Part 13

"Hän arvelee olevansa velvollinen oleskelemaan siinä läänissä, jonka hänen isänsä on antanut hänelle, enkä minä uskokkaan, että hän enää viihtyisi täällä."

"Ei, täällä on niin toisenlaista kuin autuaasti nukkuneen isäni aikana."

"Minä toivon pian pääseväni täältä", sanoi Katariina lopuksi, "ennenkuin rakkaat muistoni käyvät nykyisen todellisuuden tahraamiksi".

* * * * *

Anna ei viivytellyt, vaan kävi pian puheisiin Cecilian kanssa.

Mutta, vastaukseksi tämä puhkesi soimauksiin ja solvauksiin. Mitä hänen sisarellaan muka oli tekemistä hänen kanssaan; hän sekä voi että tahtoi hoitaa itse asiansa. Itsestäänkö Anna oli tullut, vai oliko joku hänet lähettänyt?

Entisestä suloisesta ja rakastettavasta Ceciliasta ei enää ollut jälkeäkään; hänestä oli tullut ihana kostotar, joka raivoili muita vastaan, niinkuin ennen oli raivoillut itseään vastaan.

Anna oli hämillään, hän saattoi ainoastaan sydämensä kyllyydestä huudahtaa:

"Cecilia!"

Mutta äänessä oli täytynyt olla hyvin paljon sydämellisyyttä, koska se vaikutti tuohon onnettomaan niin, että hän purskahti valtavaan itkuun sanoen, ettei sitten isän kuoleman kukaan ollut huolinut hänestä, ja että nyt, kun hänen uskollinen imettäjänsäkin oli mennyt, hänen elämänsä oli aivan sietämätöntä.

"Senkötähden sinä menet naimisiin?"

"Sinä luulet kai, etten tee sitä rakkaudesta?" kysyi hän korskasti.

"Miksi muuten sitten?"

"En tiedä itsekään, mutta toivon, luulen, että se tuottaa tuskaa eräälle toiselle, ja siksi teen sen."

"Cecilia, minä en enää tunne sinua!"

"Luuletko, että itse tunnen itseäni? Miten he kaikki matelijatkaan jalkojeni edessä ja kerjäsivät silmäystä kauniista silmistäni ja hymyilyä pieniltä punahuuliltani! Jos toivomuksenkaan lausuin, miten kilpailivatkaan kaikki saadakseen täyttää sen! Miten kadehdittu olikaan se, joka sai viedä minut tanssiin, jalanjälkien pölyäkin suudeltiin, minä olin jumalatar, jota kaikki rukoilivat, ja nyt, nyt!..." Hän ratkesi ankaraan, puistattavaan itkuun.

Anna nojausi säälien häntä kohden. "Toivohan, rakas sisareni!"

Mutta Cecilia ei kuullut häntä.

"Pois annoin nuoren sydämeni, ja joskin kerran viehätyin huvien ja viettelysten pyörteeseen, en toki koskaan ollut uskoton. Aina uneksin rakastetustani; hän sanoi antaneensa anteeksi ja rakastavansa minua yhtä hellästi kuin ennenkin, ja minun nuori sydämeni sykki rajattomasta ihastuksesta. Minä halusin tulla suljetuksi hänen syliinsä, halusin tuntea hänen suutelonsa polttavan huulillani..." Hän vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten katkonaisesti: "Kallio ei ole kovempi kuin hän... ei jää kylmempi... ei kuolema katkerampi kuin hänen sanansa... mutta minä tahdon kostaa... kauheasti kostaa... yöt-päivät minä olen hautonut kostoa, nyt olen sen keksinyt... minä olen viisaampi, kekseliäämpi, juonikkaampi kuin kukaan on luullut tai aavistanutkaan."

"Älä tee mitään, jota kadut, Cecilia."

"Kadunko? -- Sitä vain suren, etten ole keksinyt mitään vielä pahempaa."

"Tietääkö maakreivi, sulhasesi, tästä?"

