Part 16

"Tule, rientäkäämme jäljessä, niin saamme nähdä mitenkä se päättyy!" Ja niin lähdettiin.

Kyynelsilmin ja voivotellen seurasivat Sturen palvelijat herraansa.

Eräs palvelijoista oli vihdoinkin saanut käsiinsä hänen hattunsa. Hän saavutti kulkueen ja lupaa pyytämättä, rangaistusta pelkäämättä hypähti hevosen selkään, painoi hatun rakastetun herransa päähän, työnnettyänsä ensin hänen hiuksensa pois otsalta, pyyhki veren hänen kasvoiltaan ja suuteli nopeasti hänen takkinsa hihaa.

Kaikki tapahtui niin äkkiarvaamatta ja nopeasti, että palvelija jo seisoi maassa, verinen nenäliina kädessä, ennenkuin pyövelit olivat ehtineet ajatellakkaan estää hänen yritystään.

Silmänräpäyksen kestävä liikutus näkyi ritarin kasvoilla; hänen silmäkulmissaan kimalteli jotakin, mutta hetkisen kuluttua ei sitä enää näkynyt.

Nyt oli kulkue saapunut Rautatorille.

Siellä se pysähtyi Yrjö Pietarinpojan asunnon edustalle.

Eväs hänen kätyreistään, Jaakko Teist, tuli sieltä ulos, toisessa kädessään olkikruunu, toisessa arkki puhdasta paperia.

Eräs huoveista sai käskyn asettaa kruunun vangin päähän.

Senjälkeen Teist asetti paperin hänen eteensä satulalle huutaen kovalla äänellä:

"Tässä, Niilo Sture, senkin kavaltaja, on se komea kunnianosoitus, jonka olet ansainnut, ja tässä luettelo niistä tiluksista, jotka sinulle luvattiin."

Vahvalla ja selvällä äänellä Niilo vastasi:

"Sinä ansaitsisit paremmin niiniköyden kaulaasi kuin minä tämän. Totta tosiaan olisin ansainnut kuninkaalta toisenlaista kohtelua."

Sitten hän kääntyi huoveihin jatkaen: "Te voitte sen kyllä todistaa, jotka olitte kanssani sodassa."

Silloin puhkesi melu.

"Niilo herra on käyttäytynyt kuin kunniallinen ruotsalainen vihollista vastaan", huusi eräs majoitusmestari kovalla äänellä.

"Niin onkin", säestivät useat.

"Häntä ei voi syyttää mistään."

"Hän on jalo ritari!"

"Urhea soturi!"

Meteli ja huudot yltyivät.

Yrjö Pietarin poika oli tähän asti seisonut porttinsa takana nauttiakseen näytelmästä, jonka itse oli pannut toimeen, mutta kuullessaan huovien huudot hän huomasi, että vaara oli tarjona.

Hävyttömyydellään oli hän monta kertaa saanut oikeutetut asiat masennuksiin; sentähden kirkui hän hyökäten ulos portista:

"Mitä, Niilo Sture, herjaatko sinä, senkin kavaltaja, kuningasta; sen saat päälläsi maksaa!"

Tämä pysyi yhtä tyynenä ja kylmänä.

"Minä en ole puhunut mitään kuningasta vastaan", sanoi hän selvällä, miehekkäällä äänellään, "sen voitte te kaikki, jotka olette saapuvilla, tietää ja todistaa."

"Hän ei ole sanonut mitään."

"Sture on viaton!"

"Kuka häntä syyttää?"

"Hänellä on vihollisia!"

"Niiden pitäisi saada rangaistus!"

Nyt Yrjö menetti malttinsa.

"Te hullut lörpöttelijät, ettekö tiedä, että minä voin musertaa teidät kaikki", ulvoi hän melkein ilkeyden tukahuttamana.

Siitä tuli meteli vielä pahemmaksi.

"Tule tänne, papinkakara, me kyllä parannamme tuon taudin sinusta!"

"Hän on roisto!"

"Kurja pelkuri!"

