Part 8

"Minulla ei ole mitään kirjallista käskyä näytettävänä", -- sanoi vouti --"mutta korkeat ja luotettavat henkilöt ovat vakuuttaneet, että kuningas on eilen sellaisen käskykirjeen antanut, mutta teidän väkenne on sen väkivaltaisesti ja petoksella riistänyt kamaripalvelija Raanelta. Jos ette seuraa minua vapaaehtoisesti, niin suonette anteeksi, jos minun täytyy käyttää väkivaltaa. Tehkää tehtävänne, miehet!"

Asestetut miehet lähestyivät tarttuakseen vankiinsa. Silloin ojensi drotsi Pietari juhlallisen arvokkaasti kuninkaallisella sinetillä varustetun merkkinsä. "Tunnetteko te tämän?" kysyi hän. -- "Sen vallan nojalla, joka minulla on valtakunnan drotsina, käsken minä teidän silmänräpäyksessä seuraamaan minua itse kuninkaan luo. Jos ette voi näyttää minulle kuninkaan omakätistä käskyä, elköön yksikään tohtiko kädellään koskea minuun. Jos tässä olisi sattunut erehdys, enkä minä siitä voi puhdistautua herrani ja kuninkaani edessä, niin silloin olen valmis seuraamaan teitä vankeuteen tai -- jos kuningas niin käskee -- kuolemaan. Mutta nyt seuraatte minua! Vielä minä olen valtakunnan drotsi ja teidän herranne."

Hänen varma ja päättäväinen esiintymisensä hämmästytti porvareita; he katselivat hämmentyneinä toisiinsa ja voutiinsa, joka myöskin näytti hämmästyneeltä ja epäröivältä.

"Lain kirjaimen mukaan te näytätte olevan oikeassa, herra drotsi", alkoi vouti puhua -- "mutta mitä hyötyä teillä on vastustelemisesta. Tiedättehän te kyllä itse paremmin kuin kukaan muu, että olette pantu viralta, ja että me seuraamme kuninkaan nimenomaista käskyä. Ei taida paljonkaan auttaa asiaanne, jos tähän aikaan herätätte hänet, saatte vain kuulla tuomionne hänen omasta suustaan. Sitäpaitsi on ankarasti kielletty sallia teidän lähestyä linnaa." --

"Sitä kieltoa ei ole kuningas antanut, vaan hänen ja minun verivihollisemme", keskeytti hänet drotsi Pietari kiivaasti. "Te olette vastaanottaneet laittoman kuningaskäskyn niiltä, jotka tavoittelevat kuninkaan henkeä, ja tahtovat estää minua varoittamasta häntä. Ellette tahdo tulla tuomituiksi majesteettirikoksen-tekijäin ja maankavaltajien kätyreinä, niin seuratkaa minua heti."

"Jumala meitä armahtakoon!" huudahtivat pelästyneet porvarit, toinen toisensa jälkeen. -- "Mitä nyt teemme, herra vouti? -- Vastatkaa te kaikesta. -- Me emme ymmärrä mitään."

"Jos on totta mitä sanotte, että kuninkaan henki on vaarassa", -- sanoi vouti miettiväisenä -- "niin kuka takaa meille, ettette itse ole kavaltaja? Te esiinnytte huonossa valossa, herra drotsi. Mitä tekemistä teillä tähän aikaan on linnassa?"

"Johan sen sanoin! Ja sinne aion vieläkin, ettekä te voi minua kieltää siitä -- minä tahdon virkavelvollisuuteni nojalla kuninkaan luokse varoittamaan häntä kavaltajista. Ei vastaväitteitä, vouti! Te seuraatte minua heti tai on henkenne kysymyksessä!" Odottamatta näihin sanoihin vastausta astui drotsi Pietari voimakkain askelin linnaa kohti. Pelästyneet porvarit väistyivät kunnioittavasti hänen tieltään.

"Menköön!" -- sanoi vouti -- "seuratkaamme häntä, koska hän niin tahtoo: ei hän kuitenkaan pääse henkivartijoita etemmäksi. Pitäkää vain varanne ettei hän pääse karkaamaan! Aijotko sinäkin mukaan, pojan nulikka!" -- sanoi hän Skirmenille, joka levottomana seurasi herraansa. -- "Vai aijotko auttaa viekasta herraasi pitämään meitä narreina? Mene matkaasi! Sinun suhteesi ei meille ole annettu vartioimiskäskyä."

"Hän seuraa minua, ja te annatte hänen olla!" komensi drotsi Pietari kääntyen heihin päin. -- "Minä vastaan itse niistä, jotka otan mukaani kuninkaan luokse."

Vouti vaikeni, ja astuttiin edelleen. Linnan etuvahdit, jotka tunsivat drotsin, eivät epäröineet avata porttia hänelle, mutta he eivät tahtoneet laskea sisään porvareita eikä kaupunginvoutia; he eivät pitäneet itseään siihen oikeutettuina.

"Minun edesvastuullani, he kuuluvat minun seurueeseeni", sanoi drotsi. Vouti ja porvarit laskettiin nyt sisään, ja he näkyivät saaneen paremmat ajatukset mahtavasta vangistaan, joka niin ihmeellisesti hallitsi heitä kaikkia. He kulkivat linnanpihan ylitse pohjoiseen päärakennukseen, jossa kuningas itse asui.