"Hän hoitaa asioitansa ja minä omiani! Me sovimme yhteen kuin tuli ja vesi."

"Ja kuitenkin, Cecilia..."

"Juuri sentähden menemme naimisiin. Nyt olet saanut tietää mitä tahdot, mene nyt kertomaan sitä."

"En minä ilmaise perheemme häpeätä maailmalle", vastasi Anna, joka kalmankalpeana oli kuunnellut kauheaa tunnustusta.

Cecilia silmäili häntä. "Kuinka kalpea sinä olet; tuossa pöydällä on maalia, värjää poskesi ja huulesi punaisiksi. Niin minä teen, ennenkuin menen päivällispöytään. Saatpa nähdä, miten rakastettava voin olla. Varo vaan, kun sulhosi tulee, etten vie hänen sydäntänsä sinulta."

Cecilia piti sanansa; pöydässä hän oli säteilevä niinkuin tavallisesti, ja hopeanhelakkana kaikui hänen iloinen naurunsa. Hän laverteli ja laski leikkiä maakreivin ja Saksin herttuan kanssa, jotka hänen tähtensä katselivat toisiansa viistoon ja laskivat toisistaan kompasanoja.

Mutta se ei liikuttanut häntä enempää kuin Sofiaakaan; tämä näytti tarkkaavasti kuuntelevan, mitä valtiokansleri Niilo Gyllenstjernalla oli kerrottavaa, samalla kuin hän levottomasti silmäili Elisabetia, joka innokkaasti keskusteli italialaisen diplomaatin Bellinin kanssa.

"Ovatkohan nuo samaa mielipidettä", ajatteli Anna, "sen saan huomenna tietää."

Miten taitavasti he osasivatkaan väistää häntä! He suutelivat ja hyväilivät rakasta sisarta, puhuivat ilostaan, että hän taas oli heidän parissaan, mutta omista asioistaan he eivät käyneet puhumaan.

"Maunu herttua sai isäni suostumuksen", sanoi Sofia, "mutta minä olin silloin vain kolmentoistavuotias, ja hän arveli, että minä saisin odottaa häitäni, kunnes olen yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen; jos herttua siksi malttaa, en minä tahdo ottaa kättäni häneltä."

"Entä sinä, Elisabet?"

"Ranskan kuningas ei tahtone mennä naimisiin neljäntoista vuotiaan tytön kanssa, joten minulla on kyllä miettimisaikaa", vastasi hän teeskennellen hilpeyttä, samalla kuin hänen hienot, rakastettavat kasvonsa äkkiä kalpenivat.

Tuli sitten puhe Ceciliasta, ja sisarukset itkivät hänen kohtaloansa.

Badenin maakreivi oli raaka, epäsäädyllinen ihminen, ja jokainen voi kyllä ymmärtää, että Cecilia tulisi onnettomaksi hänen kanssaan.

"Minä en nähnyt isämme raamattua hänen yöpöydällään", sanoi Anna.

Molemmat sisaret loivat tietämättäänkin silmäyksen omille yöpöydilleen ja punastuivat.

Mutta Anna vaihtoi heti keskustelualuetta.

"Minä katselin eilen teidän esilukijaanne", sanoi hän. "Hän on viehättävän näköinen."

"Niin, eikö ole!" huudahti Elisabet vilkkaasti.

Sofia loi häneen varoittavan silmäyksen. "Hän on aivan erinomainen henkilö", sanoi hän.

"Oletteko kauankin tunteneet hänet?"

"Jo useita vuosia."

"Hän on myöskin meidän kielenopettajamme", huomautti Elisabet.

"Mitä kirjoja te luette?"

Molemmat punastuivat ja katsoivat toisiinsa.

"Legendoja", vastasi Sofia kiireesti.

"Minun täytyy hankkia tarkempia tietoja hänestä", sanoi Anna.

"Miksi niin?"

"Tiedättekö, onko hän jesuiitta?"

"Kyllä hän kuuluu Jeesuksen 'pyhään veljeskuntaan'."

