Part 18

"Minä olen usein tehnyt papin toimituksia", virkkoi Pedersson vilkkaasti, "ja tahdon nytkin tehdä."

Vähän vaivalloisesti hän laskeusi hevosen selästä.

"Voimmeko saada täältä kattoa päällemme yöksi?"

"Tähän vuodenaikaan on yömaja joka pensaassa."

"Missä on sairas?"

Mies katseli häntä epäluuloisesti; mutta silloin kuului valitushuuto sisästä, ja hän viittasi Pederssonia tulemaan perästä huoneeseen.

Hänet vietiin kurjaan hökkeliin; yksinkertaisella puulavitsalla lepäsi nuorehko nainen heinämytty pään alla; siinä kaikki, mitä häntä varten oli varattu.

Vaatteet olivat siistit, vaikka yksinkertaiset, tukka huolellisesti kammattu, mutta silmät pyörivät sinne-tänne mihinkään erityisesti kiintymättä.

Pedersson kosketti hänen kättänsä.

Hän vavahti ja loi silmänsä häneen.

"Te tarvitsette sielunpaimenta?"

"Niin!"

"Tahdotteko uskoa asianne minulle?"

Hän epäröi. "En tunne teitä."

"Minä olen Jumalan sanan palvelija."

"Mutta ette samaa uskoa kuin minä. Minä olen luopio", kuiskasi hän.

"Minä tunnustan Lutherin uskoa."

Hänen silmänsä kirkastuivat. "Tahdotteko ehkä pettää minua?"

"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon!"

"He ovat ottaneet minulta lapseni, he aikovat sulkea hänet luostariin tai tehdä hänet portoksi, niinkuin tekivät minulle. Salama taivaasta iskeköön heidät maahan."

"Missä lapsi on?"

"Hän on ottanut sen minulta, hän tuolla ulkona. Pikku tyttöni! Mitenkä hän itki ja vaikeroi, kun hänet temmattiin käsistäni! Oi, minä en voi kuolla ennen kuin olen saanut takaisin lapseni!"

"Minä koetan hankkia hänet teille takaisin."

"Sitten voisin kuolla tyynenä!"

Pedersson kiiruhti ulos.

Mies seisoi etuhuoneessa. Nähdessään muukalaisen heitti hän piiloon jotakin kädestään.

"Onko se loppu nyt?" kysyi hän välinpitämättömästi.

"Hän on kuolemaisillaan, ettekä te ole edes antanut hänelle vesipisaraa."

"Ei hän ole pyytänytkään mitään."

"Nyt hän pyytää", vastasi Pedersson ankarasti.

Mies katsoi häneen. Katseessa oli jotakin, joka vaati tottelemaan; hän meni heti ja tuli muutaman silmänräpäyksen kuluttua takaisin, kädessään pieni pikari kristallikirkasta vettä.

Mutta heti kun hän oli mennyt ulos, kumartui matkustavaisemme ottamaan lattialta pientä rypistettyä vaatetilkkua.

"Kas tässä, vai vienkö minä sen sisään?"

"Pankaa pikari pois ja menkää tuomaan lasta?"

"Lasta!" Mies muuttui kalmankalpeaksi.

"Heti, kuuletteko!"

"Lasta, oletteko hullu, en minä tiedä mitään lapsesta!"

"Hänen lastansa, jonka olette ottanut häneltä!"

"Hän hourailee, ettekö sitä ymmärrä."

Ystävämme oli miehen huomaamatta tarkastanut mitä oli löytänyt; nyt hän levitti pienen lapsen päähineen sanoen: "Tunnetteko tätä?"

Ulvoen hyökkäsi mies hänen päällensä tahtoen temmata häneltä pois tuon pikku päähineen, mutta hän oli tavannut vahvempansa. Hän tunsi olevansa kuin ruuvipihdeissä.

"Missä on lapsi?"

"En tiedä", huohotti roisto.

"Varo, taikka kuristan!"

"Silloin teette murhan!"

"Sen olet sinä jo tehnyt!"

