Part 1

EERIK XIV JA JUHANA III: I. VELJESVIHA

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

1. Korea alku. 2. Kuningas Eerik. 3. Prinsessat. 4. Yrjö Pietarinpoika. 5. Juhana herttua. 6. Sinunko vai minun? 7. Ensimäinen yhteentörmäys. 8. Kuningatarta etsitään. 9. Maunu herttua. 10. Etsimistä jatkuu. 11. Sotaa ja vainoa. 12. Taistelija toisella alalla. 13. Muistorikas kohtaus. 14. Mielenhäiriö alkaa. 15. Kun hullut raivoavat vapaasti. 16. Viimeinen yritys. 17. Mitä vähäpätöinen voi. 18. Sovinto. 19. Sotaa ja juonia. 20. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän itse siihen lankeaa.

1.

KOREA ALKU.

Ei koskaan ollut elämä ja liike ollut Upsalassa suurempi kuin 28:ntena kesäkuuta 1561. Koko edellisen yön oli suuria ihmisjoukkoja ajaen, ratsastaen ja käyden kulkenut kaupungin läpi ja asettunut majailemaan jumala ties mihin. Kimpsuineen kampsuineen he vain katosivat pieniin, vähäpätöisiin taloihin, joilla näytti olevan erinomainen kyky ottamaan suojiinsa kuinka monta hyvänsä. Näiden jälkeen tuli toisia joukkoja, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka vuorostaan hävisivät samoihin tai muihin paikkoihin.

Suurempiin taloihin tuli arvokkaampia vieraita hevosineen, palvelijoineen, ja niissä tuli sekamelska ja tungos vielä pahemmaksi, sillä kaikkialla näytti tulleen säännöksi, että jokaisen, joka etsi kattoa päällensä, piti saaman sen. Ne, jotka tahtoivat nukkua, voivat sen tehdä nojautuen toisiinsa; mitään kaatumisen vaaraa ei ollut, siihen ei ollut tilaa.

Ne onnelliset, joilla oli ajoneuvot, jäivät niihin; niissä syötiin mukana tuoduista eväskonteista ja niissä pukeuduttiin lähestyviä juhlamenoja varten.

Mutta kaikkialta kaduilta ja pihoista, asuinhuoneista ja talleista sekä vartavasten pystytetyistä teltoista kuului rupatusta ja naurua, kysymyksiä ja vastauksia, hevosten hirnuntaa, aasien kiljuntaa, koirien vinkumista, voitelemattomien pyörien kitinää, porttien ja ovien pauketta sekä sen ohessa kirouksia Saksan, Hollannin, Itägöötanmaan, Smålannin, Tanskan ja Tukholman kielillä ja murteilla; olipa puolalaisia ja ranskalaisiakin sanoja joukossa, niin että otappa tuosta kaikesta selvää.

Silloin pamahti muutama kumea laukaus.

Tuli hetkiseksi hiljaisuus, sitten huudettiin kuin yhdestä suusta: "Nyt ne tulevat!" ja porteista sekä sivukaduilta tulvaili suuria ihmisjoukkoja; siinä tungettiin ja tyrkittiin, huudettiin ja itkettiin, mutta eteenpäin piti jokaisen pääsemän, vaikka henki olisi ollut kysymyksessä.

Uteliasten joukossa oli nuori huovi vaimoineen; kumpikin talutti lasta kädestä, ja he pyrkivät kaikin voimin eteenpäin.

"Minä pelkään, että he likistävät kuoliaaksi tyttöriepuni", sanoi vaimo hengästyksissään, "kun tunkeilevat niin kauheasti."

"Pidetään häntä välissämme, muuten hänet tallataan", vastasi mies.

Vaimo teki niinkuin neuvottiin, ja 13-vuotias kuolonkalpea tyttö nojasi päätänsä häneen.

"Miten on laitasi, Kaarina?"

"Minä tahdon kotiin", nyyhkytti tyttö.

