Part 12

Aluksen viereen oli laskenut pursi; siihen täytyi ruhtinaallisen parin siirtyä Yrjö Pietarinpojan anastaessa kaikki heidän kirstunsa kalleuksineen, kirjeineen ja asiakirjoineen. Matka suunnattiin Gripsholmaa kohden, mutta kun purren oli kuljettava Söderströmin kautta, käskettiin herttuan istua kannella. Katariina seurasi häntä.

Lukemattomia ihmisjoukkoja näkyi rannalla kaikkialla; oli levinnyt huhu, että herttua oli murhattu ja joku toinen pantu kahleisiin hänen sijaansa.

Se seikka, että nyt nähtiin herttua todellakin ja hänen rinnallaan kalpea ruhtinatar, joka elottomasti tuijotti eteensä, vaikutti yhtä liikuttavasti. Mutta osanotto oli äänetön; olisipa ollut vaarallistakin antaa sen puhjeta sanoiksi.

Vielä kerran täytyi purren laskea laivan viereen, ja koko kansanjoukon silmien edessä pantiin uudelleen tarkastus toimeen; tällä kertaa tarkastettiin ruokatavarat, tavattiinpa myös muutamia arkkuja, joissa oli koristuksia. Senjälkeen annettiin käsky matkan jatkamiseen.

Kun pursi sitten saapui Riddarholman selälle, näkyi Skinnarvikin vuoren huipulla useita mestauslavoja ja pyöriä; onneton Juhana Hästesko, herttuan uskollisin ystävä, ja hänen palvelijansa olivat siellä naulittuina.

Kyyneleet virtailivat Juhanan silmistä. "Uskolliset ystäväni!" huudahti hän kääntyen pois tuosta surullisen kauheasta näystä.

Matkaa jatkettiin senjälkeen yhtä menoa Gripsholmaan.

Vankihuone oli ajan tavan mukaan hyvin varustettu ja maalattu, ja siitä oli näköala kauniille Gripsholman lahdelle, mutta lattia oli paksuista lankuista ja ikkunoissa oli vankat rautaristikot.

Vangit saivat kirjoja, mustetta ja kyniä sekä yleensä kaikkea, mitä tarvitsivat terveytensä säilyttämiseksi ja aikansa kuluttamiseksi. Ruhtinatar sai luvan oleskella puutarhassa, kuitenkin valvonnan alaisena, herttuan sitävastoin täytyi pysyä huoneessaan.

Heidän vastaisesta kohtalostaan ei annettu minkäänlaisia selvityksiä. Kuningas oli maan eteläosassa käymässä sotaa tanskalaisia vastaan, ja kaikki riippui hänestä.

Ensimäiseen kovaan iskuun näytti herttuatar menehtyneen, mutta naissielussa on joustavuus, joka pitemmän vastoinkäymisen aikana pikemmin vaikuttaa kiihottavasti kuin masentavasti, ja niin oli Katariinankin laita.

Juhanaa sen sijaan vaivasi toisinaan epätoivo, toisinaan hän taas heittäytyi tylsään välinpitämättömyyteen. Katariina teki kaiken voitavansa palauttaakseen hänen rohkeutensa.

Vähitellen hän sai hänet kuuntelemaan sitä hengellistä lohdutusta, jota hän antoi, ja lopulta ottamaan osaa hänen rukouksiinsakin. Sillä välin täytyi Juhanan kertoa Katariinalle Eerikistä, vieläpä pienimpiin yksityisseikkoihin saakka. Hän punnitsi kaikkia mahdollisia seikkoja, jotka olivat heidän puolestaan ja heitä vastaan, ja etenkin halusi hän tietää, mitä maailmassa tapahtui.

Hän sai kyllä kirjoittaa, mutta kukapa rohkenisi antaa hänelle tietoja tapahtumista?

Se saattoi käydä laatuun ainoastaan käyttämällä juonia -- ja kultaa.