"Saatana!" Hän tuijotti hämillään Pederssoniin.

"Missä on lapsi?"

"Tuolla... olkikasassa..." ähkyi mies.

"Kuule nyt tarkoin, povitaskussani on pistooli. Samassa kuin lasken sinut irti, otan sen käteeni, ja luota siihen, että menetät henkesi, jos yrität pakoon. Nyt heti tuomaan lasta!"

Enempää vastustelematta mies heti meni.

Olkikasasta hän veti esiin tuskin kaksivuotiaan, pienen tytön; tämä oli tavattoman hyvin puettu, mutta hänen kaulansa ja kasvonsa olivat aivan siniset; musta juova kaulalla osoitti, että hänet oli kuristettu.

"Roisto!" huudahti piispa ottaen lapsen häneltä; se oli vielä lämmin ja sen jäsenet pehmeät, mikä todisti, että ilkityö oli aivan äskettäin tehty.

Mutta hänen huomionsa oli muutamaksi silmänräpäykseksi kiintynyt murhaajasta lapseen, ja murhaaja käytti tilaisuutta hyökätäkseen heti ulos ovesta.

Laurentius ei huolinut hänestä; hän kuunteli tarkoin, eikö hengen hievahdustakaan kuulunut, suuteli pieniä sinikalpeita kasvoja, pani päähineen lapsen päähän ja vei hänet äidilleen.

Tämä oli taas puoleksi tiedottomana.

Pedersson laski lapsen hänen syliinsä.

Suonenvedontapaisesti hän painoi sitä vasten rintaansa. Elämänliekki leimahti hänessä vielä muutamaksi silmänräpäykseksi, hän tunnusteli lapsensa ruumista, käsivarsia ja kasvoja, suuteli sitten häntä -- niinkuin ainoastaan äiti voi suudella.

Mutta sitten käsi putosi hervottomana takaisin. "Kirja, minun kirjani!" huudahti hän äkkiä. Sitten tuli loppu!

Hän ei tiennyt, että oli sulkenut syliinsä kuolleen lapsen; hän seurasi tätä niin pian.

Pedersson jäi hetkeksi huoneeseen, osittain rukoillakseen kuolinvuoteella, osittain odottamaan, eikö kukaan tulisi sisään. Mutta ketään ei kuulunut.

Hän meni ulos. Rupesi jo hämärtämään, mutta Didrik istui ruohikossa lukien erästä kirjaa.

Hevoset olivat syömässä, ja opas nukkui.

Nuorukainen hypähti ylös. "Isä rakas", sanoi hän, "minusta näytätte niin liikutetulta!"

Samassa alkoi kuulua hevosen astuntaa.

"Saadaanpas nähdä, ketä nyt tulee."

Edellä ratsasti munkki, ja heti hänen jäljessään juoksi kookas haamu, luultavasti murhaaja.

Tämä pysähtyi äkkiä ja poikkesi sivulle.

Munkki tuli perille asti; hän laskeusi nopeasti hevosen selästä maahan ja kiirehti molempia muukalaisia vastaan.

"Te olette matkustavaisia", sanoi hän nöyrästi.

"Jotka olemme tulleet tänne etsimään yösuojaa."

"Sen voitte saada luostaristamme", lausui munkki vilkkaasti. "Sallikaa minun johdattaa teitä."

"Ikävä kyllä en voi seurata teitä, ennenkuin olen tavannut tämän tuvan omistajan."

"Me voimme lähettää sanan hänelle huomenna."

"Ei, minä en lähde täältä, ennenkuin hän on tullut takaisin."

Munkki näytti olevan hyvin hämillään. "Kuka sen tietää, missä hän majailee", sanoi hän.

"Eipä luultavastikaan kaukana, arvatenkin tuolla puiden takana", vastasi kauppias.

Munkki näytti ällistyneeltä. "Meillä on keino vaihtaa ajatuksia keskenämme", sanoi hän viheltäen samassa kimakasti.

