Part 10

Mutta nyt ei auttanut; lähimmät sukulaiset ja ystävät siirrettiin lähitaloihin, tyttäret ja muu nuoriso pantiin toimimaan kukin alallansa, mutta kukaan ei ruvennut lähtöhommiin, se vain olisi loukannut isäntäväkeä.

Isäntä ja hänen miehiset vieraansa tähystelivät innokkaasti merelle päin nähdäkseen, milloin laivat lähenivät, ja tornissa oltiin aina vahdissa.

Vastaanotto oli saatava niin juhlalliseksi, kuin niukka aika suinkin myönsi, ja siinä saatiin kyllä havaita, että Märta rouvalla oli erinomainen kyky niin hyvin panemaan kaikki voimat toimintaan kuin myöskin saamaan ne toimimaan niin, että siitä jotakin syntyi.

Aivan kuin taikavoimalla valmistui vihreitä kunniaportteja ja kukkasköynnöksiä porttien ja ovien yläpuolelle, ja kaikkialla loistivat Eerikin nimikirjaimet punaisista, valkoisista, sinisistä tai keltaisista kukista kiedottuina.

Itse valvoi Märta rouva näitä ulkohommia, mutta hänen monilukuiset palvelijattarensa saivat kyllä huomata, että hän piti huolta myöskin sisäaskareista.

Jo toisena päivänä oli kaikki valmista juhlalliseen vastaanottoon, mutta vieläkään ei aluksia näkynyt.

Svante kreivi arveli, että heitä luultavasti oli kohdannut vastatuuli, mutta Märta rouva tuumaili, ettei heidän pitäisi odotuttaman itseänsä, kun hän kerran oli niin paljon vaivaa nähnyt.

Hörningsholma on Södermanlannissa erään Itämeren lahdelman rannalla. Se on rakennettu korkeille perustuksille ja komeasti, on nelikerroksinen, vahvat tornit nurkissa.

Neljäntenä päivänä ilmoitti pitkäveteinen torven toitotus eräästä tornista, että kaleerit olivat näkyvissä.

Tästä nousi yleinen hälinä.

Mutta kaikki oli ennakolta valmiina.

Kanuunat olivat jo ladatut, ja kaksi miestä kiiruhti kunkin luo ampuakseen merkin saatuansa tervehdyslaukauksen.

Kellotapulissa olivat soittajat valmiina.

Kaikista lähiseudun mökeistä tulvaili kiireesti juhlapukuihinsa pukeutunutta rahvasta, vihreät oksat kädessä.

Eräs Märta rouvan uskotuista palvelijoista oli saanut käskyn antaa heille merkin, milloin heidän tuli huutaa:

"Eläköön kuningas!"

Mutta voi sitä, joka ei kirkunat täyttä kurkkua! Hän joutui tekemisiin armollisen rouvan kanssa.

Nyt alkoivat kellot soida.

"Hyvät herrat, rientäkäämme vastaanottamaan kuningasta", sanoi Svante kreivi.

Miehissä he lähtivät laiturille.

Luotuaan vielä silmäyksen kuninkaalle varattuihin huoneisiin lähti Märta rouvakin pää pystyssä, tyttäriensä, naissukulaistensa ja ystäviensä sekä lukuisan juhlapukuisen palvelija joukon seuraamana samoin alas laivasillalle.

Ensi silmäyksellä hän huomasi, ettei oltukaan pantu paikalleen mattoa, jolle kuninkaan piti astuman; silmät tulta iskien hän kääntyi ja viittasi.

Lähimmät palvelijat kiiruhtivat paikalle.

Pari korvapuustia kajahti, ja kirvelevin poskin kiiruhtivat palvelijat täyttämään mitä oli laiminlyöty.

Itse hän määräsi, miten alustalaisten ja palvelusväen tuli sijoittua, ja asettui sitten naisineen laiturin vasemmalle puolelle, kreivin ja muiden herrojen seisoessa oikealla.

