellakkaan. Luostarimuurien sisäpuolella piilee monta kauheaa salaisuutta; niiden tutkiminen ei hyödytä ketään kuolevaista, mutta se voi tuottaa surman elävälle. Toivokaamme, että luostarien päivät ovat luetut."

He olivat nyt saapuneet joelle ja etsivät kahlaamoa.

"Täällä, täällä!" kuului ääni heitä vastaan.

"Opas!" huudahti Didrik osoittaen nuorukaista, joka seisoi joen toisella puolella hevosensa vieressä ja kaikin voimin viittaili heille.

"Niinpä tosiaankin; se on hän!"

He seurasivat hänen huomautuksiaan ja pääsivät melkein kuivin jaloin toisella rannalle.

Opas sanoi jo käyneensä levottomaksi, kun he viipyivät niin kauan. Nyt hän oli sitä mieltä, että heidän tuli kiireesti jatkaa matkaansa.

Siitä olivat kaikki kolme yksimieliset, ja taivalta tehtiin useita tunteja mitään puhumatta.

Vihdoin he saapuivat Mecklenburgiin ja saivat majapaikan lähimmässä kylässä.

Kun nälän vaatimukset olivat tyydytetyt, kysyttiin oppaalta, minkätähden hän oli lähtenyt luostarista edeltäpäin.

"Olen koko matkan ajatellut, että kysyisitte tätä minulta", vastasi hän.

"Eihän nyt liene liian aikaista puhua siitä."

"Ennemmin en olisi sitä mitenkään tehnyt, mutta tässä maassa se ei liene niin vaarallista", lisäsi hän katsoen ympärillensä.

"Minkälaiset vaarat meitä siellä uhkasivat?"

"Teillä oli vihollisia, hyvä herra." Hän katsoi arasti piispaan.

"Munkkien joukossako?"

"Se pitkä mustakauhtanainen kiihotti muita."

"Tiedätkö hänen nimensä?"

"Kuulin sen vain kerran, se ei ollut saksalainen nimi, mikäli minä tiedän."

"Oliko se Bellini?" huudahti piispa, jonka mieleen nyt oli yhtäkkiä johtunut hänen nimensä.

"Oli. Mitenkä voitte sen arvata?" virkkoi opas hämmästyneenä.

"Minä tunsin hänet, mutta nyt vasta juolahti mieleeni, kuka hän oli."

"Hän on hyvin ylpeä ja kostonhimoinen herra."

"Tahtoiko hän saada minut hengiltä?"

"Jos se vain olisi käynyt laatuun."

"Puhutteliko hän sinua?"

"Puhutteli yöllä. Hän luuli teidän viipyvän kauan luostarissa ja ainoastaan _siinä tapauksessa_, että te pääsisitte lähtemään sieltä, tahtoi hän, että minä olisin... olisin..."

"Senkötähden sinä lähdit sieltä?"

"Niin, ennenkuin olin ottanut vastaan verirahoja. Minä rukoilin pyhää neitsyttä suojelemaan teitä; joskin olette kerettiläinen, olette kuitenkin menetellyt onnetonta vaimoa kohtaan niinkuin kristityn tulee, enkä minä tahtonut olla osallisena onnettomuudessanne. Jos pyhä neitsyt tahtoisi auttaa teidät pois sieltä, niin arvelin, että minä kyllä satuloin hevoset ja odotan puolen päivää kahlaamolla. Kun näin teidän tulevan, iloitsin siitä enemmän kuin koskaan olisin voinut iloita verirahoista."

"Paljonko hän tarjosi?" kysyi piispa.

Opas lausui jotensakin mitättömän summan ja sai sen kaksinkertaisena.

"Luulen olevan turvallisinta meille jokaiselle, että eroamme tässä", sanoi Laurentius.

Niin tapahtuikin oppaan suureksi suruksi. Hän olisi mielellään tahtonut seurata niin hyviä herroja mihin tahansa. Nyt hän alkoi kiirehtiä kotikyläänsä, jossa hänen vanhempansa ja sisaruksensa tulivat iloitsemaan nähdessään sen suuren lahjan, minkä hän oli saanut.

Mutta kun hän sai tietää, että hevonenkin oli hänen, ei hänen riemullaan enää ollut rajoja. Ratsain hän nyt sai rientää kotiin.

