Part 11

Herrojen jäähyväiset prinsessalle olivat suoritetut, nyt tuli naisten vuoro. Mutta Märta rouva tyttärineen ja vieraineen teki vain syvän kumarruksen liehutellen sitten valkeita käsiliinojaan. Laiva lähti rannasta, eikä kukaan huomannut, miten harmin puna nousi prinsessan poskille; hän oli tahtonut nöyryyttää heidät kaikki, mutta nainen, yhtä viisas kuin hän itsekin, oli voittanut hänet.

Kuningas Eerik viittasi jäähyväisensä, tuuli täytti purjeet, pian olivat laivat näkymättömissä, ja kuninkaallinen käynti, joka alussa oli synnyttänyt niin ylpeitä toiveita, oli kohta jo kuin unelmana.

Myrskyn tavoin oli se käynyt yli Hörningsholman ja saanut paljon häiriöitä aikaan.

Niilo herra käyskenteli useita päiviä synkkänä ja harvapuheisena.

"Ethän katune, että puhuit suusi puhtaaksi?" kysyi äiti. "En, mutta pelkään seurauksia, en itse puolestani, vaan teidän kaikkien tähden."

"Voitko _sinä_ paremmin välttää vaaroja?"

"Hm, soturin kohtalo on melkein ennakolta määrätty."

"Ajatteletko, että annat ampua itsesi kuoliaaksi?"

"Kyllä niin käy rukoilemattakin."

Märta rouva oli muutamia silmänräpäyksiä ääneti. "Ja sinulla on sydäntä sanoa..." Ääni tyrehtyi kurkkuun.

"Olettehan te viisas nainen?"

"Ihmisellä voi olla sydän, vaikka se ei riipu ulkopuolella. Ei sinun tarvitse panna itseäsi maalitauluksi."

"Muut voivat tehdä sen."

"Tarkoitatko ehkä?..." Äiti katsoi levottomasti poikaansa.

"Että jätämme sen asian Herran haltuun."

"Tietysti, mutta joka tapauksessa..."

"Tahdotko sinä sanoa sanasi Hänen neuvonpiteissään?"

Kreivi Svanten huolet olivat toista laatua, mutta silti yhtä vakavia. Kuningas oli jäähyväishetkellä sanonut hänelle, että hänen täytyi olla valmiina matkustamaan Suomeen muutamien viikkojen kuluttua ja ottamaan vastaan kuvernöörin viran Liivinmaassa sekä valvomaan, ettei herttua tehnyt mitään hullutuksia.

Kun hän tunsi kuninkaan epäilevän luonteen ja hyvin tiesi, että Yrjö Pietarinpoika oli hänen salainen vihollisensa, sekä ajatteli, mitä nämä molemmat vaikuttimet yhteisesti saisivat aikaan, pusertui hänen rinnastaan raskaita huokauksia. Hän oli jo muutaman vuoden yli viidenkymmenen sekä luonteeltaan hellä ja tunteellinen; useita kertoja oli hän ottanut osaa taisteluihin sekä maalla että merellä, mutta se oli aina tapahtunut velvollisuudentunteesta eikä sodanhimosta. Hän rakasti rauhallista kotiansa, puolisoansa, poikiansa ja tyttäriänsä sekä maataloustoimia.

Koko Sture-suvussa vallitsi se yhteinen usko, että jos he eivät istuneet peräsimessä, piti heidän kuitenkin olla mukana ohjaamassa.

Svante kreivi ei ollut mikään voimakas luonne; hän taipui olosuhteiden mukaan, missä hänellä ei ollut mitään varmaa mielipidettä, ja hän olisi helposti joutunut taitavan ja tunnottoman puoluemiehen uhriksi.

Nyt saattoi matka Suomeen hänen mielensä levottomaksi. Hän ei saisi viettää joulua omaistensa seurassa. Totta kyllä, että hän tuolla kaukana tuli maaherrana saman kunnioituksen esineeksi kuin kuningas itse, mutta vastuunalaisuus oli paljon suurempi, koska hän oli riippuvainen muiden mielivallasta.