Jo saattoi paljain silmin nähdä molemmat laivat, jotka myötätuuleen lähenivät, eikä kestänyt kauan, ennenkuin voi ensimäisessä laivassa tuntea kymmenkunnan herran ympäröimän kuninkaan.

Toisessa kaleerissa näkyi vain naisia.

"Jos hän aikoo tuoda jalkavaimonsa tänne, niin minä majoitan heidät saunaan; linnaan he eivät saa tulla", sanoi Märta rouva jotenkin kovalla äänellä.

"Varokaa, rakas äiti, joku saattaa kuulla", kuiskasi Anna Bielke.

Ei mitään vastausta. Märta rouva vain tähysteli jälkimäiseen laivaan.

Nyt pamahtivat ensimäiset tervehdyslaukaukset.

Kaikki hatut lensivät päästä.

Kuningas vastasi tervehdykseen.

"Se on prinsessa Cecilia", kuiskasi taas Anna.

"Hänen rakastajattariensa joukossa... se sopiikin mainiosti!"

"Äiti, äiti, te saatatte meidät kaikki onnettomuuteen!"

"Ole levollinen, kyllä minä voin olla viekaskin, jos niin tarvitaan."

Hän astui muutaman askeleen lähemmäksi.

Ensimäinen laiva laski rantaan, ja kuningas nousi maalle.

Taas paukkuivat kanuunat.

Kellojen soitto kuului yhtämittaa.

Kansa huusi täyttä kurkkua:

"Eläköön Eerik neljästoista!"

Valtakunnan etevimmät herrat ja aateliset kumartuivat maahan asti ottaessaan vastaan korkeata vierasta.

Aurinko oli korkealla taivaalla, ilma lämmin ja luonto pukeutunut rikkaimpiin ja kirjavimpiin väreihinsä.

Kuningas Eerik luuli luonnollisesti, että kaikki oli hänen kunniaksensa.

Hän olikin paraimmalla tuulellaan, hymyili ystävällisesti kokoontuneelle kansalle, syleili isäntää ja nuorta Niilo herraa ja pudisti muiden kättä lausuen jokaiselle muutamia ystävällisiä sanoja.

Senjälkeen hän kääntyi Märta rouvaan syleillen häntäkin.

"Oletteko minulle pahoillanne, kun tulen teille vaivaksi, Märta rouva?" kysyi hän.

"Mitä tekee rakastetuinta varten, sitä ei lue vaivaksi", vastasi Märta rouva ivallisesti hymyillen ja syvään niiaten.

Eerik otti kaiken täydeksi todeksi, eikä kukaan huomannut niitä vaanielevia haukansilmiä, jotka aivan kuninkaan takana tyystin tarkastelivat kaikkia läsnäolevia.

"Sallikaa minun nyt tervehtiä tyttäriänne; rouva Anna Bielke on ainoa heistä, jonka tunnen."

"Jos teidän armonne suvaitsee: Sigrid, Magdaleena. Margareeta."

Nuoret neitoset niiasivat syvään, sen mukaan kuin heidät esitettiin kuninkaalle.

"Kaikkien pyhimysten nimessä, kauneus näyttää majailevan teidän perheessänne!"

Varsinkin Magdaleena veti hänen huomiotansa puoleensa. "Jalo neiti, sallikaa minun katsoa kirkkaisiin silmiinne", sanoi hän mielistelevästi pitäen kiinni hänen kädestään.

Punastuen neito nosti silmänsä, joissa kuvastui säälinpyynnön ilme.

Eerik sitävastoin luuli huomaavansa niissä herääviä taipumuksia, ja sentähden hän pudisti kovasti hänen pientä kättänsä, ennenkuin laski sen irti.

Täällä oli useitakin tervehdittäviä, ja nyt laski toinenkin laiva laituriin.

Silloin kaikui hopealta helähtävä nauru, ja kevyenä kuin lintu hypähti Cecilia laiturille; mutta siihen hän pysähtyi suorana ja jäykkänä odottaen tulevansa arvonsa mukaan vastaanotetuksi.