Kun matkustajamme vihdoinkin olivat kahden, lausui piispa: "Kiittäkäämme Herraa, poikaseni, sillä hän on ihmeellisesti pelastanut meidät!"

* * * * *

Matkustajamme päättivät nyt myydä hevosensa ja jatkaa matkaansa yleisillä kulkuneuvoilla, missä niitä oli saatavissa, tai myöskin talonpoikien mukana, joita kulki edestakaisin kaupunkien välillä. He toivoivat täten johdattavansa harhateille takaa-ajajat, jos niitä mahdollisesti oli liikkeellä.

Sanottu ja tehty; matka viivähti kyllä täten, mutta päämaali läheni kuitenkin, ja ainoana huomautuksena siitä, että heidän jälkiään etsittiin, oli se, että Trebbinin ja Jüterbogkin kaupunkien välillä postivaunussa, jossa he matkustivat, kyseltiin ja tiedusteltiin, oliko matkalla näkynyt kolmea ratsastajaa, joista yksi oli vanhempi ja kaksi nuorempaa.

Kun kysymykseen oli annettu jyrkästi kieltävä vastaus, jatkettiin matkaa, ja matkustajamme loivat vain merkitsevän silmäyksen toisiinsa.

Vihdoin he saapuivat Wittenbergiin, ja kaikki matkan vaivat olivat unohtuneet.

He asettuivat paraaseen ravintolaan ja päättivät ensin tutustua kaupunkiin, ennenkuin ryhtyivät siihen toimeen, joka oli matkan varsinainen tarkoitus.

Laurentiusta huvitti suuresti näytellä pojalleen kaikkia niitä paikkoja, missä hän entiseen aikaan oli oleksinut. Hän kävi luentohuoneissa ja näki vanhoja ystäviä, joita hän enää vain nimeltä tunsi, mutta joiden kanssa hänellä ei ollut halua uudistaa tuttavuutta.

"Me emme sopineet ennen yhteen, nyt sopisimme vieläkin vähemmän", sanoi hän.

Noin viikon kuluttua, kun tämä ylimalkainen tutustuminen oli suoritettu, sanoi Laurentius pojalleen: "Täällä on monta hyvää siementä, mutta Herra yksin antaa kasvun; nyt haluan nähdä, mitä vanha ystäväni on testamentannut minulle."

Melankton oli jättänyt jälkeensä pojan ja tyttären; ensinmainittu oli hiljainen uneksija, joka kulutti aikansa opinnoissa, joista ei koskaan tullut mitään valmista.

Laurentius näki hänet melkein joka päivä jollakin luennolla. Ulkonäöltään hän muistutti hyvin paljon isäänsä, mutta hänellä ei ollut juuri rahtuakaan sitä tarmoa, jota oli ollut isässä.

Tytär oli äskettäin jäänyt leskeksi. Hänen haltuunsa sanottiin isän jättäneen kaikki tärkeimmät paperinsa, ja häntä lähti Laurentius tapaamaan.

Tavallisuuden mukaan oli hänellä Didrik seurassaan, ja molemmat otettiin sydämellisesti vastaan.

"Minä olen odottanut teitä", sanoi Anna Laurentiukselle. "Isäni piti teitä suuressa arvossa ja halusi nähdä teitä; kun hän näki toiveensa turhaksi, sulki hän itse paroniansa ja jätti avaimen minulle sanoen: 'Laurentius Pietarinpoika aukaiskoon sen, hän yksin järjestäköön paperini.'"

Näin sanoen hän antoi piispalle avaimen ja osoitti pientä piironkia, joka oli paksulla mustalla verholla peitetty.

Anna otti peitteen pois; sen alta tuli esiin todellinen veistotaidon mestariteos.

"Isäni sai tämän lahjaksi Nürnbergin kaupungilta", sanoi hän, "ja hän on testamentannut sen teille, mutta minä toivon, että te täällä minun asunnossani tarkastatte sen sisällyksen ettekä kiellä minua olemasta läsnä siinä."

Piispa hämmästyi suuresti ja sanoi kaikessa noudattavansa Anna rouvan toivomuksia.

Tämä halusi, että hän poikineen muuttaisi hänen luoksensa, mutta piispa ei tahtonut siihen suostua.