"Siinä tapauksessa minä Itä-Frieslandin leskikreivittären puolesta tarjoan hänelle hyvin vaikutusvaltaisen paikan."

"Hän ei ota sitä vastaan!" huudahti Elisabet liekehtivin poskin.

"Hänen asemansa täällä on kyllä vaatimaton", huomautti Sofia, "mutta hän ei jätä sitä."

"Se riippuu hänen esimiehistään eikä hänestä itsestään."

"Me emme salli sitä, me emme salli sitä!" huudahti Elisabet kyynelsilmin.

Vavisten kietoi Sofia käsivartensa hänen ympärillensä.

"Tyynny, rakas sisareni! Me puhumme tästä Bellinin kanssa; ei kukaan, ei kukaan saa viedä häntä pois."

Sofia oli ainoastaan kuudentoistavuotias. Lapsiraukkoihin oli tämä vaikuttanut liika kiihkeästi; sentähden aukenivat heidän sydämiensä ovet selkoselälleen ja salaisimmatkin ajatukset pääsivät ilmi.

"Meiltä ei saa ryöstää ainoata ystäväämme, ainoata, joka ymmärtää meitä ja pitää meistä", nyyhkytti Elisabet. "Eikö totta, Sofia, ethän sinä salli sitä?"

"En koskaan, en koskaan!" vaikeroi tämä.

Anna kääntyi toisaalle, mutta kuunteli tarkkaavasti.

"Jos he antavat hänelle määräyksen, luuletko, että hän lähtee luotamme?"

"Hän ei voi, hän ei saa mennä", vastasi Sofia; "minä kiellän häntä."

"Niin teen minäkin", voihki Elisabet. "Hän on itse sanonut, että meillä on molemmilla yhtä suuri vaikutus häneen; eikö hän ole niin sanonut?"

"Huomenna tahdon puhua kahdenkesken hänen kanssaan."

"Ei, minä tahdon olla saapuvilla."

"Se on mahdotonta!"

"Te olette luvanneet ja vannoneet, ettette salaa mitään minulta", kirkui Elisabet aivan mielettömänä. "Ehkäpä tahdotte pettää minua molemmat!"

Lapsirakka heittäytyi lattialle ja kiemuroi kuin ankarissa tuskissa.

Mutta nyt Anna kääntyi.

"Ylös, Elisabet!" sanoi hän ankarasti.

Tämä totteli heti silmäillen arasti Annaa ja Sofiaa.

Viimemainittu oli vaipunut sohvaan kätkien päänsä tyynyihin.

Kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessa hetken ajan.

Sitten Anna lähti verkalleen ovea kohden.

Sofia hypähti ylös ja asettui hänen tielleen.

"Mitä aiot tehdä?"

"Kirjoittaa arkkipiispalle, että hän tulee heti tänne."

"Minkätähden?"

"Tahdon sanoa hänelle, että kaksi Kustaa Vaasan tyttäristä on jo luopunut isänsä uskosta, että kavala jesuiitta on kietonut heidät verkkoonsa ja että hänen velvollisuutensa on pelastaa heidät ja saattaa ovela viettelijä mitä ankarimpaan rangaistukseen."

Anna oli puhunut hyvin voimakkaasti.

Sofia oli kalmankalpea; hän oli langennut polvilleen ja tarttui molemmin käsin sisareensa.

"Älä mene, älä mene!" huohotti hän.

Elisabet itkeä nyyhkytti.

"Minä tahdon seurata häntä kuolemaan asti!" sopersi hän.

"Sinä kai tahdot tehdä samoin?" kysyi Anna polvistuneelta Sofialta.

"Hän ei tiedä mitä hän puhuu", vastasi tämä harmistuneena.

"Minä luulen, että hän lausuu teidän molempain sydämen ajatukset."

"Niin teenkin", sanoi Elisabet itsepäisesti. "Kuinka monta kertaa oletkaan sanonut samoin!"

Sofia hypähti pystyyn huudahtaen:

"Vaiti!... Sinä saatat meidät molemmat onnettomiksi", lisäsi hän hiljaa.