"Sture pois ja hänet sijaan!"

Mutta silloin Yrjö pelästyi, juoksi sisään, sulki portin ja antoi sieltä merkin, että torvien toitotuksen taas tuli alkaa.

Huumaavalla voimalla se alkoikin, ja kulkue lähti liikkeelle.

Mutta väkijoukot kasvoivat yhä suuremmiksi, sitä äänekkäämpiä paheksumishuutoja kuului, kuta kauemmaksi tultiin, ja Läntisen pitkänkadun, Suurtorin ja Kauppiaskadun kautta kulki saatto ritarin asunnolle, johon se pysähtyi. Kun sitten huomattiin, että häntä oli kohdeltu niin pahasti, jotta hän vain muiden avulla saattoi laskeutua hevosen selästä, kaikui yleinen valitushuuto.

Sairaana ja surkuteltavassa tilassaan täytyi hänen heti paneutua vuoteelle. Mutta mitään lääkäriä ei kutsuttu, hän kieltäytyi ottamasta ketään vastaan; sielun kidutus oli ollut ylen suuri. Hän makasi liikkumattomana, horroksissa.

Seuraavana yönä hänet herätettiin 2:n ja 3:n välillä.

Vieraat huovit sanoivat kuninkaan käskystä vievänsä hänet heti pois.

Hänen palvelijansa mielivät tehdä vastarintaa, mutta hän sanoi tahtovansa seurata.

Hänelle ei suotu edes aikaa täysin pukeutua; hänet vietiin veneeseen.

Hänen tiedusteluihinsa, mihin häntä vietiin, vastattiin lopulta:

"Örbyhusiin vankeuteen."

"Elämäni ei ole tästä lähtien suuren arvoinen", sanoi hän väsyneenä ja nojautui veneeseen.

Sillä välin oli tämä tapaus herättänyt ääretöntä huomiota. Stureilla oli paljon vihollisia, mutta nämäkin pitivät tätä väkivaltana; kun sellainen häväistys saattoi kohdata Sturea, kuka voi silloin olla varma hengestään ja jäsenistään?

Jaakko Hästesko oli Niilon persoonallinen vihollinen, mutta kuultuaan mitä oli tapahtunut kiiruhti hän linnaan.

Hänen ei ollut helppo päästä Eerikin puheille. Tämä oli panettanut linnan portit kiinni; kukaan aatelismies ei saanut tulla sisään. Lopulta Hästesko onnistui pääsemään.

"Armollinen herra", sanoi hän, "älkää Jumalan tähden antako Yrjö Pietarinpojan menetellä Ruotsin miesten suhteen miten häntä haluttaa; siitä ei ole mitään hyviä seurauksia."

Eerik oli olevinaan aivan tietämätön Sturen poisviemisestä. Kapinaa peläten hän ei tunnustanut itse sitä käskeneensä.

Kuitenkin antoi hän nyt heti määräyksensä, ja kahden päivän kuluttua oli Niilo Sture taas kaupungissa.

Sekä leskikuningatar että prinsessat olivat kauheassa tuskassa; heille oli kyllä tunnettu asia, että Niilo oli kuninkaalle vastenmielinen, ja he tiesivät, että hänen henkensä oli vaarassa niin kauan kuin hän oli vihollisensa lähistössä. Mutta miten saada hänet pois?

Eerik kieltäysi kerran toisensa perästä ottamasta vastaan äitipuoltaan ja sisariansa; hallitustoimet vaativat hänen aikansa, vastedes, sopivan ajan sattuessa hän lupasi käydä tapaamassa heitä.

"Mitä hän meiltä kieltää, siihen hän suostuu, jos Kaarina Maununtytär sitä pyytää", sanoi Katariina. "Kukapa tahtoisi tässä puhutella häntä?"

"Minä teen sen!" Kaarina Maununtyttärellä oli viime aikoina ollut oma hovinsa.

Hän asui edelleen linnassa; kuninkaalliset naiset eivät nähneet häntä; hän väisti heitä.

Nyt tuli leskikuningatar tervehtimään -- häntä.