"Etkö tahdo nähdä kuninkaan kruunausta niinkuin kaikki muutkin?" sanoi isä.

"Olisi ollut yhtä hyvä, jos olisimme kuulleet puhuttavan siitä", virkkoi äiti.

"Enkö ole sanonut kuninkaan kirjeessään ilmoittaneen tahtovansa, että jokaisen, ylhäisen ja alhaisen, miehen ja vaimon tulee olla läsnä kruunauksessa, ja kun minulla on lupaus henkivartijastoon pääsemisestä, voinen tuskin niskoitella korkeata esivaltaa vastaan, sillä sen voisin saada päälläni maksaa."

"Mitä niin korkea herra meistä huolisi!"

"Isä, isä, auta!" ähkyi poika toisella puolella.

"Niin, mutta nyt ne tekevät kai lopun pojasta", vaikeroi äiti, "etkö voisi ottaa häntä syliisi."

"Se on pieni asia." Ja kunnon huovimme otti pojan käsivarrelleen ja heitti hänet hartioilleen; siellä hän istui pian hajareisin, isän pää jalkojensa välissä, ja pyyhittyään vedet silmistään ja tukan otsaltaan hän huusi:

"Hurraa! Täältäpä voi nähdä kaikki. Tuolla ne tulevat joen itäpuolella."

"Niin, ruotsalaisten ja saksalaisten herrain piti menemän Flöthesundiin hänen majesteettiansa vastaan", sanoi huovi.

"Kas, kas, noin paljon huoveja", huudahti poika.

"Niitä on muutama tuhat", vastasi isä.

"Ja ne, jotka tulevat niiden jäljessä, hohtavat kuin puhtain hopea. Katsokaa tuollaisia keihäitä ja tapparoita."

"Ne ovat musketöörejä."

Silloin kuului rumpujen pärrytys ja torvien toitotus.

"Niin jumalattoman paljon hevosia", huudahti poika, "ja miehillä on punaiset hameet."

"Se on matkapuku", selitti eräs vanha mies, joka seisoi aivan vieressä ja jo ennenkin oli tarkastellut eloisaa poikaa. "Ne, jotka tulevat edellä, ovat kuninkaan; minä en voi niitä laskea, mutta niitä pitäisi oleman neljätoistasataa."

"Nyt tulee sieltä kaksi paljain päin", huomautti poika, "ja heidän jäljessään... kuulkaa semmoista toitotusta ja pärrytystä."

"Ne ovat airuet, torvensoittajat ja rummuttajat, jotka ratsastavat vierasten lähettilästen edellä."

"Se, joka ratsastaa ensimäisenä, on Pommerin herttua", huudahti huovi, "hänet minä tunnen."

"Airuita on noin kaksikymmentä, ja jokaista seuraa yksi valtakunnan neuvoksista", selitti vanhus.

"Kuinka koreita he ovat... kuinka paljon töyhtöjä ja vitjoja!" huudahti poika aivan hurmaantuneena.

"Katso nyt niitä, jotka tulevat näiden perässä", sanoi vanha mies; "siinä tulevat kuninkaan kamarijunkkarit ja kamreerit sekä heidän jäljessään kaksi airutta, nekin paljain päin."

"Ja senjälkeen kahdeksan torvensoittajaa ja kaksi paria vaskirumpuja. Voi, semmoista hälinää!" huudahti poika.

"Nyt tulevat valtakunnan arvokkaimmat herrat; se on yliairut, joka ratsastaa heidän edellään, mutta katso nyt, tuolla tulee marski paljastettu miekka kädessään."

"Kuningas, nyt tulee kuningas!" huudettiin joka puolelta, ja tungos tuli, mikäli mahdollista, vielä pahemmaksi.

Maunu ja hänen vaimonsa työnnettiin melkein hevosiin asti, mutta Jens istui tyynenä isän olkapäillä tuijottaen ymmällään kuninkaan hovipoikiin, jotka punaisissa samettimekoissaan ratsastivat kullatuilla tamineilla varustetuilla skoonelaisilla hevosilla.