Svante kreivi kiiruhti esiin lausumaan hänet tervetulleeksi ja osoittamaan hänelle kunnioitustansa.

Cecilia näytti hajamieliseltä, ja hänen katseensa harhailivat ylt'ympäri.

Silloin hän näki Niilo herran ja punastui kovin.

Samassa tervehti Märta rouva häntä. Tervehdys oli Cecilian puolelta hyvin hätäinen; kiireellisesti hän sanoi: "Niinkuin näette, en minä tule yksin; mutta omalle varalleni on minulla mukanani ainoastaan kaksi palvelijatarta. Kuningas ja Elisabet saavat vastata muista."

Se oli Märta rouvan sisarentytär, joka rohkeni puhutella häntä näin. Ankara rouva seisoi äänettömänä ja tuijotti ihmetellen kaunista prinsessaa.

Mutta tämä ei enää välittänyt hänestä, vaan kääntyi ritariin.

"Tiedättekö ehkä, serkkuseni, että olen tullut tänne teidän tähtenne", sanoi hän armollisesti.

Tämä vain kumarsi.

"Niin, älkää nyt kuvitelko mitään mielessänne; minä tahdon kuulla uutisia Englannista ja sallin puolestani teidän miellytellä itseäni niin kauan kuin rakastettu herra veljeni suvaitsee viipyä täällä."

"Valtiokanslerilla on paljon parempi kertomiskyky kuin minulla."

"Jättäkää se minun arvosteltavakseni; kas niin, tarjotkaa nyt käsivartenne."

Niilo totteli, ja Cecilia seurasi heti kuninkaan seuruetta muista välittämättä.

Hetkisen kuluttua hän kuiskasi kiihkoisesti: "Niilo!"

"Prinsessa!"

"Etkö tahdo sanoa minua Ceciliaksi?"

"En."

"Sitten olet vielä vihainen minulle?"

"Minä surkuttelen teitä."

"Oi, jospa tietäisit, mitä minä olen kärsinyt!"

"Kärsimykset puhdistavat."

"Miksi et vastannut kirjeeseeni?"

"Alamaisesti onnittelemallako teitä rajakreivin kanssa aikomanne avioliiton johdosta?"

"Ai, sinä olet mustasukkainen!" huudahti Cecilia nauraen hämillään. "Sitä parempi!"

Tällä välin oli Märta rouva kuiskannut tyttärellensä: "Juokse heidän jälkeensä, Anna! Ikuisen autuutensa tähden täytyy Niilon päästä vapautumaan hänestä."

Anna rouva totteli.

"Suvaitsetteko, prinsessa, että osoitan teille huoneenne?" kysyi hän lempeästi.

"Tehkää niin!" Vastaväitteitä tekemättä hän irtautui Niilon käsivarresta tarttuakseen Annaan ja seuratakseen häntä.

Elisabet näytti olevan pahalla tuulella, mutta tervehti kohteliaasti "rakasta tätirouvaansa", sanoen tarvitsevansa ainoastaan yhden huoneen; kun vain toinen oli siinä lähellä "Kaarinaa ja pikku Virginiaa varten".

"Eivätkö he kuulu palvelijoihin?" kysyi tuima rouva.

"Mitä te ajattelettekaan! Siitä kuningas olisi pahoillansa!"

Nuori prinsessa tarttui serkkunsa Margareetan käsivarteen, ja he kiiruhtivat pois.

"Hänen jalkavaimonsa luullakseni", jupisi Märta rouva.

"Lapsihan tuo on, rakas äiti", lausui Sigrid.

"Kyllä hän kasvaa. Toimita sinä heille huone parhaasi mukaan; minä en voi nähdä heitä."

Märta rouva poikkesi yksin erääseen toiseen lehtokujaan; hänen piti koota ajatuksiansa.

Kaarina seisoi siinä ihmetellen ja hämillään. Hänen mieleensä ei juolahtanut, ettei kukaan osoittanut hänelle mitään huomaavaisuutta; hän kuului kuninkaan seurueeseen.