Mutta nyt tarttui Anna kumpaistakin käteen ja veti heidät istumaan viereensä. "Tahdotteko kärsivällisesti kuunnella minua?"

He tahtoivat.

"Oletteko kuulleet Romanan historian?"

"Siinä ei ole sanaakaan totta."

"Vai niin, onko hän saanut teidät luulemaan niin?"

"Leskikuningattareen ei voi luottaa."

"Ei kai voine korkeaan isäämmekään luottaa?"

"Hän oli luopio!" huudahti Elisabet.

Sofia peitti silmänsä ja itki.

"Mitä te molemmat sitten olette, kun hylkäätte sen uskon, jonka puolesta isänne taisteli ja jota hurskas äitinne niin syvästi rakasti! Oletteko unohtaneet, mitenkä istuimme piirissä heidän ympärillään, miten isämme luki meille pyhää raamattua ja miten sitten kaikki yhdessä lauloimme 'Jumala ompi linnamme'? Sitten hän otti meidät syliinsä toisen toisensa perästä, suuteli ja siunasi meitä sanoen, että lasten suusta oikea Jumalan ylistys kaikuu."

"Sen olen unohtanut, unohtanut kaikki!" huudahti Elisabet melkein epätoivoisena.

Mutta Sofia oli kalmankalpea; hän ei voinut lausua sanaakaan.

"Eikö katolinen sano, että protestantti on ikuisesti kirottu? Voitteko uskoa semmoista?"

"En, minä peruutan lupaukseni, minä en tahdo tulla katoliseksi!" huudahti Elisabet. "Minä sanon hänelle sen."

"Hän sitä tahtoi."

"Meidän piti kääntymän, ennenkuin joutuisimme naimisiin."

"Tuliko hänen pitää teistä huolta siihen asti?"

"Tuli, hänen piti opettaman meitä ja aina menettelemän yhtäläisesti meidän suhteemme."

Taaskin hän loi epäilevän silmäyksen Sofiaan.

"Pyhä neitsyt, miten kalpea hän on!"

"Joudu, riennä, Elisabet, minun huoneessani on yöpöydällä hajusuolaa, nouda heti tänne sitä!"

Elisabet kiirehti ulos.

"Miten on laitasi?" kysyi Anna hellästi.

"Älä kysy!"

"Rakastatko häntä?"

"Äärettömästi!"

"Muista Ceciliaa!"

"Pelasta minut hänestä ja itsestäni!"

"Tahdotko luottaa minuun?"

"Täydelleen!"

Nopeasti oli Anna voittanut voittonsa, eikä hän laskenut sitä käsistään. Seuraavana päivänä hän antoi prinsessain läsnäollessa Lecoeurille eron hänen toimestaan.

Tämä tapahtui niin odottamatta, niin yllätyksenä, että Lecoeur mielettömänä vetosi oppilaihinsa; mutta silloin oli Sofiassa kylliksi lujuutta sanomaan, samassa kuin hän tarttui Elisabetin käteen:

"Se on meidän tahtomme. Te ette saa koskaan tulla silmiemme eteen."

Masennettuna, voimattomana hän lähti sieltä.

Anna asui yhdessä sisariensa kanssa sen ajan, mikä vielä oli häihin.

Sofia aukaisi hänelle nuoren, raadellun sydämensä; se oli ollut kaikkien niiden tuskien alaisena, joita mustasukkaisuus, mieletön rakkaus ja heräävä epäilys voivat aikaansaada.

"Minä olen ollut äärettömän onneton", sanoi hän, "enkä suinkaan vähimmin senvuoksi, että vedin Elisabetia mukanani turmioon."

"Miksi et luottanut kehenkään?"

"Minä olin ylpeä! Minä häpesin!"

Sisarukset palausivat entisiin tapoihinsa. Yhdessä he lukivat raamattuansa, väliaikoina haastellen menneistä ajoista. Heidän ja leskikuningattaren väli tuli paremmaksi kuin ennen; olipa kuin olisi auringonsäde menneiltä päiviltä vielä kerran valaissut Vaasan sukua.

