Part 17

Niilo herra kulutti sitten aikaansa lukemalla ja kirjeitä kirjoittamalla. Niinpä hän kirjoitti isälleen: "Minä join Tukholmassa juoman, joka jäytää mieleni, iloni ja koko elämäni."

Toisessa kirjeessään, jossa hän puhuu kärsimästään häpeästä ja miten hänen täytyy voittaa takaisin kunniansa, kirjoitti hän: "Minä toivon kerran voivani puolustaa itseäni muullakin kuin kirjeillä ja sineteillä."

Laiva oli usein vastatuulen ajelemana, ja matka joutui erinomaisen hitaasti.

Oli hetkiä, jolloin hän tunsi uusien voimien virtailevan suonissaan, mutta toisinaan hänet taas valtasi kummallinen haluttomuus.

Niin oli laita tavallisesti ateriain jälkeen, ja hän tuumiskeli, miten kauan tuntisi itsensä terveeksi, jos olisi syömättä.

Eräänä päivänä, kun hänelle tarjottiin paistettua haukea ja hänen oli nälkä, söi hän tavallista enemmän.

Seurauksena oli niin ankara sairastuminen, että luultiin hänen viime hetkensä tulleen.

Välttääkseen kaikkia mahdollisia syytöksiä katsoi kapteeni parhaaksi poiketa Stralsundiin ja kutsua paikalle lääkärin...

Tämä selitti heti, että ritari oli saanut myrkytyksen, mutta mitään ei voitu todistaa.

Kauan hän horjui elämän ja kuoleman välillä. Hiukset lähtivät hänen päästään, hänen "valkoinen päänsä" tuli paljaaksi, mutta se ei huolestuttanut häntä.

Jotenkuten toivuttuansa hän antoi vastoin kaikkia luuloja käskyn lähteä liikkeelle.

"Minun täytyy viedä perille kuninkaani sana", lausui hän, "ja jos onnistun toimessani, toivon siitä sekä hänelle että rakkaalle synnyinmaalleni iloa ja siunausta."

Niin hän matkusti Lothringiin.

* * * * *

Aika oli melskeinen ja levoton. Aatelistossa ei kellään ollut toimintakykyä eikä rohkeutta.

Niilo Sturen kohtalon johdosta kajahti kaikkialla kauhun huudahdus; sitten vavisten ja hämmästyneenä odotettiin, ketä seuraava isku kohtaisi.

Yksi ainoa tiesi mitä tahtoi, ja hän masensi vihollisensa, missä tahansa ne sattuivatkin hänen tiellensä.

Kuningas Eerik oli hänen herransa, mutta samalla kertaa myöskin mahtava välikappale hänen voimakkaassa kädessään.

Voi tuskin uskoa, mitä kaikkea lujatahtoinen ihminen saa aikaan, olkoonpa hyvää tai pahaa, mutta etenkin juuri viimeksimainittua.

Menestys tuottaa itseluottamusta, ja Yrjö Pietarinpoika saattoi turvallisesti heittää hansikkaansa koko Ruotsin rikasta ja mahtavaa aatelia vasten silmiä.

Hänestä näytti, kuin olisivat heidän elämänsä sidotut lankoihin, joiden päät olivat hänen kädessään.

Jokaisesta langan tempauksesta näytti yksi pää putoavan. Alku oli jo tehty.

Toisinaan tulee aikoja, jolloin näyttää siltä, kuin pimeyden mahdit olisivat saaneet maan valtaansa. Silloin liikkuu surman enkeli paljastetuin miekoin, julmuus ja sydämettömyys kantavat valtikkaa, laki poljetaan jalkojen alle, ja ihmiskunta huokailee orjuuden ikeen alla voimatta vapautua siitä. Rampautuneena, kahleissaan on vastustuskyky.

Silloin on pimeyden aika.

Hörningsholmassa vallitsi hämmästys ja katkera suru. Tuskin oli toivuttu nuoren merisankarin Sten Sturen menettämisestä, jonka haudalla koko hovi osaaottavaisena oli seisonut, kun jo tuli tämä...