Mies tuli heti näkyviin. Hänen esiintymisessään oli jotakin pelon ja hävyttömyyden sekaista. Hän läheni kuitenkin munkkia lausuen:

"Te olette kutsunut minua, arvoisa isä." Samassa hetkessä hän huomasi pistoolin, joka kiilsi ojennettuna häntä kohden.

Kauhusta melkein jäykistyneenä hän tuijotti eteensä uskaltamatta liikuttaa jäsentäkään. "Kirja!" sanoi piispa ankarasti. "Mistä kirjasta te puhutte?" kysyi munkki. "Vaimon kirjasta! Joutuin, kiirehtikää!"

"Piru sen vei", inisi mies; mutta kun hän huomasi, että muukalainen laski sormensa liipasimelle, huudahti hän kiireesti: "Minä käyn noutamassa sen."

"Älkää yrittäkökään paeta", kuului ankara vastaus, ja pistooli ojennettiin roistoa kohden. Tämä kiiruhti tupaan. Munkki liikahti levottomana.

"Arvoisa priorimme lähetti minut antamaan synninpäästöä eräälle kuolevalle", selitteli hän.

Mutta mitään vastausta ei tullut; matkustajan katse oli kiinnitetty oveen.

Isän viittauksesta oli Didrik seurannut murhaajaa; hänen olisi ehkä ollut vaarallista käydä käsikähmään roiston kanssa, mutta sitä ei tarvittukaan. Mielipuolen tavoin mies hyökkäsi tupaan, kopeloi taas olkiläjää ja veti sieltä pian esille punakantisen kirjan. Silmänräpäyksen ajan hän seisoi kahden vaiheilla luoden nopean katseen nuorukaiseen, mutta kiiti sitten hurjaa vauhtia hänen ohitsensa ulos taas.

Pistooli oli yhä vielä samassa suunnassa. Kirja kohotettuna korkealle huudahti murhaaja: "Tässä, tässä se on."

On luultavaa, että kuolemanpelko siinä määrässä oli vallannut roiston, että ajatuskyky oli kokonaan poissa; hervottomasti hän lankesi munkin jalkoihin ja ähkyi:

"Te olette antanut minulle päästön kaikista synneistäni."

Kirja oli pudonnut maahan jonkun matkan päähän. Munkki aikoi ottaa sen, mutta Didrik ehti ennen ja jätti sen isälleen.

Tämä otti sen, pani pistoolinsa pois ja käski oppaan, joka vihdoinkin oli herännyt, satuloida hevoset.

"Apottimme odottaa teitä luostarissa", lausui munkki hyvin mielistellen. "Hän voi myöskin antaa teille hyviä neuvoja ja ohjeita matkanne jatkamiseksi."

"Minä tahdon yhden yön nauttia hänen vieraanvaraisuuttansa", vastasi Laurentius.

Heti lähdettiin liikkeelle, munkki ja piispa edellä, Didrik ja opas jäljessä; talonpoika seurasi heitä piiloutuneena puiden varjoon.

Oli helppo ymmärtää, että innokkaat kutsut luostariin aiheutuivat pelosta.

Jos tapahtumasta olisi ilmoitettu lähimmille viranomaisille, olisi siitä seurannut tutkimuksia, ja luostari olisi voinut tulla hyvin ikävällä tavalla sekoitetuksi siihen.

Ruotsalainen piispamme ymmärsi aivan hyvin, että hän olisi tässä joutunut pahaan välikäteen. Vaimo ja hänen lapsensa olivat kuolleet; mutta häntä huvitti jos suinkin saada selville, minkätähden kaksoismurha oli tehty; ehkäpä oli siinä seikkailuhalukin vaikuttamassa.

Kuljettiin tiheän metsän halki. Oli melkein sysipimeä, ja hevoset astuivat hitaasti.

Munkki koetti alottaa keskustelua, mutta sai niin lyhyitä ja katkonaisia vastauksia, että vaikeni pian.

Silloin kuului metsästä pitkäveteinen torventoitotus; se uudistui kahdesti.