Sigridin viittauksesta hän tarttui pikku Virginiaa käteen ja seurasi hienoa neitiä, joka aivan oikein osoitti heille huoneen Elisabetin kamarin vieressä.

Kun Märta rouva palasi linnaan, ajatteli hän poikaansa. Saisiko tuo Cecilia hänet taas valtoihinsa... ottaisiko Niilo puolisokseen toisen jalkavaimon ja oman serkkunsa... sehän olisi kaksinkertainen häväistys.

Keskellä lehtokujaa hän kohtasi keski-ikäisen miehen, joka kumarsi hänelle kunnioittavasti.

"Jalo rouva Märta Sture", sanoi hän.

"Joka voi kerskailla tahraamattomasta nimestään", vastasi hän ylpeästi; "kaikki korkea-arvoiset eivät voi sitä."

"Ei Ruotsissa olekkaan korkeampaa nimeä, joka olisi saanut enemmän kannatusta kuin jalo Sturen nimi."

"Sen aika on jo mennyt."

"Mutta se voi palautua; ei aatelistolla eikä kansalla ole mitään sitä vastaan."

Märta rouva silmäili miestä; hän havaitsi hänen katseessaan jotakin, joka ei miellyttänyt häntä, ja kysyi sentähden tuimasti: "Mikä on nimenne?"

"Yrjö Pietarinpoika, kuninkaan prokuraattori." Hän kumarsi vieläkin kerran.

"Vai niin", sanoi rouva pitkäveteisesti. "No, sitten tiedätte myöskin, ettei kukaan voi syyttää ketään perheeni jäsentä siitä, että hän olisi ollut osoittamatta sitä kunnioitusta, johon olemme velvolliset laillista kuningastamme kohtaan."

He olivat saapuneet rappusien luo, mies kumarsi taaskin kunnioittavasti ja käveli sitten miettiväisenä pitkät ajat ulkona.

Märta rouvalla oli päivällishuolensa, mitä hän välitti Yrjö Pietarinpojasta!

Ja kuulkaa, kuulkaa! Ruokasalista kuului iloisia ääniä. Kuningas nauroi ja laski leikkiä, hän oli paraimmalla tuulellaan ja sanoi tahtovansa tänään heittää mielestään kaikki synkät ajatukset sekä nauttia vain ystävyydestä, ihanuudesta ja hyvin katetusta pöydästä.

Varsinkin oli hän puuhassa talon nuorien tyttärien kanssa. Hän kertoi heille ilottomasta nuoruudestaan, unelmistaan ja tulevaisuudentoiveistaan.

Magdaleenalle hän puhui etupäässä siitä, miten hän rakasti soitantoa ja laulua ja miten hän halusi saada itselleen morsiamen, joka ymmärtäisi ja rakastaisi häntä.

Märta rouva näki sen ja myhäili mielessään, mutta hän näki myöskin Yrjö Pietarinpojan hiipivän ylt'ympäri herättääkseen kuninkaan huomiota.

Vihdoin oli tämä saapunut niin lähelle, että saattoi kuiskata jotakin hänen korvaansa.

Kuningas vavahti ja kääntyi.

"Pois täältä!" huudahti hän ankarasti. "Täällä ei ole sinulla eikä sinun kaltaisillasi mitään tekemistä."

"Sanansaattaja Suomesta."

"Ota se vastaan ja anna minun olla rauhassa."

Säälien katseli moni Eerikkiä tällä hetkellä, ja hän sanoi:

"Minä soitan ja laulan teille; luuttuni on varmaankin matkassa, se on mukanani kaikkialla."

Kohta senjälkeen hän sanoi kreivi Svantelle:

"Totta on, että olen tullut puhumaan teidän ja muiden hyväin herrain ja valtakunnan miesten kanssa maan asioista, mutta ne jätän ainakin huomiseksi; tänään tahdon ainoastaan nauttia elämästä... hyvien ystävien keskuudessa ja nähdessäni ympärilläni niin paljon nuoruutta ja kauneutta."

