Part 14

Jaakko Bagge jatkoi senjälkeen matkaansa, purjehti koko laivastoineen, valloittamansa alukset mukanaan, Warnemündeen ja laski Hesseniin menevät lähettiläät maihin.

Itse hän odotteli väylällä heidän palaamistaan.

Monta tanskalaista laivaa kulki sillaikaa Lyypekkiin ja sieltä pois Jaakko Baggen estämättä niitä.

"En ole tullut tänne Tanskaa ahdistamaan", sanoi hän. "Bornholman luona taistelin ainoastaan puolustautuakseni mahtavia ahdistajia vastaan."

Kahden viikon kuluttua lähettiläät tulivat Hessenistä ilman morsianta, ja Bagge palasi Tukholmaan.

Avoimin sylin otti kuningas Eerik hänet vastaan, ja samalla kertaa kunnioittaakseen amiraaliansa sekä nöyryyttääkseen Tanskaa hän antoi Baggen panna toimeen voittokulkueen Skeppsbrolta Rautatorin kautta linnaan.

Kultavitjoilla koristettuna kävi voittaja edellä, ja hänen jäljessään tulivat muut ruotsalaiset ylimykset muhkeissa varustuksissa ja valloitettuja lippuja kantaen.

Senjälkeen tulivat vangit, päät ajeltuina ja valkoiset sauvat kädessä.

Amiraali Brockenhusen kävi edellä, hänen jäljessään seitsemän tanskalaista ylimystä ja viimeksi 600-lukuinen miehistö toisiinsa kytkettyinä.

Heidän edellänsä kulki kuninkaan hovinarri Herkules viulua soittaen.

Molemmin puolin heitä ja heidän jäljessään oli ruotsalaisia suljetuin rivein.

Tätä menettelyä ei hyväksytty Ruotsissakaan, mutta että se Lyypekissä ja Tanskassa herätti mitä kiihkeintä harmia, on itsestään selvää.

Kummaltakin taholta julistettiin sota Ruotsia vastaan, Lyypekin puolelta etenkin sentähden, että Eerik oli kieltänyt heidän kauppansa Narvassa.

Bagge purjehti Gotlantiin, nousi siellä maihin ja hävitteli.

Sitten hän suuntasi kulkunsa Ölantiin, missä kohtasi Tanskan ja Lyypekin laivastot, yhteensä kolmekymmentä laivaa.

Itse ei Baggella ollut enempää kuin kahdeksantoista.

Nyt hän sai koetella voimiaan mainion merisankarin Pietari Skramin kanssa.

Tämä oli jo seitsemänkymmenenvuotias, mutta ei ollut Jaakko Baggekaan mikään nuorukainen.

He hyökkäsivät toistensa kimppuun, ja taistelua kesti aamusta iltaan.

Silloin aikoivat ruotsalaiset vetäytyä saaristoon, mutta kun he näkivät tanskalaisten seuraavan, niin he kääntyivät, ja taistelu alkoi uudestaan.

Paljon kaatui molemmin puolin.

Tanskan amiraalilaiva kärsi pahoja vaurioita, ja ala-amiraali Frans Bilde ammuttiin.

Pimeys erotti laivastot, eikä kumpikaan voinut kehua voittaneensa.

Ruotsin laivasto oli kärsinyt paljon, ja Bagge tahtoi välttämättömiä korjauksia varten viedä laivat talviteloille, mutta se ei ollut kuningas Eerikin mielipide.

Hän käski, että Bagge pantaisiin kalasumppuun tai muuhun semmoiseen kuljetuslaitokseen ja otettaisiin pilkalla ja ivalla vastaan sekä että hänen lipunkantajiltaan rangaistukseksi pidätettäisiin heidän palkkansa.

Tämä aiottu häväistys tuli torjutuksi, ja toukokuun 28 p:nä 1564 Bagge taas lähti merelle laivastoineen, jossa oli 35 sotalaivaa, paremmin varustettuina kuin koskaan ennen.