Oliko kaikki ehkä kauheata unta? Oi ei, ei! Katsohan vanhaa isää, joka äänettömänä epäilyksissään istuu, pää kumarassa.

Mikä olikaan hänen tai hänen hellästi rakastetun poikansa rikos?... Hän itki tuskan ja nöyryytyksen kyyneliä.

"Tässä vaaditaan ehkä jotakin uhria", sanoi hän; "minä matkustan Tukholmaan ja tarjoudun kuninkaan käytettäväksi."

Rauta kovenee taottaessa ja mieli surussa; Märta rouvalta ei lähtenyt mitään neuvoa. Hän ei itkenyt eikä valittanut, mutta hän oli harvapuheisempi ja ankarampi entistään, kiinnittäen kaiken voimansa kotoiseen huolenpitoon. Pelolla ja vavistuksella palvelijat ja alamaiset nimittivät häntä "Märta kuninkaaksi".

Yhtä kohdannut onnettomuus uhkaa myöskin toisia; metsästystorvien raikuessa piiloutuvat haukka ja kyyhkynen saman puun lehviin. Sama pelko liitti kaikki toisiinsa. Puolueasiat, sysättiin syrjään; ystävät ja viholliset kyselivät toisiltaan kauhistuneina: "Mitä nyt on tehtävä?"

Kukin oli halukas nostamaan kirveen, mutta kukaan ei tohtinut lyödä ensi iskua.

Ja kuitenkin olivat useimmat suurisuisia, pöyhkeitä.

Yrjö Pietarinpojan oli täytynyt oppia heidät perin-pohjin tuntemaan, sillä hän tiesi, ettei heidän joukossaan ollut ainoatakaan, jota hänen olisi tarvinnut pelätä.

Eikä hän sitä tehnytkään; hän sen sijaan halveksi heitä.

Ja he pelkäsivät häntä, pelkäsivät ja vihasivat; mutta sitäpä hän juuri tahtoikin.

Kuinka moni heistä olikaan lausunut hänelle kompasanoja hänen halvan syntyperänsä vuoksi.

Papinkakaran nimeä hän oli kantanut sentähden, että hänen isänsä oli halpa-arvoinen pappi... ja entä hänen äitinsä? Jalkavaimo taikka aviovaimo... se on pieni asia, hän oli kuitenkin viisas ja ovela nainen. Yrjö oli oppinut häneltä paljon, muun muassa sen, ettei hän koskaan unohtanut, ei koskaan antanut anteeksi loukkausta, vaan painoi ne mieleensä poimiakseen ne sieltä toisen toisensa perästä, kun tuli tilaisuus tyydyttää kostonhimoansa.

Ja juuri sitä hän nyt teki; ei ollut ketään, jota vastaan hänellä ei olisi ollut vihan kaunaa.

Sen sijaan hän rakasti heidän linnojansa ja rikkauksiansa, heidän suuria maatilojansa, heidän hevosiansa, vaunujansa ja rikasta pöytäänsä.

Hän ei välittänyt siitä loistosta, jolla he ympäröivät itsensä. Yrjö oli hekumoitsija, mutta hän ei tahtonut ympärillensä suurta hienoutta; se ei tuntunut hänestä kodikkaalta.

Rikka saattoi olla lisänä rokassa; silloin se maistui Yrjöstä paraalta, niinhän oli hänellä aina ollut.

Anna, hänen vaimonsa, tahtoi esiintyä niinkuin rikkaiden tapana oli. Pian hän saikin siihen tilaisuuden, sillä he eivät tavanneet toisiaan muulloin, kuin milloin toinen tahtoi toisen apua johonkin.

Suosikki oli tähän aikaan valtansa ja arvonsa kukkuloilla. Kaikki kävi hänen tahtonsa mukaan, kaikki mukautuivat siihen. Silloin tapahtui jotakin odottamatonta, ennenkuulumatonta.

