Part 9

"Ei, niin, teidän armonne!" -- vastasi drotsi Pietari pelkäämättä. "Täällä hän on teidän vieraanne ja aseeton, ja valtakunnan laki suojelee häntä. Minä en nyt vielä voi mainita hänenkään nimeään. En voi panna ketään syytteeseen ennenkuin minulla on todisteet, herra kuningas!"

"Muistakaa kenen kanssa puhutte!" -- keskeytti hänet kuningas, koettaen turhaan ankaralla ja käskevällä äänellään peittää levottomuuttaan. -- "Mitä muuta voitte kertoa?"

"Jos sallitte minun nyt puhua asiasta, joka koskee minua itseäni, niin voin valantehneen todistajan avulla näyttää toteen, että salainen tuomioistuin on tänä yönä päättänyt kuolemani, estääkseen minun ilmaisemasta, mitä tiesin kavaltajista, ja voidakseen rauhassa toteuttaa kruunulle ja valtakunnalle niin turmiolliset aikeensa."

"Mitä? Kuka täällä uskaltaa tuomita kuolemaan minun tietämättäni. Minä olen tuominnut teidät vankeuteen, se on totta. Mutta ennenkuin tuomitsen teidät kuolemaan, tahdon pohtia asiata. Ensin pääasiaan! Tahdon tietää mitkä ne rikokselliset aikeet kruunua ja valtakuntaa vastaan ovat, joiden jälillä te luulette olevanne. Kuka niistä on kuullut?"

"Minun uskollinen aseenkantajani, Klaus Skirmen. Minä olen ottanut hänet mukaani. Hän on tuolla ulkona ja on valmis valallaan vahvistamaan sanansa."

"Antaa hänen tulla!" käski kuningas.

Drotsi Pietari aukaisi oven ja viittasi. Reippaana ja rohkeana astui nuori aseenkantaja sisään ja kertoi lyhyesti ja selvästi mitä oli kuullut oviverhon takaa. Kun kuningas oli kuunnellut loppuun, ojensi hän miekkansa ristikahvan häntä kohti. "Vanno!" sanoi hän. -- "Vanno, ettet ole täällä lausunut ainoatakaan valheellista sanaa herrasi pelastukseksi!"

"Niin totta kuin Herra ja Pyhä Neitsyt minua auttakoot!" sanoi Klaus Skirmen kovalla ja varmalla äänellä, laskien kätensä miekankahvalle.

"Hyvä! Nyt voit mennä!"

Klaus Skirmen kumarsi äänettömästi ja poistui, luotuaan osanottavan silmäyksen herraansa.

"Kamaripalvelija Raanekin mukana?" sanoi kuningas miettiväisesti. -- "No niin, siihen on hänellä oikeus. Pahimmatkin kapinalliset puheensa hän on lausunut minun suostumuksellani, urkkiakseen toisia. Tänään hän tekee minulle kaikesta selvän."

"Varokaa häntä, herra kuningas! Minä en luota häneen."

"Mutta minä luotan häneen. Ei sanaakaan hänestä! Minä tiedän, että te vihaatte häntä. Olemme jo kauan tunteneet herttuan ja hänen ystäviensä tyytymättömyyden, mutta mitkä ovat heidän aikomuksensa?"

"Minun luullakseni samanlainen valtiokeikaus, kuin se, jonka teidän armonne itse marski Andersenin ja Jaakko kreivin kanssa pani toimeen Ruotsissa."

"Epäilyksiä ja yhä vain epäilyksiä! Jos ette tiedä mitään varmasti, niin mitä auttavat teidän viittauksenne ja varoituksenne? Jos täällä maassa on pettureita ja majesteettirikoksentekijöitä, jotka vielä päälle päätteeksi uskaltavat tunkeutua vieraiksi linnaan, niin ottakaa heidät kiinni ja hakekaa teloittajat! -- On jo aika näyttää uppiniskaisille herroille, että meillä täällä on yhtä terävät miekat kuin Ruotsissa."

