Part 15

Kaarina, joka ei epäillyt ketään, ihmetteli kyllä hiljaa sydämessään, miksi hän tahtoi niin tarkoin saada selvän kaikesta, mutta pitihän hänen olla kiitollinen, kun jokukaan välitti hänen asioistaan. Ja niin hän tyhjensi hänelle pienen sydämensä, jotta hän näkisi, mitä kaikkea siellä oli.

Anna oli vimmoissaan huonosta saaliistaan. Hän ja prokuraattori tuumailivat turhaan, mitenkä saisivat näin laihoista eväistä keitetyksi kokoon niin myrkyllisen sopan, että se tuottaisi tuolle kurjalle kakaralle surua, toivottomuutta ja lopuksi kuoleman.

Eerik sai kyllä pitää niin monta rakastajatarta kuin tahtoi. Yrjö itse piti huolta siitä, että niitä vaihdeltiin, sillä hänen harrastuksiinsa ei sopinut, että kukaan heistä olisi saanut kiinteämpää jalansijaa; mutta nyt tuli tuo pieni tyttö, ja näyttipä melkein siltä, kuin kuningas hänen tähtensä ajattelisi luopua kaikista muista.

Luonnollisella tavalla se ei ollut voinut tapahtua; jotakin pahanhengen vaikutusta siinä oli, vaikka niin syvällä, ettei hän voinut sitä keksiä.

Odota, odota! Hän ei voi sallia, että mikään Tukholman sivukaduilta tullut otus anastaisi hänen valtansa ja mahtavuutensa, ja kaikkien manalan henkien kautta, joiden nimet hän suinkin tiesi, vannoi hän, ettei huovintytär, Kaaarina Maununtytär, tule saamaan voittoa prokuraattori Yrjö Pietarin pojasta.

11.

SOTAA JA VAINOA.

Sotaa jatkettiin vaihtelevalla onnella.

Klaus Kristerinpoika Horn tuli amiraaliksi Jaakko Baggen jälkeen ja saattoi Tanskan laivastolle suuria tappioita.

Maalla eivät ruotsalaiset olleet yhtä onnellisia.

Kuningas Eerik kirjoitti itse Ruotsin rahvaalle kuninkaallisen majesteetin onnesta ja voitoista.

Hän alkaa kertomalla niistä liioitelluista huhuista, joita oli liikkeellä tanskalaisten maahan karkauksesta, mitenkä he muka olivat raivanneet itsellensä tien rajan yli Ruotsiin, niin leveän, että sitä voi kulkea viisitoista miestä rinnakkain.

Sentähden sanoi kuningas itse matkustaneensa sinne ja huomanneensa eripuraisuutta ja tauteja laivastossa sekä Ölannin tanskalaisten hävittämäksi.

Sitten oli kuningas lähettänyt Åke Bengtinpoika Ferlan edeltäpäin ja sen jälkeen itse hyökännyt koko sotavoima Haan Blekingeen, missä talonpojat olivat niin vimmattuja, että hirttivät jäljellejääneitä ruotsalaisia huoveja ja ratsumiehiä haarniskoineen miekkoineen puihin, jonkatähden kuningas määräsi, että Lyckebyn ja Rottnebyn välillä kaikki oli surmattava ja poltettava, ja siihen Jumala antoikin onnea niin, että tiellä ja metsässä tapettiin tuhansittain ihmisiä.

Silloin lankesivat talonpojat hänen jalkoihinsa, pyysivät armoa, lupasivat uskollisuuttansa ja apuansa sekä antoivat panttivankeja,. Sitten kun Lyckebyn linna oli valloitettu, määrättiin Kaarle Holgerirpoika maaherraksi.

Kuningas vetäytyi sotapäällikköineen Rottnebyn kaupungin luo, jonka miehistöä ja porvaristoa vaadittiin antautumaan.

Nämä vastasivat korskeasti ja ivallisesti käskien kuninkaallista majesteettia vetäytymään Helmstadin luo, missä hän ennenkin oli osoittanut urhoollisuuttansa.