Uudessa Mars-nimisessä amiraalilaivassa oli 175, muutamien mukaan 200 kanuunaa.

Bagge teki ihmeitä urhoollisuudellaan, mutta tällä kertaa ei onni ollut hänelle suosiollinen. Ruutikamari syttyi, ja komea laiva lensi ilmaan.

Amiraali ja hänen lähimmät miehensä ehtivät hädintuskin juosta tanskalaiseen Engeln laivaan ja antautua vangiksi.

800 ruotsalaista, 300 saksalaista ja suuri joukko tanskalaisia joutui aaltojen saaliiksi.

Urhea merisankari vietiin Kööpenhaminaan, missä hän koetti pelottaa tanskalaisia liioitelluilla kertomuksillaan kuningas Eerikin mahtavuudesta.

"Kuitenkin", lisäsi hän, "lienee Ruotsin merivoima tästäpuolin vähemmän arvoinen."

Turhaan koetettiin Ruotsin puolelta saada häntä lunastetuksi; hän pysyi vankina kuolemaansa asti.

Kirjeissään hän koetti yksinkertaisesti, mutta sydämellisesti lohduttaa puolisoansa.

"Rakas Annani", kirjoitti hän, "käyttäydy varovasti tänä vaarallisena aikana ja ennen kaikkea pidä huolta lasten kurituksesta ja kasvatuksesta."

Me tiedämme jo, että tanskalaiset valloittivat Elfsborgin.

Mutta Eerik hyökkäsi ruotsalaisella sotajoukolla Hallantiin ja piiritti Halmstadia.

Odottamatta saapui tieto, että kuningas Fredrik itse oli tulossa häntä vastaan.

Niin yhtäkkiä jätti Eerik silloin leirinsä, että hänen väkensäkin äkkiä säikähtyneenä hajaantui, ja kun päällystö taas sai sen kootuksi, löivät tanskalaiset sen, kun se oli leiriin palaamassa.

Jo sitä ennen oli Eerik valmistuttanut itselleen jonkinlaisen sotaneuvoston mietinnön, jossa muun ohessa mainittiin, että kun Tanskan kuningasta odotetaan suurine sotavoimineen, olisi onnetonta, että kuninkaallinen majesteetti itse olisi saapuvilla, jos täytyisi lähteä pakoon.

Norjaan tehtiin hyökkäys, sittenkuin Jämtlanti ja Härjedal olivat valloitetut.

Knut Haraldinpoika Soop nimitettiin Norjan maaherraksi ja hänelle annettiin määräys ottaa muutamia etevimpiä norjalaisia panttivangeiksi ja lähettää Ruotsiin sekä, sittenkuin norjalaiset olivat vannoneet kuninkaalle uskollisuudenvalan, käyttää oikeutta Ruotsin lain mukaan ja karkoittaa "juuttilaispuolue" maasta.

Mutta Soop joutui pian epäsuosioon, ja hyökkäys Norjaan uskottiin kuninkaan suosikille, ranskalaiselle Claude Collartille.

Tämä valloitti Eerikille melkein koko Trondhjemin hiippakunnan, mutta eli sitten linnassa hyvin irstaasti, antoi ruotsalaisen sotavoiman mennä matkaansa ja joutui sen sotajoukon vangiksi, jonka Tanskan kuningas oli lähettänyt Norjaa puolustamaan.

Tätä kostamaan lähetettiin syksyllä 1564 Matti Törne Norjaan, ja hän hävitti ja poltti siellä Eerikin käskystä neljäkymmentä pitäjää.

Samoin meneteltiin Aggerhusissa.

Hammerin ja Opslon kaupungit poltettiin, ja jokainen, joka teki uskollisuudenvalan Ruotsin kruunulle, sai ostaa turvakirjan päälliköltä Juhana Siggenpojalta.

Moni käyttikin tätä hyväkseen, mutta on itsestään selvää, että uskollisuus oli sen mukaista.