"Mikä se on?" kysyi matkustaja.

"Lemmon juonia", vastasi munkki, ja hänen hampaansa kalisivat; "pyhä neitsyt suojelkoon meitä!"

Hevoset alkoivat korskua; ne hyppivät pystyyn eivätkä tahtoneet mennä eteenpäin.

"Me olemme eksyksissä", vaikeroi munkki.

Huudettiin opasta ja kysyttiin, eikö hän osaa tietä luostariin.

Opas laskeutui heti hevosensa selästä ja pyysi Didrikiä pitelemään sitä ohjaksista. "Luulen, että olemme lähellä kahlaamoa", sanoi hän; "mutta on niin pimeä, etten voi löytää sitä."

Samassa näkyi suuri joukko pieniä valosoihtuja välkähtelevän kirkkaan, juoksevan veden pinnalla ja sen läheisyydessä, ja hämmästyksekseen huomasivat matkustajamme olevansa aivan äyrään partaalla.

Vielä kerran kuului torventörähdys, ja sitä seurasi kaukainen hautauskellojen soitto.

"Pyhä neitsyt", huudahti munkki tehden kiihkeästi ristinmerkin, "viisikymmentä messua... sata messua."

"Mitenkä tästä päästään yli?" kysyi piispa. "Virta näyttää syvältä."

"Parasta on antaa hevosten mennä miten itse tahtovat", sanoi opas.

"Minun hevoseni tahtoo mennä tästä, isäni; lienee parasta, että minä saan mennä edellä", sanoi Didrik. "Odotahan, minä tahdon tulla mukanasi!" Isä ja poika seurasivat toisiaan, ja heidän jäljessään kulki opas.

Heidän mennessään kimaltelivat välkähtelevät valot vielä kerran. Heti senjälkeen kuului kiljahdus; sitten oli kaikki hiljaa ja pimeätä kuin haudassa.

Kaikki kolme olivat onnellisesti saapuneet toiselle rannalle, mutta munkkia ei kuulunut.

Häntä huudettiinkin, mutta vastausta ei tullut.

"Valo, joka näkyy tuolta kaukaa, tulee luostarista", sanoi opas; "sieltä voi hankkia apua."

Kaikki kolme lähtivät matkaan; tällä kertaa ratsasti opas edellä. Kellojen soitto kuului yhä edelleen ja yhä valittavampana.

"Onko tuo luonnollista, isä?" kysyi Didrik.

"Minä luulen, että luostarissa pidetään messua."

Tie oli nyt verrattain leveää ja tasaista, ja noin puolen tunnin kuluttua he kolkuttivat luostarin porttia.

Se avattiin heti.

Piispa mainitsi muutamilla sanoilla tulonsa syyt. Häntä oli kutsuttu luostariin, mutta kutsuja oli kahluupaikalla hävinnyt, ja he pelkäsivät, että hän oli vaipunut johonkin syvempään paikkaan; hän ei ollut vastannut heidän huutoihinsa, eikä sellaisessa pimeydessä voinut nähdä mihin hän oli joutunut.

Portinvartija soitti, ja saapuville tuli useita veljiä; he sanoivat, että kohta ollaan valmiita etsimään kadonnutta. Sillä välin kutsuttiin matkustajamme ruokasaliin ja opas vietiin keittiöön.

Veljet istuivat pöydässä, ja matkustajia pyydettiin ottamaan osaa heidän yksinkertaiseen ateriaansa.

Siihen kuului munia, tuoreita vihanneksia, hyvää voita, tuoretta leipää, viiniä ja kuivattuja hedelmiä.

Matkamiehille maistui ruoka hyvin, ja Didrik, joka ei pitkään aikaan ollut saanut niin monipuolista ateriaa, ajatteli itsekseen, että munkit osasivat pitää aika hyviä päiviä. Kun ateria oli lopussa, pyydettiin n.s. kauppiasta pistäymään apotin luona, joka odotti häntä huoneessaan.