Hän joutui niin hämilleen, ettei ymmärtänyt mitään.

Katariina ei ollut pitkään aikaan nähnyt Kaarinaa; aivan hän nyt hämmästyi, niin suuri muutos oli hänessä tapahtunut.

Hoikasta tytöstä oli tullut korkeavartaloinen, solakka nainen, jolla oli tavattoman pienet kädet ja korkearintaiset jalat. Pää oli pieni, mutta sanomattoman kaunis; liikuttava sulous asui hänessä.

Kaarina seisoi kädet ristissä, silmät maahan luotuina.

Katariina ojensi hänelle kätensä.

"Lapsi raukka!" sanoi hän.

Tämä lankesi polvilleen ja suuteli nöyrästi hänen kättään. Kirkkaat kyyneleet valuivat pitkin hienoja poskia.

"Älkää halveksiko minua", rukoili hän, "minä tiedän nyt olevani suuri syntinen."

"Jumala yksin tuomitsee", vastasi kuningatar voimatta pidättää kyyneleitään. "Nouse, Kaarina Maununtytär, minä tahdon puhua kanssasi."

Hän totteli heti.

"Istu tähän!"

Kuningatar asettui sohvaan.

Kaarina istui jakkaralle hänen jalkainsa juureen.

"Oletko ajatellut, mitä velvollisuuksia sinulla on herraasi kohtaan?"

"Olla kaikessa hänelle kuuliainen ja alamainen."

"Mutta eikö sinulla ole velvollisuuksia myöskin Jumalaa kohtaan?"

"Tietysti", vastasi hän viivytellen.

"Mutta jos nyt Jumala ja herrasi ovat erimieliset, ketä tulee sinun silloin totella?"

Hän mietti kysymystä.

"Eikö herrallasi ole sama Jumala kuin sinullakin?"

"On, on kyllä!" Nyt hän taas oli selvillä.

"Mutta eikö sinun tule pitää huolta siitä, että maallinen herrasi täyttää taivaallisen isäsi tahdon?"

"Jospa sen voisin?"

"Kyllä sinä voit, jos vakavasti tahdot."

"Mitä minun sitten pitää tekemän?"

"Otaksukaamme, että kuningas joutuu pahojen ja ilkeiden ihmisten valtaan, jotka tahtovat houkutella häntä vaaraan, ja että sinä seisot hänen vieressään. Vedätkö sinä häntä takaisin?"

"Sen minä teen!" huudahti hän iloisesti.

"Mutta miten sinä nyt tahdot menetellä?"

"Minä sanon hänelle, että hän on tekemäisillään suuren synnin."

"Se on oikein, silloin olet täyttänyt velvollisuutesi Jumalaa kohtaan ja näyttäytynyt maalliselle herrallesi hyväksi avuksi."

"Onko varmaa, että hän luottaa minuun?"

"Jos hän rakastaa sinua."

"Minä luulen, että hän rakastaa", vastasi Kaarina onnellisesti hymyillen.

"Olet ehkä kuullut, mitä tänään on tapahtunut?"

"Herra Niilo Sturelle", sanoi hän kauhistuen; "tohtori meni äskettäin täältä, me itkimme sitä molemmat."

"Ajatteleppa hänen vanhempiansa ja sisariansa."

"Minun on niin paha ollakseni heidän tähtensä."

"Tiedätkö myöskin, että se tapahtui vääriin syytöksiin perustuen?"

"Yrjön puolelta! -- Niin tohtori arveli."

"Hän viettelee kuninkaan semmoiseen vääryyteen!"

"Kuningas parka!"

"Joka on tehnyt syntiä Jumalaansa vastaan."

"Niin." Kaarina katseli hämillään ylös. Hetkisen kuluttua kuningatar kysyi: "Sinullahan on tytär, Kaarina Maununtytär!"

Hänen nuorista kasvoistaan säteili äidinilo. "Hän on niin kuninkaan näköinen", sanoi hän. "Oi pientä lapsi raukkaa!"