Bohusin ja Elfsborgin piirityksissä ei saatu mitään aikaan; Eerik muutti niin usein päällikköä, ettei lopulta kukaan uskaltanut ottaa sitä tointa vastaan, etenkin kun hänen tapansa oli huoveille valitella päälliköistä.

Sotaretken onnistumisesta ja sekä päällikköjen että sotamiesten mielipiteistä olemme jo tehneet selvää siinä kirjoituksessa, jonka Juhana herttua leivän sisässä sai Gripsholman linnaan, ja nyt käymme tapaamaan kuningasta Tukholmaan.

Hän oli viivytellyt mikäli mahdollista paluumatkaansa päästäkseen tulemasta Juhanan läheisyyteen.

Yrjö Pietarinpoika puuhaili kuolemantuomion toimeenpanoa; sitä tahtoi Eerikkin, mutta hän pelkäsi, pelkäsi omia ajatuksiansa.

Ja sitten sisarten ja äitipuolen rukoukset, huokaukset ja kyyneleet! Eivätkö he voineet käsittää, että häntä itseäänkin kalvoi epäilys ja levottomuus; miksi he eivät tahtoneet jättää häntä rauhaan?

Lisäksi tulivat vielä hänen uskollisimmat ystävänsä, niiden joukossa Kaarle de Mornay, sanomaan, että herttuan kuolema suututtaisi koko hänen mahtavaa sukuansa ja himmentäisi hänen kuninkaallista kunniaansa. Tämä viimeinen syy vaikutti enimmän. Voisihan hän antaa hänen elää alituisessa vankeudessa hyvin vartioituna.

Silloinhan kaikkien olisi pakko tunnustaa hänen lempeytensä ja ihailla sitä.

Mitään salahankkeita ei kuulunut. Oli siis luultavaa, että vangit kärsivällisesti olivat alistuneet kohtaloonsa iloisina siitä, että olivat saaneet suosiosta ja armosta pitää henkensä. Olikohan maailmassa ketään niin onnetonta kuin hän; kaikki hänen naimayrityksensä olivat menneet myttyyn toinen toisensa perästä!

Elisabet oli katunut rukkasiansa, sen hän tiesi. Entäs Maria Stuart? Niin, hän ei ollut koskaan mitään varsinaista vastausta antanutkaan.

Hessenin Kristiina olisi mielellään lähtenyt mukana Warnemündeen, mutta se jäi tanskalaisten juonien tähden. Kirotut tanskalaiset!

Lothringin Renata oli jäljellä. Häntä kyllä ihastutti päästä Ruotsin kuningattareksi; paremman puutteessa sai ehkä tyytyä häneen.

Mutta kävi miten kävi, tulevaisuus näytti Eerikistä synkältä ja uhkaavalta.

Jospa hän voisi tähdistä lukea kohtalonsa!

Niistä hän koetti etsiä vastausta ja valoa elämänsä synkkään arvoitukseen, ja yön toisensa perästä hän tutki niitä yhä kasvavassa tuskassa.

Dionysius Beureus oli hänen neuvonantajansa ja melkein ainoa uskottunsa.

Häneltä oli Eerik oppinut jakamaan taivaan kahteentoista eri osaan. Riippui sitten siitä, minkä tähtisikerön vallitessa ihminen oli syntynyt.

Saturnus, Mars ja Venus ennustivat onnea.

Merkurius oli epämääräinen.

Aurinko, kuu ja Jupiter tuottivat onnettomuutta.

Mutta Venus saattoi myöskin erityisissä olosuhteissa merkitä suuria aavistamattomia tuloja, ulkonaista arvoa ja odottamatonta ylennystä.

Saturnus merkitsi tavallisesti naimista, mutta saattoi merkitä salaisia vihollisia.

Mars antoi usein onnettomuutta, uskottomia palvelijoita, panettelua, kivulloisuutta ja vankeutta.

Oli muitakin taivaankappaleita, jotka tuottivat vahinkoa.

Kun nämä lähestyivät Eerikin tähdistöä, tuli hänen olla hiljaa, kunnes ne olivat ohi; silloin oli vaarakin siksi kertaa mennyt.