Onneksi olivat hänen kallisarvoisimmat koristeensa olleet hänellä pukimissaan, eikä Yrjö Pietarinpoika ollut uskaltanut ryhtyä persoonalliseen tarkastukseen; näitä saattoi hän nyt käyttää avukseen.

Palvelijattaret olivat helposti lahjotut; kumpaisellakin oli veli ja sulhanen sodassa, ja Katariina sanoi heille, että he päällystön kautta voisivat saada tietoja heistä.

Itse hän kirjoitti kirjeet, joissa mainittiin, että he olivat onnettoman herttuattaren palveluksessa Gripsholman linnassa. He eivät tienneet mitä linnan ulkopuolella tapahtui, mutta he tahtoivat kernaasti tietää, mitenkä heidän rakkaat omaisensa voivat; missä he itse oleskelivat, se oli jo sanottu.

Ei ollut paljon toivoa saada vastausta tällaiseen kirjeeseen; kaikki riippui siitä, minkälaisiin käsiin se joutui, ja oliko herttua Juhanalla, niinkuin hän itse väitti, todellakin ystäviä ja puoluelaisia aatelistossa.

Katariina oli jo heittänyt melkein kaiken toivon vastauksen saamisesta, kun kaksi kuukautta senjälkeen annettiin hänelle suuri kakku, jonka sisästä sitä halkaistaessa löytyi useita tiheästi kirjoitettuja papereita ilman osoitetta ja allekirjoitusta.

Katariina saattoi tuskin hillitä iloansa; hän sanoi palvelijattarille, että hänen ensin täytyi yksin tavaella kirjeet, sitten hän vasta tekisi heille selkoa niistä.

Kun hän tuli sisälle herttuan luo, hämmästyi tämä niin hänen ulkomuodostaan, että kysyi: "Mitä on tapahtunut?"

Katariina laski paperit hänen käteensä, ja he lukivat.

Niissä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kertomus sodan vaiheista, ilman liioittelua, mutta koko sen kauhistava todellisuus, Sodan syynä oli, että Tanskan kuningas oli ottanut vaakunaansa kolme kruunua, ja kun hän ei tahtonut luopua siitä, oli kuningas Eerik panettanut sekä Tanskan että Norjan vaakunat sinettiinsä. Lisäksi olivat Ruotsin lähettiläät, jotka olivat lähetetyt Eerikin puolesta kosimaan Hesseniin, pidätetyt Kööpenhaminassa.

Uskoteltiin, että laivasto sitten oli varustettu morsianta noutamaan, mutta se kohtasikin Tanskan laivaston Bornholman luona. Riitaisuuksista tervehdyslaukauksien suhteen syntyi taistelu, jossa amiraali Jaakko Bagge anasti Tanskan amiraalilaivan ja kaksi muuta alusta. Tämän johdosta palkitsi kuningas Eerik häntä juhlakulkueella, jossa tanskalaiset vangit kuninkaan hovinarrin johtamina kulkivat sidottuina ja päät paljaiksi ajeltuina.

Vastaukseksi tähän tuli sodanjulistus Tanskasta ja Lyypekistä, jolta Eerik oli kieltänyt kaupan Narvassa tahtoessaan siirtää Venäjän kaupan Rääveliin.

Tanskalaiset olivat alottaneet sodan piirittämällä Elfsborgin, jonka he pian valloittivatkin, kun sitä huonosti puolustettiin.

Kuningas Eerik oli senjälkeen hyökännyt Hallantiin ja piirittänyt Halmstadia, mutta kuultuaan, että kuningas Fredrik II oli lähestymässä, oli hän heti jättänyt leirin antamatta minkäänlaisia määräyksiä, ja tanskalaiset olivat lyöneet Ruotsin joukot, jotka peräytyessään olivat hajaantuneet.

Siitä huolimatta oli kuningas kansalle toimittamassaan kirjelmässä ilmoituttanut, että "sen rykmentin urhoollisuuden tähden, jonka hän itse oli opettanut ja harjoittanut, tämä peräytyminen oli päättynyt voittoon".