"Raukkaa? Miksi niin? Tahtooko joku..." Ääni vapisi tuskasta ja pelosta.

"Ei rouva Märta Sturekaan uskonut minkään pahan kohtaavan poikiansa, ja nyt hän on jo menettänyt yhden, Niilo herrasta tulee toinen."

"Hänet voi vielä pelastaa."

"Ei, jos prokuraattori saa vallita."

"Joku voi sanoa kuninkaalle..."

"Hän ei luota keneenkään."

"Kyllä, leskikuningattareen."

"Minä en pääse hänen luokseen."

"Hän tulee tänne pian."

"Etkö luule, että hänessä heräisi epäluulo, jos hän näkisi minut täällä?"

"Se voisi kyllä tapahtua", sanoi Kaarina liikutettuna. "Nykyisessä mielentilassaan hän on hyvin epäluuloinen."

"Silloin hän taipuu ainoastaan rakkaudesta ja sen vaikutuksesta, jota hän rakastaa enemmän kuin itseänsä."

"Hän on sanonut rakastavansa minua enemmän."

"Nyt voit koetella."

Kaarina oli pitkän ajan vaiti. "Ei", sanoi hän viimein, "ei minun tähteni, vaan sentähden, että velvollisuus Jumalaa kohtaan vaatii antamaan hyvitystä Märta rouvalle, täytyy hänen taipua." Kyyneleet olivat melkein tukehuttaa hänet, kun hän lisäsi: "Minäkin olen tehnyt syntiä, kun en ole estänyt herraani pahasta; siitä saamme kärsiä molemmat."

Kun Katariina senjälkeen jätti hänet, tunsi hän sydämessään, että Kaarina voi olla lohdutukseksi ja avuksi monelle.

Kuningas Eerikissä olivat tähän aikaan pahat vaikuttimet vallalla. Kaikkialla hän silloin näki ympärillään kavaltajia ja vakoojia, ja joka yö hän kutsui astrologinsa tulkitsemaan taivaan salaisia ihmeitä; itsekin hän aukaisi ja sulki astrolabionsa kerran toisensa perästä. Alati uudistui sama ennustus, että hänen vihollisensa masentavat hänet, että hän kuolee väkivaltaisen kuoleman, että hänen jälkeläisensä hävitetään maan päältä ja että hänen muistoansa kirotaan.

Silloin tuli Yrjö Pietarinpoika ja kuiskasi, että jos hän voisi tuhota vihollisensa, niin hän saisi hallituksensa tyynemmäksi. Kuningas tarttui tähän ajatukseen kuin hukkuva oljenkorteen; hän tulisi hyväksi, voimakkaaksi ja onnelliseksi, kunhan hänen vain ei tarvitsisi pelätä vihollisten juonia ja kavalia ansoja.

Niilo Sture oli hänen tiellänsä; Niilo Sture täytyi saada pois!

Mutta kun hän kuuli puhuttavan kansan nureksimisesta ja herrojen tyytymättömyydestä, että prinsessat, leskikuningatar, kaikki olivat häntä vastaan, tuli hän vimmoihinsa. Mitä heillä oli tämän asian kanssa tekemistä?

Sitten hän alkoi pelätä. Oli kuin olisi joku Sture irvistellyt häntä vastaan joka nurkasta. Mitähän ne puhuvat hänestä, miten herjannevat häntä? Jospa hän vain tietäisi, ketkä olivat hänen vihollisiansa, niin hän tekisi heidät kaikki päätänsä lyhyemmiksi. Kysyisikö hän Yrjöltä? Se roisto tiesi kyllä sen; mutta hän haisi vereltä jo pitkän matkan päästä, ja se iletti kuningas Eerikkiä.

Yksi ystävä hänellä oli, jota perkeleet eivät voineet ottaa häneltä; heillä ei ollut mitään valtaa Kaarinaan. He häpesivät häntä ja piiloutuivat häneltä. Hän oli itse nähnyt sen. Yrjökin pelkäsi häntä, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.