Toisinaan tapahtui myöskin suuria tähdenlentoja; se merkitsi, että jokin suuri henki maan päällä oli vapautunut vihollisistaan.

Selittämään ja järjestämään kaikkia näitä "taivaan ihmeitä" tarvittiin terävämpää päätä kuin Eerikin. Ne tanssivat hänen hämmentyneissä aivoissaan täyttäen hänen sielunsa alituisella pelolla ja tuskalla.

Usein hän epätoivoissaan löi päähänsä huudahtaen:

"Kaikkialla on ympärilläni saatanan kavaluutta ja juonia!"

Tämän mahtavan valtiaan kanssa oli hänellä aina paljon tekemistä. Joka paikassa, kotona ja ulkona, hän luuli olevansa pahanhengen vainooma. Se kuiskutteli hänen korvaansa päivällä ja herätti hänet yöllä. Se tahtoi aina vietellä häntä käyttämään valtaansa, mutta hän taisteli ja kiisteli vastaan.

Semmoisen kuninkaan kanssa voi Yrjö Pietarinpoika tehdä mitä tahansa.

Ja hänen tekonsa osoittavat, millainen hänen tahtonsa oli.

Äärettömän vallanhimoisena hän vihasi ja halveksi ihmiskuntaa. Aatelisto katseli puolestaan häntä halveksien. Hän oli kuitenkin tietojensa puolesta paljon korkeammalla kuin monet heistä, ja sydämessään hän vannoi, että he saivat maksaa halveksimisensa.

Kaikkia muita kohtaan hän menetteli sen mukaan, miten he milloinkin olivat hänen tiellänsä tai avustajina hänen tuumissaan.

Edelliset raivattiin pois -- samantekevä miten -- jälkimäisiä hän suojeli.

Kaikki keinot, jotka veivät päämaaliin, olivat hyviä, ja paras niistä oli kuningas Eerik. Sentähden Yrjö heittäysi hänen jalkoihinsa, nuoleksi hänen käsiänsä ja puhalteli myrkkyänsä tuon onnettoman hupsun korviin.

Yrjön avioliitto oli, niinkuin kyllä voimme kuvitellakin, mitä lähimmässä yhteydessä niiden olosuhteiden kanssa, joissa se oli syntynyt.

Nainen oli juonillaan voittanut hänet, sen hän kyllä huomasi, mutta oli liian viisas tunnustamaan sitä.

Hänen vaimonsa saattoi kyllä olla hänelle hyödyksi, mutta Yrjö ei luottanut häneen.

He eivät tosin olleet erilaatuisia mielipiteiltään, mutta Anna kävi omia teitänsä ja ainoastaan silloin kun se häntä huvitti tai tuotti hänelle itselleen etuja, hän mukautui Yrjön toivomuksiin.

Heidän välillään tapahtui usein kauheita, väkivaltaisia perhekohtauksia; he vihasivat ja kammosivat toisiaan, mutta kumpainenkin oli valmis vetämään kasvoillensa naamarin, jonka taakse he salasivat sydämensä ajatukset, ja niin he olivat yhtä hyviä ystäviä taas.

Aluksi näytti Yrjö vaikutusvaltaansa "kuninkaan lautakunnassa".

Kiduttavia kuulusteluja pantiin toimeen ja paljaita ajatuksia luettiin valtiorikoksiksi.

Eräs tallirenki Eskil Pietarinpoika tuomittiin kuolemaan siitä, että hän muutamaan porttiin Norrmalmilla oli maalannut kuninkaallisen majesteetin ja Ruotsin vaakunan kolmine kruunuineen ylösalaisin ja siten loukannut kuninkaallisen majesteetin arvoa ja korkeutta ja kuninkaallista hallitusta.

Kahta kuninkaan henkivartijaa syytettiin siitä, että he olivat panneet kolme keppiä ristiin, minkä kuninkaallinen majesteetti luuli noituudeksi, vaikka he tiesivät, ettei kuningas kärsinyt teillään mitään kuusenhavuja, olkia, lastuja tai muuta, vaan oli semmoisten sirotteleminen kuoleman uhalla kielletty.