Kirjeen kirjoittaja lisäsi: "Niin pian kuin jokin tappio kohtaa kuninkaallisen majesteetin sotajoukkoa, on huhu siitä heti tukahutettava, mutta vihollisista saavutettu voitto on heti saatettava kaikkien tietoon."

"Kaikki on nyt poltettuna, hävitettynä ja tuhottuna Sölvesborgiin asti, ja" -- niin päättyi kertomus -- "me olemme paluumatkallamme lähettäneet muutamia huoviosastoja polttamaan ja hävittämään molemmin puolin sitä tietä, jota kuljemme." Siihen kirje päättyi.

"Hän on mielipuoli!" virkkoi herttuatar kauhistuen.

"Jos hän unohtaa meidät, niin asia menee itsestään", mutisi herttua toiveiden hänessä taas herätessä.

"Ja sitten, Juhana?"

"Kostoa!"

8.

KUNINGATARTA ETSITÄÄN.

Meidän on palaaminen useita kuukausia taaksepäin kertomuksessamme.

Onnistumaton merimatka ei ollut säikähyttänyt Eerikkiä; nyt hän aikoi Tanskan, Saksan ja Alamaiden kautta matkustaa Englantiin.

Hänen ministerinsä saivat käskyn hankkia hänelle luvan siihen ja keskustella panttivangeista hänen persoonansa turvaamiseksi, ja valtakunnan aatelin piti saapuman Jönköpingiin seuratakseen häntä rajalle.

Samaan aikaan hän kirjoitti Gyllenstjernalle, että tämä koettaisi lahjoa englantilaisen neuvoston lupaamalla heille eläkkeitä, ja jos joku voisi poistaa päiviltä kuningattaren rakastetun, Leicesterin herttuan, niin kuningas ei paljoksuisi 10,000 taaleria.

Mutta vieläkin enemmän: hän käski Gyllenstjernan sanoa herttualle, että Ruotsin kuningas omassa korkeassa persoonassaan tarjoutui julkiseen taisteluun hänen kanssaan joko Skotlannissa tai Ranskassa.

Vielä tähänkään ei tuo kuninkaallinen hupsu ollut tyytyväinen. Hän kysyi neuvoston mielipidettä, eikö olisi syytä ryhtyä naimahommiin myöskin muilla suunnilla.

Omin päin hän lähetti erään uskottunsa Skotlantiin katsomaan, oliko kuningatar Maria "niin herttainen kuin kaikki sanoivat", ja pian senjälkeen täytyi Pietari Brahen matkustaa sinne häntä kosimaan.

"Jos se tulisi tiedoksi Englannissa", tuumaili Eerik, "niin voisihan sanoa sen olleen vain sitä varten, että Elisabet viimeinkin antaisi suostumuksensa Ruotsin kuninkaalle."

Kaiken tämän ohessa työskenteli Eerik ahkerasti ystävänsä ja uskottunsa Yrjö Pietarinpojan kanssa.

Ei liene niin huonoa hallitusta, ettei jotain hyvääkin olisi sen aikana toimitettu, ja Eerikin hallituskauden alkupuolelta on mainittava useita hyviä asetuksia.

Rahvaan vapauttamiseksi matkusta jäin väkivaltaisuuksista uudistettiin asetus kestikievareista eli majataloista, joissa jokainen oli velvollinen maksamaan mitä oli tarvinnut.

Katolilaisuuden monilukuisia juhlapäiviä vähennettiin ja monia jumalanpalveluksessa niiltä ajoilta vielä säilyneitä juhlamenoja poistettiin.

Yrjö Pietarinpoika ei laiminlyönyt myöskään sitä, mikä oli hänen hyörimisensä ja pyörimisensä tärkeimpänä päämääränä.

Aateliston ja mahtavien masentaminen oli hänen ajatuksissaan päivällä, unissaan yöllä.

Heidän ylpeydestään ja röyhkeydestään, heidän vallanhimostaan, heidän etuoikeuksien väärinkäyttämisestään ja siitä tunnottomasta sydämettömyydestä, jolla he kohtelivat alustalaisiansa, sai Yrjö rauhoitusta tunnolleen kostonhimossaan, jota hän ei voinut tyydyttää vähemmällä kuin kokonaan masentamalla ja musertamalla heidät.