"Muistakaa, herra kuningas, että se valtaistuin, jonka ruotsalaisten veriset kirveet laittomasti pystyttivät, ei ollut vanha ja oikeudenmukainen, vaan anastettu, ja kapinalliset asettivat sen valtakunnan lakien ja kuningasvallan raunioille. Jos kruunun laillisuus ja majesteetin pyhyys tahdotaan säilyttää loukkaamattomana, niin on laki yksin sen tuki, eikä täällä tule kysymykseenkään tukahuttaa kapinaa hirmuvaltaisella ja julmalla verilöylyllä."

"Mitä sinä sitten vaadit minun tekemään? -- Sano suoraan, urhokas drotsi Pietari!" -- sanoi kuningas huolissaan. -- "Sinä olet rehellinen alamainen. Tahdon unohtaa mitä oli välillämme. Nyt, sano suoraan, mitä nyt on tehtävä?"

"Minun ymmärtääkseni, herra kuningas, on viisainta, että pysymme aivan rauhallisina, emmekä vähimmälläkään tavalla ole tietävinämme, että semmoiset kavaltajat ovat keskellämme. Danehoven ajaksi asetamme yöksi kaksinkertaisen vartion, mutta seurustelemme kaikella kohteliaisuudella ylhäisten vieraiden kanssa. Antaa Danehoven asioiden kulkea rauhallista kulkuaan, elkäämme levottomuudella loukatko vastapuoluetta. Laillisesti valitut sovintotuomarit saavat valallaan ja omantunnon mukaisesti ratkaista riita-asiat. Mutta kun herttuan asia on ratkaistu, silloin on aika pitää silmällä jokaista kapinallisten askelta. Jos heidän päämiehensä matkustaa maasta pois, niin silloin on luultavaa, että hän hakee vierasta apua ja palajaa sotajoukon etunenässä, ja silloin on heti ryhdyttävä kiireellisiin varustuksiin sen estämiseksi. Jos hän rauhallisena vetäytyy takaisin linnaansa, niin ei meillä aluksi ole mitään pelättävää, sillä silloin on myrsky ohitse, ja silloin voimme ehkä vielä rauhallisesti ja voimakkaasti, mutta ennen kaikkea ankaralla oikeudenmukaisuudella pelastaa maan ja valtakunnan."

"Drotsi Pietari, te olette helmi minun kruunussani! Ja minä olen hullu, jos heitän sen luotani oikun tähden!" sanoi kuningas nyt rauhoittuneena ja taputti häntä ystävällisesti olkapäälle. -- "Se käsky, jonka eilen pahalla tuulella ollessani julkaisin -- --"

"Sen tuon tässä teille, herrani ja kuninkaani, kuullakseni sen vahvistuksen tai kumoamisen teidän omasta suustanne."

"Mitä hittoa! Onko se sinun kädessäsi, eikä kaupungin voudilla. Totisesti, jos voit olla yhtä ovela silloin kun kuninkaasi asia on kysymyksessä kuin nyt itsesi suhteen, niin oletpa kullan arvoinen, Pietari Hessel! Anna tänne!"