Hän halveksi kaikkia muita naisia. Menisikö hän naimisiin Kaarinan kanssa? Olihan hänellä säätyjen suostumus ottaa puolisokseen kenen tahtoi.

Silloin ei pahoilla hengilläkään olisi enää valtaa häneen. Kaarina pitäisi ne kyllä loitolla.

Miten iloiseksi Kaarina tulisikaan! Menisikö hän heti sinne? Kohta pakenivat kaikki surulliset ja synkät ajatukset; oli kuin olisi tullut sydäntalvesta keskelle kesää.

Kaarina piti tyttöä sylissään. Nähdessään kuninkaan hän hypähti ylös ja heittäysi hänen jalkoihinsa.

"Älä anna niiden ottaa lastamme meiltä pois!" huudahti hän kyynelsilmin.

Kuningas horjui kauhistuen taaksepäin. "Ottaa lastamme... Sigridiämme", änkytti hän.

Kaarina näki, miten liikutettu kuningas oli; hän hillitsi itsensä, nousi ja talutti kuninkaan sohvaan. "Istu", sanoi hän, "minä sanon..."

"Kuka se on, Kaarina, joka uhkaa lapsemme henkeä?" kysyi hän kuiskaten ja pidättäen hänet luonansa.

"Ei kukaan nykyään", vastasi hän, "mutta ehkäpä vastedes; sehän olisi vain oikeudenmukainen kosto, kuningas Eerik!"

"Älä kiihotu, puhu levollisesti."

"Sitä en voi, kun lapseni on kysymyksessä."

"Oikeudenmukainen kosto!... Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan herra Niilo Sturea." Kuningas vavahti, mutta jäi istumaan. "Kuinka sinä voit olla niin julma? Ajatteleppa, että hän olisi ollut Sigridimme. Mitä silloin tekisimme syvässä surussamme?"

"Se oli Yrjö, joka..."

"_Hänellä_ ei ole lapsia, hän ei tiedä, millaista on rakastaa, millaista surra ja kaivata rakkaitansa." Hän laski lapsen pois ja syleili kuninkaallista rakastajaansa. "Anna heti käsky, että hänet lasketaan vapaaksi, anna hänelle taas kuninkaallinen suosiosi, osoita luottavasi häneen ja tee mitä voit, että hän unohtaisi julman kohtelusi."

"Se on mahdotonta, Kaarina..."

"Olisi pitänyt olla mahdotonta sallia sellaista julmuutta, nyt on velvollisuus sovittaa se."

Hänen hyväilynsä olivat niin hellät, kiusaavaa levottomuutta ei tuntunut enää, täksi kertaa oli Eerikin paha mieli poistunut, ja hän sanoi lempeästi:

"Mitä tahdot minun tekemään?"

"Kirjoita, että Niilo herra heti lasketaan vapaaksi."

"Mutta silloin tulee Yrjö tänne."

"Älä ota häntä vastaan."

Kuningas nauroi. "En otakkaan", sanoi hän, "minä tahdon soittaa ja laulaa. Käske tuoda makeata viiniä meille: ei kukaan saa häiritä meitä."

Prokuraattori vimmastui kuninkaan käskystä. Hän kiiruhti linnaan, mutta häntä ei otettu vastaan. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin totella. Niilo Sture oli jo lähetetty Örbyhusiin vankeuteen. Nyt täytyi antaa käsky, että hänet on heti tuotava takaisin. Kaksi päivää myöhemmin oli hän taas kaupungissa, mutta sairaana, sanottiin.

Sellainen häväistys voi kyllä masentaa suurimmankin rohkeuden, ja on välttämätöntä tuntea syyt Niilo Sturen alistumiseen voidakseen ymmärtää sitä.

Etenkin oli tämän viime tapahtuman jälkeen selittämätön alakuloisuus täyttänyt hänen mielensä. Elämä, tulevaisuus olivat hämärään verhottuina, ainoastaan yksi liekki valaisi sitä, ja se liekki lähti Cecilian silmistä. Yhäti kaikuivat Niilon korvissa hänen viimeiset sanansa: "Hyvästi sinä, jota ikuisesti rakastan ja ikuisesti kiroon."