Suurella taitavuudella hän oli tehnyt suunnitelmansa, johon Eerik heti suostui.

Erityinen korkein tuomioistuin, jota nimitettiin "kuninkaan lautakunnaksi", perustettiin.

Jäsenten luku siinä määrättiin kahdeksitoista; kuitenkin voitiin tärkeissä tapauksissa kutsua siihen lisäjäseniksi aatelisia, porvareja ja pappejakin.

Varsinaisesti istui siinä kuninkaan valitsemia luottamusmiehiä.

Kuninkaallisen lautakunnan piti joka kolmas vuosi kulkeman ympäri suuremmissa kaupungeissa, etenkin suurien markkinain aikana, ja tuomitseman "kuninkaan tuomioita".

Tämä oikeusistuin sai pian, samoin kuin tähtikamari Englannissa, verituomioistuimen luonteen, joka tuomitsi hengiltä joukoittain ihmisiä n.s. valtiorikoksista tai pienemmistäkin hairahduksista, ei Ruotsin lain, vaan kuninkaan mielivallan mukaan.

Mutta siinä olikin Yrjö Pietarin poika alituisena syyttäjänä. Laitos oli juuri hänen mielensä mukainen, ja hänen syytöksensä olivat niin ankaria, että lautakunta harvoin rohkeni tuomita vapaaksi ketään, jonka hän oli syylliseksi sanonut.

Eerikin kohtuuton tuhlaavaisuus oli uskomattoman pian lopettanut kaiken rahan "Eskilin kamarista", ja muutamia kuukausia kruunauksensa jälkeen hän kirjoitti Juhanalle pyytäen rahaa lainaksi, koska sitä nyt ei ollut käsillä, ennenkuin jäljellä oleva hopea oli ehditty lyödä rahaksi.

Heti senjälkeen saapui tieto Juhanan naimisesta sekä samalla kertaa huhu, että herttua oli langollensa lainannut perimänsä suuren hopeavaraston saaden pantiksi seitsemän linnaa Liivinmaassa.

Avioliittosopimuksen ehdot pidettiin salassa; oli siis selvää, että herttua tahtoi anastaa itselleen itsenäisen aseman Suomessa.

Silloin Eerik vimmastui; Puolaa vastaan julistettiin sota, ja Suomen aateli sai käskyn täysinvarustettuna lähteä Liivinmaahan.

Juhana itse haastettiin oikeuden eteen Tukholmaan; mutta herttua vangitsi kuninkaan lähettiläät ja kehotti suomalaisia puolustukseen; lopun me jo tiedämme.

Sitä ennen olivat jo kuninkaan syytöksen johdosta säädyt tuominneet Juhana herttuan kuolemaan kapinallisuudesta, ellei kuningas tahtoisi käyttää armoa oikeuden asemesta.

Mutta tällä ei ollut rohkeutta panna tuomiota täytäntöön; tuska ja pelko täyttivät hänen mielensä, eikä hän voinut tehdä mitään päätöstä.

Yrjö Pietarinpoika puhui kyllä "vaaleista hiuksista" arvellen, että kuningas pani alttiiksi oman henkensä.

Äitipuoli ja sisarukset taas rukoilivat häntä, ettei hän suostuisi tekoon, jota hän sekä ajassa että iankaikkisuudessa saisi katua.

Ah, Eerik sekä tahtoi että oli tahtomatta! Viisaus käski panemaan tuomion täytäntöön, mutta omatunto kielsi.

Arkuus, pelko siitä, mitä maailma sanoisi, pidätti murhaavaa kättä.

Hän kysyi neuvoa tähdiltäkin, ja ne ennustivat hänelle vain tuhoa.

Kun hän tunsi sydämensä surun ja huolien painostamaksi, meni hän pikku Kaarinan luo. Hänet nähdessä tyyntyi aina levottomuus hänen sydämessään.