Hän noudatti heti pyyntöä.

Munkit ympäröivät senjälkeen kohta nuoren ruotsalaisemme alottaen keskustelun utelemalla tarkempia tietoja veli Anselmista, joka oli niin äkkiä kadonnut.

Didrik teki selvää kaikesta; mutta sitten hän vuorostaan rupesi puhumaan torvien törähdyksistä, liehuvista valoista ja lopuksi surullisesta kellojen soitosta, joka taukosi kokonaan, kun he tulivat lähelle luostaria.

Munkit katsoivat toisiaan ja tekivät ristinmerkin. Mitään varmoja vastauksia he eivät voineet antaa; siinä oli muka salaisia tiedonantoja ja varoituksia y.m. semmoisia. He ymmärsivät heti, että olivat nyt saaneet "evankeelisen" seuraansa, ja he ahdistivat nuorukaista kuvaillen hänelle, mitenkä hän muka oli saatanan vallassa ja mitenkä he yksin rukouksillaan ja kyynelillään voisivat pelastaa hänet siitä.

Mutta Didrik oli kasvanut liian hyvässä koulussa tullakseen yllätetyksi. Reippaasti ja avomielisesti hän vastasi, että protestantti nojautuu itse Kristuksen saarnaamaan sanaan.

"Me pidämme häntä ainoana Jumalan lähettämänä", sanoi rohkea nuorukainen, "ja sentähden emme luota ensinkään pyhimyksiin, paaveihin ja muihin vääriin profeettoihin."

Syntyi kauhea hämmennys; muutamat itkivät ja päivittelivät, toiset lankesivat polvilleen ja rukoilivat, että salama taivaasta iskisi maahan tuon hävyttömän herjaajan, kun taas toiset kiroilivat kerettiläistä Lutheria, luopiota, joka oli levittänyt sellaista turmiollista oppia ja aikaansaanut niin paljon pahaa.

"Onko teidän isännekin samaa mieltä?" kysyi eräs munkeista.

"On, on hän", vastasi Didrik.

"Ehkäpä hän kuuluu luterilaiseen liigaan?"

"Minulla on useimpain niiden nimet", huudahti toinen. "Mikä hänen nimensä on?"

"Lars Pedersson."

"Sennimisiä voi olla paljonkin", vastasi munkki selaillen innokkaasti pientä kirjaa, jota oli kantanut vyössään.

"Hänen ammattinsa?"

"Kauppias", vastasi nuorukainen punehtuen.

"Mitä hän kaupittelee?" kuului epäilevä kysymys.

"Isäni vastatkoon siihen itse, jos katsoo sen sopivaksi", lausui Didrik, "hän ei ole valtuuttanut minua holhoojakseen, enkä minä vastaa hävyttömiin ja liian tunkeileviin kysymyksiin."

Syntyi muutaman silmänräpäyksen hiljaisuus, mutta luultavasti olisi nuori ruotsalainen tavalla tai toisella saanut maksaa puheliaisuutensa, ellei yleinen huomio olisi kiintynyt kovaan kolkutukseen, jonka johdosta portti heti aukaistiin, ja ellei senjälkeen olisi kuulunut kovaäänistä keskustelua ja huudahduksia.

Tuollaisena huudahduksena kuului nimi Anselm.

"Anselm!"

"Elääkö hän?"

"Onko hän palannut?"

Näin he huutelivat toisilleen, ja senjälkeen koko joukko ryntäsi ovelle.

Didrik ei ajatellut kauan, vaan seurasi heitä.

Alas pihalle oli kokoontunut koko munkkijoukko, ja heidän keskellään oli Anselm.

Mutta hän näytti hyvin surkuteltavalta; märkänä riippui kauhtana hänen ympärillään täynnä leväkasveja ja ruohoja.

Hän näytti niin kummalliselta, ettei oikein tiennyt, oliko hän unen pöpperössä vai vähän hassahtanutko.

"Mistä sinä tulet?"

"Oletko ollut järven pohjassa?"