Ja sitten sota kahden veljeksen välillä. Saisiko hän vielä ehkä toimekseen ottaa Juhanan hengiltä? Sitä hän ei voisi ja hän toivoi, ettei Eerik sitä vaatisikaan.

Hänen harmaantuva päänsä kävi näissä suruisissa mietteissä yhä enemmän kumaraan. Silloin avattiin äkkiä ovi.

"Eerik Stenbock! Tervetuloa!"

"Häiritsenkö?"

"Etpä suinkaan. Etkö ollut mukana seurassa eilen?"

"Olin hetkisen; sitten lähdin pois."

"Miksi niin?"

"En voinut nähdä..."

"Nähdä?... Mitä?"

"Kuningasta... Magdaleenaa..."

"Hm, kuinka niin?"

"Nyt on kuningas rakastunut häneen."

"Se on mahdollista."

"Jalkavaimokuningas, lupauksensa rikkoja!..."

"Vaiti, hullu poika, seinilläkin on joskus korvat, ja puheesi voimme saada maksaa hengellämme molemmat."

"Minä toivon kuolemaa."

"Suonet toki minun sentään elää."

"Jospa saisin kuolla teidän puolestanne!"

"Mutta sano ensin mitä tämä merkitsee."

"Minä... minä lemmin Magdaleenaa!"

"Vai niin, entä hän?"

"Hänkin rakastaa minua!"

"Mistä ajasta alkaen?"

"Eilis-aamusta..."

"Oikeinpa tuoretta; tietääkö hänen äitinsä?"

"Ei... minä tulin tänne sitä varten, että..."

"Eikö ole ketään uskottua?"

"Rouva Anna Bielke."

"Se minun olisi pitänyt arvatakkin."

"Kaikki hätääkärsivät kääntyvät hänen puoleensa", huudahti Eerik Stenbock kiihkeästi.

"Luulen sen. Mutta kuulehan nyt, Magdaleena on vielä lapsi, naiminen ei voi moneen vuoteen tulla kysymykseen."

"Niin sanoi Anna rouvakin."

"No, sitten voit luottaa minuun. Kuningas kosiskelee sekä Englannissa että Skotlannissa. Sen, mitä hän täällä näki, on hän jo aikaa sitten unohtanut; vaikeampana esteenä on sukulaisuutemme."

"Anna rouva sanoi..."

"Annappas kuulla, mitä hänen älynsä on keksinyt."

"Hän arveli, ettei Märta rouva koskaan suostuisi."

"Se riippuu siitä..."

"Oi rakas sukulaiseni, annatte minulle elämäni takaisin, jos..."

"Poika, poika, pitääköhän nyt hullaantua yhdestä kauniista silmäparista! Kuinka vanha olet?"

"Kahdeksantoista."

"Sen voi kuullakin; ei siitä tule valmista viiteen vuoteen."

"Niin sanoi Anna rouvakin."

"No, hänhän näyttää tehneen minut tässä aivan tarpeettomaksi, mutta yksi valtti on minulla sittenkin!"

"Yksi valtti?"

"Se on samantekevä, kuule nyt, mitä minä tahdon. Sinä ilmoitat Magdaleenalle mitä olemme keskustelleet."

"Tänä päivänä!"

"Anna rouvan läsnäollessa."

"Vai niin." Se tuli hieman pitkäveteisesti. "Mitään kahdenkeskisiä keskusteluja ei saa tästälähin tulla kysymykseen teidän kesken."

Nuorukaisen pää painui suruisena alas. "Sen sijaan lupaan minä toimittaa asiat sille tolalle, että minun viiden vuoden perästä sallitaan yhdistää teidän kätenne ja siunata liittonne."

"Toinen isäni ja hyväntekijäni, kuinka voisin kiittää teitä niinkuin tahtoisin ja niinkuin minun tulisi?"

Svante herra syleili nuorukaista. "Tekemällä hänet onnelliseksi", vastasi hän.