Drotsi Pietari ojensi hänelle vangitsemiskäskyn. Kuningas repi sen rikki ja heitti sen lattialle, sanoen hymyillen ja leikillisellä äänellä: "Kas niin, siinä ovat vankilamuurinne, uskollinen drotsini. Minä näen, että voin luottaa teihin suurissa asioissa, enkä senvuoksi tahdo vaatia teitä tilille pikkuasioista. Koska siis täällä ei ole vaaraa pelättävissä, ja te lupaatte varustautua vastaisten varalle, niin minä tahdon seurata teidän neuvoanne ja pysyä aluksi rauhallisena. Mutta tunnustakaa nyt minulle suoraan, nuori, uljas herra ritarini", jatkoi hän, näennäisesti välinpitämättömällä äänellä, "voitteko kehua olevanne tuttavallisemmassa suhteessa erääseen kauniiseen naiseen, jonka värejä te kannatte? -- No, elkää punastuko! Ei kukaan tiedä paremmin kuin minä, miten hurmaava hän väliin voi olla, enkä minä kuolemaan tuomitse rakastuneen sanan, rohkean katseen, enkä salaisen kädenpuristuksenkaan tähden. Tunnenpa melkoisen hyvästi kauniimman sukupuolen: ei ankarin eikä kunniallisinkaan ole kylmä nuorta, rakastettavaa ritaria kohtaan, jolla on sekä viisautta, että hienot ja ylhäiset tavat. Olette kai huomannut, että minä en pane niin suurta merkitystä sellaisiin pikku-asioihin, ja että itsekin usein unohdan kruunun taakan ja majesteetin ankaran arvokkaisuuden yhden tai toisen hupaisen seikkailun vuoksi."

Tämä puhe kohotti hehkuvan punan drotsi Pietarin kasvoille, ja häntä hävetti katsoa kuninkaaseen, joka alentui tuommoista puhumaan. Viimeinkin hän tointui ja katseli kuninkaan kasvoilla ilmenevää viekasta ja levotonta hymyilyä puoleksi loukatulla ylpeydellä, ylenkatseella ja salaisella kauhulla, joka ei jäänyt hänen oikulliselta ja epävakaiselta hallitsijaltaan huomaamatta. Hän laski kätensä totisena rinnalleen ja vaikeni.

"Kas niin! Ymmärrättehän toki leikkiä?" sanoi kuningas äkkiä totisena. "Mutta se ei taida sietää leikinlaskua. Jos ritari palvelee naista kunnioittaen, ei se kuninkaaseen kuulu. Kylliksi siitä asiasta. Mitä tyytymättömiin tulee, vastaatte te siis minulle siitä, että täällä ei ole vaaraa tarjona. Te ryhdytte tarvittaviin toimenpiteisiin linnan ja Danehoven vartioimisesta! Niin pian kuin se on lopussa, pidätte te silmällä päämiestä, ja heti kun hän astuu jalallaan skonelaiselle pohjalle, on hän meidän vankimme!"

"Kuitenkin ainoastaan siinä tapauksessa, teidän armonne, että saamme ne tiedot, joita minä vielä odotan?" huomautti drotsi Pietari. -- "Niin väkivaltaisiin toimenpiteisiin voivat ainoastaan pakoittavimmat olosuhteet oikeuttaa, silloinkun todennäköisyys lähenee varmuutta, ja valtakunnan laki ja oikeus --"

"Vaiti siitä!" huudahti kuningas kiivaasti: -- "Ei mikään laki estä minun kättäni ulottumasta kavaltajiin. Drotsi Pietari, te olette minun mielestäni liian omantunnon mukainen; mutta kylliksi siitä nykyhetkellä. Toimikaa tarmokkaasti ja varovaisesti! Todistukseksi siitä, että minä vielä nyt niinkuin ennenkin pidän teitä yhtenä viisaimmista ja kunnollisimmista palvelijoistani, vastaanottakaa tämä kunnialahja!" Tämän sanoessaan hän irroitti suuret, jalokivillä koristetut kultakäätynsä ja kiinnitti ne drotsin kaulaan, ojentaen hänelle kätensä suudeltavaksi.

Ääneti ja katkerasti tuntien, ettei voinut niin hartaasti kuin sitä toivoikin, sydämestään kunnioittaa sitä ihmiskättä, joka kantoi pyhää kuninkaallista valtikkaa, taivutti ritari puoleksi polveaan lattiaa vastaan ja kosketti kevyesti huulillaan kuninkaan kättä. Sitten hän nousi ja odotti merkkiä poistuakseen.