Mutta eräänä päivänä, kun hän tuli Kaarinan luokse, istui tämä eräässä nurkassa kumarassa ja itki.

"Mikä sinun on, Kaarina?" kysyi hän.

Mutta itkultaan ei tämä kyennyt puhumaan mitään.

"Voi sitä, joka on tehnyt sinulle pahaa!"

"Ei sitä ole kukaan tehnyt."

"Ja kuitenkin itket."

"Hän on kuollut!" nyyhkytti Kaarina.

"Kuka hän?"

"Rakas veljeni!"

"Mutta olenhan minä sinulla; minä en tahdo, että sinä huolit kenestäkään muusta", sanoi kuningas kietoen käsivartensa hänen ympärillensä.

"Eikö sinullakin oli veljiä, kuningas Eerik? Etkö sinäkin surisi, jos joku heistä kuolisi? Minulla on vain tämä ainoa, ja hän on minulle rakkaampi kuin kukaan muu!"

"Rakkaampi minuakin?"

"Täällä on sijaa teille molemmille", sanoi Kaarina laskien kätensä sydämelleen.

"Kuka on sanonut, että hän on kuollut?"

"Tohtori."

"Lörpöttelijä!"

"Miksi hän puhuisi minulle toisin kuin asia on? Sitäpaitsi tiesin sen jo ennenkin."

"Mistä?"

"Näin hänet unissani... Uh", lisäsi hän vavisten, "se oli kauheaa!"

"Mikä?"

"Minä näin hänet merellä pienessä veneessä; eräs vanha mies oli hänen kanssaan... niin, minä olen nähnyt hänet ennenkin, mutta en muista missä... en tiedä mistä syystä vene kallistui ja Jens putosi mereen... hän tuli kohta taas ylös aikoen tarttua veneeseen, mutta silloin tuo ilkeä mies löi häntä airolla... ja niin hän vaipui tulematta enää näkyviin."

Kalpein poskin ja silmät kyynelissä tyttö kertoi tämän.

"Ja sen sinä olet uneksinut?"

"Niin, mutta uskon sen todeksi."

"Minkätähden sinä uskot sen?"

"Onhan hän kuollut!"

"Mutta ei sillä tavalla; minä tiedustelen sitä."

"Sitten olen tuumaillut, kuningas Eerik, että olisi parasta, että lähtisin täältä."

"Tahdotko hyljätä minut?"

"Minä kaipaan sinua kyllä paljon, mutta isäni ja äitinikin ovat minulle rakkaat."

"He saavat tulla sinun luoksesi."

"Kiitoksia. He kertovat minulle Jensistä, ja me kaikki kolme itkemme häntä yhdessä."

"Mutta yksi asia sinun täytyy luvata minulle."

"Mikä se on?"

"Älä koskaan puhu, että jätät minut. Sinä et tiedä, Kaarina, kuinka paljon sinusta pidän."

"Minäkin pidän sinusta hyvin paljon, kuningas Eerik."

"Sinä saat kärsiä hyvin paljon herjausta minun tähteni."

"En, leskikuningatar on hyvin hyvä."

"Mutta entä prinsessat?"

"He eivät kyllä huoli minusta."

"Eikö prinsessa Annakaan?"

"Hän vähemmin kuin muut."

Kaarinan luona kuningas kirjoitti kirjeen, jossa hän määräsi, että Kaarinan vanhemmat seuraavana päivänä oli tuotava tyttärensä luo. Suureksi ilokseen sai Kaarina itse kirjeen haltuunsa lähettääksensä sen kenen mukana tahtoi.

Kun kuningas tuli huoneeseensa, lähetti hän heti kutsumaan Beureusta.

Tämä tuli tavattoman kalpeana ja liikutettuna.

Eerik katsoi häneen tutkivasti.

"Onko se totta?" mutisi hän.

"On, teidän armonne."

"Simon mestariko se..."

"Niin."

"Hän ei saa koskaan enää näyttäytyä täällä!"

"Ei, ei koskaan enää."

"Kuinka hän saattoi..."