Mutta jalo herra oli tehnyt pienen virheen laskuissaan; ankara rouva oli taipumaton.

"Se on Jumalan lakia ja kirkkoa vastaan", sanoi hän; "minä en koskaan suostu siihen."

"Mutta Kustaa kuningas?"

"Eikö arkkipiispa selittänyt, että hänen avioliittonsa ei ollut Jumalalle otollinen, ja tokkohan nuorella leskellä on juuri iloisimmat päivät?"

"Siinä oli niin suuri ikäerotus. Mutta voisikohan erottaa kahta nuorta ihmistä, jotka ovat samassa yhteiskunnallisessa asemassa ja rakastavat toisiaan."

"Meidän pitää ennen kaikkea totella Jumalan tahtoa."

"Minä puhun arkkipiispan kanssa."

"Mutta vastauksen pitää olla kirjallinen; minä kirjoitan itse kysymyksen niin, ettei jää mitään epäilyksiä."

"Eerik tulee edelleenkin käymään perheessämme..."

"Enpä tiedä, onko..."

"Se on jo päätetty; minä olen luvannut sen hänelle", vastasi kreivi, ja sillä oli asia ratkaistu.

"Sinä pikku naimavälittäjä", sanoi hän sitten suudellen Anna rouvaa otsalle. "Sano Eerikille ja Magdaleenalle, että heidän asiansa on minun huostassani, mutta että heillä pitää olla kärsivällisyyttä."

7.

ENSIMÄINEN YHTEENTÖRMÄYS.

Se pilvetön taivas, joka kirkkaana hymyili nuorelle herttuaparille heti kun he olivat saapuneet Turkuun, vetäytyi pian pilveen. Rahvaan ihastelu muuttuu helposti "ristiinnaulitsemiseksi"; kaikki riippuu johtajista, jotka kyllä silloin olivat Juhanalle suosiolliset, mutta joiden sijaan pian voi tulla Eerikin puoluelaisia, etenkin jos näillä oli enemmän rahaa.

Kaikella on hintansa, eikä uskollisuus vallanpitäjiä kohtaan ole koskaan ollut korkeassa arvossa. Jos etenkin kurjuus ja nälkä ovat olleet vallitsemassa, on moni Esau myynyt vakaumuksensa halvasta hernekeitosta.

Tähän aikaan oli Suomessa vielä enemmän kuin Ruotsissa ihmisen olemassaolo niin kovasti sidottuna kaikenmoisiin puutteisiin, että jokainen, joka kuului varsinaiseen rahvaaseen, oli miltei jalkoihin poljetun ruohonkorren arvoinen. Nelijalkainen luontokappale oli useinkin korkeammassa hinnassa kuin kaksijalkaiset, jotka kelpasivat ainoastaan "kanuunan ruuaksi" tai joita käytettiin samalla tavoin kuin koneita nykyaikaan.

Tylsänä ja välinpitämättömänä istui talonpoika takan ääressä savustuneessa pirtissään, vaimon keittäessä lientä kaarnasta, sammalista ja sienistä, onnellisena jos hänellä oli siihen lisätä jokunen sipuli ja hyppysellinen suolaa, sekä suuren lapsijoukon nälkäisenä ja ahnaana riidellessä vellistä. Kuinka paljon olisivatkaan vanhemmat voittaneet, jos olisivat voineet vaihtaa lapsiparvensa lampaaseen, porsaaseen tai vaikkapa kanaan. Älkää sanoko, että he olivat kovasydämisiä tai että äidinrakkaus ei olisi sitä myöntänyt. Kahdeksan kymmenestä näki sikiönsä kuolevan nälkään; jos olisi löytynyt joku, joka olisi tahtonut ottaa lapsiraukat huolenpitonsa alaisiksi, niin he eivät koskaan olisi voineet tulla huonompaan hoivaan kuin kotona. Mutta voi, mihin he olivat joutuneet, siinä he saivat olla, nähdä nälkää ja elää, jos se oli mahdollista, tai kuolla nälkään, jos muu ei auttanut.