Hänen aikomuksensa oli ollut antaa Niilo Sturen päättää päivänsä Örbyhusissa.

Millä tavalla, sitä hän ei vielä ollut päättänyt, mutta aikoinansa sekin kyllä selviäisi.

Tuli sitten kuninkaan käsky, että hänet oli tuotava takaisin Tukholmaan.

Se oli epäilemättä leskikuningattaren vaikutusta, mutta olihan hän ankarasti kieltänyt, ettei tätä laskettaisi kuninkaan luo. Kukahan oli ajanut hänen asioitaan?

Hän mietti pääsemättä asiasta selville.

Sillä välin Niilo Sture palasi.

Taas tapahtui jotakin uutta; Yrjöltä neuvoa kysymättä ryhdyttiin keskusteluihin.

Ja vieläkin pahempaa; kun hän tahtoi päästä kuninkaan luo, niin palvelijat -- ajoivat hänet pois!

Hänen majesteettinsa työskenteli muka ja tahtoi olla yksin.

Mikä paholainen oli nyt hänen tiellensä tullut? Saapui sitten uutinen: Niilo Sture matkustaa Lothringiin kosimaan.

Hän siis pääsee hänen käsistään!

No sepä saadaan nähdä.

Laivan kapteeni oli pian voitettu, ja prokuraattori saattoi olla huoleti asiain kulusta.

Mutta mikä oli kuninkaassa? Kerran toisensa perästä Yrjö pyysi hänen puheillensa, mutta häntä ei otettu vastaan.

Sellaisia oikkuja oli Eerikillä kyllä ollut ennenkin, mutta tätä kesti liian kauan.

Silloin Yrjö tekeytyi sairaaksi eikä voinut saapua kuninkaan lautakuntaan.

Anna lähetettiin hoviin tiedustelemaan.

Palatessaan hän hymyili voitollisesti.

"Etkö voi käsittää? Se on Kaarina Maununtytär", lausui hän.

Yrjö löi kädellään otsaansa.

"No, nyt tästä tulee toinen leikki", mutisi tuo roisto, ja senjälkeen oli rakkailla puolisoilla pitkä ja tavattoman tuttavallinen neuvottelu.

Seuraavana päivänä Anna lähti matkalle, ei kukaan tiennyt mitä varten.

12.

TAISTELIJA TOISELLA ALALLA.

Lukijani luokoon silmäyksen taaksepäin tuohon sekasortoon: kaikki inhimilliset himot ovat irrallaan vallanpitäjissä, ja he raivoavat kuin villipedot toisiaan vastaan.

Ikuisen järjestyksen mukaan oli asiaan kuuluvaa, että jatko on alun mukaista, mutta mitähän sitten seuraa?

Pyöriiköhän ajan suuri ratas taaksepäin, joutuvatkohan maa ja kansa uudelleen orjuuteen, pimeyteen ja paavikunnan vallan alle?

Missään ei ilmene Herran mahtava käsi niin selvästi kuin historiassa.

Miten ohjaakaan hän kansojen kohtaloa ja kaikkea elämässä! Niin suurella kuin pienelläkin on määrätty tehtävänsä, ja sen toimitettuaan täytyy sen väistyä uuden tieltä. Ihmiskunnan kehitys on hänen suuri päämääränsä ja ihminen itse ainoastaan katoava ase hänen mahtavassa kädessään.

On otettava huomioon, että nämä aseet itsekukin ovat renkaita siinä ketjussa, joka alhaaltapäin pyrkii lähenemään korkeutta. He ovat saaneet vapaan tahdon ja voivat sentään tulla tylsiksi välikappaleiksi, jotka suuri työnjohtaja heittää romuläjään; terävät kaksiteräiset hän pakottaa, tahtokootpa he sitten hyvää tai pahaa, heidän tietämättään toimimaan palveluksessaan.

On niitä, joissa on myrkkyä ja sappea; heidän on aikoinansa hävittäminen toinen toisensa. On myöskin rakastavaisia, uhrautuvaisia. Näistä hän on sanonut, että missä heitä kymmenen on koolla, siellä hän heidän tähtensä armahtaa koko kansan.

Arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika oli yksi näitä Herran uskollisia.

Väsymättömästi hän työskenteli evankeelisen kirkon menestykseksi, vaikka hiljaa ja sävyisästi, niinkuin mestarinsakin ennen häntä.

Hänen vakaa uskonsa oli, että Herra yksin kasvun antaa; sentähden hän teki työtä kärsivällisesti ilman muuta kunnianhimoa kuin hyvän omantunnon todistus Jumalan edessä.

Hän oli taipuvainen ja myöntyväinen niin kauan kuin korkeita totuuksia ei ahdistettu, mutta hän osoittautui väistymättömäksi taistelijaksi, kun niiden puolustaminen oli kysymyksessä.

Uskonpuhdistustyö ei ollut vielä läheskään lopussa. Ainoastaan muutamat harvat olivat tulleet jonkinlaiseen vakaumukseen; epäilyksiä lenteli kuin jääkipinöitä ilmassa, ja ne sattuivat lukemattomiin haavoittaen heitä.

Kaikkialta esitettiin kirkollisia kysymyksiä, toinen toistaan vähäpätöisempiä.

Mainitkaamme vain yksi esimerkki. Baijerin arkkiherttua Maksimilian II kutsui valtiopäivät Regensburgiin 1602, ja siellä käsiteltiin opinkysymyksenä, heiluttiko Tobiaan koira häntäänsä seuratessaan herraansa.

Evankeeliset arvelivat, että voi tulla autuaaksi, vaikkei pitänytkään sitä uskonkappaleena; katoliset sitävastoin uhkasivat iankaikkisella kadotuksella jokaista, jolla oli pieninkin epäilys siitä. [Sügenheim, Geschichte der Jesuiten.]

Niin ankarana liekehti kiista, että se melkein muuttui käsikähmäksi, jonka tähden kokous täytyi mitä suurimmalla kiireellä hajoittaa.

Voisimme viitata useampiin yhtä arvokkaisiin kirkollisiin kiistoihin, mutta mitäpä ne todistaisivat muuta, kuin että aniharvat olivat voineet tunkeutua kristinopin ytimeen. Useimmat kiintyivät ainoastaan ulkokuoreen ja kiistelivät -- koirasta.

Ruotsissa ei tultu koskaan niin pitkälle; mutta siellä niinkuin kaikkialla muuallakin pantiin suurin paino kirkollisiin juhlamenoihin. Zwingli ja Kalvin pyrkivät jakamaan kunniaa Lutherin kanssa, ja heidänkin oppinsa sai monta suosijaa Ruotsissa.

Mainittavin niistä oli Dionysius Beureus. Kun Eerik oli noussut valtaistuimelle, toivoi tämä, että kalvinismi voittaisi suurempaa vaikutusalaa, ja kuninkaan julistus, että kaikki vainotut protestantit saivat suojaa Ruotsissa, houkutteli sinne paljon näitä, varsinkin ranskalaisia.

Pian olivat eri mielipiteet kärhämässä keskenään, ja levottomuus tuli mieliin.

Valtiopäivillä Arbogassa 1561 nousi kysymys muutamista enimmäkseen vähäpätöisistä kirkollisista tavoista, joiden säilyttämisen tai hylkäämisen katsottiin olevan yhteydessä kirkon tunnustuskappaleiden kanssa.

Papistolle esitettiin kysymys, eikö sakramentin (leivän ja viinin pyhässä ehtoollisessa) kohottamista ja rukoilemista, pyhäinkuvia, alttareja, messupukuja ja kynttiläin sytyttämistä jumalanpalveluksessa pitäisi poistettaman tai muutettaman.

Voimme otaksua, että arkkipiispa itse antoi vastauksen, joka kuului näin:

"Sakramentin kohottaminen on vähäpätöinen asia, ja voi sen jättää pois, missä siitä ei synny mitään pahennusta; mutta sen rukoileminen, jolla oikeastaan tarkoitettiin polvistumista sitä nautittaessa, täytyy säilyttää, koska se on Herran ruumis ja veri, joka kyllä ansaitsee kaikkea kunnioitusta."