Näiden jäljessä tuli kuningas ratsastaen harmaansinervällä hevosella, joka oli koristettu kauniimmilla ja komeimmilla töyhdöillä. Itse oli hän puettu liivinuttuun, johon oli niin tiheään neulottu helmiä ja jalokiviä, ettei voinut nähdä edes mitä kangasta se oli. Samoin hattu ja miekkavyö ihan loistivat, niin paljon oli niissä kalliita kiviä.

Kuninkaan lakeijat, jotka juosten seurasivat kulkuetta, olivat puetut valkoisiin, mustalla sametilla reunustettuihin samettiröijyihin. Henkivartijain mustaan samettipukuun oli rinnan ja selän puolelle hopealla neulottu kirjaimet _E.R_ [Ericus Rex = Eerik kuningas. Suomentajan muist.] ja niiden päälle kruunu.

Kuninkaan jäljessä tulivat ruhtinaat: Juhana herra, Suomen herttua, Maunu herra, Itägöötanmaan herttua, ja Kaarle herra, Södermanlannin herttua, kukin lakeijainsa ja henkivartijainsa ympäröimänä.

Senjälkeen tuli Ruotsin aatelisto ja saksalaiset junkkerit palvelijoineen, tarkk'ampujat ja valtakunnan lippu. Vuorelta ammuttiin herkeämättä; arkkipiispa ja muut piispat olivat hänen majesteettiansa vastassa, ja kun hän siten oli saapunut linnan portille, pysähtyivät huovit tie- ja katuvieriin, mutta kaikki herrasväki, sekä ruotsalainen että saksalainen, seurasi kuninkaallista majesteettia linnaan.

Kansanjoukko oli tunkeutunut jäljessä niin kauas kuin oli päässyt; nyt se hajaantui kaikkiin suuntiin; sinä päivänä, ei enää ollut mitään nähtävää.

Maunu laski Jensin kadulle lausuen: "Nyt saat käydä omin jaloin."

"Jospa olisin kuninkaan hovipoika", vastasi tämä, "hei kuinka minä ratsastaisin."

"Äiti, minä näin kuninkaan, ja hän nyökäytti päätään minulle", sanoi tyttö, "ja minä vastasin.",

"Sen olet ehkä uneksinut", tuumaili äiti, "mutta nyt menemme saamaan jotakin suuhumme."

Mukanaan tuomansa eväskontin olivat he piilottaneet erään tallin seimeen, mutta kun perheen piti asettuman aterioimaan, talutti renki hevoset talliin; he saivat lähteä muualle, siellä ei ollut sijaa heille.

"Mennään kaupungin ulkopuolelle", sanoi Maunu. "Nyt voi oleksia joka pensaan juuressa."

He olivat juuri lähtemäisillään, kun vanhus taas seisoi heidän edessään.

"Minne matka?" kysyi hän.

"Metsään syömään ja nukkumaan."

"Seuratkaa minua, saatte tilaisuuden kumpaiseenkin."

"Mutta jopa olette kummallinen", sanoi Maunu vähän pelokkaasti. "Ette edes tunne meitä."

Vanhus nauroi. "Sanokaa minua Simon mestariksi", vastasi hän. "Minä olen kuninkaan kultaseppä. Minulla ei ole tuttuja kaupungissa, ja sentähden voin kernaasti puhella teidän kanssanne."

Näin sanottuaan otti hän poikaa kädestä lisäten: "Seuratkaa nyt, ettemme eksy toisistamme."

Ei siinä ollut miettimisen aikaa; Simon mestari ja Jens pujottelivat niin näppärästi tulevien ja menevien, ajavien ja ratsastavien välitse, että Maunu ja Inga, joilla oli tyttö välissään, vaivoin saattoivat heitä seurata.