Kellä oli pahainen hevoskoni, hän valjasti sen auran eteen, kun maa oli kynnettävä. Jos juhtaa ei ollut, saivat isä tai äiti itse käydä valjaisiin, toinen tavallisesti työnsi jäljestä; mutta sodan aikana ei kannattanut kyntää, ja milloin Suomessa ei ollut sotaa? Maa sai sentähden enimmäkseen olla viljelemättä.

Kaupungeissa eivät asiat olleet paljon paremmin, mutta olivat ne kuitenkin kermana tuossa sinervän happamessa maidossa.

Mutta kun herrat joutuivat riitaan, silloin rahvaskin merkitsi jotakin. Arvottomallakin oli silloin hintansa; se, joka enimmän tarjosi, sai ostaa hänet puolelleen.

Vielä oli Juhana herttua mahtavimpana. Se loisto ja komeus, joka häntä ympäröitsi, oli ikäänkuin enteenä siitä, että täällä maailmassa voidaan parempiakin päiviä nähdä. Sentähden se kimalteli kullalta katsojain silmiin, siinä hurrattiin ja huudettiin.

Ruotsista saapuneet tiedot osoittivat, että vanha lapsuudenaikainen viha nyt puhkesi ilmiliekkiin, ja Juhana tiesi, että hän sai pelätä kuninkaallisen veljensä puolelta mitä tahansa. Oli siis viisainta turvata asemansa, sitä parempi kuta pikemmin.

Myöskin hänen puolisonsa kehotti häntä tähän. Se vaikutus, jonka Katariina heidän avioliittonsa alussa oli saavuttanut, säilyi hänellä edelleenkin, ja Katariina Jagellotar oli ja pysyikin Juhanan ainoana uskottuna. Mutta joskin Katariina seurasi miestänsä juonikkaan ja verisen politiikan pimeihin eksytyssokkeloihin, täytyi tämän puolestaan antaa hänelle vasta uhriksi lapsuutensa usko, se oppi, jonka hänen isänsä äskettäin oli maahan tuonut.

Miehuullinen esiintyminen ja vetoaminen aatelistoon ja papistoon pidettiin välttämättöminä, ja kesämarkkinoilla, jolloin maapäivät kokoontuivat Turkuun, herttua piti laajan suomenkielisen puheen, jossa hän arastelematta teki ankaria valheellisia syytöksiä kuningasta vastaan. Hän muka oli muun ohessa kosinut Katariinaa ja saanut rukkaset, josta hän nyt oli suutuksissaan sekä tälle että Juhana herttualle. Lisäksi ei Eerikillä ollut mitään oikeuksia Liivinmaahan, joka kuului Puolan kuninkaalle. Hän oli kiihottanut venäläisiä jotka luultavasti ensi vuonna tekevät verisen hyökkäyksen Suomeen, ja sentähden, jatkoi herttua, "olen koettanut, saada aikaan mahtavan liiton Puolan kanssa voidakseni auttaa onnetonta isänmaatani. Kuningas Eerik", lisäsi hän "halveksii kokeneita herroja ja pitää ympäristössään ainoastaan räätäli- ja nokipoikia". Sentähden herttua pyysi, että kunnon suomalaiset antaisivat hänelle voimakasta apuansa kuningas Eerikin vääryyksiä ja väkivaltaa vastaan.

Suomalaisia ei yleensä helposti saada mielipidettään muuttamaan, mutta Juhanan kaunis ja miehekäs ryhti sekä jalo ulkomuoto voitti kaikki epäilykset, ja yksimielisesti suostuivat kaikki hänen pyyntöönsä. Hänelle vannottiin uusi uskollisuudenvala ja tämä vahvistettiin avonaisella kirjelmällä. Täten oli taisteluhansikas heitetty.

Tarpeellisiin varokeinoihin ryhdyttiin heti.

Turun linnaa vahvistettiin, sotaväkeä ja elatustarpeita hankittiin, Puolasta ja Preussista pyydettiin apua ja, kansaa kiihotettiin kaikin tavoin Eerikkiä vastaan.