Tästä kuningas kiivastui niin, että tahtoi väkivalloin pakottaa heidät antautumaan.

Sotaväki tarjoutui hyökkäykseen, ja arvalla määrättiin, mitkä osastot ensiksi lähtisivät liikkeelle.

Alku ei onnistunut, vaikka kuningas olisi kuinka paljon heitä rohkaissut, mutta lopulta Gudmund Olavinpoika huoveineen nousi valleille ja, muut seurasivat jäljessä. Surmaaminen yltyi niin hirmuiseksi, että vesi virrassa oli veripunaista. Viholliset olivat niin typerryksissään, että heitä pistettiin kuoliaaksi kuin villisikoja.

Ei ketään säästetty, joten kaupungissa enemmän kuin 2,000 miestä menetti henkensä. "Näin olivat Rottnebyn asukkaat saaneet koston kaikesta siitä petollisuudesta, jota he olivat harjoittaneet Ruotsin valtakuntaa vastaan Dacken metelistä asti."

Suurempaa saalista ei kuninkaan aikana vielä koskaan oltu saatu, vaikka paljon paloikin kaupungin keralla.

Senjälkeen kuningas eteni aina Sölvesborgiin asti, jonka vihollinen itse sytytti tuleen, mutta herra Kaarle de Mornay oli polttanut kaikki, mitä on rajan ja Sölvesborgin välillä, "joten koko tuo maakunta nyt on poltettu, hävitetty ja ryöstetty."

Ja "itse olemme me" -- niin lopettaa kuningas merkillisen kertomuksensa -- "lähettäneet muutamia ruotuja huoveja polttamaan ja ryöstämään molemmin puolin sitä tietä, jota etenemme". Päällystölle kuningas antoi seuraavat määräykset:

"Mitä tulee siihen rahvaaseen, joka vielä on elossa Blekingessä, niin tahtoo kuninkaallinen majesteetti, että heidät kaikki sekä saarilta että mantereelta Ruotsin rajalta Sölvesborgiin asti kutsutaan kokoon muka uskollisuudenvalaa vannomaan, mutta niin pian kuin he ovat kokoontuneet yhteen joukkoon, sekä miehet että naiset ja lapset, on heidät kaikki lähetettävä Kalmariin ja sieltä jahdeissa ja veneissä Tukholmaan; mutta jos kaikki vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen eivät tule saapuville, pitää koko Blekinge poltettaman, hävitettämän ja surmattaman putipuhtaaksi, sillä parempi on, että se on autiona kuin vihollismaana."

Miltä Blekingessä näytti vuoden lopussa, siitä saa käsityksen eräästä kuninkaan kirjeestä, jossa hän sanoo: "Ainoastaan muutamia harvoja talonpoikia on jäljellä, ja he pyytävät nöyrästi suojelusta; mutta kun kuninkaallinen majesteetti mieluummin tahtoo saada ruotsalaisen asutuksen maahan, kehotetaan smålantilaisia muuttamaan sinne ja ottamaan haltuunsa tilukset, jotka he saavat perinnölliseksi omaisuudekseen."

Palatessaan Tukholmaan pani Eerik toimeen loistavan voittokulkueen.

Sotaa jatkettiin samaan aikaan Ruotsissa ja Liivinmaassa; sotaväkeen otettiin ensin joka viides, sitten joka kolmas mies.

Ankaruus kiihtyi kiihtymistään. Vuonna 1565 tuomitsi kuninkaan lautakunta kaksikymmentä aatelismiestä, useat valtakunnan etevimmistä suvuista, puutteellisen ratsupalveluksensa vuoksi menettämään rälssioikeutensa.

V. 1566 tuomittiin eräs kuninkaan huovi teilattavaksi ja pyörälle sentähden, että hän Södermanlannissa oli ottanut naisia sotapalvelukseen ja sanonut saaneensa määräyksen siihen, kun ei miesväkeä enää ollut otettavissa.