He poikkesivat itäpuolelle eräälle sivukadulle, jolla oli verrattain vähän väkeä; siellä he pysähtyivät erään matalassa aitauksessa olevan portin eteen, Simon mestari otti suuren avaimen taskustaan ja aukaisi sen viitaten seuralaisiansa tulemaan sisään sekä sulki taas portin sisäpuolelta.

He olivat pienessä puutarhassa, jossa oli paljon kukkia ja puita.

"Kuinka täällä on näin tyhjää?" rohkeni Maunu kysyä.

"Talon omistaja ei tahdo tänne vierasta väkeä."

"Hän on luultavasti joku suuri herra", tuumaili Jens.

"Kuningas."

Ei salaman iskukaan olisi saanut suurempaa hämmästystä aikaan; neuvottomina he katselivat toisiaan, eikä kukaan uskaltanut virkkaa sanaakaan.

Puutarhan ylisessä päässä oli pieni taiteellinen rakennus, joka muistutti ylösalaisin käännettyä porkkanaa tai kirkontornia.

"Missä kirkko on, äiti?" kysyi Kaarina.

"Luultavasti maan alla", kuiskasi tämä.

Simon mestari aukaisi pienen sivuoven ja käski vierastensa astua sisään.

He tulivat jotenkin suureen, vilvakkaan huoneeseen, jossa oli monta pientä ikkuna-aukkoa; katto oli suurista palkeista, seinät höylätyistä laudoista, ja niissä oli hiilipiirustuksia, joiden merkitystä vastatulleet vieraamme eivät voineet käsittää.

Eräässä nurkassa oli suuri liesi, vastaisella puolella kaappi, joka täytti puolen seinää. Keskellä lattiaa oli pitkulainen, yksinkertainen puupöytä ja sen ympärillä useita tuoleja, joissa oli korkeat selkänojat. Siinä koko kalusto.

"Syökäämme nyt; istukaa, hyvät ystävät", sanoi Simon mestari mennen kaappinsa luo, jonka aukaisi ottaen sieltä esiin yhtä ja toista.

Maunu nyhjäisi Ingaa kylkeen, ja nälkä lopetti pian kaikki epäilykset; eväskontti avattiin, ja Maunun linkkuveitsellä leikattiin ahkerasti leipää ja silavaa, kunnes jokainen oli saanut itselleen riittävän viipaleen.

Simon mestari oli kantanut pöydälleen lintupaistia, lyypekkiläistä liikkiötä, voita, hienoa leipää ja kaksi pulloa viiniä; hänelläkin näytti olevan hyvä ruokahalu, hän söi ja joi sanaa puhumatta, luoden aina silloin-tällöin salavihkaa silmäyksen toisella puolen pöytää istuviin vieraisiinsa.

Kun kiivain nälkä oli tyydytetty, alkoi huoviperhe kuiskutella keskenään; janon vaatimukset alkoivat nyt käydä tuntuviksi.

"Oven ulkopuolella on sanko, ja lähteen löydät kyllä", sanoi Simon mestari Jensille.

Tämä kiirehti sukkelaan ulos.

"Tule tänne, Maunu, saat pikarillisen viiniä."

Maunu kumarsi raapaisten lattiaakin jalallaan; sitten hän astui hämillään lähemmäksi. Mutta kun hän oli tyhjentänyt lasin, maiskutti hän suutansa ja sanoi: "Sehän oli oikein taivaallista."

"Tule sinäkin, Inga, saamaan."

Inga niiasi ja hypisteli esiliinaansa.

Viini oli antanut Maunulle uutta rohkeutta, ja hän sanoi:

"Älä ole tyhmä, Inga, et semmoista toiste eläissäsi saa."

Kun Inga oli tyhjentänyt lasinsa, levisi iloinen hymyily hänen kasvoilleen.

"Se oli viiniä se", sanoi hän.

"Kaarinakin saa maistaa sitä."

Pieni, kaino tyttö ei tahtonut mennä Simon mestarin luo, äidin täytyi ottaa viinilasi ja antaa se hänelle; mutta juotuansa reipastui hänkin, meni itsestään mestarin luo, ojensi kätensä ja lausui:

"Kiitoksia paljon!"