Juoniakaan ei kammottu.

Herttuan pienessä hovissa oli nuori hovijunkkari Eerik Sture eräs Svante kreivin ja Märta rouvan nuorempia poikia.

Hän oli hyvin kasvatettu ja miellyttävänmuotoinen, jonkatähden hän olikin herttuattaren ja hänen naistensa suuressa suosiossa. Ei kukaan ollut niin taitava pallonheitossa ei kukaan osannut tepasteluttaa hevostaan niin hyvin kuin ritarillinen herra Eerik Sture.

Hämärähetkinä takkavalkean ääressä, johon herttuatar tavallisesti kokosi pienen hovinsa, hän kertoili heille Hörningsholmasta ja niistä rikkaista muistoista, joita hänellä oli lapsuutensa ajoilta suuresta siskopiiristään, ja mihin omat muistot eivät ulottuneet, siinä hän kuvaili heille mitä oli isältään kuullut.

Sture-nimeen on liittynyt paljon rakkautta ja romanttisuutta; isänmaan kunniakkaimmat muistot ovat kietoutuneet siihen, ja kun tapauksia kerrottiin, niinkuin nyt, lämmöllä ja innolla, joka on nuoruudelle ominaista ja erittäinkin sopii sille, joka itse on renkaana tuossa kunniakkaassa ketjussa, on melkein itsestään selvää, että kuulijapiiri nautti niistä ihastuksella ja mielihyvällä.

Matta ylpeän nimen ennen loistava tähti oli laskeumassa, ja sentähden tuotti nyt surua ja alennusta se, mikä ennen oli tuottanut onnea ja kohoamista.

Herttuattaren naisien joukossa oli nuori puolalainen nimeltään Leszinska.

Päinvastoin kuin ympäristönsä oli hän tummaverinen, hänen silmänsä olivat mustat ja säkenöivät, ja, hänen suustaan näkyi usein kaksi valkeata helmiriviä, sillä kaunis Leszinska nauroi aina hyvin tietäen, että se kaunisti häntä.

Eerik Sture rakastui häneen melkein kohta. Hänelle hän kertoili, hänelle hän lauloi, mutta lemmestään hän ei uskaltanut puhua.

Mutta Eerik olikin vain 17-vuotias.

Nauraen kertoi herttuatar puolisolleen tuosta pienestä lemmenjutusta, jota leikittiin hänen silmiensä edessä. "Poika on rakastunut hupsu", sanoi hän, "mutta siitä on ehkä hyötyä meille."

"Millä tavalla?"

"Ei sitä edeltäpäin tiedä; pitää ottaa tilaisuudesta vaarin."

"Sinä olet viisas kaikissa asioissa, Katariina."

"Uskontoni vaikuttaa sen."

"Niinpä alan luulla."

"Sentähden tahtoisin, että sinäkin tunnustaisit sitä."

"Mutta ajatteleppa, isäni!"

"Hän on kyllä jo tullut toiseen mielipiteeseen."

"Jospa sen uskoisin."

"Siitä tulet kyllä vakuutetuksi, kuta enemmän opit uskomaan minua."

"Minä tahtoisin olla vahva niinkuin sinä."

"Minun väkevyyteni on minun uskoni."

Ahkerasti tehtiin tähän aikaan työtä linnan vahvistamiseksi. Sota oli puhkeamassa, ja nuori Eerik olisi heti matkustanut kotiin, jollei tuollaista vahvaa magneettia olisi ollut häntä pidättämässä.

Eräänä päivänä tuli Leszinska hyvin kiihottuneena herttuattaren luo.

"Ruotsista on tullut matkustaja tuoden kirjeen herra Eerik Sturelle", sanoi hän.

"Tiedätkö keneltä?"

"Hänen isältään, sanoo kirjeen tuoja."

"Mitä hän pyytää?"

"Saada tavata Eerik herraa."

"Etkö voisi saada kirjettä käsiisi."

"En tiedä, tokko..."