Samassa hän katsoi ihastuneena Magdaleenaa, jonka isä itsekseen tuumaili, tulisikohan tytöstä kerran Ruotsin kuningatar.

Kun runsas päivällinen oli syöty, jatkettiin leikkipuheita ja pakinaa koko päivä.

Märta rouva unohti pian kaikki närkästyksensä; hän oli yhtä tarkkanäköinen kuin miehensäkin, ja jos nyt kävisi niinkuin hän uneksi, niin kylläpä Yrjö Pietarinpoika ja muu "roskajoukko", jota hänen nyt oli pakko ottaa vastaan taloonsa, saisi laputtaa tiehensä ja lähteä muille markkinoille. Hän kyllä heille kyydin antaisi.

Me emme saa unohtaa Ceciliaa.

Hän oli nuori, kaunis, loistava ja yleisen ihailun esineenä. Hänellä näytti tänään olevan yksi tarkoitusperä, jonka hän oli päättänyt saavuttaa ja jonka tähden hän ei säästänyt keinoja, vaan teki kaikki voitavansa ihastuttaakseen ja tenhotakseen.

Sekä vanhemmat että nuoremmat ritarit hyörivät hänen ympärillään, ja kaikille hän hymyili ja lausui ystävällisiä mairitteluja.

Hän oli kuin kynttilä, jonka ympärillä perhoset leijailevat; kaikki palasivat siipirikkoina, kaikki paitsi Niilo Sture.

Turhaan koetti Cecilia vetää häntäkin puoleensa; hän pysyi tyynenä ja kylmänä. Hän ei väistänyt tuon ihanan tenhottaren läheisyyttä, mutta tämän taikavoima ja veikistelyt eivät näyttäneet vaikuttavan häneen mitään.

Iloista seurustelua jatkui yöhön asti. Sitten meni kuningas huoneisiinsa. Siellä hän kohtasi Yrjö Pietarinpojan, mutta käski hänen läsnäolijain suureksi huviksi mennä tiehensä.

Suosikki totteli, mutta vannoi sydämessään kostoa, tuhatkertaista kostoa.

"Mikä tästä tulee lopuksi?" kysyi Märta rouva mieheltään.

"Näyttää siltä, kuin kuninkaalliset sisarukset tahtoisivat naida meidän perheestämme", vastasi Svante hymyillen. "Ei Niilo mene naimisiin Cecilian kanssa."

"Mutta ehkäpä hän rakastaa häntä."

"Cecilia se on rakastunut; Niilo halveksii häntä, siitä olen varma."

Juuri kun Niilo Sture oli menemäisillään huoneeseensa, pistettiin hänen käteensä pergamenttiliuska.

Siinä oli sana: "Parvekkeella."

Hän tiesi, keneltä se oli, ja kiiruhti sinne.

Cecilia odotti häntä.

"On totta", virkkoi tämä kiihkeästi, "että Badenin rajakreivi on pyytänyt kättäni, mutta minä en rakasta ketään muuta kuin sinua, ja minä tiedän, minä tunnen, ettet sinä koskaan voi temmata sydäntäsi minulta."

Niilo katsoi häneen. Cecilia oli puoleksi riisuutuneena, viehättävämpänä kuin milloinkaan ennen, mutta Niilo vastasi kylmästi ja tyynesti:

"Niin, Cecilia, minä olen rakastanut sinua rajattomasti ja rakastan ehkä vieläkin, mutta minä pidän kunniastani sittenkin enemmän, ja meidän sukuumme ei ole koskaan otettu vastaan häväistyä naista."

Cecilia huudahti. Vihan tuli leimusi hänen silmissään.

"Nyt olen tullut parannetuksi hullumaisesta rakkaudestani", läähätti hän, "mutta voi teitä, tämä on tuleva teille kalliiksi!"

Hän läksi. Niilo pysähtyi siihen hetkiseksi ja tuijotti tähtitaivaan kirkkauteen. Ehkäpä hän huomasi, että tämä hetki oli turmiollinen eikä voinut jäädä seurauksitta.