Sillä aikaa oli Jens tullut vesisankoineen. Isännän viittauksesta meni hänkin saamaan osansa, mutta juotuansa ei hän jättänytkään maljaa heti takaisin, vaan piti sen suunsa edessä saadakseen viimeisenkin pisaran.

"Sinähän haluaisit saada enemmän", sanoi Simon.

"Niin", vastasi poika ja astui askeleen lähemmäksi.

"Odotahan; kas tässä, Inga äiti, jakakaa keskenänne mitä aamiaisestani on tähteitä. Tässä pullossa on vielä viiniä teille jokaiselle; älkää pelätkö, ei se päihdytä."

Senjälkeen meni hän puutarhaan kukkiensa luo jättäen vieraansa rauhassa tyhjentämään ruokapöytää. Niin hienoja ja oivallisia ruokia he eivät olleet koskaan maistaneet, ja kun he lopuksi saivat viinin, niin oikeinpa he kuvailivat olevansa paratiisin yrttitarhassa.

Kaarina nukkui heti Ingan polville. Maunu pani eväskontin päänsä alle, äiti nojautui häneen, ja kohta olivat kaikki kolme umpi-unessa; mutta Jensillä ei ollut halua siihen, hän meni puutarhaan ja löysi pian Simon mestarin, joka juuri oli ulos lähtemässä.

"Mitä, oletko sinä täällä taas?" kysyi hän katsoen suopeasti kaunista poikaa.

"En minä tahdo nukkua", vastasi tämä, "minä tahdon ulos katsomaan, minkätähden ne taas niin ampuvat."

"Tulehan mukaan, niin saat nähdä sekä kuningattaren että prinsessat."

Jens ei vitkastellut, ja käsikädessä he lähtivät linnaan päin.

"Onko kuningaskin mukana?" kysyi poika.

"Ei, hän on linnassa; siellä puhalletaan pasuunaa ja leikitään kaikenmoisia leikkejä kuninkaallisen majesteetin huviksi. Katsoppas, tuolla ne tulevat mäkeä alas; pysähdytään tähän, niin näemme ne paraiten."

Ja Jens näki pitkän kulkueen herroja ja naisia ratsastavan hiljalleen eteenpäin. Ympärillänsä kuuli hän puheltavan:

"Tuo on leskikuningatar, niin nuori ja kaunis; katsoppas, hän pyyhkii silmiänsä... niin, niin, hänen onnensa oli lyhyt..."

"Tuo tuossa on neiti Sofia; no hänestä ei ainakaan voi sanoa, että hän on surullinen."

"Sen kyllä luulen", arveli toinen, "hänellähän on lemmittynsä aivan lähellänsä. Katso, kuinka rakkaita silmäyksiä Maunu herra heittää häneen; hän tuumii kai pian viedä hänet kanssansa Saksiin."

"Tuo on prinsessa Cecilia; hyi sitä ilkiötä! Hän on kauniin niistä kaikista."

"Hänen tähtensä ei prinsessa Elisabet ehkä olekkaan matkassa."

Kultaa ja helmiä, kalliita kiviä ja kimaltelevia töyhtöjä, kaikki nämä ilta-auringon valaisemina saattoivat tuon loistavan kulkueen melkein tenhoavaksi. Haudan hiljaisuus vallitsi väkijoukossa, joka suu auki katseli, kun korkea herrasväki kulki linnaan tykkien jymistessä; kohta sen jälkeen tuli sieltä yliairut ja suuri joukko sotilaita.

Airut pysähtyi ensin linnanpihalle, sitten kaupungin kaikille kaduille, ja kuulutti kaikkialla kuninkaallisen majesteetin rauhan.

"Nyt menemme kotiin", sanoi Simon mestari, "omaisesi ehkä kummastelevat, mihin sinä olet joutunut."

"Minä luulen, että he makaavat", vastasi poika.