V. 1568 oli sekä vihollisen etenemisen että sotaväenoton johdosta miesväki eräästä osasta Itägöötanmaata niin loppunut, että niiden puutteessa naisten täytyi kantaa hautaan Klaus Hvit, joka oli hoitanut piispan virkaa Linköpingissä ja kuoli Söderköpingin kirkkoherrana.

Yhtämittaa tuli valituksia täydellisestä sotakurin puutteesta, karkaamisista lippujen luota ja kaikenlaisista väkivaltaisuuksista.

Sotaväen tarpeita, myöskin mitä vaatetukseen ja aseisiin tuli, tyydytettiin verotuksilla, ja rajaseuduilla pantiin monta kihlakuntaa autioksi kuninkaan määräyksestä, jotta talonpoikien yhä kasvava tyytymättömyys tulisi rangaistuksi.

Molemmin puolin käytiin sotaa tavattomalla julmuudella. Tanskalaisten hävityksiä Smålannissa ja Länsigöötanmaalla seurasivat Eerikin raivoamiset Blekingessä ja Skånessa.

Koko maasodalla ei ollut mitään varsinaista merkitystä, lukuunottamatta Varbergin valloitusta syyskuun 15 p:nä 1565.

Kuningas Eerik tahtoi nytkin olla mukana ja eteni sentähden sotajoukkoineen Tanskan rajaa kohden.

Täällä hän sai kuulla, että kuningas Fredrik ei aikonut käydä sotaretkelle häntä vastaan, ja hän piti sentähden arvoansa alentavana olla itse saapuvilla.

Hän palasi takaisin Öreholmaan Länsigöötanmaalle, missä muutamia sotalaivoja oli ankkurissa ja missä useita kuninkaallisia naisia oleskeli.

Sinne piti kaikki tiedonannot lähetettämän.

Prinssi Kaarle oli nyt 15-vuotias; tähän asti ei oltu paljon kuultu hänestä, mutta nyt hän halusi koetella voimiaan ja pyysi saada johtaa tykistöä Varbergin piirityksessä. Niilo Boije oli päällikkönä.

Kuningas epäili ensin, mutta antoi lopulta suostumuksensa.

Tanskalaiset puolustautuivat urhoollisesti, mutta Kaarle herttua rohkaisi ruotsalaisia sanoillaan ja esimerkillään, ja viiden tunnin ottelun jälkeen oli kaupunki valloitettu.

Kaikki sotakelpoiset miehet hakattiin maahan paitsi muutamia saksalaisia, skottilaisia ja ranskalaisia huoveja, jotka menivät Ruotsin palvelukseen. Näiden joukossa oli eräs päälliköistäkin, urhoollinen kapteeni Pontus de la Gardie.

Ihastuksissaan tästä menestyksestä tahtoi Eerik, että Jaakko Hästesko hyökkäisi Hallantiin ja avoimella kentällä kävisi tanskalaisten kimppuun.

Tämä totteli, mutta ei onnistunut sen paremmin kuin että tanskalainen päällikkö Daniel Rantzow Svarterån luona viidellätuhannella miehellään voitti ja hajoitti enemmän kuin kaksi kertaa niin vahvan Ruotsin armeijan.

Jaakko Hästesko pani tappion saksalaisten joukkojen syyksi, samalla myöskin syyttäen kuninkaallisen henkivartijaväen everstiä Niilo Sturea, vaikka hän yksityisessä kirjeessään tälle herralle sanoo:

"Niistä ritarillisista urotöistä, joita minä tänään olen nähnyt ja havainnut teidän tekevän, ja teidän miehuudestanne tahdon sopivan ajan sattuessa antaa lausuntoni."

Me olemme nyt tulleet siihen kohtaan, jolloin puhkeaa julkisuuteen tuo vainoaminen, mikä uhkaavan ukkospilven tavalla jo kauan oli vaaninut Sture-sukua.

Kreivi Svante Sture sai 1564 omasta pyynnöstään eron Liivinmaan maaherran virasta.

Kuningas Eerik syytti häntä 79 eri seikasta, jotka useimmat olivat aivan mitättömiä virheitä hänen hallituksessaan; mutta sovinto saatiin pian aikaan.