"Kuka sinut on vetänyt ylös?"

"Joku vanha noita-akkako?"

"Joka korvaukseksi kai tahtoo saada sinulta synninpäästön?"

"Kaksikymmentä messua ilmaiseksi!"

On luultavaa, että he olisivat vähemmän laskeneet sukkeluuksiansa, jos olisivat tienneet, että Didrik oli saapuvilla.

Nyt niitä tulvi heidän huuliltaan kovaäänisen naurun säestyksellä, ja niiden esine väänsi vettä parrastaan ja puisteli itseään aivan kuin ei ensinkään olisi huomannut heidän pilkkaansa.

Jättäkäämme heidät ja seuratkaamme kauppias Pederssonia apotin yksityishuoneeseen.

Tämä, ankaran ja vakavan näköinen vanhanpuoleinen mies, istui kumartuneena pöytänsä ääressä lukien erästä kirjaa.

Hänen pukunaan oli musta kaapu valkean kauhtanan päällä. Hänen kaunis päänsä oli ajeltu melkein paljaaksi, ja silloin-tällöin hän nojausi tuolinsa korkeaan selustaan, joka oli täynnä kummallisia leikkauksia ja jonka yliosa muodosti hiipan.

Lamppu paloi pöydällä, ja sen valo lankesi suoraan hänen silmilleen vieraan kauppiaan astuessa sisään.

Apotin nähdessään tämä hätkähti, mutta onnistui heti hillitsemään hämmästyksensä.

Apotti nousi ja lausui vieraansa tervetulleeksi. Munkki, joka oli vienyt hänet sinne, lähetettiin pois, ja miehet olivat kahden.

Kauppias istui hänelle osoitetulle tuolille, mutta kun apotti siirsi lamppua niin, että valo lankesi hänen kasvoilleen, nousi hän ja asetti tuolin toiseen paikkaan.

"Silmäni eivät siedä voimakasta valoa", sanoi hän istuutuen varjoon.

Apotti kävi huomattavasti hämilleen ja kysyi hetkisen epäröityään, kuinka maallikko ja lisäksi, kuten hän luuli, kerettiläinen rohkeni ripittää ja antaa synninpäästön henkilölle, joka kuului ainoaan autuaaksitekevään kirkkoon.

"Ketään muuta ei ollut saapuvilla", vastasi Pedersson; "hän pyysi uskonnon lohdutusta, ja minä annoin sitä hänelle parhaan kykyni mukaan."

"Hän oli langennut syvälle."

"Sitä en tiedä, hän vain pyysi lastansa takaisin; minä hankin sen hänelle, mutta niin vastikään murhattuna, ettei ruumis vielä ollut kylmennyt."

"Tunsitteko murhaajan?"

"Se oli sama mies, joka toi sanan luostariin."

Apotin katse synkistyi. "Te olette rohkea johtopäätöksissänne", sanoi hän ankarasti.

"Minulla on painavia todistuksia."

"Te olitte kahdenkesken naisen kanssa, ei edes poikanne ollut saapuvilla."

Kauppias asetti kätensä silmilleen ja näytti miettivän; sitten hän sanoi pitkäveteisesti:

"Vaimo ja lapsi ovat kuolleet. Kukaan ei siis voittaisi mitään, jos jättäisin asian oikeuden käsiin, paha työ rankaisee itse itsensä. Sinun ja luostarisi ei tarvitse pelätä mitään minun puoleltani, Jaakko Warden."

Apotti hypähti pystyyn.

"Kuka te olette?" huudahti hän.

"Haamu menneiltä ajoilta."

Apotti oli mennyt aivan hänen lähelleen ja katseli häntä terävästi ja tutkivasti.

"Tapasimmeko Wittenbergissä?" sanoi hän.

"Kyllä, Wittenbergissä."

"Ruotsalainen Laurentius Pietarinpoika!"

"Oikein arvattu."

Apotti tarttui hänen käteensä ja pudisti sitä kovasti. "Sinä et voi olla ystäväni", sanoi hän.