"Käske kestitsemään kirjeen tuojaa hyvästi; sano, että Eerik herra ei ole tavattavana, mutta että sinä pidät huolta siitä, että kirje tulee hänen käsiinsä?"

"Mutta kun Eerik herra saa tietää..."

"Jätä se minun huolekseni."

Hetkisen kuluttua Leszinska toi kirjeen herttuattarelle ja sai ankaran käskyn olla puhumatta siitä mitään ei herra Eerikille eikä kenellekään muulle. Mitä palvelijaan tuli, niin hänestä kyllä pidettäisiin huolta.

Kirje jätettiin herttualle, jota sen aukaiseminen ei ensinkään arveluttanut.

Se oli niinkuin arveltiinkin Svante herralta, joka hellästi huolehtien pyysi poikaansa heti palaamaan isänmaahansa. "Jäämällä sinne sinä vain panet alttiiksi henkesi, joka on vanhemmillesi ja sisaruksillesi hyvin rakas", kirjoitti hän. "Tule siis heti."

"Sture-nimellä on hyvä maine täällä Suomessa", sanoi herttua hetkisen mietittyään.

"Tarkoitus pyhittää keinot", sanoi herttuatar. "Mitähän vaaraa olisi tällä nuorella miehellä tänne-jäämisestään?"

"Ei mitään minun nähdäkseni."

"Kirjeen pistämme kai piiloon?"

"Niin, vastaiseksi."

"Mutta entäs palvelija?"

"Lähetetään rajan taakse."

"Taikka jossakin jahdissa Ruotsiin. Jos hänet saadaan hyvin laivaan tukkihumalassa, niin hän saa kotiin tultuaan tekaista minkälaisen kertomuksen haluaa."

"Mutta voiko Leszinskaan luottaa?"

"Jos sanon hänelle, että tahdotaan erottaa Eerik hänestä, pitää hän kyllä itse huolen rakastajastaan."

"Onko poika sitäkin?"

"Ei, eikä tulekkaan."

Mutta tämän jälkeen Eerik sai monta ystävyyden osoitusta. Leszinska loi häneen silmäyksiä, jotka saivat veren nousemaan päähän; hän rakasti ensi kertaa, ajatukset kotimatkasta häipyivät pois, ja isänsä kirjettä hän ei saanut.

Ruotsista tuli uhkaavia uutisia. Yrjö Pietarinpoika oli vanginnut ja saattanut syytteeseen useita Juhanan palvelijoita. Kidutuskeinojakin oli käytetty heitä kuulusteltaessa, ja lopulta oli yksi heistä tunnustanut, että "Juhana herttuan tarkoituksena oli syöstä Eerik valtaistuimelta", sen hän oli itse kuullut herttuan suusta.

Sitten saapui tieto, että säädyt olivat kutsutut kokoon ensi päiväksi kesäkuuta.

"Saahan nähdä", huudahti Juhana, "eikö hän ole tehnyt tätä syyttääkseen minua, veljeänsä, kavalluksesta!"

Niin olikin asianlaita. Juhana herttua tuomittiin "valtion kavaltajana menettämään henkensä ja omaisuutensa, ellei kuningas Eerik erityisestä suosiosta ja armosta tahtonut tässä suhteessa armahtaa häntä".

Saman tuomion saivat myöskin hänen Ruotsissa oleskelevat palvelijansa; nämä vietiin Södermalmille ja mestattiin.

Tämä synnytti suurta alakuloisuutta Turussa; tuntuipa melkein kuin kuolemantuomio olisi uhkaavana väikkynyt kaupungin yllä, ja tuskaisina odotettiin mitä seuraisi.

Kauan ei tarvinnutkaan odottaa.

Useita hyvinvarustettuja sotalaivoja saapui satamaan. Niitä seurasi Hogenskild Bielke rauhanvälittäjänä. Antti Sigfridinpoika Rålamb ja Jaakko Henrikinpoika Hästesko olivat sotavoiman päällikköinä.

Pyydettiin päästä keskusteluihin herttuan kanssa ja siihen suostuttiin heti.