Hänen viidestä pojastaan olivat Kaarle ja Mauritz vielä lapsia. Me tiedämme, että Eerik oli ollut Juhana herttuan palveluksessa; kuninkaan armosta sai hän sitten ottaa osaa Tanskan sotaan, jossa hän pahoin haavoittui.

Sten kaatui kunniakkaassa taistelussa Tanskan laivastoa vastaan heinäkuun 7 p:nä 1563.

"Yksi käärmeen sikiöistä on poissa", riemuitsi prokuraattori. "Nyt on vaarallisimman vuoro."

Kuningas oli kuullut Jaakko Hästeskolta, että Svarterån tappelu menetettiin Niilo Sturen petoksen tähden.

Mitäpä enää tarvittiin? Nyt oli Niilo vihdoinkin hänen vallassaan!

Mutta hän ei tahtonut laskea epäilyksiänsä julkisuuteen; täytyi olla varovainen.

Niilo kutsuttiin Vadstenaan ja otettiin hyvin suosiollisesti vastaan. Kuninkaan puolesta jätti Yrjö Pietarinpoika hänelle kirjeen, jossa hänelle luovutettiin 200 taloa sekä luvattiin toiset 200, jos Niilo herra tahtoisi ottaa toimittaaksensa erään tärkeän tehtävän.

Tämä vastasi tahtovansa tehdä kaiken minkä voi ollakseen kuninkaan mieliksi.

Yrjö hymyili; tässä oli kysymyksessä ainoastaan oikeuden käyttäminen, ja olihan oikein hyökätä äkkiarvaamatta saksalaisen ratsuväen kimppuun, joka oli paennut Svarterån luona, ja hakata se maahan.

"Pyövelin tointa!" vastasi Niilo kalveten.

"Sitten haluaa ja käskee armollinen herramme teidän ylhäisyyttänne kiskomaan sakkoja niistä Länsigöötanmaan kihlakunnista, jotka ovat laiminlyöneet päivätyövelvollisuutensa Varbergin linnalle, ja jos he eivät tahdo sakkoja maksaa, poltettakoon heidän kylänsä ja hävitettäköön heidän maansa."

"Se olisi tunkeutumista teidän ammattiinne, herra Yrjö Pietarinpoika", vastasi Niilo Sture tukahutetulla harmilla.

Mutta tuo konna ei ollut huomaavinaan pistosta.

"Jos kuninkaani niin käskee", vastasi hän hyvin teeskennellyllä nöyryydellä.

Kuningas piti kätensä kasvojensa edessä. Hetkisen kuluttua hän sanoi:

"Sukulaiseni, herra Niilo Sture matkustaa Bohusiin auttamaan Boijea. Sinä, Yrjö, saat antaa toimesi jollekin toiselle."

"Tuo konna!" tuumi Niilo Sture itsekseen; "mutta minä täytän velvollisuuteni ja kärsin."

Hän tahtoi rikkomatta pitää isälleen antamansa lupauksen, ettei koskaan minkäänlaisissa suhteissa ole täyttämättä alamaisvelvollisuuksiansa.

Sture-nimi oli tahraton, ja sellaisena se tuli pysymäänkin, mikäli hänestä riippui.

Alakuloisena hän matkusti Bohusiin. Synkät ja kolkot aavistukset täyttivät hänen sielunsa; hän oli täysin vakuutettu siitä, että hänen tekojansa seliteltäisiin väärin, olkootpa ne tehdyt kuinka isänmaallisessa tarkoituksessa ja kunniallisesti tahansa, ja hän päätti sentähden pysyttäytyä niin puolueettomana kuin suinkin.

Bohusin piiritys oli ensin annettu Pietari Brahen tehtäväksi, mutta ilman menestystä. Hän selitti, että huoveja ei voitu saada hyökkäämään hyvin varustettua linnaa vastaan, eikä hänen kykynsä riittänyt pakottamaan heitä siihen.