Marraskuun ensi päivinä palasi kuningas Eerik, ja hänen seurassaan oli sulhanen, Reinin rajakreivi.

Tämä oli komea, ritarillinen herra, joka moitteettomalla käytöksellään pian voitti kaikkien suosion.

Häät määrättiin vietettäviksi joulukuun 12 p:nä kaikessa yksinkertaisuudessa Tukholman linnassa.

Eerik tahtoi panna toimeen karusellia ja ritarileikkejä, mutta Anna kielsi sen.

"Se sopisi huonosti näin surullisiin perheseikkoihin", sanoi hän.

Eerik antoi jyrkästi kieltävän vastauksen hänen pyyntöönsä saada käydä Gripsholmassa, ja huomatessaan, mitenkä se pahoitti veljen mieltä, luopui Anna siitä heti.

Häät vietettiin määrättynä päivänä. Arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika toimitti vihkimisen ja puhui tilaisuudessa Salomon sanojen johdosta, että hurskas vaimo on huoneensa siunaus.

Vastanaineet jäivät Ruotsiin kuukauden loppuun asti ja viettivät joulua Tukholman linnassa, mutta ensi päivinä vuotta 1564 he matkustivat sieltä.

Suuren tyhjyyden Anna jätti jälkeensä; lyhyen oleskelunsa aikana hän oli vaikuttanut niin paljon. Mutta muistoksi hänen käynnistään jäi sydämellisempi suhde molempien nuorempien tytärpuolien ja hyljeksityn leskikuningattaren välille.

9.

MAUNU HERTTUA.

Hän oli muuttanut Vadstenasta ja asui nyt Kungsbrossa Itägöötanmaalla, siinä missä Motalajoki laskee Roxenjärveen, luonnonihanassa, metsäisessä herraskartanossa.

Naiset ja viini olivat heikontaneet hänen jo ennenkin horjuvan olemuksensa, ja jokeltaen kuin lapsi vietti Maunu herttua yksinäisiä hetkiään pullon ääressä, luuttu kädessä, milloin lehdossa, milloin linnan huoneissa.

Hän puhui alati kauniista merenneidosta, joka oli luvannut täyttää kaikki hänen toivomuksensa, jos hän vain antaisi hänelle rakkautensa.

Mutta hän asui syvällä aalloissa ja tahtoi, että hän seuraisi häntä sinne.

Ja kun järvi oli rauhaisa ja tyyni, seisoi hän tuijottaen tuonne alas. Hän näki komeita saleja ja ihmeen kauniita aallottaria, kultakanteleet kädessä. He viittailivat hänelle, ja tuhansittain tähtiä kimalteli heidän ympärillään.

Miten viehättävää, miten viettelevää... hän viittoili takaisin ja tahtoi, että he tulisivat hänen luokseen.

Silloin he suuttuivat; aallot alkoivat käydä vinhasti, eikä hän voinut nähdä enää mitään.

Suruisena ja alakuloisena hän palasi linnaan. Miksi he eivät voineet täyttää hänen toivomustansa? Eihän herttualta saanut kieltää mitään, olihan hän korkea herra ja Kustaa Vaasan poika.

Seuraavana päivänä alkoi sama leikki, ja yhä mahtavammaksi tuli merenneidon vaikutus. Ei, ei, hän ei myönny!

Silloin saapui tärkeä viesti kuninkaalta. Oi, eikö siis koskaan saa olla rauhassa!

Tulijat olivat prokuraattori Yrjö Pietarinpoika ja Beureus, molemmat hyvin salaperäisinä.

Viinejä, väkeviä, tulisia viinejä, joista herttua paljon piti, tuotiin esille, ja kaikki kolme istuivat pöydän ääreen, jolle levitettiin suuria papereita.