"Vielä sana!" -- alkoi kuningas puhua. "Minä tiedän, että te olette kauan epäillyt kamaripalvelija Raane Jonsenia, jota te ette kärsi. Te olette yllättänyt hänet kevytmielisessä seikkailussa ja vangituttanut hänet. Hän pakeni ja turvautui minun armoihini. Minä olen päästänyt hänet vapaaksi. Annetaan sen asian unohtua! Mutta miksi te yhä epäilette häntä, vielä nytkin, kuultuanne, että hän vain näön vuoksi seurustelee vihollisieni kanssa, salaisesti palvellakseen sillä minua?"

"Suoraan sanoen, herra kuningas, ne toimet, joihin häntä käytetään, eivät ole hänelle kunniaksi, ja semmoiseen kaksimieliseen ihmiseen ei kenenkään pidä luottaa. Toiminnastaan Möllerupissa käydessään hän ei ole kertonut teille, ehkä Martti mestari voi antaa paremmat tiedot siitä."

"Lähetä pikaviesti hakemaan tänne Antvorskovin hurskas ja viisas herra!" -- sanoi kuningas. -- "Minä tahdon selvyyttä asiaan, ja se mies voi sanoa meille enemmänkin."

"Hän on jo matkalla ja saapunee tänne ennen päivällistä. Mutta minä näin kamaripalvelijan henkivartiosalissa, hän on kyllä siksi viekas, että voi puhdistautua. Mutta minä pyydän teitä, herra kuningas, elkää uskoko häntä liiaksi. Muistakaa, että hän on Stig Andersenin onnettoman vaimon sisarenpoika!"

"Hyvä!" -- vastasi kuningas kalveten. "Siitä ei teidän tarvitse muistuttaa minua. Ovathan uljas ritari Jon, ja teidän tuleva appi-isännekin, Flynderborgin Lave ritari, samaa sukua. Niin kauan kuin Raane uskollisesti palvelee minua, ei minulla ole minkäänlaista syytä epäillä häntä. Paljaalla rehellisyydellä ei maailmassa päästä pitkälle. Viekaskin palvelija on välistä tarpeen. Mutta kylliksi siitä! Nyt menkää, rehellinen Pietari drotsini", sanoi kuningas äkkiä lempeästi ja tuttavallisesti. -- "Näyttäkää nyt, että olette luottamukseni ansainnut. Ilmoittakaa kaikesta Jon ritarille ja David Thorstensonille ja neuvotelkaa heidän kanssansa. Jumalan haltuun!"

Kuningas kääntyi äkisti ja drotsi Pietari poistui. Vartiosalissa oli ritari Laven sijalla hänen sukulaisensa ritari Jon Litle. Hän oli pieni lujarakenteinen mies, hänen lyhyet, suorat hiuksensa olivat aivan harmaat, ja hänen liikkeensä vilkkaat, melkein nuorekkaat. Hänen viisaat, läpitunkevat silmänsä ja ankara sotaherrankatseensa, sekä se lyhyt voimakas puhetapa, jota hän useimmiten käytti, ilmaisivat vanhaa sotilasta ja käskijää, ja mahtavimpien henkivartioiden rinnalla, ulkonaisesta komeudesta huolimatta, hän jo paljaalla esiintymisensä ylevämmyydellä osoitti olevansa ensimäinen henkivartiopäällikkö ja ylin valtakunnanneuvos. Tämä mahtava mies, jota nuori drotsi kunnioitti ja rakasti isällisenä ystävänä, oli tänä aamuna harvinaisen aikaiseen lähtenyt linnaan ja ottanut haltuunsa sukulaisensa paikan henkivartiopäällikkönä. Hänelle oli jo kerrottu siitä vaarasta, josta drotsi Pietari nyt oli niin onnellisesti pelastunut. Seisoessaan totisesti keskustellen kaupunginvoudin kanssa, hän näki drotsi Pietarin astuvan ulos kuninkaallisten huoneiden ovesta, kuninkaan tunnettu kultakääty kaulallaan. Sydämellisesti iloiten hän astui drotsi Pietaria vastaan ja pudisti osanottavasti hänen kättään. Kyyneleet kimaltelivat hänen ankarissa silmissään; mutta sanomatta sanaakaan nuorelle ystävälleen, hän kääntyi rauhallisesti ja hymyillen kaupunginvoudin puoleen. "Niin kuin näette, hyvä voutini!" -- sanoi hän melkein välinpitämättömällä äänellä. -- "Herra drotsi Pietari Hessel tuo mukanaan uuden osoitteen kuninkaan armosta ja suosiosta. Kaikki oli väärinkäsitystä. Te olette erehtynyt: mutta siihen olivat olosuhteet syynä. Mene Jumalan haltuun!"