Juhana oli nähtävästi hätääntynyt, mutta hänen rinnallaan seisoi Katariina ylevänä ja ylpeänä, katsoen kylmästi ja rohkeasti tulijoita silmiin.

Kaninkaan nimessä lupasi herra Hogenskild, että herttua, jos hän vastustamatta antautuu, saa pitää henkensä, mutta joutuu elinkaudekseen vankeuteen.

Herttua kiitti tarjouksesta, mutta vastasi pitävänsä puolustautumisen parempana.

Pitempiin keskusteluihin hän ei ryhtynyt, lyhyesti ja päättävästi hän lähetti luotansa lähettiläät.

Mutta kun kaikki olivat poissa ja hän Katariinan kanssa kahden suuressa linnansalissa, peitti hän kasvonsa käsillään ja puhkesi epätoivoon.

"Nyt olemme pakotetut luottamaan omiin voimiimme; suretko sitä?" kysyi Katariina melkein nuhdellen.

"Oi Katariina, minä en ole niin vahva kuin sinä, ja minusta näyttää toivottomalta se taistelu, johon olemme antautuneet. Kuolema ja perikato ovat tulossa."

"Parempi niinkin kuin pelkurimaisesti väistyä."

"Entä sinun ylpeät unelmasi?"

"Mitä ovat tähtienselittäjät ennustaneet sinulle?"

"Surua ja pilkkaa ja sitten kultainen kruunu."

"Eikö tämä ole juuri niin?"

"Voihan sen selittää kuolemaksikin ja..."

"Epäilijä!... Heitä pelkosi, se ei ole arvosi mukaista, sanon minä!"

"Sitten tahdon taistella, taistella epätoivon vimmalla viimeiseen mieheen."

"Taistella viisaana päällikkönä, joka kerran saa suuremman sotajoukon johdettavakseen. Mahdottomia sinun ei pidä tekemän, ei paneman alttiiksi kenenkään henkeä, mutta osoittaman, että olet taitava päällikkö, jota kannattaa palvella."

"Katariina, mistä sinä saat sanasi?"

"Sydämestäni."

"Niin pitää tapahtuman kuin sinä tahdot. Jos voitan, olet sinä koko elämäni johtotähti, jos kaadun..."

"Ei, Juhana", huudahti Katariina pontevasti; "sinä et kaadu, minäkin olen tutkinut tähtiä."

"Oletko? Milloin ja missä?"

"Sen saat tietää toisella kertaa! Rohkeutta! Mutta nyt he tulevat saamaan käskyjäsi."

"Menetkö sinä pois?"

"Menen, jotta ei näyttäisi siltä, kuin minä olisin toimiesi määrääjä."

"Hän on oikeassa, tuhat kertaa oikeassa", jupisi Juhana katsoen hänen jälkeensä, "mutta minä olen arka samoin kuin Eerik... meissä on paljon yhtäläisyyttä. Hänkin voi olla urhoollinen, ja minä tahdon näyttää, ettei hän ole minua miehuullisempi! Nyt toimeen, käyköön syteen tai saveen!"

Piiritys alkoi kohta senjälkeen, ja Juhana johti itse puolustusta; hän osoitti siinä suurta urhoollisuutta ja hänen onnistuikin kahdesti pakottaa hyökkääjät vetäytymään takaisin, mutta kolmas rynnäkkö, joka tehtiin kaksi kuukautta ensimäisen jälkeen, oli niin ankara ja äkkiarvaamaton, että kaikki vastustus oli turhaa.

Apuväkeä oli toivottu, mutta sitä ei saapunut ennenkuin se jo oli myöhäistä.

Kuultuaan, että vihollinen oli tunkeutunut linnaan, oli herttua kuin kivettynyt. Hän oli nyt siis julman veljensä vallassa.