Majala, johon he olivat asettuneet, oli aivan lähellä, ja ruotsalaisemme arvelivat nytkin jo käyttävänsä väärin hänen kovin suurta vierasvaraisuuttansa suostuessaan syömään kaikki ateriansa hänen luonaan.

"Anna rouva", kuten hän itseään nimitti, oli erään professori Reuchlinin leski, mutta hän ei puhunut koskaan miesvainajastaan; isän nimi oli hänen ilonsa ja ylpeytensä.

Hänen avioliittonsa oli ollut lapseton, mutta hän oli ottanut huoneeseensa ja huolenpitoonsa erään miehensä kaukaisen sukulaisen.

Laurentius määräsi, että Didrikin tuli käydä niiden aineiden luennoilla, jotka häntä paraiten miellyttivät, sillaikaa kuin hän itse työskenteli tarkastellen ystävänsä jälkeenjättämiä papereita.

Nuorukainen noudattikin ensi päivinä määräystä uskollisesti.

Mutta oltiin heinäkuussa. Luonto oli kukkeimmillaan, metsä viettelevä, Didrik 19-vuotias ja hyvin taitava metsämies.

Aterioitaessa Anna rouvan luona istui pöydässä häntä vastapäätä aivan nuori, hienohipiäinen ja kirkassilmäinen tyttö.

Tämä loi silmänsä häneen joka kerta, kun isä tahtoi saada tarkempia tietoja siitä, millä luennoilla hän oli käynyt, ja nauroi samalla halveksivasti.

He eivät olleet juuri koskaan puhuneet keskenään. Didrik tiesi, että tytön nimi oli Anima, mutta ei mitään muuta; Anima ei häntä miellyttänyt.

Mutta tuo halveksiminen harmitti häntä; hän päätti, että tyttö sai maksaa sen.

Eräänä päivänä jälkeen puolisen, kun Laurentius oli Anna rouvan seurassa heti palannut työhönsä, jäi Didrik ruokahuoneeseen, jossa Anima työskenteli pöydän korjaamisessa.

Hän istuutui hiljaa ja katseli Animaa ollen ymmällä, miten päästä alkuun.

"No, miksi ette auta minua?" kysyi Anima mennessään hänen ohitsensa.

"Auta... pitäisikö minun...?"

"Pidänkö ehkä esitelmän siitä, miten se käy päinsä?" kyseli Anima ilkkuen.

"Näenhän sen kyllä."

"Mutta ette kuitenkaan ymmärrä, mitenkä sitä tehdään."

"Mitenkä tehdäänkö?"

"Ei voi opettaminen tulla kysymykseen, kun olette jo niin suuri."

"Enhän minä näin suuri ole", vastasi Didrik punehtuen.

"Kyllä, omissa silmissänne", virkkoi Anima nauraen, "vaikka ette minun."

"Nyt puhutte sellaista, mitä ette tiedä." Didrik tunsi veren nousevan päähänsä.

"Ehkäpä en tiedä sentähden, etten juokse luennoilla", huudahti Anima kiihkeästi. "Mutta sen sanon teille, että jos minulla ei olekkaan niin paljon kirjatietoja, niin on sitä enemmän yleistietoja ja kokemusta."

"Missä suhteessa minä olen osoittautunut kykenemättömäksi?" kysyi nuorukainen katkerasti.

"Kaikissa! Halvimmasta palvelijastakin olisi minulle enemmän hyötyä kuin teistä."

"Mitäpä tahtoisitte minun tekemään?"

"Nostakaa pois tuo kynttilänjalka."

"Sepä oli raskas", sanoi Didrik vietyään sen pois. "Kyllä kaiketi teille; minulle se ei saa tuntua raskaalta."

"Minä tahdon mielelläni auttaa teitä, jos voin."

"Siitäpä se juuri riippuu", vastasi Anima halveksien. "Voittehan koetella minua."

"Minun tehtäviini kuuluu tuoda vettä kaivosta."

"Minä teen sen teidän puolestanne."

"Menkää sitten, nyt on juuri se aika." Hän meni. Kaivo oli syvä, ja siellä oli useita vettä noutamassa. Viipyi kauan, ennenkuin hän sai ruukkunsa täyteen ja pääsi palaamaan.

"Katsohan vaan", sanoi Anima, "tuota en todellakaan olisi luullut teistä."

"Minä käyn noutamassa vettä huomennakin."