Vouti kumarti poistuessaan ääneti ja kunnioittavasti sekä vanhalle ritarille, että drotsi Pietarille.

"Voitteko keskustella kanssani tunnin ajan ennen Danehoven alkua, herra valtioneuvos!" -- kysyi drotsi Pietari. -- "Minulla on teille tärkeitä asioita ilmoitettavana."

"Kyllä, kun ensiksi olen puhunut kuninkaan kanssa. Odottakaa minua puolen tunnin päästä kotonani! Thorstenson on täällä. Linnanvartio on kaksinkertainen. Ei ole vaaraa. Pysykäämme vain rauhallisina ja tyyninä."

Tämän sanottuaan hän kääntyi nopeasti, ja annettuaan viittauksen yhdelle henkivartioista, hän astui heti kuninkaan huoneisiin.

Ritari, jolle vanha herra oli antanut tuon viittauksen, oli kookas ja tummanverinen, hänen pitkä, tummanruskea huulipartansa ulottui kahtena palmikkona kaulukselle ja yhtyi siellä tuuheaan tiheäkähäräiseen poskipartaan, joka melkein puoleksi peitti vielä jotensakin nuorekkaat, mutta laihat ja voimakkaat soturinkasvot. Hänen tummanruskeat silmänsä olivat täynnä tulta ja ne kuvastelivat kiivautta ja intohimoisuutta. Hän otti henkivartiopäällikkyyden valtaneuvoksen poissaollessa, asettuen lähimmäksi kuninkaan huoneisiin vievää ovea. Se oli ritari David Thorstenson. Drotsi Pietari lähestyi häntä toverillisen ystävän tavoin, ojentaen hänelle kätensä. He vaihtoivat pari sanaa keskenään. Ritari nyökäytti päällään, heittäen terävän katseen ovelle. Sitten drotsi Pietari tervehti tarkkaavaisia henkivartioita ja poistui nopein askelin henkivartiosalista, kuitenkin osoittamatta kiirettä ja levottomuutta. Missä hän vain kulki, astuivat palvelijat ja hoviväki kunnioittavasti syrjään, katsellen häntä ihmetellen ja uteliaina. Huhu siitä, että jotakin tavattomampaa oli tapahtunut, ja että drotsi Hessel, kuningattaren mahtava suosikki, olisi joutunut epäsuosioon, oli saattanut koko linnanväen liikkeelle. Nyt koettivat kaikki kokkipojat, palvelijat ja keittiötytöt kilvan päästä häntä näkemään, kun hän astui alas linnanportaita, kuninkaan suuri kultakääty rinnallaan.