Lisäksi, että kuvat itsessään eivät ole syntiä, mutta niiden rukoileminen on kielletty. Että _yksi_ alttari tarvittiin joka kirkossa, mutta ei useampia, että messupuvut ja vahakynttilät olivat asioita, joita jokainen seurakunta mielensä mukaan voi käyttää tai olla käyttämättä.

Luther oli, sen mukaan kuin hän käsitti kristinopin, tunnustanut joka ihmiselle ajatuksenvapauden eikä tahtonut pakottaa kenenkään omaatuntoa. Suurissa elämänkysymyksissä oli hänellä selvä katsantokantansa.; hänen uskontonsa sisältyy sanoihin: "Perustau Jumalaan ja Vapahtajaasi, niin kaikki muu tulee itsestään."

Yhtämittaa sai arkkipiispa ratkaistavakseen joukoittain yksityisseikkoja; likaiset kädet tahtoivat pala palalta silpoa sitä, mikä oli pyhintä ja korkeinta, sitä piti muodosteltaman ja mestaroitaman inhimillisen ymmärryksen mittakaavan mukaan. Uskonnon jumalallinen puoli, jonka ainoastaan jumalallisuuden oma perikuva, puhdas ihmissydän voi tuntea, häipyi pois, ja leikkausveitsi kaiveli ainoastaan ruumista.

Kalvinissa ei ollut yhtä paljon rakkautta kuin Lutherissa; hän myönsi edeltäjänsä käsityskannan oikeaksi, mutta tahtoi parantaa sitä terottamalla lakia.

Ja niin syntyi uusi pappisvallan muoto, tosin kyllä aivan päinvastainen kuin roomalainen, mutta ankara, kylmä ja rakkaudeton. Viattomatkin entisaikaiset kirkolliset tavat ja käytännöt selitettiin syntisiksi ja kirotuiksi, ja tähän yhtyi pian moni innokas luterilainen.

Mutta mikä erittäinkin erotti luterilaiset ja kalvinilaiset toisistaan, oli kysymys Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta läsnäolemisesta pyhässä ehtoollisessa.

Kalvinilaiset eivät voineet käsittää, että se voisi riippua ehtoollisen nauttijan mielialasta.

Sitten kiisteltiin armonvalitsemus-opista. Kalvin väitti, että Jumala edeltäkäsin oli määrännyt toiset ihmiset iankaikkiseen autuuteen, toiset iankaikkiseen kadotukseen; hän ei kieltänyt, että ihminen oli järjellinen ja vapaatahtoinen, mutta hän teki hänestä joka tapauksessa tahdottoman välikappaleen säälimättömän tyrannin käsissä ja niinmuodoin mitä onnettomimman olennon.

Kun sellaiset mielipiteet alkoivat voittaa suosijoita, katsoi arkkipiispa ajan vaativan nousemaan niitä vastaan ja julkaisi kaksi kirjoitusta asiasta.

Dionysius Beureus ryhtyi kiistaan, ja sota oli julistettu.

Me emme sekaannu siihen; tällä, mitä tässä on sanottu, on vain tahdottu osoittaa, että Laurentius Pietarinpoika vielä seisoi paikallaan voimakkaana vartijana.

Viime aikoina hän oli usein käynyt Tukholmassa. Leskikuningatar oli pyytänyt häntä, ja prinsessat keskustelivat mielellään hänen kanssaan.

Heidän taipumuksensa katolisuuteen oli muuttunut kammoksi. Lecoeurin nimi ei enää koskaan tullut heidän huulilleen. Prinsessa Anna oli pyyhkinyt sen pois.

Itse oli Lecoeur kadonnut jäljettömiin; luultiin sen tapahtuneen Bellinin käskystä.