Molemmat tuomittiin kuolemaan ja kärsivät rangaistuksensa.

Vuodesta 1562, jolloin lautakunta alotti toimensa, vuoteen 1563 oli se langettanut 57 sellaista tuomiota; niistä koski 32 Juhanan palvelijoita ja ystäviä.

Lokakuuhun 1567, jolloin asiakirjat loppuvat, oli se tuominnut kuolemaan kaikkiaan 232 henkilöä [Geijerin mukaan], harvoja poikkeuksia lukuunottamatta joko valtiorikoksista tai myöskin hairahduksista, joista Ruotsin laki ei määrää kuolemanrangaistusta, mutta kyllä kuningas Eerikin hoviartikkelit tai myöskin hänen mielivaltansa. Eräs senaikuinen kirjailija Sven Olavinpoika sanoo, että oli surkeata nähdä sitä mestaamista ja teilaamista.

Mutta kaikki tiesivät, että joskin kuninkaan käsi oli allekirjoittanut kuolemantuomiot, niin oli kuitenkin Yrjö Pietarinpojan käsivarsi johtanut sitä, ja sentähden hän oli mahtavin ja pelätyin mies valtakunnassa.

Juuri sitä hän tahtoikin ja hieroi tyytyväisenä käsiänsä. Nyt vasta saivat kaikki oppia tuntemaan hänet.

Semmoiseen ihmissieluun kuiskii piru kavalia vehkeitään, ja sentähden saattoi Yrjö Pietarinpoika ehdottaa kuningas Eerikille, että Venäjän tsaaria pitäisi lepyttää tarjoamalla hänelle herttuatar Katariinaa, Juhana herttuan puolisoa; se kyllä torjuisi sodan ja vainon sekä Liivinmaasta että Suomesta.

Ehdotuksensa hän teki kerran, kun Eerik oli hyvin synkkämielisenä, ja tämä suostui siihen heti.

Mutta kenen hän saisi ottamaan toimekseen tuon tukalan tehtävän!

Kreivi Niilo Gyllenstjerna oli kuninkaansa uskollinen ystävä ja palvelija.

"Lähetä heti kutsumaan häntä!"

Tuo hieno valtiomies esteli kyllä, mutta asia oli pidettävä salassa ja hän ei voinut kieltäytyä noudattamasta kuninkaan tahtoa.

Ja niin matkusti tuo ylhäinen herra tekemään häpeällistä ehdotustaan ja otettiin avosylin vastaan. Eihän korppi korpin silmää puhkaise.

Oleskellessaan Tukholmassa kävi Eerik harvoin leskikuningattaren luona; tämä näet rupesi aina puhumaan Juhanasta.

Sisariensa kanssa hän seurusteli vieläkin vähemmän. Badenin maakreivi halusi jo häitä. "Minä puhun Cecilian kanssa", vastasi Eerik. Hän kutsutti Cecilian luokseen.

Ihmetellen hän katseli sisartaan. Tämän piirteisiin oli tullut jotakin ankaraa ja kylmää; Eerik tuskin enää tunsi häntä.

"Mene naimisiin maakreivin kanssa", sanoi Eerik. "Ehkäpä yhdellä ehdolla."

"Mikä se on?"

"Että saan samanlaisen palkinnon kuin Herodia tanssittuaan kuninkaan edessä."

"Kenenkä päätä sinä pyydät?"

"Niilo Sturen."

"Halveksiiko hän sinua?"

"Minä vihaan häntä kuolemaan asti!"

"Samoin minäkin koko hänen sukuansa."

"Ja kuitenkin...?"

"Kärsivällisyyttä, Sten on äskettäin kaatunut sodassa saatuaan kuulan otsaansa; toiset tehnevät hänelle seuraa toinen toisensa perästä."

"Se on hyvä!"

"Niiloa pelkään enimmin, hänellä on vaalea tukka."

"No toimita hänet päiviltä pois!"