"Se oli ihme."

"Mutta oliko se välttämätöntä?"

"Jos hän olisi kohdannut Kaarinan..."

"Sitä hän ei saanut."

"Simon on estänyt sen."

"Kaarina kyllä pian lohduttautuu; minä en tahdo, että hänen sydämensä on kiintynyt keneenkään muuhun kuin minuun."

"Minä tahdon tästäpuolin vartioida häntä."

"Tarkemminko kuin ennen?" kysyi Eerik hymyillen.

"Hän on kuin karitsa susien keskellä."

"Siinä olet oikeassa."

"Tahdon antaa henkeni suojellakseni häntä."

"Et saa antaa hänen tietää..."

"En, en, hänen tietämättömyytensä on hänen onnensa."

"Hänen tähtensä annan Juhanan elää. Etpä usko, kuinka kauniisti hän puhui sisaren rakkaudesta."

"Niin, hänen oppinsa on rakkaus kaikkia kohtaan."

"Jumala tietää, mistä hän saa tämän oppinsa; minä en ole koskaan sitä oppinut."

Vaikuttivatko sen ehkä tunnonvaivat, mutta Eerik ei käynyt Kaarinan luona useaan päivään. Hän tahtoi, että tällä olisi aikaa lohduttautua, ja sentähden hän saikin pitää äitinsä luonaan kokonaisen viikon, jonka jälkeen tämä lähti Ångermanlantiin, mihin hänen miehensä oli siirretty.

* * * * *

Olemme tähän asti hyvin vähän puhuneet prinsessa Annasta, joka oli kolmas Kustaan tyttäristä.

Hänestä ei yleensä olekkaan paljon mainittavaa. Ollen sisaruksista vähimmin kaunis vetäytyi hän itsestään enemmän erilleen maailmasta.

Cecilian onnettomuuden jälkeen pyysi hän niin innokkaasti saada seurata sisartansa Katariinaa Itä-Frieslandiin, että kuningas lopuksi suostui hänen pyyntöönsä.

Sentähden hän ei ollutkaan läsnä isänsä kuolinvuoteella eikä veljensä kruunauksessa.

Hänestä saapui harvoin tietoja, hän oli kuin unohdettu.

Silloin tuli kuningas Eerikille kirje Reinin rajakreiviltä Yrjö Juhanalta, ja siinä tämä pyysi prinsessa Annan kättä.

Häneltä itseltään seurasi kirje samassa.

Siinä hän mainitsi antaneensa sydämensä rajakreiville ja toivoi, ettei hänen rakkaalla veljellään olisi mitään heidän liittoansa vastaan.

Mutta hän ei tahtonut viettää häitänsä muualla kuin Tukholmassa, jonne hän toivoi saapuvansa jo syyskuussa, ja hänen sulhasensa piti tulla sinne tapaamaan häntä.

Uutinen oli yhtä odottamaton kuin vastenmielinenkin kaikille muille paitsi leskikuningattarelle.

Jokaisella oli omat toivomuksensa, joita ei kukaan tahtonut saattaa julkisuuteen, ja vaikka Anna oli perheen jäsen, oli hän jo ehtinyt vieraantumaan omaisistansa.

Hän tuli yhtä yksinkertaisena kuin oli lähtenytkin ja otti paikkansa perheessä niin luonnollisesti, kuin ei koskaan olisi sitä jättänytkään.

Juhana herttua ja hänen puolisonsa olivat vähää ennen tehneet surullisen matkansa Ruotsin saariston halki; kaikki puhuivat vielä kauhistuksella siitä, mutta Anna ei näyttänyt tietävän mitään. Matkallaan hän oli tavannut Eerikin Halmstadissa; tämä oli toivottanut hänet tervetulleeksi ja sanonut aikovansa pian tulla Tukholmaan.

Cecilian kihlaus Badenin maakreivin kanssa oli nyt lopullisesti päätetty, mutta prinsessa oli niin oikullinen, että Anna ihmetteli, miten maakreivi voi sietää sitä.