Eerik oli vihan vimmassa. Tuo kurja palkkajoukko piti ruoskalla pakotettaman siihen! Sitten hän teki uskotun palvelijansa kanssa juonikkaan suunnitelman, mitenkä olisi meneteltävä, että yrityksessä onnistuttaisiin.

Niskoitteleva miehistö olisi jollakin verukkeella viekoiteltava saarelle, jossa linna oli.

Heti senjälkeen lähetettäisiin veneet takaisin, ja kun huovit näin olisivat ilman ruokaa ja ilman suojaa linnan kanuunia vastaan, niin he nälän ja epätoivon pakottamina pitäisivät hyökkäyksen parempana.

Mielihyvissään teki kuningas itse selvää oivallisesta tuumastaan.

Mutta Pietari Brahe kiitti kunniasta, joutui epäsuosioon ja sai virkaeron.

Niilo Boije kutsuttiin saapuville. Hän ei vastustellut, vaan lähti heti.

Hänen onnistui todellakin ampua yksi Bohusin linnan torneista rikki, mutta jo ensimäisen hyökkäyksen jälkeen hänen täytyi vetäytyä takaisin; tanskalaiset olivat kaivaneet salakaivannon, täyttäneet sen ruudilla, ja suuri joukko ruotsalaisia räjähytettiin ilmaan.

Jos joku joutui syytteeseen valppauden puutteesta, niin se tietysti oli ylin päällikkö; mutta Niilo Boije tiesi, että kuninkaalla oli salakaunaa Sturea vastaan, ja sentähden hän puolustelihe raportissaan mainiten, että "Niilo Sture koko ajan oli käyttäytynyt, niinkuin hän tahallaan olisi tahtonut estää Ruotsin aseiden menestystä".

Nyt oli mitta täynnä.

Niilo Sture kutsuttiin kuninkaan luo Svartsjöhön.

Mitään epäilemättä hän matkusti sinne ilman vastaväitteitä.

Eerik otti hänet vastaan erittäin ystävällisesti, pyysi häntä jäämään päivällisille ja joi hänen maljansa.

Päivällispöydässä oli puhe myöskin Svarterån tappelusta; Niilo Sture kertoi, mitenkä hän, kun ratsuväki oli nurjimmassa paossa, oli repäissyt lipun irti tangosta säilyttääkseen ainakin sen vihollisilta.

Hänen mieleensä juolahti yhtä vahva oman urheutensa ylistäminen kuin päällystön syyttäminen virheellisistä toimenpiteistä. Hän kertoi ainoastaan yksityiskohtia puolustautuakseen perättömiä syytöksiä vastaan, ja kuningas Eerik kuunteli tarkkaavasti, hymyillen ystävällisesti ja rohkaisevasti.

Mutta hän näki edessään "vaalean tukan". Veljeänsä ei hänen enää tarvinnut pelätä, vaan Niilo Sturea.

Voiko tämä tai tahtoiko edes vastustaa kiusauksia, kun vanhat muistot, yhä edelleenkin suuri kansansuosio ja hänen korkea arvonsa ehdottomasti muka kehottivat häntä kapinoimaan?

Illalla, ennenkuin he erosivat, pyysi Niilo herra lupaa käydä Tukholmassa; hänen tarvitsi hankkia itselleen uusia vaatteita.

Pyyntöön suostuttiin heti, ja mitä paraina ystävinä he erosivat.

* * * * *

Kuka voisi epäillä, että Niilo Sture tähän aikaan kärsi katkeraa surua.

Cecilian häät olivat äskettäin vietetyt, ja Niilon oli täytynyt olla saapuvilla niissä.

Ei ollut prinsessa koskaan näyttänyt suloisemmalta, ei koskaan paremmin muistuttanut entistä puhdasta, viatonta ja rakastavaa Ceciliaa.

Hän puhui ja laski leikkiä Niilon kanssa niinkuin ennenkin ja naisellisella kekseliäisyydellä hän sai tilaisuuden olla muutamia silmänräpäyksiä kahden hänen kanssaan.