Nuori drotsi ei ollut ensi kertaa ihmisten huomion esineenä, eikä se myöskään ollut hänelle vastenmielistä. Hän ei voinut kieltää sitä, että se oli hänelle melkein mieluista, vaikka hän siellä täällä näkikin yhden ja toisen kuiskailevan tavalla, joka olisi syvästi loukannut häntä, jos hän olisi tiennyt mitä puhuttiin hänen otaksutusta suhteestaan kuningattareen. Mutta ne uteliaat katseet, jotka häntä tarkastivat, ilmaisivat kuitenkin enimmäkseen kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta, ja hänen komeaa, ryhdikästä ulkomuotoansa näkyivät kaikki somat neitoset erityisesti ihailevan. Linnanportilla hän kohtasi joukon vieraita ritareita ja ylhäisiä herroja, joita ihmeekseen näki näin aikaisin liikkeellä. Heidän joukossaan hän huomasi herttua Waldemarin ja kamaripalvelija Raanen. He eivät olleet häntä näkevinään, ja drotsi Pietari astui tyynesti edelleen, tuntien salaisella ylpeydellä astuvansa voittajana heidän ohitsensa. Kuitenkin varoi hän tarkasti osoittamasta sitä kasvojensa ilmeillä tai liikkeillä. Hän astui ääneti ja totisena heidän ohitsensa, tervehtien heitä kylmästi, mutta ritarillisella kohteliaisuudella, johonka he myöskin näennäisen kohteliaasti vastasivat, osoittamatta vähintäkään vastenmielisyyttä tai hämmästystä. Aseenkantaja Skirmen oli odottanut herraansa linnanportailla ja seurasi nyt häntä peittelemättömän iloisen näköisenä. Kulkiessaan herttuan ja Raanen ohi, ei Skirmen voinut olla itsetyytyväisesti hymyilemättä heitä tervehtiessään ja astuessaan tavallista suorempana heidän ohitsensa. Hänen isäntänsä huomasi sen. "Elkäämme riemuitko liian aikaisin, uskollinen, rehellinen Skirmen!" sanoi hän vakavasti. "Meidän vihollisemme ovat vielä mahtavia, ja ylpeys käy usein lankeemuksen edellä. Enpä ole itsekään siitä aivan vapaa. Me olemme kaikki taipuvaisia uhmailemaan onnestamme, mutta se on kiusaus, joka meidän on voitettava!"

Skirmen punastui ja vaikeni. Ylimielinen ilme katosi heti hänen kasvoiltaan, ja hän seurasi ujona ja uskollisena ritarillista herraansa tämän asuntoon.

YHDEKSÄS LUKU.