Pieni sormikas oli yöt-päivät hänen povellaan, ja hän suuteli sitä vuodattaen kuumia kyyneleitä.

Että ruumiillinen sairaus ja loukkaavat nöyryytykset olivat riistäneet häneltä hänen vastustuskykynsä, sitä hän ei tullut huomanneeksi, etenkin kun hän ei aukaissut sydäntänsä kenellekään ystävälle, kenellekään uskotulle.

Ainoastaan hajanaiset sanat ja satunnaiset muistiinpanot luovat vaikeasti tajuttavaa valoansa hänen sisäiseen elämäänsä.

Hän oli iloinen siitä, ettei tieto tapahtumista vielä ollut ehtinyt Hörningsholmaan. Hän päätti palata sinne heti, kun oli voimistunut.

19-vuotias Eerik Sture, joka edelleen oli mukana sotaretkellä, sai kuulla kummallisia huhuja veljestään.

Hän pyysi lomaa ja sai sen sekä ratsasti kiireimmän kautta Tukholmaan.

Matkalla oli Eerik saanut perinpohjaisen tiedon veljensä kärsimästä häväistyksestä, ja nyt hän tahtoi, että tämä heti seuraisi häntä Hörningsholmaan.

"Sturet eivät voi enää olla uskollisia tuolle kurjalle kuninkaalle!" huudahti hän. "Asetu sinä johtajaksemme, Niilo, ja luota siihen, että useita tuhansia kokoontuu lippujesi ympärille."

"Minä en kelpaa johtajaksi enkä hallitsijaksi", vastasi tämä alakuloisesti. "Harvoin, tuskinpa koskaan olen selvillä itsestäni."

"Sinäkö, josta rakas äitimme sanoo, että olet paras meistä."

"Tässä ei ole kysymys minusta. Mutta otaksuppa, että voittaisimme kuningas Eerikin, kuka sitten hallitsisi valtakuntaa?"

"Me laskisimme vapaaksi Juhana herttuan."

"Etkö itse ole kertonut minulle, että hänen puolisonsa on katolismielinen? Tahtoisimmeko saada takaisin luostarit, munkit ja kaikki tyhjät juhlamenot sekä taikauskon? Ei, veljeni, Sturet eivät voi olla mukana Kustaa Vaasan suurta työtä rikkiraastamassa. Me tahdomme näyttää maailmalle, että me luovutimme hänelle ensi sijan sentähden, että hän ymmärsi paremmin ajan vaatimukset kuin me, ja nyt on meillä kunnianasiana tukea hänen työtänsä."

"Sinä olet aina oikeassa, Niilo, niin sanoo rakas isämmekin; mutta äiti väittää, että kun pojat tulevat sukuansa huonommiksi..."

"Minä puolestani", keskeytti Niilo, "tunnen vain sääliväni kuningas Eerikkiä; hänen onnettomuutensa on siinä luottamuksessa, jolla hän kohtelee tuota roistoa, Yrjö Pietarin poikaa."

"Joka taholla puhutaan, että hän... ei ole täysijärkinen." Viimeiset sanat lausuttiin kuiskaamalla.

"Niinpä niin, senjälkeen kuin hän sai tuon onnettoman iskun päähänsä; mutta siinä tapauksessa hän ansaitsee vieläkin enemmän sääliämme."

"Olkoon niin, mutta semmoiseen kuninkaaseen emme voi luottaa."

"Jos hänellä olisi yksikään järkevä neuvonantaja ja sellainen puoliso kuin kuningatar Margareeta, niin luulenpa, että maa olisi paremmissa käsissä kuin Juhana herttuan."

Keskustelu keskeytyi. Kuninkaalta saapunut lähetti pyysi puhutella herra Niilo Sturea.

"Et saa mennä!" huudahti Eerik.

"Onko se Yrjö Pietarinpoika?"

"Ei, se on valtiokansleri Niilo Gyllenstjerna."