Samassa syöksyi Hogenskild Bielke usean herran seuraamana vangitsemaan häntä; heidän joukossaan oli eräs Antti Niilonpoika Sabelfana, joka vastikään oli tullut aateloiduksi. Paljastettu väkipuukko kädessä hän juoksi antamaan herttualle kuoliniskua, mutta Klaus Boye työnsi hänet takaisin pelastaen Juhanan, joka heti antautui.

Tämä tapahtui elokuun 12 p:nä 1563.

Valmistukset Ruotsin-matkaa varten olivat jo tehdyt ja herttua puolisoineen, palvelijoineen vietiin laivaan.

Ennen piiritystä oli Katariina jo lähettänyt pois etevimmät naisensa; häntä liikutti hyvin vähän se, että hän täten erotti kaksi lempivää sydäntä.

"Enkö koskaan enää saa nähdä häntä?" kysyi Eerik Sture syvästi liikutettuna.

"Kyllä, jos voitamme."

Hänetkin vietiin vankina samaan laivaan, johon korkea herrasväkikin.

Koko matkalla herttuatar pysyttäytyi puolisonsa likeisyydessä koettaen rohkaista ja lohduttaa häntä. Mutta ensi kerran näytti siltä, kuin hänen sanansa eivät olisi vaikuttaneet mitään herttuaan. Äänettömänä ja toivottomana hän tuijotti eteensä; olipa kuin hän olisi nähnyt pyövelin miekan riippuvan päänsä päällä.

Aivan lähellä Vaxholmaa näytettiin herttuattarelle erästä laivaa; siinä oli Yrjö Pietarinpoika ja muutamia muita kuninkaan kätyreitä.

Herttuatar poistui heti kannelta mennen taakseen katsomatta hyttiinsä.

Pian senjälkeen ankkuroitiin laiva, ja äsken mainitut nousivat siihen.

Yrjö Pietarinpoika meni suoraa päätä herttuan luo ja rupesi häntä herjaamaan; mutta tämä ei näyttänyt kuulevan eikä käsittävän mitään, niin ankaran mielenliikutuksen vallassa hän oli. Vasta vähitellen hän palasi tajuntaansa, mutta samalla heräsi hänessä myös oman arvonsa tunteminen ja viha.

"Minua ja minun asioitani tuomitsevat keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat, mutta et sinä, senkin papinkakara!" huudahti herttua suuttuneena.

"Te olette jo tuomittu", kirkui Yrjö, "ja olette nyt vankina kuninkaan mielivallan alaisena. Kukaan ei voi teitä enää auttaa! Eikä sitä kukaan koettanekkaan."

Juhana kysyi, mihin häntä vietiin.

"Gripsholmaan", kuului vastaus, "yhden ainoan palvelijan seuraamana."

Senjälkeen käskettiin kaikkien siirtyä toiseen laivaan ja herttuaa varten tuotiin kahleet.

Nähdessään ne hän purskahti itkuun. "Tämän ovat muut saaneet aikaan! Sanokaa suoraan, oletteko tulleet surmaamaan minua nyt heti vai viivytelläänkö siinä toistaiseksi?"

"Minä vain tottelen kuninkaani käskyjä ja pyydän hänen puolestaan heti päästä ruhtinattaren puheille."

Juhana katsoi häneen terävästi. "Tule", sanoi hän ja meni edellä herttuattaren hyttiin.

Yrjö kumarsi syvään ja selitti tulleensa kuninkaan valtuuttamana esittämään hänelle kaksi ehtoa. Toinen oli se, että hän kaikkine hovinaisineen saisi asianmukaisen ylläpidon jossakin kuninkaan linnassa. Jos hän sitävastoin tahtoi seurata herttuata, sai hän vankilaan ottaa mukaansa ainoastaan kaksi palvelijatarta.

Katariina tarkasti häntä terävästi hänen puhuessaan; kun hän oli lopettanut, veti hän kihlasormuksen sormestaan ja piti sitä hänen silmiensä edessä sanoen: "Lukekaa!"

"Ei muu kuin kuolema", luki Yrjö. "Se on minun päätökseni", vastasi hän, mutta vaipui samassa tainnoksiin.

Herttua nosti hänet itkien ylös.