Drotsi Pietari tapasi haavoitetun vieraansa valveilla ja iloisena. Hän tutki haavan yhdessä kuninkaallisen haavalääkärin kanssa, joka viimeinkin oli saapunut. Kreivi määrättiin pysymään muutaman päivän vuoteessa ja olemaan liikkumatta. Mutta tämä hiljaa oleminen ei ollut kreivi Gerhardin mieleen. Hän neuvotteli lääkärin kanssa pyytäen ainakin kahdeksan päivän kuluttua päästä liikkumaan ja olemaan mukana hovijuhlassa, jolla Danehove lopetettiin. Siitä annettiin hänelle toivoa ja sillä ehdolla hän rauhoittui. Mutta hänelle oli kovana koetuksena se, ettei saisi kahdeksaan päivään juoda viiniä eikä lyhentää aikaansa nauramalla sydämen pohjasta narrinsa kujeille. Drotsi Pietari jätti hänet sitten lääkärinsä ja talonväen hoitoon, pyytäen kreiviä ja hänen seuruettaan olemaan kuin kotonaan hänen talossaan ja suomaan anteeksi hänen poissaolonsa, jonka virkavelvollisuudet vaativat. Sitten hän kiiruhti Jon ritarin asuntoon, johon vanha valtaneuvos vähän senjälkeen saapui. Heillä oli kaksi tuntia kestävä salainen keskustelu erittäin tärkeistä valtiollisista asioista. Sen jälkeen he menivät yhdessä messuun Frue-Kirkeen, jossa koko hovi oli saapuvilla, ja jossa Jon ritarin vaimo, Ingefrid rouva, ja hänen tyttärensä Cecilia, istuivat kuninkaallisessa penkissä, lähinnä kookasta, kaunista Agnes kuningatarta. Kun ritari Jon ja drotsi Pietari astuivat kirkkoon, kääntyivät kaikkien silmät drotsiin ja kuninkaalliseen penkkiin, ja luultiin huomatun heikon punan kohonneen kuningattaren valkoisille poskille, kun hän ohimennen vastasi Jon ritarin ja drotsin tervehdykseen. Heti messun loputtua virtaili ritareita ja hengellisiä herroja suurin joukoin linnan tilavaan ritarisaliin, jossa Danehove oli kokoontuva ensi päivinä. Se vanha tapa, että kokoonnuttiin taivasalla, jäi yhä enemmän unohduksiin, koetettiin siten syrjäyttää porvarit ja talonpojat ottamasta osaa Danehovessa käsiteltäviin asioihin. Tänä päivänä kuningas vain jakoi ja vahvisti muutamia oikeuksia ja lahjoituksia kirkoille ja luostareille. Hän näytti vähän levottomalta ja alakuloiselta, lopettaen toimituksen niin pian kuin mahdollista. Seuraavana päivänä hän ei kiirehtinyt, vaan antoi Danehoven asioitten kulkea tavallista rauhallista kulkuaan. Ne varovaisuustoimenpiteet, joihin ritari Jon, David Thorstenson ja valpas drotsi Pietari olivat ryhtyneet, rauhoittivat kuninkaan täydellisesti, ne eivät myöskään herättäneet erikoisempaa huomiota tyytymättömissä lääniherroissa. Riitaa kuninkaan ja herttua Waldemarin välillä ei tahdottu pitää pää-asiana, vaikka kaikki sitä suurella jännityksellä odottivat. Tämän asian lopullinen ratkaisu oli lykätty Danehoven viimeiseen päivään, 28:teen päivään toukokuuta. Seitsemän edellistä päivää kului lääniherrojen ja talonpoikien välisten mitättömämpien riitaisuuksien ratkaisemisessa, ja aatelismiesten ja hengellisten herrojen alituisten riitojen sovittamisessa, jotka molemmin puolin syyttivät toisiaan väkivaltaisuuksista ja sorrosta, sekä sekaantumisesta toistensa oikeuksiin ja vapauksiin. Maan mahtavimmat hengelliset ja maalliset herrat olivat läsnä näillä Danehoven kuningaskäräjillä. Siellä olivat Lundin arkkipiispa Johan Dros, Aarhuusin piispa Tyge, sekä Viborgin, Riiben, Roeskilden, Odensen ja Börglumin piispat. Nämä hengelliset herrat olivat jo sunnuntaina yhdessä ja yksimielisesti läänitysherrojen ja ritarien kanssa, tai niinkuin sanottiin etevimpien neuvoa seuraten, tehneet sen päätöksen, että valittaisiin kaksitoista viisasta Tanskan miestä valantehneiden neuvostoon, niinkutsuttuun Wortheliin, jotka päättäisivät ja vahvistaisivat kenelle se maa ja omaisuus oikeudenmukaisesti kuuluu, minkä omistuksesta kuningas ja herttua riitelivät. Näihin valantehneisiin oli myöskin vanha, ankara Jon ritari valittu. Ennen kuin tuomio langetettiin, olivat valantehneet joka päivä koolla valtakunnan neuvoston talossa, jossa he lukittujen ovien takana punnitsivat asiaa.