Viimemainittu näyttäytyi enää harvoin hovissa; hän päinvastoin puhui pian tapahtuvasta matkastaankin sekä epäili, ettei enää palaisi.

Viime aikoina oli kuninkaallisten naisten keskinäinen suhde tullut paremmaksi.

Yhteiset surut lähensivät heitä toisiinsa, ja Laurentius rohkeni eräänä päivänä sanoa voivansa tyynellä mielellä lähteä matkalleen, sillä rauhan henki näytti nyt asustavan heidän keskuudessaan.

"Hän, samoin kuin mekin, näkee mielellään, että pian tulette takaisin", sanoi Katariina.

"Minä olen aikonut tehdä pitkähkön matkan", vastasi hän, "ja olen nyt tullut sanomaan jäähyväisiä."

"Mihin?"

"Ulkomaille työskentelemään rauhassa ja levossa."

"Ettehän toki yksin?"

"Minulla on Melanktonin viimeiset työt kanssani; hän pyysi minua aina tulemaan luoksensa. Meillä olisi paljon sanottavaa toisillemme."

"Eikö hän ole kuollut?"

"On kyllä, jo 1561, mutta hän on jättänyt jälkeensä joukon papereja, joita hän tahtoo minun järjestämään."

"Ettekö voi tehdä sitä kotonanne?"

"Siellä en saa koskaan olla rauhassa, ja minun täytyy pitää vainajalle antamani lupaukset. Koti tulee kyllä tyhjäksi, sillä vanhin poikani matkustaa Rostockiin opiskelemaan."

"Sitäkin te ajattelette", sanoi Katariina. "Mitä sanoo rouvanne?"

"Hän kehottaa innokkaasti matkaan."

"Silloin ei meillä ole mitään oikeutta asettua sitä vastustamaan."

Niin he erosivat.

* * * * *

Laurentiuksella oli mitä onnellisin koti, ja hän sanoi usein, että hän ilman Elisabetia olisi monta kertaa sortunut taistelussa.

Elisabet väitti, että tämä oli juttua vain. Olihan hän heikko nainen, joka enemmän tarvitsi tukea kuin voi antaa sitä, ja toiseksi oli hänen armonsa arkkipiispa ollut liiaksi päättäväinen herra, jotta hän olisi rohjennut edes koettaa saada häntä luopumaan aikomuksistaan.

Oli miten oli, mutta he sopivat toisilleen oivallisesti; Elisabetin iloinen ja raitis luonne levitti perheeseen auringonpaistetta, ja kun hän poisti pilvet miehensä otsalta, eivät ne ainakaan sinä päivänä palanneet.

Heillä oli seitsemän lasta, neljä poikaa ja kolme tytärtä, kaikki hyväntapaisia. He olivat vanhempiensa ilo ja ylpeys.

Olavi Pietarinpojan puoliso, Kristiina, oleskeli aina heidän luonansa ainoan tyttärensä kanssa.

Poika oleskeli Saksassa, eikä hänestä kuulunut usein mitään.

Kaikki he elivät onnellista perhe-elämää. Hellämielinen Kristiina liittyi koko sielustaan Elisabetiin, ja hänen rikkaassa sydämessään oli sijaa kuinka monelle tahansa.

Pojat olivat harjoittaneet opintojansa Upsalassa, mutta heidän tuli myöskin vuoronsa mukaan päästä ulkomaille, ja arkkipiispa oli kahden vaiheilla, Wittenbergiinkö vai Rostockiin.

Kerran hän virkkoi: "Oikeinpa olisi minulla itselläni halua lähteä katsomaan."

Elisabet oli sattumalta läsnä; hän katsoi mieheensä, mutta ei lausunut mitään.

Mutta sitten puhuttiin vähitellen, että Didrik oli kovin nuori matkustamaan yksin. Hän ei ollut milloinkaan ollut matkoilla.

Muutamia päiviä sen jälkeen, kun piispa näytti hyvin väsyneeltä ja alakuloiselta, kysyi Elisabet, eikö häntä huvittaisi itse seurata poikaa yliopistoon. Hän saisi silloin omin silmin nähdä ja valita parhaan.