"En, sillä sinun uskontosi suvaitsee ja hyväksyy paljon semmoista, jota minun rikoksena kiroo."

"Todista se!" huudahti Warden.

"Vaimoraukka oli teidän silmissänne luopio."

"Mistä sen tiedät?"

Laurentius otti ennenmainitun punaisen kirjan taskustaan. "Kas tässä", sanoi hän, "on se, jota hän lapsensa jälkeen enimmin rakasti."

"Minä tiedän, että hänellä oli se ja että hän luki sitä", lausui apotti. "Sentähden hän on ikuisesti kirottu."

"Eikö siis uusi testamentti teidän silmissänne enää olekkaan pyhä kirja?" kysyi Laurentius.

"Pyhän katolisen kirkon sääntöjen mukaan ei sitä saa olla maallikon hallussa."

"Sen tiedän, mutta en ole koskaan käsittänyt syytä siihen."

"Sentähden, että synti tuli maailmaan hyvän ja pahan tiedon puun kautta."

"Voihan ihminen valita molempien välillä."

"Minä toistan vielä: samoin kuin synti kuolettaa, kuolettaa myöskin sana, raamatun sana, jos epäpyhät huulet lukevat sitä. Se on liian väkevää lääkettä omin neuvoin käytettäväksi; tarvitaan vihittyjä huulia selittämään ja käyttämään sitä."

"Se on uskonvimman tavallista kieltä. Te salaatte sen valon, jonka Jumala sanassaan on antanut meille, ja vetoatte siihen raamatun tulkitsemiseen, joka tarkoituksiinne paraiten soveltuu."

"Vaiti, herjaaja!" huudahti Warden. "Muista että olet vallassani; minä voin ainiaaksi tukkia solvaavan suusi."

"Niin, sellaista on se henkinen vapaus, jota katolinen papisto tarjoaa; suukapula, kidutukset ja pyövelinkirves ovat Rooman viimeiset välikappaleet."

"Ettekö te ole Rooman opin perustukselle rakentaneet omaanne?"

"Me olemme ottaneet pyhän raamatun ojennusnuoraksemme, kun te olette tärvelleet uskonnon turhanpäiväisillä menoilla, tehneet itsellenne epäjumalia puusta ja kivestä, ylentäneet köyhiä syntisiä ihmisiä pyhimyksiksi ja lopuksi keksineet hyötyä tuottavan kiirastulen, jonka avaimet ovat paavin hallussa ja josta hän hälisevää korvausta vastaan vapauttaa muutamia."

"Ainoastaan entisen ystävyytemme tähden voin enää sietää solvauksiasi", huudahti Warden tehden ristinmerkin.

"Nyt niinkuin silloinkin sanon ajatukseni suoraan", jatkoi Laurentius; "nyt niinkuin silloinkin kysyn sinulta, eikö rukous ole voimakkaampi ase kuin kabbalistinen taikatemppu?"

"Ristinmerkki tekee pahat henget aseettomiksi", huudahti apotti kiihtyvällä lämmöllä; "se on meidän pyhä lunastusmerkkimme, eikä ole syytä sanoa sitä taikatempuksi."

"Siinä tapauksessa olisi sitä kannettava sydämessä eikä sormilla tehtävä tyhjään ilmaan. Muuten on siinä säilynyt yhtä vähän mitään jälkiä lunastuksesta kuin se ihminenkään tulee paremmaksi, joka uskoo ja hyvien töiden asemesta luulee voittavansa autuuden jokapäiväisillä polvistumisilla, vaikutuksettomilla ristinmerkeillä ja muilla semmoisilla."

"Hupsu!" keskeytti Warden. "Ennemmin voisit seulalla tyhjentää valtameren kuin järjelläsi käsittää pyhien merkkien voiman."

"Minä en koe takkaan mitata niitä järjelläni", vastasi Laurentius, "vaan sen pyhän sanan avulla, joka on jalkaini kynttilä ja joka kaikista virvatulista ja inhimillisistä lisäyksistä huolimatta aina osoittaa oikean tien kirkkaalle, samentumattomalle lähteelle jokaiselle, joka todella sitä etsii."