Mutta silloin hänen muotonsa muuttui, ja epätoivoisena hän sanoi:

"Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin ketään, ja sinä olet työntänyt minut luotasi; nyt olen hukassa, mutta syy on sinun. Muista jokaisessa vastoinkäymisessä, että se on oikeudenmukainen rangaistus siitä, ettet ojentanut kättäsi auttamaan minua. Hyvästi sinä, jota ikuisesti rakastan ja ikuisesti kiroon."

Hän tempasi pienen valkean silkkisormikkaan kädestään, heitti sen Niilolle ja poistui.

Niilo Sture jäi melkein kuin kauhusta rampautuneena seisomaan ja tuijottamaan hänen jälkeensä.

Aika ei parantanut haavaa; silkkisormikkaan hän kätki, sillä rakkauttansa hän ei voinut unhottaa, ja tuo epäoikeutettu nuhde imi hänestä kaiken elämänilon.

Muutamia kuukausia senjälkeen kuin oli matkustanut Ruotsista, kirjoitti Cecilia Niilolle, lähetti terveisiä mieheltään ja pyysi, että Niilo kävisi heitä tervehtimässä Badenissa. Rakas sukulainen otettaisiin avosylin vastaan.

Useita sellaisia kirjeitä saapui. Niilo ei vastannut niihin, mutta hän ymmärsi, että Cecilia tahtoi pitää haavan verta vuotavana, ja hän soi sen hänelle. Olihan hänessä paljon syytä, mutta hän oli menetellyt kunnian vaatimuksia noudattaen eikä saanut katua. Ilolla hän olisi antanut henkensä, jos sillä olisi voinut sovittaa rikoksensa häntä vastaan, jota oli rakastanut ja jota ei koskaan lakannut rakastamasta.

Tätä muistellen hän saattoi kärsivällisesti kestää vääryyksiä Eerikin puolelta.

Hän sai maksaa veljelle, mitä sisar oli hänen tähtensä kärsinyt.

Ritarillisempaa mielenlaatua kuin Niilo Sturen ei historiassa tavata.

Mutta palatkaamme kertomukseemme.

Niilo herra oli saanut äidiltään muutamia tehtäviä, joita hän heti Tukholmaan saavuttuaan kiiruhti toimittamaan.

Hänen ystävänsä ja sukulaisensa kilpailivat saaduksensa hänet vieraakseen, mutta hän kieltäytyi siitä sanoen olevansa niin huonosti puettu, ettei voinut esiintyä seuroissa, ja kun tämä syy oli poistettu, täytyi hänen heti palata kuninkaan luo ollakseen hänen käytettävänänsä.

Näin kului kolme päivää.

Neljäntenä päivänä aamulla aikaisin saapui sana prokuraattori Yrjö Pietarin pojalta, että tällä oli kuninkaan puolesta tärkeätä asiaa herra Niilo Sturelle.

"Ilmoittakaa prokuraattorille että hän tulkoon mihin aikaan hyvänsä", vastasi Niilo, "minä olen kotona koko päivän."

Palvelijat saivat käskyn ostaa viiniä ja valmistaa vieraalle juhla-aterian.

Mutta päivällisaika tuli eikä häntä kuulunut.

Rupesi jo ilta lähenemään, ja Niilo herra oli kiintynyt lukemaan erästä kirjaa, jonka hänen sukulaisensa Pietari Brahe äskettäin oli kirjoittanut. Sen nimi oli: "Miten nuoren aatelisen tulee oikein käyttäytyä."

Silloin tuli eräs palvelija kiireesti hänen luoksensa, kauhun ilme kasvoillaan, ja saattoi ainoastaan sopertaa: "Armollinen herra!"

"Mitä on tekeillä?" kysyi tämä tyynesti.

"Airuet ratsastavat pitkin katuja; ne sanovat..."

Ääni tyrehtyi itkuun.

"Eihän toki mitään minusta?" lisäsi Niilo hymyillen.

"He sanovat, että herra Niilo Sture on kavaltaja!"

"Sitä heidän lienee vaikea todistaa!" Niilo sitoi heti miekkansa vyölleen.