"Lain ja oikeuden mukaan, ymmärräthän... minä odotan sopivaa tilaisuutta."

"Minä soisin, että hän saisi kärsiä katkerinta häväistystä."

"Sitä hän kyllä saa."

"Sano sitten maakreiville, että minä suostun."

"Pidetäänkö suuret häät?"

"Ei, hän ei saa perintöäni."

"Voineeko tuota estää?"

"Pane se ehdoksi."

"Korotko siis ainoastaan?"

"Muu olkoon omassa vallassani."

"Minä en tahtoisi sinua puolisokseni, Cecilia."

"Enkö ole kaunis?"

"Olet kyllä."

"Muisteletko Vadstenan-matkaa?"

"Mitäpä siitä?"

"Siellä tulin portoksi. Jos silloin olisit syössyt puukon rintaani, silloin, veljeni Eerik, olisin ollut pelastettu, mutta sitä et tehnyt. Koko Ruotsi nauroi minua, ja minä tulin siksi, miksi sinä olit minut tehnyt; nyt sen tiedät."

"Kaikki on vain minun syyni!"

* * * * *

Kuningas Eerikkiä ympäröivät ainoastaan petolliset ystävät ja liehakoitsijat; nyt hän hiipi pois jättäen heidät kaikki mennäkseen siihen osaan linnaa, missä Kaarina nykyään oleskeli. Tämä oli ainoa, johon Eerik luotti, ainoa, joka voi tyynnyttää hänen synkät aatoksensa.

Koettakaamme esittää hänet.

Köyhästä ja alhaisesta kodista hänet siirrettiin epäsiveellisen hovin ylelliseen komeuteen; nälästä, puutteesta ja kieltäymyksistä hän joutui asemaan, jossa hänen ainoastaan tarvitsi lausua toivomuksensa saadakseen sen täytetyksi.

Hänet oli vallannut ihmettely ja uteliaisuus, jotka ensin kiintyivät ulkonaisiin esineisiin, sitten ihmisiin, näihin onnellisiin, joilla oli kaikki maailman aarteet.

Mutta miksi he itkivät ja surivat, aivan niinkuin hänen kotonaan ja hänen tuttujensa keskuudessa tehtiin.

Kuinka usein olivatkaan tuon aina niin ystävällisen leskikuningattaren silmät itkusta punaiset; ei koskaan kuullut hänen nauravan ja laskevan leikkiä, aniharvoin hän edes hymyili.

Prinsessa Cecilia käyttäytyi niin kummallisesti; ilostako vai surustako, sitä ei tiennyt. Hän itki ja nauroi vuorotellen. Toisillakin prinsessoilla oli huolensa, vaikka he eivät niistä puhuneet.

Kukaan heistä ei kuitenkaan ollut niin onneton kuin kuningas. Tämä kertoi, että isänsä jo lapsena oli vihannut häntä ja että hän oli ollut vähällä menettää kruunansa; nyt punottiin juonia hänen turmioksensa.

Hänen vihollisensa olivat liittoutuneet paholaisen kanssa; hän oli pahojen henkien ympäröimä, jotka olivat tavalla tai toisella päättäneet tuhota hänet; hän oli alituisessa taistelussa niitä vastaan, eikä kukaan auttanut häntä.

Oppimaton Kaarina, joka ei ollut saanut mitään kasvatusta, kuunteli hämmästyksellä ja kauhulla hänen kertomuksiansa. Miten olisikaan hän voinut erottaa todellisuutta sairaalloisten aivojen luomista mielikuvituksista.

Hän kietoi heikot käsivartensa Eerikin kaulaan. Ah! Hän olisi niin mielellään tahtonut auttaa ja suojella häntä.

Peläten kuningasta olivat kaikki hovissa pitävinään häntä arvossa, mutta ei kukaan osoittanut hänelle ystävyyttä eikä rakkautta, ei kukaan muu kuin kuningas luottanut häneen.