"Te ette jaksa."

"Sepä saadaan nähdä."

"Entäs luentonne?"

"Minä ehdin kyllä niihinkin."

"Siellä opitte kuluttamaan aikaanne. Onko se tapana teidän kotimaassannekin?"

"Ei kukaan ole syyttänyt minua laiskuudesta."

"Mutta minä syytän; opista on se hyöty, mitä sen avulla voi toimittaa, mutta minä en käsitä, mitä hyötyä teillä on kaikesta opistanne."

"Se ei näyttäydykkään heti."

"Ei ainakaan teissä."

"Ehkäpä teissä?"

"Kyllä, luottakaa siihen."

"Niinkuin esimerkiksi?"

"Minä osaan pestä vaatteita, leipoa, laittaa ruokaa, panna olutta, kehrätä, kutoa, neuloa ja ommella, lukea ja vähän kirjoittaakin, viimemainittua vain hyvin vähän, sentähden että se saattaa olla tarpeetonta. Tehkää nyt selvää, mitä te osaatte."

"Minun opintoni ovat aivan toista suuntaa", vastasi Didrik hyvin hämillään.

"Sen kyllä huomaan, mutta mitä hyötyä niistä on?"

"Vasta sitten, kun on saavuttanut suuremman määrän tietoja, voi niistä hyötyä."

"Kuinka vanha olette?"

"Yhdeksäntoista."

"Minä olen kuudentoista."

"Ette enempää!"

"E-en. Mutta nyt kysyn, kummasta meistä voi olla enemmän hyötyä kodissa?"

"Tietysti teistä."

"Jos minä nyt jatkan, niinkuin olen alkanut -- ja niin minä aion tehdä -- kumpainen meistä sitten on harjoittanut parempia, opintoja maailmassa?"

"Ei, nyt en enää viitsi kuunnella teidän pakinoitanne", vastasi Didrik nauraen ja unohtaen närkästyksensä; "te olette viisas tyttö, mutta ette ymmärrä, mitä oppi ja tieto merkitsevät."

"Jospa tietäisitte, miten vähän minä välitän niistä", lausui Anima pilkallisesti; "ei niistä ole edes päähineen paikaksi", lisäsi hän katsellen rikkinäistä päähinettään.

"Ei, sen kyllä myönnän", vastasi Didrik nauraen.

"Ja jos sattuisi joku todellinen onnettomuus, jos esimerkiksi tuli pääsisi irti, voisitteko sammuttaa sen?"

"Voisinhan ainakin olla apuna sammuttamisessa."

"Sen kyllä luulen, mutta se on liian vähän. Kun vaara on uhkaamassa, silloin pitää voida mahdollisimman paljon."

"Niinkuin teko, neitiseni?"

"Naurakaa vaan; minä tiedän koettelemuksen hetkellä voivani tehdä enemmän kuin kukaan uskookaan."

"Teillä on suuret ajatukset itsestänne."

"On sekin parempi kuin pitää itsensä aivan mitättömänä."

"Tarkoitatteko sillä minua?"

"Enpä juuri tiedä, muuten vaan juolahti mieleeni."

Anima oli punastunut korviin asti ja juoksi heti sen jälkeen tiehensä.

"Minä muistan hänet kyllä sopivassa tilaisuudessa", tuumi Didrik; mutta sen jälkeen he lavertelivat usein keskenään sopien hyvästi yhteen.

Ikäisekseen oli Anima tavattoman käytännöllinen, ja hän koetti joka tilaisuudessa saada Didrikiä siihen vakaumukseen, ettei tiedoilla ollut mitään arvoa, jos niistä ei voinut saada suoranaista hyötyä.

Tällä välin oli Laurentius ehtinyt työssään niin pitkälle, että saattoi ruveta ajattelemaan paluumatkaa.

Melankton oli kyllä testamentannut jälkeenjättämänsä paperit ystävälleen Laurentius Pietarinpojalle, mutta tämä ei tahtonut anastaa rakastetulta tyttäreltä alkuperäisiä käsikirjoituksia, ja nyt jäljenteli Anna rouva itse niitä. Hän olikin aikalaisekseen tavattoman taitava kirjoittamaan.

Työ oli kestänyt kokonaisen kuukauden, ja sillä aikaa oli heidän välinsä muodostunut niin hyväksi ja sydämelliseksi, että lähenevä eronhetki jo edeltäkäsin synnytti apeata mielialaa.