Hän hymyili sanoen, ettei hänellä ollut aikaa.

Mutta Elisabetkin saattoi olla juonikas, milloin tahtoi, ja kun hän pyöritteli ja kierteli asiaa, niin jopa päätettiin, että arkkipiispa poikineen tekisi matkan Saksaan, edellinen tullakseen takaisin muutaman kuukauden kuluttua, jälkimäinen jäädäkseen yliopistoon.

Oli merkillistä nähdä, miten piispa tämän päätöksen jälkeen virkistyi.

Hän tuli melkein nuoreksi uudelleen, muisteli tapahtumia entisiltä ulkomaanmatkoiltaan, vieläpä ensimäiseltäkin, mutta kun hän tahtoi kertoa kotimatkastaan, pani Elisabet kätensä hänen suulleen.

Kun sitten lapsijoukon pyynnöt ja Laurentiuksen itsepäisyys (sanoi Elisabet) saivat hänet myöntymään, seisoi hän punaisena ja hämillään kuunnellen ja sanoi viimein, että oli menettänyt lastensa kunnioituksen.

Mutta nämä hyökkäsivät kaikki suutelemaan ja hyväilemään Elisabetia sanoen, että hän oli tehnyt niin oikein, niin oikein.

"Ehkäpä tekin tahdotte tehdä samoin?" huudahti Elisabet säikähtyneenä.

"Emme", lupasivat he kaikki.

"Mutta", sanoi kaksitoistavuotias Margareeta, "kyllä minä tahdon mennä naimisiin arkkipiispan kanssa."

"Jonka nimi on Laurentius Pietarinpoikako?"

"Niin, muuten en huolisikaan hänestä." Kaikki nauroivat, ja ilossa ja hälinässä valmisteltiin matkaa.

"Ei ole mahdollista, että sinä voit olla niin iloinen kuin näytät", sanoi Kristiina eräänä päivänä.

"En minä ajattele itseäni", vastasi Elisabet, "siihen on kyllä aikaa sittenkin, kun he ovat lähteneet."

Nuori Didrik oli erinomaisen lahjakas poika, reipasmielinen kuten äitinsäkin, ja hän lupasi äidilleen pitää huolta rakkaasta isästä, ikäänkuin äiti itse olisi matkassa. Oli kauan puhetta siitä, miten matkustettaisiin. Laurentiuksella ei ollut halua tehdä sitä arkkipiispallisella komeudella.

"Minä olen alhaisen miehen poika", sanoi hän, "ja kun kuljen vieraassa maassa, täytyy minun saada tehdä niinkuin tahdon."

"Mutta mitä sanotaan täällä kotona?"

"Että vanha piispa oleksii ulkomailla ja levähtää tai että hänellä on työtä eikä hän tahdo tulla häirityksi. Kaikki juoksevat asiat annan toisten haltuun ja menen tieheni."

"Mutta, rakkaani, se tulee tunnetuksi."

"Enpä luule", vastasi hän veitikkamainen hymy suupielissään. "Kuulehan nyt matkasuunnitelmani. Kaikki lapset saavat kuulla sen ja sitten olla avullisina salaamisessa."

Ja nyt kutsuttiin koko joukko kuulemaan salaisuutta, jonka isä rakas uskoi heille.

"Saatte tietää, että minulla on tiedonhankkijoita", sanoi hän, "ja olen saanut tietää, että eräs nuoruudenystäväni, jolla on oma kauppalaivansa, lähtee ensi viikolla Tukholmasta Stralsundiin."

"Mutta Didrik?" kysyi Elisabet.

"Hän kulkee matkustajana laivassa. Kun hän saapuu sinne, tapaa hän siellä vanhan kauppiaan, Lars Pederssonin. Hänen kanssaan hän pitäköön seuraa matkalla ja olkoon hänelle kaikessa kuuliainen."

"Sen lupaan", huudahti poika säteilevin silmin, "ja siitä tulee hauska matka!"