Köyhästä kodistaan oli Kaarina tuonut mukanansa aarteen, jota ei voi ostaa hopealla eikä kullalla ja jota harvoin tavataan hovisaleissa, nimittäin lämpimän, rakastavan sydämen. Hänet oli temmattu siitä maaperästä, jossa hän oli syntynyt, mutta nuorien, vahvojen juurien täytyi uudelleen juurtua voidakseen antaa kasville voimaa viheriöimään ja kukkimaan.

Viattomuus ja puhtaus eivät ole itsetietoisuutta vailla, ne ovat sovinnaisia ja riippuvat kasvatuksesta. Ennenkuin kehitys oli muodostanut synti-käsitteen, ei kukaan tiennyt mitä synti oli.

Kaarina tuli kuninkaan rakastajattareksi käsittämättä, että se tuli hänen omaksi häpeäkseen.

Että semmoinen kuin Kaarinan rakkaus tuli onnettoman Eerikin osaksi, oli epäilemättä ainoa auringonsäde hänen synkällä polullaan; se oli yksi niitä suuria armeliaisuustekoja, joiden syntyä emme voi seurata, mutta joiden vaikutukset me huomaamme käsittämättä niitä.

Ylhäisten ja alhaisten kesken liikkui huhu, että hän käytti loihtuja, ja perää siinä olikin tavallaan. Mikä kaikkivaltias taikavoima piileekään uskollisessa, uhrautuvassa rakkaudessa!

Huvittaakseen häntä koetti Eerik asettua hänen ajatus- ja katsantokannalleen; hän oli hänen kanssaan huvikävelyillä linnan puutarhassa ja hoiti itse niitä kukkia, joita hän rakasti. Hän rakennutti kalliin lintuhuoneen nauttiakseen Kaarinan hämmästyksestä, kun tämä kuuli satakielen laulavan tai näki kirjavat papukaijat.

Usein tehtiin matkoja Valdemarin saarelle (Eläintarhaan); siellä metsästettiin haukoilla tai ilman niitä tai leikittiin myöskin pallopeliä; usein soitteli kuningas luuttuaan ja lauloi rakkaudestaan sekä kaikesta siitä ilosta ja onnesta, jota hän tahtoi valmistaa Kaarinalle.

Hovijuhlissa Tukholmassa täytyi hänen aina olla mukana. Helmikuussa 1563 pantiin toimeen suuret kemut Tanskan lähetystölle. Kaarle herttua, prinsessat, valtakunnan neuvokset ja hovinaiset ottivat osaa niihin.

Milläpä tunteilla he näkivät tuon halpasukuisen keskuudessaan; alhainen syntyperä luonnollisesti heidän silmissään oli Kaarinan suurin rikos.

Kuningas Eerikillä oli oma soittokuntansa, johon kuului kuusi italialaista viuluniekkaa ja kuusitoista muuta soittajaa. Sitäpaitsi oli hänellä useita laulajia; hän tahtoi saada vuoroin soittoa, vuoroin tanssia. Laskiaisena hän itse esiintyi väliin venäläisessä puvussa, väliin naispuvussakin, ja katselijat nauroivat sekä pitivät häntä luonnollisesti erinomaisena.

Kaarinan varalle tuhlailtiin kalliita vaatteita ja koristuksia; taitavan opettajan hän sai Benedictus Olavinpojasta, jota tavallisesti nimitettiin "tohtoriksi". Tätä pidettiin taitavana tähdistä-ennustajana, ja sellaisena hän oli voittanut kuninkaan luottamuksen. Sitäpaitsi oli hän kerran parantanut Yrjö Pietarinpojan äidin vaarallisesta taudista ja oli sentähden hyvin suosittu joka puolella. Etenkin piti hänestä hänen nuori oppilaansa. Kaarina kiintyi häneen täydellisellä luottamuksella, ja he oleskelivat joka päivä useita tunteja toistensa seurassa; "tohtori" sanoi itse oppivansa Kaarinasta enemmän kuin tämä hänestä. Hän sai luoda silmäyksen ihmissydämeen, joka ajatteli ja eli ainoastaan muita varten, itseään tuskin muistaen. Maallista tietoa Kaarina sen sijaan saavutti ainoastaan hyvin vähän; hyvä sekin, että hän oppi piirtämään nimensä.