Juhana herttua oli menettänyt perintöosuutensa, ja nyt tahtoi kuningas siirtää sen veljelleen Maunulle, ja sitten hän naittaisi hänelle ihmeenihanan kuningattaren Maria Stuartin, jonka Eerik ensin itse oli aikonut ottaa puolisokseen, mutta jonka hän nyt luovutti rakkaalle veljelleen.

Maunu oli hurmaantunut, ihastunut; sellaista onnea hän ei ollut koskaan uneksinutkaan.

Mutta tuota ei saanut aivan ilmaiseksi; oli siinä esteitäkin tiellä, ja kumarteleva, mielistelevä supattelija Yrjö Pietarinpoika sekä rohkea uskalikko Beureus olivat tulleet niitä yhteisesti voittamaan.

He sanoivat Maunulle, että niin pahasti kuin Juhana herttua oli menetellytkin, olisi kuningas kuitenkin antanut armon käydä oikeudesta, mutta hänen täytyi oman turvallisuutensa vuoksi saada kuolemantuomio vahvistetuksi, ja siihen tarvittiin Maunu herttuan allekirjoitus. Kauhistuen kääntyi tämä pois. Ei koskaan, koskaan hän sitä allekirjoita! Beureus sanoi, että se oli vain muodon vuoksi; kaikki tapahtui vain näön vuoksi. Maunu itkeä nyyhkytti. Beureus kastoi kynän. Yrjö pani sen hänen käteensä. Hän heitti sen luotansa ja juoksi ulos.

Ensi kerralla parempi onni.

Mutta silloin ei puhuttu Juhana herttuasta, vaan naisista ja viinistä. Lasien kilinää säestettiin hauskoilla kertomuksilla; prinssi vilkastui pian, häntä viehätti tämä ala, ja viini oli tavattoman kiihottavaa.

Tuli sitten puheeksi Kaarina Maununtytär.

"Lapsi", sanoi Beureas.

"Joka on saanut suuren vallan kuninkaan yli", lisäsi Yrjö, "mutta se ei kestä kauan."

"Minäkin pidän hänestä", sanoi Maunu.

"Tuo pienokainen suree veljeänsä, josta ei kukaan tiedä, mihin hän on joutunut", huomautti Yrjö.

"Hän oli saanut tietoonsa liian paljon semmoista, joka ei kuulunut häneen; sentähden hän joutui kalanruuaksi", sanoi Beureus nauraen ja tyhjensi lasinsa.

Näin avomielinen hän ei ollut selvänä, mutta juomaveikkojen kesken se ei merkinnyt mitään.

"Vai niin", sanoi Pietarinpoika, "niinkö se kävi."

"Veljet voivat toisinaan olla tiellä", sanoi Beureus.

"Kertokaa Maria Stuartista", pyysi Maunu.

Ja Yrjö kertoi, ja suonet paisuivat prinssin otsassa; hän oli aivan kiihkossaan.

"Ja sinä sanot, että hän voi tulla omakseni?"

"Jos herttua niin tahtoo."

"Mitä minun pitää tekemän?"

"Totteleman kuningasta, herraanne."

Ja paperi pantiin hänen eteensä, kynä uudestaan hänen käteensä, hekumallisia sanoja kuiskattiin hänen korvaansa, ja hän allekirjoitti veljensä kuolemantuomion.

Hetkisen tuijotti hän paperiin; hän oli tullut mielipuoleksi.

Raivokkaasti huutaen hän tahtoi temmata pergamentin takaisin ja repiä sen rikki, mutta hänen vastustajansa olivat liian vahvat, ja hän vaipui tainnoksiin pitkäksi aikaa.

Kun hän heräsi, oli hän unohtanut kaikki, mitä oli tapahtunut; hän oli taaskin prinssi, joka oli hullaantunut merenneitoon, ja hän harhaili edestakaisin Roxenjärven rannoilla valittaen, kun neito ei näyttäytynyt.

Eräänä kirkkaana kuutamoyönä hän heräsi luullen neitonsa soittavan ulkopuolella.