Mutta matkalla hän oli aivan uupumaton utelemaan huomispäivän tapauksia, tulisiko "huomenna vielä koreampaa kuin tänään".

"Huomenna", sanoi Simon mestari, "menevät ensin kuninkaan veljet linnaan herttuallisissa pukimissaan, joihin kuuluu helmillä ja jalokivillä koristettu nuttu ja sen päällä musta samettikaapu sekä kruunu päässä. Kun he saapuvat kuninkaallisen majesteetin luo, tulee heidän kumartaa syvään ja tervehtiä häntä herranaan, kuninkaanaan ja korkeana esivaltanaan. Sitten tulee heidän toivottaa hänelle pitkää hallitusaikaa, luvata hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja vahvistaa se alamaisella ja ruhtinaallisella valallansa.

"Kun kuninkaallinen majesteetti on tämän kaiken armollisesti vastaanottanut, tulee vierasten valtain lähettilästen, Saksin herttuan Maunun ja valtakunnan neuvosten olla saapuvilla sekä seurata kuningasta kirkkoon."

"Mitä sitten tapahtuu?" kysyi poika.

"Sen kerron kohta. Tie linnasta kirkkoon ja aina kuoriin asti on verhottu punaisella veralla, ja molemmin puolin on huoveja vartijoina. Kello kolme lähtee kuningas linnasta, ja silloin ovat sekä hän että herttuat ja kaikki ritarit ja herrat vielä koreampia ja vielä enemmän jalokivissä kuin tänään."

"Mimmoisissa vaatteissa on kuningas?"

"Väljässä liivinutussa, joka on koristettu jalokivillä. Kuninkaallisen majesteetin pään päällä kannetaan punaista samettitelttaa, joka on taiteellisesti kirjaeltu helmillä ja kultanapeilla; sitä kantaa neljä kamarijunkkaria neljän tangon päässä. Lakeijat, jotka tulevat jäljessä, ovat puetut punaiseen, kullalla nyöritettyyn samettiin, selkä- ja rintapuolellaan on heillä Göötan vaakuna kullatusta hopeasta. Henkivartijoilla on selässään ja rinnallaan pyöreä kilpi, siinä kruunu helmistä ja kullasta sekä symboli: _Jehova cui vult dat_, joka merkitsee: Jumala antaa kelle tahtoo. Sivuille on myöskin helmistä ja kullasta neulottu kirjaimet _E.R._"

"Ovatko ne kaikki yhtä koreita?"

"Kamarijunkkareilla, hovipojilla ja ylemmillä sihteereillä on mustat samettinutut, joissa on kultakoristeet kauluksessa ja rinnassa."

"_Käveleekö_ kuningas kirkkoon?"

"Kävelee, mutta ensin tulee Saksin herttua, hänen jäljessään neljä airutta hopeasauvat kädessä, senjälkeen kreivi Gösta Juhonpoika kantaen kulta-avainta, herra Birger Niilonpoika kultaomenaa, herra Peder Brage valtikkaa, herra Sten Eerikinpoika kruunua ja lähinnä hänen majesteettinsa edellä herra Svante Sture kantaen valtakunnan miekkaa. Kuninkaallisen majesteetin jäljessä astuu viisi nuorta herraa kantaen kirkkoon niitä vaatteita, joita kuningas tarvitsee kruunauksen aikana.

"Tämän jälkeen tulevat herttuat ikänsä mukaan ja täydessä juhlapuvussaan lakeijoineen, henkivartijoineen ja palvelijoineen, sitten valtakunnan neuvokset, lähettiläät ja aatelisto yleensä, kaikki samassa järjestyksessä kuin ratsastaessaan kaupunkiin."

"Minä näen heidät, minä näen heidät", huusi vilkas poika.

Näyttipä Simon mestarikin näkevän ne; hän tirkisti eteensä ja jatkoi:

"Kirkon ovesta menevät ensimäiset sisään, mutta arkkipiispa Laurentius ja kaikki piispat ottavat messupuvuissa kuninkaallisen majesteetin vastaan sanoen: Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen. Hosianna korkeudessa! Sitten pidetään rukous.