"Se kettu", jupisi Eerik.

Niilo riensi häntä vastaan.

Valtiokansleri oli jos suinkin tavallista rakastettavampi. Hän jutteli pieniä hovijuoruja, jotka eivät koskeneet kuningasta... kertoi ruhtinatarten viihtymisestä ja että näytti siltä, kuin Maunu herttua vihdoinkin olisi onnistunut voittamaan prinsessa Sofian epäilykset, puhui puuta heinää, mutta ei sanaakaan Niilo Sturea kohdanneesta loukkaavasta vääryydestä.

Tämä kuunteli velvollisuuden mukaisella kohteliaisuudella hovimiehen sanatulvaa ja ihmetteli itsekseen, mikähän oikeastaan oli käynnin tarkoituksena.

Vihdoin valtiokansleri esitti asiansa.

Kuningas Eerik toivoi, että herra Niilo Sture nyt heti lähtisi Lothringiin lopullisesti kosimaan prinsessa Renataa.

Niilo näytti hyvin ällistyneeltä, mutta vastasi hetkisen mietittyään, että hänen velvollisuutensa oli noudattaa kuninkaan käskyä; hän arveli kuitenkin, että niin häväisty ja solvaistu mies kuin hän tuskin sopisi kosimaan kuninkaan puolesta.

Gyllenstjerna hymyili osaaottavasti, kohautti olkapäitänsä ja vakuutti, että kuningas Eerik oli sanonut tahtovansa tästälähin olla hänelle armollinen.

Niilo Sture kumarsi sanoen parhaansa mukaan tahtovansa edistää kuninkaan toiveita.

Valtiokansleri pudisti hänen kättään; hän sanoi tuntevansa itsensä onnelliseksi saadessaan viedä herrallensa tämän iloisen uutisen. Pieni muodollisuus vain olisi vielä jäljellä.

Mikähän se olisi?

Gyllenstjerna yskähti ja alkoi:

"Me tiedämme kaikki, että kuninkaalla on taipumusta luulevaisuuteen; voisi olla hauskaa etsiä syitä siihen, mutta jääköön se toiseen kertaan. Kuitenkin toivoo hänen armonsa nyt, että te, herra Niilo Sture, allekirjoittaisitte tämän asiakirjan."

Ihmetellen otti ritari kirjelmän ja luki sen.

Hänen kalpeat poskensa punastuivat vahvasti, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi tyynesti: "Minä en voi tunnustaa itseäni rikolliseksi kuninkaani edessä, kun kaikissa toimissani aina olen koettanut totella ja palvella häntä."

"Sallikaa minun vielä kerran toistaa, että tämä on vain muodollisuus!" huudahti Gyllenstjerna.

"Josta minun täytyy pyytää päästä samalla kertaa kuin kuninkaan mielistelevästä luottamustoimestakin."

"Nyt työnnätte luotanne sen sovinnollisen käden, jonka kuningas armollisimmasti teille ojentaa."

"Voinko minä pyytää, että te, herra valtiokansleri, useiden muiden korkea-arvoisten miesten kanssa menisitte takaukseen vastaisesta uskollisuudestani, jos kerran olen tunnustanut itseni rikolliseksi."

Arvoisa herra mietti itsekseen ja otti paperin takaisin; hän lapasi puhua asiasta vielä kerran kuninkaalle.

"Veljeni, veljeni!" virkkoi Eerik Sture.

"Sääli häntä", vastasi tämä. "Hänellä ei ole ainoatakaan ystävää, joka rohkenisi sanoa hänelle totuuden."

"Nyt seuraat minua Hörningsholmaan."

"Ellei Gyllenstjerna tule takaisin."

Kolmantena päivänä hän tuli hymyillen ja melkein vieläkin ystävällisempänä kuin edellisellä kerralla. Kuningas oli luopunut toivomuksistaan ja osoittaakseen armoansa sekä suurta suosiotansa rakasta sukulaistansa kohtaan ilmoittaa hän seuraavana päivänä kadunkulmissa ja julistuttaa kaduilla ja toreilla, "ettei kukaan kuolemanrangaistuksen uhalla saa lausua herra Niilosta halventavaa sanaa hänen häväistyksensä vuoksi eikä muutenkaan puhua hänestä muuta kuin hyvää".