Etenkin oli Anna rouvan laita näin. "Olen toistamiseen elänyt rakkaissa nuoruuteni muistoissa", sanoi hän, "ja tyhjyys tulee sitä tuntuvammaksi, kun minun melkein samaan aikaan täytyy luopua rakkaasta Animastani."

"Minä tulen takaisin", vastasi tyttö vilkkaasti.

"Jos pääset."

"Täällä voin hyödyttää enemmän kuin siellä", arveli Anima hilpeästi.

Anna rouva kertoi nyt, että Animalia oli Ruppinissa setä, joka toivoi, että tyttö tulisi häntä tervehtimään.

"Sehän sopii meidän tiehemme", sanoi piispa; "me voimme matkustaa yhdessä."

"Ajattelin juuri pyytää sitä."

"Olisipa hullusti, ellen voisi olla miksikään hyödyksi matkalla", virkkoi tyttö. "Didrik on epäkäytännöllinen, hän tarvitsee opetusta."

"Sitä saan kyllä joka päivä Animalta", vastasi nuorukainen piispan ja Anna rouvan sydämellisesti nauraessa.

"Me ostamme vaunut täältä Wittenbergistä", sanoi tyttö, "ja minä voin myydä ne taas Ruppinissa, jos tahdotte loppumatkan kulkea ratsain."

Ehdotus hyväksyttiin ja toteutettiinkin kaikkien suureksi mielihyväksi. Anima ei ainoastaan ostanut vaunuja, vaan hän vielä lisäksi sovitti ne täyteen kaikenmoisia ruokavaroja. "Ei pidä jättäytyä kurjain majatalojen varaan", sanoi hän. "Ja hätätilassa voitte nukahtaakin vaunuissa; minä valvon, minä."

Anna rouva neuloi piispan kallisarvoiset paperit hienoon liinapussiin; piispa aikoi kantaa niitä rinnallaan.

Mutta Anima väitti niiden olevan paljon paremmassa turvassa hänen hoidossaan. Ruppinissa hän lupasi antaa ne piispalle.

Anna rouva yhtyi tähän, ja Anima sai mitä oli tahtonut.

Sitten erottiin ja lähdettiin matkaan.

Animan käytännöllisyydestä oli matkalla paljon hyötyä; kaikki pikkuseikatkin hän oli ottanut huomioonsa, ja piispa sanoi, ettei hän koskaan ollut luullut voitavan niin mukavasti matkustaa.

Didrikin täytyi myöntää voivansa oppia hyvin paljon "Anima siskolta".

Ja siskoina he pitivätkin toisiaan, vaikkakin Anima aina oli johtavana ja käskevänä.

Mutta sen ohessa Anima myöskin kuvaili maan olosuhteita; etenkin oli hän selvillä Ruppinin seuduista, missä oli enimmän oleskellut.

"Kansa on kiihkossaan repinyt maahan osan aivan kaupungin ulkopuolella olevaa luostaria", kertoi hän, "ja munkkiraukoille tehdään paljon kiusaa."

"Säälitkö sinä heitä?" kysyi Didrik.

"Voihan sääliä vihamiehiänsäkin. Mutta joskin luostari on poissa, niin on saatu sijaan jotakin paljon pahempaa..."

"Mitä sitten?" kysyi piispa.

"Jesuiittakollegio, sanotaan."

"Salainenko?"

"Niin salainen, ettei siitä edes kovaa puhutakkaan. Teidän ei ehkä pitäisikään matkustaa sinne", jatkoi hän kiihkeästi, katsoen piispaan kauhistuneena.

"Mitähän minun tarvitsisi pelätä heitä?"

"Sitä en tiedä, mutta Wittenbergissä kävi pari kertaa vieraita henkilöitä kysymässä, kuinka kauan aiotte viipyä ja mitä tietä matkustaa kotiin. Sentähden tahdoin ottaa paperit huostaani."

"Miksi et ole siitä ennen puhunut?" kysyi Didrik.

"Sentähden, etten tahdo lasketella joutavia; miksipä saattaisin piispan levottomaksi, kun siihen ei ole pakkoa. Ruppinissakin tahdon pitää huolta hänen turvallisuudestaan; olen jo lähettänyt sanan sedälleni, että hän hankkii teille sopivan asunnon, sillä siellä teidän täytyy levähtää."