Samassa avautuivat ovet ja Yrjö Pietarinpoika astui sisään saksalaisen ratsumiesjoukon seuraamana.

Hänen pöhöttyneet kasvonsa olivat tavallista punakammat, ja hänen pienet, tirkistävät silmänsä kiilsivät ilkeästi hänen katsoessaan uhriansa.

"Miksi tulette niin mieslukuisina?" kysyi tämä.

"Te saatte valita, herra Niilo", kirkui Yrjö. "Joko saavutte Tukholmaan olkikruunulla kruunattuna kuormakonilla ratsastaen häpeällisessä kulkueessa tahi vastaatte oikeudessa kaikkiin niihin syytöksiin, joita minä kuninkaan puolesta teen teitä vastaan, ja kärsitte sen rangaistuksen, jonka tuomioistuin teille näistä määrää!"

"Minä luonnollisesti vaadin laillista tutkintoa ja tuomiota", vastasi Niilo tyynesti ja arvokkaasti.

Tuo roisto oli ehkä luullut, että ritari heti lankeaisi hänen jalkoihinsa. Veristävin silmin hän kääntyi sotamiehiin ja käski heidän asettua kahteen riviin, jotta vanki saisi kulkea heidän välissään.

Kauhistuneina olivat Sturen palvelijat kiiruhtaneet sinne, kalmankalpeita kasvoja näkyi ovessa, kaikki olivat kuin kuolontuskissa siitä, mikä tulisi heidän rakkaan herransa kohtaloksi.

Mutta tämä näytti tyyneltä, joskin kalpealta; hän hymyili heille lempeästi ja käski erästä tuomaan hänen hattunsa.

"Lautakuntaan!" kirkui prokuraattori, ja jono lähti liikkeelle.

Perille päästyä hän käski huovien vartioida ovea; ketään vierasta ei saanut olla saapuvilla.

Hämmästyksekseen näki Niilo Sture, että Antti Rålamb ja Niilo Boije istuivat syytettyjen penkillä.

Tavallisuuden mukaan esiintyi Yrjö Pietarinpoika syyttäjänä.

Kaikkia kolmea syytettiin heidän sodan aikana etenkin Svarterån tappelussa ja Bohusin piirityksessä tekemistään virheistä.

Kuulustelua kesti kaksi päivää.

Kukin syytetyistä todisti viattomuutensa.

Boijen ja Rålambin todistukset hyväksyttiin. Molemmat saivat anteeksi erehdyksensä ja vapautettiin.

Toisin oli Sturen laita; hänet tuomittiin menettämään henkensä ja omaisuutensa, ellei kuningas tahtonut häntä armahtaa.

Eerik oli palannut pääkaupunkiin; hän sulkeutui huoneisiinsa, eikä kukaan päässyt hänen puheilleen.

Hän hiiviskeli kuin pahantekijä omissa suojissaan, hän säikähti jokaista rasahdusta ja tuumaili mielessään, mitähän nyt tapahtuisi. Nyt oli hänellä tuo "valkotukkainen" vallassaan... luultiinko ehkä, että hän laskisi sen irti? Ei koskaan, ei koskaan! -- Ehkäpä hän juonitteli nytkin -- vankilassa...? Ja Yrjö Pietarinpoika, joka ei tullut...!

Tuo kuninkaan uskollinen palvelija tuli, niin pian kuin se oli mahdollista.

Ja hyviä tietoja hän toikin.

Totta kyllä, että Niilo Sture piti päätänsä yhtä pystyssä kuin ennenkin, mutta tuomio oli langetettu, ja nyt he kyllä taivuttavat sen pään vaikka kuinka kumaraan.

Riippuihan asia kuninkaan armosta.

Kuinka he nyt nauroivatkaan keskenään ja tuumailivat, millaiseksi tuomio tehtäisiin.

Yrjö Pietarin pojalla oli asia jo selvänä. Hän ajatteli kuninkaansakin puolesta, jotta tämän ei tarvinnut vaivautua. Ehdotus oli valmiina ja alistettiin alamaisimmasti kuninkaan tarkastettavaksi.