"Senjälkeen menee kuningas kirkkoon, hänen edellään käyvät piispat laulaen responsoriumia, hän astuu kuorin puolelle kuninkaalliselle istuimelleen, herttuat pysähtyvät vähän ulommas heille määrätyille tuoleille. Sitten tulee leskikuningatar mustassa samettipuvussa neitosineen ja rouvineen, senjälkeen neidit, kuninkaan sisaret, puvut kultakankaista ja kruunut päässä; urut soivat, ja kirkkopiha on täynnä sotilaita."

"Mistä tiedätte tuon kaiken?" kysyi poika ihmetellen.

"Senjälkeen saarnaa arkkipiispa, kuningas menee kuoriin, jossa kaikki on verhottu punaisella veralla, ja tämä tapahtuu samoilla juhlamenoilla ja ohjeilla kuin ennenkin; sitten astuu hän alttarin oikealle puolelle valmistettuun kamariin, joka on verhottuna silkkikankaalla. Sillaikaa laulavat kuorilaulajat ja torvet soivat.

"Kun kuninkaallinen majesteetti on muuttanut vaatteensa, tulee hän kamarista kantaen käsissään kullattua maljaa täynnä saksalaisia taalereita; sen hän asettaa alttarille piispojen kesken jaettavaksi; kuninkaallinen majesteetti menee rukoustuoliin, polvistuu ja rukoilee, samoin piispat alttarilla sekä koko seurakunta kuorissa ja sen ulkopuolella.

"Vexiön piispa, Niilo herra, nousee saarnastuoliin ja kehottaa valtakunnan säätyjä rukoilemaan Jumalalta siunausta siihen toimitukseen, joka nyt on tapahtuva. Taas pidetään rukous. Geflen piispa puhuu Roomalais-epistolan 13:nnen luvun johdosta, ja arkkipiispa kysyy kuninkaalliselta majesteetilta, tahtooko hän valalla sitoutua noudattamaan niitä artikkeleita, jotka hän luettelee:

"Pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa, puolustamaan ja voimassa pitämään oikeata uskontoa, poistamaan kaikki väärät opit, kerettiläisyyden, valheen ja Jumalan pilkkaamisen.

"Kuningas vastaa tähän: tahdon.

"Rakastamaan ja kunnioittamaan alamaisiasi, köyhiä ja rikkaita, pitämään pyhinä Ruotsin lait sekä suojelemaan ja varjelemaan kaikenlaista väkivaltaa ja vääryyttä vastaan kaikkia, jotka elävät hyvin ja ovat hurskaita, mutta sitävastoin kurittamaan ja rankaisemaan jokaista, joka pahoin tekee ja rikkoo lakia.

"Kuninkaallinen majesteetti vastaa: tahdon.

"Sitten tekee kuninkaallinen majesteetti valansa, jonka arkkipiispa hänelle sanelee, sekä sanoo lopuksi:

"Kaiken tämän tahdon Jumalan avulla pitää.

"Arkkipiispa lukee vielä rukouksen, senjälkeen riisutaan kuninkaallinen majesteetti miehustaan asti ja hän on polvistuneena rukoustuoliinsa piispan voidellessa häntä ensin rinnan puolelta ja koko ajan rukoiltaessa.

"Senjälkeen voidellaan hartiat ja olkapäät, vihdoin käsivarret ja kädet. Mutta kun kuninkaallinen majesteetti on voideltu ja häntä taas puetaan, lukee arkkipiispa vieläkin rukouksen. Kuningas puetaan valkeaan liivinuttuun, piispa vetää hansikkaat hänen käteensä, panee sormuksen hänen sormeensa ja sitoo miekan hänen vyöllensä rukoillen koko ajan.