Jo samana yönä hän kertoi vanhemmillensa mitä oli tehnyt; ääneti he kuuntelivat häntä, mutta Märta rouva laski kätensä ylpeästi hänen olalleen sanoen:

"Niilomme on menetellyt oikein. Kukaan Cecilian tapainen ei saa tulla meidän sukuumme."

Seuraavana päivänä oli ankaran rouvan pää mahdollisesti vielä enemmän kenossa kuin ennen. Olipa hän melkein heittänyt senkin toiveensa, että Magdaleena tulisi kuningattareksi.

Hän piti kyllä varmana, että Cecilia tulee kostamaan, mutta vielä oli tuo ylpeä neiti tätirouvansa vallassa, eikä tämä ajatellut hevin hellittää oikeuksistaan.

Palvelijaansa kautta hän oli saanut tietää, että Cecilia neiti edellisenä iltana oli tullut makuukamariinsa hyvin kiihottuneessa mielentilassa, oli heittäytynyt vuoteellensa ja saanut ankaria väristyskohtauksia; suurella vaivalla he olivat saaneet hänet levolle.

Kotiapteekista oli tuotu rohtoja ja hajusuolaa. Sääliväisenä perheenemäntänä katsoi hän velvollisuudekseen ottaa selvää korkean vieraansa terveydentilasta ja lähti sentähden suoraa päätä prinsessain huoneisiin. Mutta jo ovella hän kohtasi palvelijattaren, joka sanoi, että prinsessa makasi.

"Eikö neiti ota vastaan vuoteessaankin?" kysyi Märta rouva pistävästi. "Ilmoita minut!"

Mutta kun hän kohta senjälkeen kuuli prinsessan sanovan: "Sano sille vanhalle viurulle, että makaan päästäkseni näkemästä häntä", löi hän oven kiinni jälkeensä niin että kaikui. Samassa kuului hänen korviinsa iloisia lapsen ääniä, olihan siellä yksi jalkavaimo ja toisen tytär. Semmoisia kirottuja olentoja oleskeli hänen talossaan, ja hänen täytyi kärsiä sitä.

Hänen sydämensä kuohui harmista. Mitä niillä oli tekeillä, ja mitä he rohkenivat nauraa?

Hän aukaisi oven ja astui sisään.

Seitsenvuotias Virginia ei ollut vielä puettu, hän makasi matolla ja kieriskeli nauraen sinne-tänne huomaamatta sisääntulijaa.

Kaarinan tuli tänään pukea päällensä uusi puku, jonka kuningas oli antanut hänelle. Siihen kuului keltaisesta silkkidamastista tehty alushame, jonka hän oli vastikään saanut päällensä ja jota hän hypisteli ihastuksissaan kääntyen milloin sinne, milloin tänne; huudahdellen lapsellisesta mielihyvästä hän kävi tahi oikeammin sipsutteli takaperin, kunnes huomaamattaan astui Märta rouvan varpaalle.

Tämä huudahti, ja Kaarina sai kelpo korvapuustin, josta Virginia täyttä kurkkua kirkumaan. Yhtäkkiä oli huone täynnä palvelijoita; siinä tunkeiltiin ja kyseltiin, mitä oli tapahtunut.

Tapansa mukaan seisoi Märta rouva jäykkänä ja selkä kenossa, enemmän tuomarin kuin syyllisen näköisenä.

Kaarina oli heittäytynyt pitkälleen Virginian viereen; hän puhutteli lasta tyynnytellen ja hyväillen, ja kun tämä sitten nousi, sanoi hän, ettei mitään ollut tapahtunut, he vain olivat leikkineet ja Virginia oli kirkunut ilosta.

Neiti Elisabet oli kuullut melun omaan huoneeseensa ja tuli myöskin siihen. Nähdessään Kaarinan hän huudahti:

"Koko poski on turvoksissa, joku on lyönyt sinua!"

"Se on hammassäryn tähden", vastasi tyttö. "Minä pyydän, ettei kukaan huoli siitä sen enempää, ei se haittaa mitään."