"Sen tahdon tehdä sinun tähtesi, Anima", sanoi piispa. "Käyttäydytpä minua kohtaan kuin hempeä tytär, josta kaipauksella eroaa."

Anima tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. "Minäkin pidän teistä kuin tytär", sanoi hän, "niin, pidänpä Didrikistäkin, vaikka toisella tavalla."

Elokuu oli loppupuolellaan. Illat eivät enää olleet valoisia, ankarat syyssateet olivat liottaneet tiet, lyhyeksi jäi päiväinen taival.

Mutta kukaan ei valittanut matkan pitkäveteisyyttä. Animassa oli jotakin niin viehättävää, hän oli kuin auringonsäde, josta ei kukaan tahtonut luopua.

Vihdoinkin eräänä iltana he saapuivat rankkasateessa Ruppiniin.

Rikas reunustentekijä Olavi Krumme, Animan sukulainen, sanoi talonsa olevan jo täynnä vieraita. Kuitenkin voisivat matkustajat olla yön hänen luonaan, ja seuraavana päivänä hän veisi heidät siihen asuntoon, jonka oli heidän varalleen hankkinut.

Tähän vastaanottoon oli Anima hyvin tyytymätön, ja Olavi Krumme sanoi hämillään voivansa muutaman päivän kuluttua toimittaa heille asunnon luonansa.

Valekauppiaamme tyytyi kaikkeen; eihän hän voinut jäädä tänne pitemmäksi aikaa ja tahtoi mieluimmin asua majatalossa.

Kohteliaasti Krumme saattoikin vieraansa sinne seuraavana päivänä; heitä seurasi Anima levottoman arkailevalla mielellä, joka antoi huolettomalle Didrikille paljon ilveilemisen aihetta.

Majatalo oli paras kaupungissa, tilava ja suuri. Matkustajamme saivat käytettäväkseen kauniin huoneen, ja kaikki tuntui hyvältä.

"Minä tulen tänne joka päivä", sanoi Anima.

"Me luultavasti lähdemme huomenna."

"Siinä teette oikein!"

Mutta seuraavana päivänä täytyi piispan vilustumisen vuoksi pysyttäytyä huoneessaan, ja Anima oli koko päivän ruotsalaisten ystäviensä luona.

Illan suussa sanottiin jonkun haluavan tavata kauppias Lars Pederssonia.

"Tulkoon sisään."

"Mistä minut tunnette?" kysyi piispa tulijalta, joka oli pitkä, keski-ikäinen mies.

"Sen naisen läheiset omaiset, jonka luona kävitte ja jolle annoitte lohdutusta Anklamin läheisessä kylässä, ovat lähettäneet minut."

"Minä en voi antaa hänestä mitään tietoja", vastasi Laurentius.

"Eikö hän jättänyt jälkeensä erästä kirjaa?"

"Kyllä, se on minun hallussani, mutta en luovuta sitä teille, muuten kuin jos todistatte lailliset oikeutenne siihen."

"Se käynee vaikeaksi, kun laillinen perillinen ei ole koskaan nähnyt sitä."

"Kuka se on?"

"Hänen sisarensa, joka on pahoin sairaana ja riutuu surusta, kun ei ole saanut mitään tietoja vainajan viime hetkistä."

"Minä käyn hänen luonaan."

"Siinä teette Jumalalle otollisen työn."

"Antakaa minulle hänen osoitteensa."

"Hän asuu jonkun matkaa kaupungin ulkopuolella; mutta jos suvaitsette, niin käyn huomenna teitä noutamassa."

"Tehkää niin; mihin aikaan?"

"Kello 10 aamupäivällä. Silloin hän on yksin."

"Minä odotan."

Vieras lähti, ja Anima väitti, että oli hyvin varomatonta uskoutua tuntemattoman henkilön ohjattavaksi. Mutta piispa ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan; eihän hän ollut mikään lapsi, hän tiesi kyllä mitä teki.

Tämän huomautuksen saatuaan ei Anima enää tehnyt vastaväitteitään; hän palasi seuraavana aamupäivänä, oli saapuvilla, kun piispa lähti, ja tarkasteli silloin perin-pohjin hänen seuralaistansa.