Hän hypähti ylös, aukaisi ikkunan, ja kas, tuolla alhaalla kimaltelevissa aalloissa hän huomasi hänen solakan vartalonsa; kultakantele oli neidolla kuten ainakin kädessään, ja hän nousi liidellen Maunua kohden.

Kiihkeän ilon hurmaamana Maunu tahtoi kohdata häntä jo puolitiessä ja heittäytyi riemusta kirkaisten alas.

Seuraavana päivänä palvelijat löysivät hänet maasta vähissä hengin.

Heti lähetettiin tieto Tukholmaan.

Leskikuningatar oli ainoa, joka matkusti sinne.

Surullinen näky kohtasi häntä.

Henkiin herttua kyllä jäi, mutta elämän korkein osa, järki ja ymmärrys, oli ainiaaksi hävinnyt.

Katariina piti hänestä mitä hellintä huolta.

Alussa ilmaantui vielä muistiin joitakin välkähdyksiä menneisyydestä. Silloin hän vääntelehti tulisissa tuskissa sanoen:

"Minä olen Kain, veljenmurhaaja, ja Aabelin veri huutaa minua haudasta."

Mutta pian hän tuli kokonaan mielipuoleksi ollen silloin hiljainen ja tyyni kuin lapsi. Luuttu oli hänen ainoa ystävänsä; sen säestyksellä hän lauleli suruansa ja kaipaustansa, kun oli kadottanut rakkaan merenneitonsa.

Ennenkuin palasi Tukholmaan, piti Katariina huolta siitä, että hän sai tarpeellista ja sopivaa hoitoa.

Useasti jälkeenpäinkin hän matkusti Maunun luokse, mutta yhä synkemmäksi kävi tuon onnettoman järjen pimeneminen; kauan ei hän enää tuntenut Katariinaakaan.

Tämän huolenpidosta siirreltiin häntä vuoroin Vadstenaan, vuoroin Norrbyhusiin, mutta hänen mielensä tila oli ja pysyi samana.

Kauan senjälkeen kuin veljessota oli saanut surullisen loppunsa, hän kuoli Kungsbrossa kesäkuun 21 p:nä 1595 ja haudattiin Vadstenan vanhaan luostarikirkkoon, johon komea muistomerkki pystytettiin hänelle.

* * * * *

Mutta kansa oli erityisellä mieltymyksellä kiintynyt onnettomaan ruhtinaaseen, ja hänestä sekä hurmaavasta merenneidosta sepitettiin lauluja. Muuan niistä on tämäntapainen:

Pyhäaamuna kerran, kun aikaiseen jo ennen laulua leivon käy Maunu herttua puistolleen, sävel kaikuvi näin merenneidon:

"Oi kuulkaa, herra Maunu, ma tarjoon teille lahjat oivat, jos lupautte mulle!

Tuon sinikaavun teille ma kauneimman, mitä sankari konsanaan kantoi, sen jalokivihohtavan, uljaimman, min aartehen aaltonen antoi.

Ja säihkyvän säilänkin uuden myös voin antaa ma kultavöineen; sen taistelussa kun paljastanee, suo voiton se sankaritöineen."

"Sun, neitoni, kyllä mä kihlaisin, jos oisit sa kristitty nainen, mut peikkona merta sa harhailet, miss' ulvovat myrskyt vainen."

"Oi Maunu herttua, mietihän vain, niin pöyhkeenä ällös sä ärjy; mua kullakses kun et kihlanne, siis houruna päiväsi värjy.

Oi kuulkaa, herra Maunu, ma tarjoon teille lahjat oivat, jos lupautte mulle!"

10.

ETSIMISTÄ JATKUU.

Se vastaus, jonka kuningas Eerik sai Maria Stuartilta Pietari Brahen kautta, oli sensuuntainen, että hän osaksi oli riippuvainen omaisistaan, osaksi vasta niin äsken jäänyt leskeksi, ettei vielä voinut ajatella naimista.

Mutta ennenkuin tämä vastaus saapui, oli joku suunnannut Eerikin ajatukset Lothringin prinsessaan, Renataan; hän oli Kristian II:n tyttärentytär ja perinyt hänen oikeutensa pohjoisiin valtakuntiin.