"Sitten puetaan kuninkaallinen majesteetti suureen kuninkaalliseen viittaan, ja hän seisoo miekka kädessä, kun pastori Hannu Tukholmasta selittää Mattheuksen ev. 16:nnen luvun. Sitten saattavat arkkipiispa oikealla ja Peder herra Vesteråsista vasemmalla puolella kuninkaan teltan alla rukoustuolista kuninkaalliselle istuimelle, joka seisoo korkealla paikalla keskellä kuoria ja on kallisarvoisesti koristettu sekä peitetty punaisella veralla; tuoli ja sen alusta ovat verhotut kultakankaalla.

"Valtaistuimen yläpuolella riippuu silkkiteltta, siinä valtakunnan vaakuna ja muita koreuksia. Kun kuningas istuu valtaistuimella, sekä ruhtinaat, valtakunnan neuvokset ja piispat seisovat siinä ympärillä, ottaa arkkipiispa kruunun Sten herralta, panee sen kuninkaallisen majesteetin päähän ja rukoilee.

"Tämän jälkeen tervehtivät kaikki häntä kuninkaanansa, ja kansa riemuitsee ja huutaa.

"Sitten antaa piispa hänelle valtikan, omenan ja viimeksi valtakunnan miekan, aina rukoillen ja Jumalaa avuksi huutaen."

Simon mestari pyyhki otsaansa; hän oli aivan hiessä ja näytti kokonaan unohtaneen pienen ihmettelevän kuulijansa.

"Kun kuningas sitten majesteetillisena istuu valtaistuimella", jatkoi hän, "pitäen valtakunnan miekkaa oikeassa kädessään sekä omenaa ja valtikkaa vasemmassa, ja katsoo suosiollisesti seurakuntaa ympärillänsä, huutaa airut, joka seisoo korokkeella valtaistuimen takana:

"Nyt on suurivaltaisin, jalosukuinen ruhtinas ja herra Eerik XIV voideltu ja kutsuttu Ruotsin kuninkaaksi.

"Tämä huuto kaikuu kirkossa kahdesti, ja aatelisto ynnä rahvas vastaavat:

"Jumala suokoon kuninkaallemme onnea, autuutta ja pitkän hallitusajan!

"Torvet soivat kirkossa sekä ulkona, ja ampuminen alkaa.

"Arkkipiispa lukee siunauksen alttarilta, ja sitten on kaikki hiljaa.

"Silloin astuu Juhana, Suomen herttua, kuninkaan luo, polvistuu, ottaa kruunun päästänsä, lupaa kuninkaalliselle majesteetille kuuliaisuutta ja apua vahvistaen sen ruhtinaallisella valallansa käsivarsi kohotettuna ja sormi ojennettuna taivaaseen päin, kanslerin sanellessa hänelle.

"Valan vannottuansa astuu hän lähemmä valtaistuinta ja polvistuu taas, jolloin kuningas ojentaa hänelle kätensä armonosoitukseksi, koskettaa häntä poskeen ja pyytää häntä nousemaan ylös; silloin hän taas tekee syvimmän kumarruksensa ja poistuu.

"Samoin tekevät herttuat Maunu ja Kaarle; jälkimäinen on kuitenkin liian nuori valaa vannomaan, jonka tähden kuninkaallinen majesteetti antaa hänen suosiollisesti mennä.

"Lopuksi tapahtuvat kreivi- ja vapaaherranimitykset, mutta niiden kanssa ei minulla ole mitään tekemistä."

Simon mestari henkäisi syvään. "Ajatteleppas, etten takertunut missään", tuumi hän, "nyt voin olla varma huomispäivästä."

Silloin sattuivat hänen silmänsä töllistävään ja ihmettelevään Jensiin, ja hän naurahti makeasti. "Minun tulee valvoa kirkossa huomenna, ymmärrätkö, ja nyt olet saanut tietää miten kaikki tapahtuu. Mutta ei sinun kannata koettaa päästä sinne."

Heidän palatessaan kotia oli huoviperhe vielä sikeässä unessa.