Eroaminen pojasta oli kyllä raskasta, mutta sitten Elisabet rouva seurasi herraansa siihen taloon, jossa hän häiritsemättä tahtoi asua koko kesän saadakseen työskennellä rauhassa ja hiljaisuudessa.

Puettuna pitkään karkeaan takkiin, hatturasa päässä, leuka ja posket ajeltuina, suuri ryhmysauva kädessä ja laukku selässä saapui eräänä kauniina kevätaamuna 1565 päivän koittaessa vanhanpuoleinen mies Tukholman pohjoiselle portille.

Hänet laskettiin heti sisään, mutta vartija katseli hänen jälkeensä tuumaillen itsekseen:

"Tuo mies ei ole se, joksi tekeytyy; minä olen nähnyt hänet ennen."

Mutta miehemme asteli reippaasti Blasieholmaan päin; siellä oli laiva.

Mitään käytävää ei ollut, mutta laiva oli siksi lähellä, että rohkealla hyppäyksellä saattoi päästä siihen. Matkustajamme hyppäsi, ja se onnistui paremmin kuin olisi odottanutkaan.

"Kuka on teille antanut luvan", kuuli hän karkean äänen lausuvan, ja kapteeni tuli häntä vastaan.

"Kauppias Lars Pedersson", vastasi piispa kumartaen nöyrästi.

Kapteeni ällistyi, mutta oli pian entisellään sanoen jotensakin karkeasti:

"Olemme saaneet odottaa teitä puolen päivää, ja se on vastoin sopimustamme."

Mitään vastaamatta meni kauppias hyttiin, ja siellä oli poika häntä vastassa sanoen, ettei hänkään olisi häntä tuntenut.

Purjeet lepattivat, tuuli oli vireillä, ja melkein heti lähdettiin.

Kaunis ilma suosi heitä, ja matka joutui silloisiin olosuhteisiin nähden tavattomasti.

Kesäkuun ensi päivinä he laskivat maihin Stralsundissa.

Lausuttuaan kapteenille sydämelliset jäähyväiset menivät isä ja poika erään hevoskauppiaan luo, jolta ostivat kaksi hyvää ratsua.

Rostock ei ollut kaukana, mutta Pedersson -- käytämme matkalla hänestä tätä nimeä -- tahtoi, että poika näkisi Wittenbergin, ja niin suunnattiin matka sinne, sitten kun oli saatu luotettava opas.

Matka kävi raivaamattomien metsien läpi. Siellä-täällä oli uutisviljelyksiä ja laihoja laitumia.

Harvoin he kohtasivat ihmisiä; muutama nälkäinen lehmä ja jokunen arka lammas olivat ainoat elävät olennot, joita he näkivät.

Didrik tiedusteli, oliko maa täällä yhtä harvaan asuttua kuin Ruotsissakin.

"Minä luulen, että asutus tulee tiheämmäksi, kun lähenemme suuria kaupunkeja", vastasi isä, "ja arvelen, että oppaamme varovaisuuden vuoksi välttelee yleisiä teitä."

"Mitä pelkäämistä meillä olisi täällä?"

"Jos meidät ryöstettäisiin putipuhtaiksi, niin hän ei saisi palkkaansa."

Oli iltamyöhä, kun he saapuivat erääseen kylään; joukko repaleisia vaimoja ja lapsia tunkeili heti heidän ympärillään kerjäten rahaa.

Pedersson oli juuri antanut muutamia lantteja, kun karkea, puolialaston mies tuli eräästä portista, tarttui hevosta suupieliin ja sanoi röyhkeästi:

"Kaikki on valmista, miksi ette tule?"

"Erehtynette henkilöstä; minä olen matkustavainen."

"Ettekö ole luostarista?" kysäisi hän hätäisesti.

"En, en suinkaan."

"Sitten saa akka kuolla ilman synninpäästöä!" huudahti hän ärtyisästi ja laski hevosen irti. "Menkää hiiteen!"