Mitä etuja sellainen liitto tuottaisikaan!

Samaan aikaan tuli kirje Niilo Gyllenstjernalta, että Hessenin Kristiina oli arvokkain morsian, minkä Ruotsin kuningas voisi valita.

Heti lähetettiin kirjeitä lähettiläille Saksaan, että he hankkisivat tietoja Hessenistä ja samalla kuvailisivat kuninkaalle lothringilaisen prinsessan persoonan, "oliko hän terve, sorea ja kaunisvartaloinen, ei kovin laiha ja hintelä, vaaleaverinen ja puhdasvärinen; joskin tukka hieman vivahtaisi mustaan, ei se haittaisi, kun hän vain muuten miellyttäisi mainituissa suhteissa, olisi hyväntapainen ja -luontoinen, ei röyhkeä, vaan rattoisa".

Sten Eerikinpoika Lejonhufvud määrättiin v. 1563 matkustamaan Hesseniin pitämään prinsessaa silmällä. Hän matkusti Tanskan kautta, mutta hänet pidätettiin Kööpenhaminassa sillä verukkeella, että hänen passinsa ei muka ollut kunnossa; ja kun hän lopulta väkisin tahtoi päästä vapauteensa, pantiin hänet ja hänen seuralaisensa vankeuteen ja pidettiin siellä kaksi vuotta.

"Tämän vääryyden tähden tulee monta tuhatta miestä kaatumaan", oli hän tällöin huudahtanut, ja tämä osoittautui pian todeksi.

Vankien matkakapineita tarkastettaessa joutui Tanskan kuninkaan käsiin kirje, joka oli osoitettu kuningatar Elisabetille.

Se oli kuningas Eerikin omakätisesti kirjoittama sekä sisälsi, että hän puolestaan ei täydellä todella kosinutkaan Hessenin prinsessaa.

Kuningas Fredrik ei ainoastaan murtanut sinettiä ja ottanut selvää sisällöstä, vaan myöskin lähetti sen Hesseniin, tehden siten lopun koko naimahankkeista.

Eerik vimmastui.

Tässä oli sodansyytä kylliksi.

Vanhat riitakapulat kaivettiin esiin. Tanskan kuningas oli ottanut kolme kruunua vaakunaansa.

Eerik otti omaansa sekä Tanskan että Norjan vaakunat.

Maasota alkoi jo 1563.

Tanskalaiset valloittivat ja varustivat Elfsborgin.

Molemmissa maissa puuhailtiin innokkaasti laivaston varustamisessa; Ruotsin laivastoon kuului kaksitoista sotalaivaa, jotka lähetettiin, kuten sanottiin, tuomaan kuninkaallista morsianta. Mutta Jaakko Bagge, jonka muistamme Suomen sodasta, sai kuninkaalta salaisen käskyn etsiä Tanskan laivaston ja ahdistaa sitä.

Tämä kohtasi Baggen toukokuun 30 p:nä Bornholman luona Joachim Brockenhusenin johdolla.

Amiraalilaiva Herkules, joka kulki etumaisena, ampui tervehdykseksi kolme kovaa laukausta.

Yksi niistä repi purjeet eräästä ruotsalaisesta aluksesta, ja semmoista tervehdystä ei hyväksytty.

Bagge ei ollut hidas vastaamaan niin, että Herkules menetti suurmastonsa.

Taistelu kävi yleiseksi ja sitä käytiin viisi tuntia hurjalla vimmalla.

Jaakko Bagge osoitti ansainneensa maineensa; suurella taitavuudella hän johti taistelua ja säästeli ruotsalaisia niin paljon kuin voi.

Kolme tanskalaista linjalaivaa valloitettiin, niiden joukossa amiraalilaivakin; kaksi muuta sai niin pahoja vammoja, että töintuskin pääsivät pakoon.

Itse amiraali, Tanskan valtiomarsalkka Otto Krumpe, sekä monta arvokasta miestä joutui vangiksi.