Hän katsoi rukoillen ensin talon rouvaan, sitten muihin läsnäolijoihin.

Kun molemmat tytöt sitten olivat kahden, sanoi Kaarina Virginialle:

"Lupaathan olla puhumatta asiasta mitään?"

"Mutta näinhän minä, että hän löi sinua."

"Ei se tehnyt mitään, enkä minä tahdo, että hänelle tulisi mitään harmia minun tähteni."

Sitten hän hautoi ahkerasti poskeansa kylmällä vedellä ja jatkoi senjälkeen pukeutumistaan.

Koko aamupäivän oli Märta rouva innokkaasti taloushommissaan; aamuisista seikkailuistaan hän ei puhunut kenellekään.

Melkein väkivallalla oli Yrjö Pietarinpoika lopultakin tunkeutunut kuninkaan luo; tämä sanoi nukkuneensa hyvin eikä tahtovansa mitään Jobin postia.

"Täällä on tärkeitä kirjeitä Suomesta."

"Veljeni kosimisestako? Minä toivotan hänelle onnea."

"Vieläkö sittenkin, jos hän aikoisi tehdä Suomen itsenäiseksi ja sen lisäksi tulla Puolan kuninkaaksi?"

"Kautta Pyhän Eerikin, sitä hän ei uskalla!"

Kuningas hypähti sängystään.

"Hän uskaltanee vastedes vieläkin enemmän."

"Todistukset, anna minulle todistukset!"

"Tässä on kirje Henrik Hornilta ja Herman Flemingiltä. Molemmat ovat yksimielisiä siitä, että herttuan liittoutuminen Puolan kanssa on tähdätty Ruotsia vastaan; verinen veljessota on puhkeamassa."

"Sitten lähetän urhoolliset mieheni petturia vangitsemaan. Teczin on luvannut toimittaa Puolan kruunun käsiini Sigismundin jälkeen, ja palkinnoksi tästä olen luvannut hänelle Cecilian; Juhana ei ennätä ennen minua."

"Ellei hän vaan ole jo ennättänyt."

"Onko hän jo nainut?"

"Ainakaan emme ehtine sitä estämään."

"Voi tuota valkeata tukkaa, aina näen sen Ruotsin kruunun alla! Minä en voi kärsiä valkeita hiuksia, ja semmoiset on Niilo Sturellakin."

"Prinsessa Ceciliaa ne miellyttävät paremmin."

"Jumal'avita, luuletko, että hän?... Hm! Suloinen Susannamme vaihtelee usein armastelijoita."

"Kerran on hänelläkin täysi tosi mielessä, vaihteen vuoksi."

"Kehenkään Stureen hän ei saa rakastua, sen tahdon sanoa hänelle."

"He ovat kyllä kaikki mielin-kielin, mutta ahdistappa heitä."

"Oletko kuullut jotakin?"

"Ruotsin kruunu ei ole niin vakavalla perustalla, että he olisivat ehtineet unhottaa vanhat muistonsa ja toiveensa."

"Se on totta, se on totta... jos voisin ottaa heiltä hengen kaikilta yhdellä iskulla, niin tekisin sen... luuletko, etten huomaa kateutta, petollisuutta ja juonia kaikissa heidän toimissaan, mutta minä olen liian viisas heille, minua he eivät petä."

"Kuinka kauan kuninkaani aikoo viipyä täällä?"

"Minä lähden jo tänään; tähdistä ehkä saan selityksen, mitä minun on odottaminen Juhanalta. Oi, että kuningasta niin kovasti koetellaan!"

"Käskenkö panemaan laivat lähtökuntoon?"

"Tee niin; me lähdemme iltapäivällä. Odotahan, mutta silloin tulee pimeä! Onko nyt kuutamoa?"

"Ei, nyt on loppukuu."

"Sitten lähdemmekin heti aamiaisen jälkeen. Myrskyääkö?"

"On aivan tyyni."