Tämä kuitenkin vain hymyili, mutta milloin hän ei luullut kenenkään huomaavan, saattoi havaita halveksimistakin niissä silmäyksissä, joita hän loi kauniiseen morsiameensa.

Mikä oli kaikkeen tähän syynä?

Anna ilmaisi epäilyksensä ja pelkonsa leskikuningattarelle.

"Minä luulen, että maakreiviä viehättävät hänen suuret myötäjäisensä", vastasi Katariina.

"Onko mahdollista, että Cecilia rakastaa häntä?"

"Sitä en usko."

"Miksi hän sitten menee naimisiin?"

"Cecilialla on hyvin kevytmielinen luonne", vastasi Katariina vältellen.

Anna oli vaiti hetkisen.

"Minun täytyy puhua hänen kanssaan", virkkoi hän sitten; "mutta myöskin Sofia ja Elisabet ovat muuttuneet."

"Se onkin tätä nykyä suurin suruni."

"Etkö tiedä syytä siihen?"

"He eivät luota minuun."

"Voitko arvata syytä?"

"Luulen voivani."

"Olen kyllä nykyään vain vieras teidän keskellänne, mutta lähimmät omaiseni ovat kysymyksessä ja katson oikeudekseni saada tietää sen."

"Se vain tuottaisi surua sinulle."

"Minä voin pakottaa heidät luottamaan minuun", huudahti Anna kiihkeästi.

"Jos oikein arvaan, ovat he liiaksi sidotut siinä suhteessa", vastasi kuningatar kauhistuen.

"Mutta puhu, Katariina, puhu taivaan tähden!" rukoili Anna hellästi.

"No sitten sanon sinulle mitä en ole kenellekään ilmaissut, mutta ensiksi täytyy minun kertoa, mitä itse olen kokenut."

Ja hän kertoi Romanan surullisen tarinan ja salaovien löytämisen.

Hän lopetti sanoen: "Aivan epäilemättä prinsessat ovat saman vaikutuksen alaisia."

"Etkö ole puhunut heidän kanssaan?"

"He vastaavat, että minun vaikutusvaltani on loppu, heillä ei ole minun kanssani mitään tekemistä. Ainoastaan maailman tähden olemme vastaiseksi yhdessä."

Kyyneleet helmeilivät hänen kalpeilla poskillaan, kun hän poispäin kääntyneenä sanoi tämän.

Anna syleili häntä hellästi.

"Anna anteeksi isälleni, että hän anasti sinulta nuoruutesi onnen! Anna anteeksi meille, hänen lapsilleen, että kylminä, tympeinä olentoina olemme lisänneet kiviä kuorman päälle!"

Katariina syleili häntä vuorostaan, ja he itkivät molemmat yhdessä.

"Sano minulle", kysyi taas Anna, "onko se Bellini?"

"Hänestä kaikki on lähtöisin, mutta se ase, jota hän käyttää apunaan, on tätä nykyä paljon vaarallisempi."

"Kuka se on?"

"Lecoeur, esilukija."

"Hänet voi lähettää pois."

"Ei vielä."

"Mikä estää?"

"Molemmat rakastavat häntä."

"Sofiako?... Elisabetko?"

"He voivat ehkä salata sen muilta, mutta eivät minulta."

"Mutta Saksin herttuahan on saanut Sofian suostumuksen."

"Luulen, että Lecoeur on hänet taivuttanut siihen."

"Mitä tarkoitusta vartan?"

"Saadakseen hänet täältä pois ja kokonaan valtaansa."

Anna istui voimattomana. "Herttua ei minua miellytä", sanoi hän viimein.

"Hän on tuhlari, turhamainen ja kevytmielinen ihminen; Sofia huomaa sen kyllä."

"Ja suostuu kuitenkin."

"Hän on antanut lupauksensa, sanoo hän."

"Se on kauheata! Mutta mitä Elisabet sanoo?"

"Minä luulen, että molemmat sisaret tietävät toistensa rakkauden; he ovat vihanneet toisiansa, mutta nyt he itkevät toistensa sylissä."