Jon ritarin koti oli suuri ja vierasvarainen, ja siellä vastaanotettiin kaikki ritarillisella kohteliaisuudella. Hän omisti yhden Nyborgin suurimmista taloista, jossa hänen vaimonsa ja tyttärensä asuivat hänen kanssaan Danehoven aikana. Joka ilta kokoontui sinne suuri joukko sekä hengellisiä että maallisia herroja, ja siellä nähtiin yhtä usein herttua Waldemar liittolaisineen kuin drotsi Pietari, David Thorstenson ja muut kuninkaalle uskolliset miehet. Näissä iltaseuroissa nähtiin itse kuningatarkin naistensa ja nuorten prinssien kanssa. Vanha herra oli silloin erityisen iloinen ja puhelias, mutta jos joku tahtoi puhua hänelle sanankaan valtioasioista, vaikeni hän äkkiä, tai rankaisi nenäkkään lavertelijan purevalla ivalla. Siitä hetkestä asti, jona valantehneiden neuvosto kokoontui, ei ritari Jon vastaanottanut ketään luokseen muuta kuin tähän aikaan, jolloin vieraat kokoontuivat hänen kotiinsa, eikä hän puhunut kenenkään kanssa, ei edes drotsi Pietarille, joka tavallisesti joka päivä tuttavallisesti seurusteli hänen kanssaan. Hän olikin selittänyt, että hän ennen Danehoven loppua ei voisi eikä saisi puhua kahdenkesken edes kuninkaan kanssa.

Päivää ennen Danehoven päättymistä istui ritari Jon viimeistä kertaa valantehneiden neuvostossa lukittujen ovien takana. Hovimestaria oli ankarasti kielletty päästämästä ketään sisään, olkoon se sitten kuka tahansa. Pitkä, kookas mies, kokonaan vaippaan kääriytyneenä, joka ei ollut tietävinään eikä valittavinaan tämän varovaisuustoimenpiteen välttämättömyydestä, pyysi kuitenkin käskevästi päästä sisään. Hänen kiivastuessaan solui vaippa syrjään, hovimestari pelästyi niin, että menetti kokonaan mielenmalttinsa, ja huolimatta ankarasta kiellosta otti hän suurimmalla kiireellä tangon pois suljetusta ovesta. Mutta samassa työnnettiin ovi salpaan sisäpuolelta. "Me olemme täällä koolla kaikki kaksitoista!" huusi vanha ritari Jon. -- "Kolmannelletoista ei täällä ole sijaa, vaikka hän kantaisikin kruunua ja valtikkaa." Kookas, vaippaan kääriytynyt mies polkaisi harmistuneena lattiaan jalallaan ja poistui nopein askelin ritarin talosta, sanomatta sanaakaan. Ennen iltaa oli tämä tapahtuma, valaisevilla lisäyksillä varustettuna, tunnettu koko Nyborgissa, ja herttua Waldemar ynnä hänen liittolaisensa kiittivät kovasti Jon ritarin rohkeutta, vetäen tästä mitä toivorikkaimmat johtopäätökset asiansa ratkaisuun nähden.

Ulalla oli, kuten tavallista, suuri seurue taas koolla Jon ritarin luona. Sinne odotettiin myöskin kuningatarta ja nuoria prinssejä. Drotsi Pietari oli kutsuttu sinne kerta kaikkiaan joka illaksi vieraittensa kera. Kun kreivi Gerhard kuuli kuningattaren tulevan sinne, hypähti hän ylös nojatuolista, jonka oli saanut vaihtaa vuoteeseen, ja vannoi kalliin valan, että hän tahtoi olla mukana vaikka saisikin maata kuukauden sen johdosta. "Parempi pyy pivossa, kuin kaksi metsässä!" sanoi hän. "Päälle päätteeksi minä en pääse huomenna enkä ylihuomenna hovijuhliin, ja jos sitä ennen kuolen ikävästä, joudun pitkänenäisenä hautaani. Sepä vasta on harmillinen mies, tuo haavalääkäri. Hän pitää semmoista hälinää tuosta raamusta, kuin olisin minä neitonen, ja käärii minut kuin kapalolapsen. Ja te, onnenpoika, jolta minä olin vähällä kaulan katkaista, te vain kulette terveenä ja reippaana, olettepa tainnut saada päänne kiinnitetyksi kaulaan kunniakäädyillä!"