"Niinkuin sanottu, heti aamiaisen jälkeen."

Kun kuningas vähän myöhemmin tapasi herrat, kertoi hän heille uutisensa Suomesta, ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Juhana oli menetellyt petollisesti veljeänsä, kuningasta vastaan, ja päätettiin heti komentaa osasto liiviläisiä estämään herttuaa palaamasta Suomeen.

Kun tämä valtiota koskeva asia oli ratkaistu, käytiin pöytään, mutta jonkinlainen mielien painostus vaivasi läsnäolijoita; ajatus sisällisen sodan syttymisestä, jos Juhanan onnistuisi nostattaa aseisiin suomalaiset, ja mahdollisuus, että niin hyvin Tanska kuin Venäjäkin käyttäisivät tilaisuutta sameassa vedessä kalastamiseen, tuntui varsin uhkaavalta eikä sopinut ensinkään siihen rattoisaan leikinlaskuun, jommoista vieraspidoissa tarvitaan.

Tänään eivät kuninkaan silmät enää tähystelleet nuoruutta ja kauneutta; elämän vakavuus oli tunkeutunut häneen. Ne ajatukset, joita hän tähän asti oli hautonut aivoissaan, tulivat nyt esiintymään teoissa ja toimissa; nyt hän tuli saamaan todellisuudessakin eikä vain unelmissaan masentaa vihatun veljensä.

Sellainen oli hänen tarkoitusperänsä, mutta hänessä tuntui jotakin herpaantumista, josta hän turhaan koetti päästä; rauhoittuakseen tarvitsi hänen saada muidenkin suusta kuulla, että herttua oli petturi, että yhteinen perimys oli onnettomuus valtakunnalle ja että sitä pitäisi vielä enemmän rajoitettaman.

Kuningas Eerik ei tällä hetkellä ajatellut, että herrat puhuivat omaan pussiinsa, toivoivat aatelisvallan lisääntymistä. Hän uneksi ainoastaan kuningasvallan vahvistamista.

Näin he pettivät toisiaan, ja seuraukset tulivat kyllä aikoinaan esiin.

Heti aamiaisen jälkeen lähdettiin. Cecilia neiti oli syönyt aamiaista omassa huoneessaan ja senjälkeen naisineen jäähyväisiä sanomatta lähtenyt laivaan.

Sen kannelle valmistettiin vuode, ja siinä hän makasi jo kun kuningas seurueineen tuli laivaansa.

"Onko prinsessa sairas?" kysyivät kaikki.

"On, mutta jokainen, joka tahtoo, saa tulla sanomaan hänelle jäähyväisensä."

"Onpa se koko piru keksimään", mutisi Märta rouva antaen salaisia määräyksiään tyttärillensä.

Eerik katseli näytelmää hymysuin, mutta sitten hänen silmänsä kohtasivat Elisabetin, joka kiiruhti laivaan sanottuansa lyhyesti jäähyväiset Märta rouvalle.

Hän lähetti kutsumaan Kaarinan luokseen.

"Onko sinulla ollut hauskaa, pienoiseni?"

"On!" Hän katsoi kirkkailla sinisilmillään kiitollisesti ja ihastuneena kuninkaaseen.

Mutta Eerikin katse synkistyi. "Onko joku lyönyt, sinua?" kysyi hän vihasta vavisten.

"Minulla on ollut hammassärkyä", vastasi Kaarina melkein arasti.

"Voi sitä, joka kädellänsä koskee sinuun!" Kaarina tarttui kuninkaan käteen ja suuteli sitä. "Heti kun tulemme kotiin, menet sinä lintuhuoneeseen, jossa me tapaamme toisemme ja sinä saat kertoa kaikki, mitä sinulle on tällä matkalla tapahtunut."

"Sen teen mielelläni."

"Saat kertoa kenestä pidät ja kenestä et."

"Minä pidän kaikista."

"Se osoittaa, miten vähän tunnet maailmaa."

"Minähän olen hyvin oppimaton."

"Niin, pienoiseni, mutta sen voi auttaa."