"Mikä tulee tästä lopuksi?"

"Ranskan ministeri on kysynyt, eikö Elisabet tahtoisi mennä naimisiin kuningas Henrik III:n kanssa. Eerik ihastui kovin, mutta Elisabet kirkui alussa: Ei, ei, minä en mene koskaan naimisiin."

"Eikö hän sanonut mitään syyksi?"

"Seuraavana päivänä hän selitti olevansa siihen taipuvainen; se oli muka suurempi kunnia kuin hän ansaitsikaan."

"Mikä sai tämän mielenmuutoksen aikaan?"

"Lecoeur, luullakseni. Kuka tietää, eikö koko tuuma liene jesuiittain alkuunpanoa; he tahtovat tärvellä koko Kustaa Vaasan perheen."

"Minun ja sisareni Katariinan suhteen ei se ainakaan onnistu", huudahti Anna; "yrityksiä on kyllä tehty, mutta hyvin pian torjuttu."

"Pysykää uskollisina."

"Sen teemme."

"Suokoon Jumala, että voisit tehdä jotakin Juhanan hyväksi."

"Voiko Eerikin aikomus olla ottaa hänet hengiltä?"

"Jos Yrjö Pietarinpoika saa määrätä, niin kyllä siten käy."

"Totteleeko hän häntä kaikessa?"

"Useimmiten."

Molemmat istuivat hetkisen ääneti. "Eerik parka!" sanoi Anna. "Sinä säälit häntä?"

"Paljon enemmän kuin Juhanaa."

Katariina ojensi hänelle kätensä. "Niin minäkin", sanoi hän.

"Aina tuosta onnettomasta iskusta asti, jonka hän sai päähänsä, ei hän ole ollut täysin tasapainossa."

"Mutta hallitsee kuitenkin maata ja valtakuntaa."

"Oi kurja, kurja synnyinmaani, mitä kohtaloja kohden kuljetkaan!"

"Jumala sitä suojelkoon!"

"Entä Maunu, miten on hänen laitansa?"

"Hän elää unelmissaan."

"Ne eivät ainakaan viene turmioon."

"Säännötön elämä tekee sen. Maunu jäi aikaisin itsekseen."

"Eikä hänellä ollut vastustusvoimaa... Niin, niin, niin se on; sentähden on _hän_ joutunut turmioon."

"Turmiolla hän ei ole, mutta se johtuu siitä..."

"Miksi vaikenet?"

"En tahdo enempää saattaa sinua levottomaksi."

"Eikö minun oikeuteni ja velvollisuuteni ole tyhjentää surumalja pohjaan asti; älä peittele minulta mitään."

"Sinun tulee ehkä saada tietää se. Eerik ei saa tuomita Juhanaa kuolemaan ilman veljiensä suostumusta. Kaarle on vielä alaikäinen, Maunu on jäljellä."

"Hän ei siihen koskaan suostu."

"Hänet voi siihen vietellä."

"Eerikkö?"

"Ei, vaan Yrjö Pietarinpoika."

"Sen voi estää."

"Minä olen kirjoittanut hänen hoitajattarilleen, etteivät he saa koskaan laskea häntä näkyvistään, mutta prokuraattori ymmärtää paremmin kuin kukaan muu ottaa vaarin ajasta."

"Silloin Maunu menettää järkensä."

"Minä pelkään sitä."

"Mutta Kaarle, hän näyttää niin hiljaiselta."

"Niin hän onkin."

"Jo kolmentoistavuotiaana?"

"Hänen nuoressa päässään on kyllä vakavia ajatuksia."

"Vaikuttaneeko se, että hänen katseensa toisinaan on niin synkkä?"

"Niin luulen."

"Jospa hän tahtoisi avata sydämensä minulle."

"Sitä hän ei tehne kenellekään."

"Mutta on kauheata ajatella, ettei Kustaa Vaasan pojista kukaan astu isänsä jälkiä."

"Kaarle enimmän kunnioittaa hänen muistoansa."

"Miksi hän on niin harvoin täällä?"