Niilo kumarsi ja pyysi valtiokansleria lausumaan kuninkaalle kiitokset.

Kaikki matkavalmistukset olivat jo tehdyt, ja kun Niilo herra oli saanut tarpeelliset ohjeet, nousi hän laivaan, joka hyvällä tuulella heti lähti satamasta.

Mutta pian sen täytyi vastatuulen tähden laskea ankkuriin Valdemarinsaaren luo.

Eerik Sture oli seurannut veljeänsä ja palasi nyt Valdemarinsaarelta Tukholmaan, missä lukuisat ystävät lausuivat mielipahansa siitä, etteivät saaneet lausua Niilolle jäähyväisiänsä.

Ei ollut varmaa, kuinka kauan laiva nyt sai viipyä paikallansa; sentähden päättivät Niilo Sturen ystävät koettaa onneaan ja lähteä hänen luokseen jäähyväisille.

Sanottu ja tehty. Matkaan lähdettiin heti, laiva oli vielä entisillä asemillaan, ja Niilo herra, otti tulijat sydämellisesti vastaan.

Pieneen hyttiin tunkeutui useampia kuin sinne oikeastaan mahtuikaan, eikä kukaan huomannut, että kapteeni ryömi aivan sen vieressä olevaan pieneen loukkoon.

Maljojen juonti alkoi, ja keskustelu oli pian käynnissä.

Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Niilo herraa oli kohdeltu hävyttömästi, ja pian nousi kysymys siitä, mitä olisi tehtävä, ettei kuninkaan mielivalta ja väkivaltaisuus vastedes pääsisi puhkeamaan.

Kaikki Niilo Sturen väitteet kumottiin. Olkoonpa että Kustaa Vaasa oli ollut suuri mies, mutta entäs hänen poikansa? Mitä he huolivat maasta ja valtakunnasta?

Kävikö kieltäminen, että kurjuus oli nyt yhtä suuri kuin Engelbrektin aikana, kansa ryöstettynä putipuhtaaksi ja maa autiona?

Vai oliko tapainturmelus täällä pienempi kuin Tanskan hovissa?

Tällaisista asioista puhuttiin ja kiisteltiin; saihan täällä niin hyvästi lausua mielipiteensä, kun ei ollut ketään kuuntelijoita.

Sillävälin kapteeni makasi loukossaan ja kirjoitti hiilellä seinään muistiin kaikki mitä kuuli.

Vihdoin tuuli kääntyi. Ystävät erosivat pudistellen toistensa käsiä, ja laiva lähti.

Mutta sitä ennen oli kapteeni lähettänyt laajaperäisesti töhrityn kertomuksensa osoitettuna prokuraattorille, herra Yrjö Pietarinpojalle.

Meri-ilma oli virkistävää, ja Niilo Sture tunsi terveytensä ja voimiensa palautuvan.

Itämerellä hyökkäsivät tanskalaiset kaapparit heidän kimppuunsa, ja ankara taistelu syntyi. Niilo Sture otteli urhoollisesti, ja miehistö auttoi häntä rohkeasti.

Kapteeni sanoi, että hänellä oli kyllin tekemistä aluksen ohjaamisessa.

Töin-tuskin päästiin vihollista pakoon, ja nyt täytyi poiketa Kalmariin korjaamaan niitä vaurioita, joita laiva oli taistelussa saanut.

Sitten jatkettiin taas matkaa.

Niilo Sture tunsi jonkinlaista vastenmielisyyttä kapteenia kohtaan ja ehkäpä juuri sitä voittaakseen hän pyysi kapteenia syömään ja seurustelemaan kanssansa.

Mutta liukkaana kuin ankerias ei tämä arvellut niin suurta kunniaa ansaitsevansa ja vetäytyi kokonaan erilleen ritarista.