Kuninkaan hovinarri Herkules kävi usein Kaarinan luona huvittaen häntä hullutuksillaan.

Mutta Yrjö Pietarinpoika vei myöskin vaimonsa Annan Kaarinan luo. Hänellä ei ollut vielä mitään aavistusta siitä, että tämä "katulapsi" tulisi kuningas Eerikille olemaan enemmän kuin leikkikalu; olihan kuningas heittänyt luotansa monta sellaista, ja Kaarina sai varmaan kyllä vuorostaan seurata muita.

Yrjön oma luonne oli hyvin himokas; sentähden hän ei voinutkaan ymmärtää sellaista "lapsirakkautta", ja hän otti nyt vaimonsa mukaansa saamaan, jos suinkin, selvää siitä, oliko se luonnollista vai oliko siinä ehkä jotakin loihtujen vaikutusta.

Molemmat olivat hyvin taipuvaiset luulemaan sitä, ja Anna lupasi kyllä ottaa siitä selon.

Hän tuli ja meni useat kerrat ja oli aina yhtä viisas Kaarinan suhteen. Tällä ei ollut mitään salattavaa; yhtä avoimesti hän vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Vanhemmistaan, siskoistaan, omaisistaan, ystävistään ei hänellä ollut mitään salattavaa.

Halusiko hän nähdä heitä?

Kyllä, ja kuningas oli luvannut, että hän saisi tervehtiä heitä vastedes.

Miksei nyt heti?

Sitä hän ei tiennyt.

Eikö hän tahtoisi pitää silmällä kuningasta?

Sitä hän ei tahtonut; olihan tämä niin hyvä hänelle ja pitää kyllä lupauksensa.

Mutta eikö Kaarinalla ollut muita tuttavia?

Ei, olivathan he tulleet niin kaukaa; sitä hän vain ei tiennyt, oliko hänen rakas isänsä palannut sinne takaisin. Oli käsittämätöntä, että hän niin yhtäkkiä oli kadonnut.

"Sitten hän ehkä tulee takaisin."

"Mutta ei yksin." Kaarina nauroi päätään nyökäyttäen.

"Kuka tulee hänen seurassaan?"

"Maks!"

"Kuka hän on?"

"Eräs poika, kaksi vuotta minua vanhempi."

"Pidätkö sinä hänestä?"

"Pidän."

"Mikä hän on?"

"Hän aikoi sotamieheksi."

"No, eikö hän tule tänne tapaamaan sinua?"

"Kyllä hänellä on halua siihen."

"Kai hän sitten tuleekin?"

"Isän kanssako? Sen kyllä luulen."

"Voineepa talla yksinkin."

"Sitten on isälle tapahtunut jotakin pahaa, enkä minä tulee enää koskaan iloiseksi."

"Kerrohan jotakin Maksista."

"Hän sanoi, että meistä tulee mies ja vaimo."

"Nyt se ei käyne laatuun."

"En tiedä", vastasi Kaarina epäillen.

"Kuningas ehkä pahastuisi siitä", jatkoi Anna mairitellen.

"Minä en tee koskaan hänen tahtoansa vastaan."

"Voineehan sinulla silti olla hyvä ystävä?"

"Niin minäkin luulen."

"Eihän hänen tarvitse kohdata kuningasta."

"Minä kysyn kuninkaalta. Sitten teen niinkuin hän tahtoo."

"Mutta eihän se liene tarpeen."

"Minä olen luvannut, etten koskaan salaa mitään."

"Tietääkö kuningas Maksista?"

"Monta, monta kertaa olemme puhuneet hänestä."

"No, mitä hän sanoo?"

"Että minä olen lapsi, ja sitten hän nauraa."

Anna teki kaiken voitavansa; hän sommitteli kysymyksiään kaikilla mahdollisilla tavoilla.