Hän oli pannut kätensä ristiin ja kohottanut silmänsä, ikäänkuin olisi ylhäältä poiminut ne sanat, joita lausui.

Apotti katseli häntä hetkisen. Olipa aivan kuin olisi heidän paraita tunteitaan sillä hetkellä kosketettu, mutta tämä vaikutus ei ehtinyt pukeutua sanoiksi, sillä samassa kuului melua pihasta.

Heti senjälkeen astui sisään munkki, joka oli seurannut Laurentiusta.

"Veli Anselm", sanoi hän.

"Kutsu hänet sisään."

Munkki katsoi muukalaista, mutta kun apotti istui ajatuksiinsa vaipuneena, lähti hän täyttämään käskyä.

Nyt vasta Laurentius huomasi, että he eivät olleet olleetkaan kahden.

Hiljaa, liikahtamatta oli eräs henkilö istunut huoneen pimeimmässä nurkassa mustaan kauhtanaan kietoutuneena.

Nyt hän nousi aikoen luultavasti heidän huomaamattaan pujahtaa ulos.

Apotti ja hänen vieraansa huomasivat hänet yhtaikaa.

"Mitenkä olette tullut tänne!" huusi Jaakko Warden hänelle ankarasti.

"Se on oikeuteni", vastasi haamu. "Minä menen minne haluan."

Hän pysähtyi hetkiseksi kuullessaan, että ihmisiä oli lähenemässä; mutta kun veli Anselm oli tullut sisään, useita munkkeja seurassaan, pistäytyi hän huoneesta ulos heidän taitsensa.

Apotti oli käynyt kalmankalpeaksi ja loi nopean, säälivän silmäyksen Laurentiukseen. Tämä kyllä ihmetteli, mikä oli moisen vakoilemisen tarkoitus, mutta rauhallinen omatunto lohduttaa itse itsensä, ja mitäpä hänellä olisi pelkäämistä. Kun veli Anselmin piti kertoa matkastaan, tapahtui se niin katkonaisesti, ettei kukaan viisastunut siitä.

Hän oli kuullut kummallisia ääniä. Kun hänen piti mennä yli kahlaamosta, oli joku vetänyt häntä säärestä, ja hän oli potkaissut vastaan; silloin oli hän kuullut kauhean kiljahduksen ja sitten ei hän tiennyt enää mitään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vaipumistaan vaipunut, kunnes menetti kokonaan tajuntansa.

Luostaripalvelijat kertoivat, että olivat löytäneet arvoisan veli Anselmin melkein hengettömänä rannalta. Mutta hänen vieressään oli talonpoika (murhaaja) ollut kuolleena kuin kivi. Ei kukaan voinut selittää, miten se oli tapahtunut.

Apotti sanoi, että seuraavana päivänä oli pidettävä ankara tutkinto asiassa, ja sitten hän seurasi vieraitaan heidän makuusuojaansa.

Yö oli jo kulunut aamupuoliin, ja väsymys vaivutti heidät pian sikeään uneen.

Mutta piispa heräsi aikaisin, ja kun hän muisteli eilispäivän tapauksia, tuli hän siihen vakaumukseen, että oli viisainta lähteä täältä niin pian kuin suinkin.

Tuo salaperäinen olento apotin huoneessa arvelutti häntä enimmän. Hän oli ennen nähnyt hänet, siitä ei epäilystäkään; hänen vartalonsa piirteet ja äänensä olivat tutut. Mutta missä hän oli hänet kohdannut? Kuka hän oli?

Laurentius oli hyvin pahoillaan; kuinka oli hän, niin ajatteleva ja varova mies, voinut ilmaista itsensä, vaikka hänen piti matkustaman tuntemattomana, ja kuinka hän oli vielä lausunut julki salaisimmat ajatuksensakin. Sen vaikuttivat vanhat ylioppilasmuistot.