"Hyvin, Yrjöseni, oikein hyvin!" sanoi kuningas nauraen ja käsiään hykertäen. "Mistä voisin kenenkään huomaamatta katsella sitä?"

Siihenkin suosikki tiesi keinon, ainahan hänellä oli neuvo valmiina.

Ritaria säilytettiin vankilassa.

Niilo pelkäsi enimmin sitä, että hänen vanhempansa tai sisaruksensa sekaantuisivat asiaan.

"Se olisi vain vahingoksi heille hyödyttämättä minua", ajatteli hän itsekseen.

Kylmänä, mutta kirkkaana talvipäivänä, tammikuun 15 p:nä 1566, kutsui Yrjö Pietarinpoika saksalaiset huovinsa kokoon.

Ankarin sanoin hän ilmoitti heille, että kavaltaja Niilo Sture nyt tuli saamaan rangaistuksensa, ja että jokainen, joka otti häntä puolustaaksensa, tuli menettämään henkensä.

Senjälkeen komennettiin kaksi ruotua huoveja heti päivällisen jälkeen viemään ritari Eteläportin ulkopuolelle.

Niilo herra seurasi ilman vastaväitteitä.

Siellä oli odottamassa vanha laihtunut hevoskoni.

"Istukaa selkään!" ulvoivat huovit puolijuopuneina.

Aiottu häväistys oli silmänräpäyksessä selvinnyt hänelle, ja hän kääntyi pois.

"En, en koskaan!" sanoi hän.

Silloin huovit tunkeutuivat hänen ympärilleen, voimakkaat käsivarret nostivat hänet ylös ja heittivät satulaan. Siinä annettiin iskuja niin, että nenästä vuoti verta ja hattu lensi päästä.

Hän tahtoi pyyhkiä veren pois, mutta huovit pitivät kiinni hänen käsistään.

Sitten alkoi kulkue liikkua Eteläportilta Rautatorille.

Molemmin puolin oli asetettu huoveja.

Edellä kulki pitkä jono kerjäläisämmiä ja puolialastomia lapsimukuloita kaksittain ja torviin puhaltaen. Näiden jälkeen tuli vanha, valkea hevoskoni vetäen halkorekeä, johon oli latvastaan kiinnitetty kaksi kuusennärettä niin, että tyvet laahasivat perässä. Nämä muka lakaisivat katua kavaltajalle.

Mutta kaikista ikkunoista ja luukuista tirkisteli kalpeita, kauhistuneita kasvoja.

Lähinnä seinävieriä tunkeili tuijottavia ihmisjoukkoja; muutamat surkuttelivat, toiset itkivät, tuskin oli ketään, joka olisi ivaillut.

Entä itse tämän ansaitsemattoman häväistyksen uhri?

Hän istui liikahtamatta kurjan konin selässä, hiukset hajallaan, kasvot kalmankalpeina. Hänen silmänsä olivat melkein tavallistansa suuremmat, ja surullisen vakavasti hän katseli ympärilleen.

Nenästä vuoti verta vahvasti; sitä tippui kaulukselle ja siitä rinnoille.

Oli jotakin niin syvästi vaikuttavaa tässä näyssä, että ympäriltä alkoi kuulua itkua ja nyyhkytyksiä.

Sieltä kuului hiljainen sorina... se kasvoi.

"Mitä hän on tehnyt?"

"Näin kohdellaan Sturea!"

"Hänen isoisänsä oli valtionhoitaja!"

"Kaikki pitivät hänestä!"

"Me pidämme kaikki Stureista!"

"Tuo on väärin!"

"Onko se kuninkaan tointa?"

"Vai Yrjö Pietarinpojanko?"

"He vetävät yhtä köyttä!"

"Jospa vain uskaltaisi..."

"Ja tulisi päätänsä lyhyemmäksi..."

"Hyi noita sotamiehiä!"

"He ovat saksalaisia!"

"Sen kyllä huomaa!"