"Jos tässä on tapahtunut erehdys, herra drotsi", sanoi vouti alakuloisella äänellä heidän noustessaan linnanportaita, "ja minä olen petturien pettämä, niin rukoilen Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä: elkää saattako minua ja näitä kunnon miehiä onnettomuuteen. Me luulimme toimivamme parhaan tietomme mukaan."

"Kuka antoi teille oikeuden siihen, kaupunginvouti! Lain ja oikeuden mukaan teidän tulee toimia eikä oman tai jonkun muun ymmärryksen mukaan. Mutta minä tiedän, että teidät on petetty. Nyt jääköön puolet väestänne tänne portaisiin, ettei liika hälinä häiritse kuningasta. Jos kamaripalvelija Raane tai joku muu herttuan väestä, tuolta toisesta sivurakennuksesta, aikoisi ylös näitä portaita, niin sulette te heiltä tien minun vastuullani! Ymmärrättekö te minut?"

"Niinkuin käskette, herra drotsi!" vastasi yksi porvareista, jääden kuuden miehen kanssa portaisiin. Muut seurasivat drotsia ja hänen aseenkantajaansa henkivartiosaliin. Täällä antoi drotsi jälellä olevien porvarien pysähtyä oven ulkopuolelle samoilla määräyksillä, johon he empimättä suostuivatkin, itse astui hän kaupunginvoudin ja aseenkantajansa kanssa isoon henkivartiosaliin. Kaksitoista ritarillista herraa, pitkillä heittokeihäillä varustettuina, vartioi täällä kuninkaallisten huoneiden ovea. Muutamat astelivat hiljaa edestakaisin jaloissaan villajalkineet, toiset seisoivat siellä täällä lattialla, hiljaa keskustellen. Ei kukaan istunut; koko salissa ei ollut ainoatakaan tuolia tai penkkiä. Kahdentoista melkein loppuun palaneen vahakynttilän valo sekaantui aamuhämärään. Kynttilät olivat asetetut kiiltävien kilpien alle seinille, ja salin päästä loisti kuninkaallinen vaakunakilpi, johon oli kuvattu kaksi leijonaa ja kaksi kruunua. Kilpien yläpuolelle oli asetettu ristiin riippumaan kaksi kirjavaa lippua, joiden keskellä kyllä oli valtakunnanlipun valkea risti, mutta jonka melkein peittivät ne monet miekat, tähdet, avaimet, puolikuut, ankkurit, pyörät ja monet muut kokoon kyhätyt koristukset ja vertauskuvat, joita on tottunut näkemään kuninkaallisissa rahoissa.

Kun ovi avautui, kohottivat henkivartijat keihäänsä ja katsoivat hämmästyneinä tulijoihin. "Drotsi! -- Nuori drotsi Hessel!" sanoivat he toinen toisilleen, ja häntä tervehdittiin kunnioituksella.

"Mikä tuo drotsi Pietari Hesselin tänne näin aikaiseen?" -- kysyi vanhempi keskikokoinen mies, astuen häntä vastaan omituisen levottoman ja epäröivän näköisenä, ja jonka alati vaihtuvat kasvonilmeet eivät herättäneet luottamusta. Hänellä oli niinkuin muillakin ritareilla pitkäsulkainen korkea henkivartiahattu päässään ja pitkä keihäs olallaan, mutta hän erosi puvun loistavuudessa heistä. Rinnalla riippuivat komeat kultakäädyt, ja hänen lyhyt punainen henkivartiavaippansa oli jalokivillä koristettu.

"Teitä ihmetyttää, ankara, ritari Lave, nähdä minua täällä näin outoon aikaan", -- vastasi drotsi Pietari, tarkastaen vanhaa herraa terävin, läpitunkevin katsein. "Mutta minulla on virkani puolesta tärkeä ja salainen asia esitettävänä kuninkaalle, ja minun täytyy viipymättä saada heti puhua hänen kanssaan."

"Tärkeästä ja salaisesta asiasta?" -- toisti ritari Lave kalveten. "Ei suinkaan minun tietääkseni ole kapinaa kaupungissa, herra drotsi? Ja, jos olisikin, niin en minä uskalla herättää senvuoksi kuningasta näin aikaisin, niin kauan kuin linna on varmasti ja hyvin vartioitu."

"Mutta jos täällä linnanmuurien sisäpuolella on salaisia kavaltajia, ankara herra ritari!" -- sanoi nuori drotsi puoliääneen, kääntämättä terävää katsettaan ritari Laven levottomista kasvoista.

"Herra varjelkoon! Mitä te sanotte?" kuiskasi henkivartiopäällikkö, tarttuen häntä suonenvedontapaisesti käsivarteen ja vei hänet syrjemmälle. -- "Ei kai teillä liene salaisuuksia tulevalle appi-isällenne, nuori ystäväni?" -- lisäsi hän hiljaa, vapisevalla äänellä. -- "Jos luulette saaneenne selville jonkinlaisen salaliiton, niin kertokaa minulle, että ajoissa voimme varustautua sitä vastaan. Mutta onhan se mahdotonta! -- Jos joku tyytymättömistä läänitysherroista on vahingossa lausunut varomattoman sanan, niin ajatelkaa toki mitä teette, ennen kuin rupeatte vihatun ilmiantajan virkaa toimittamaan ja ehkä syöksemään onnettomuuteen kunnon miehiä, jotka arvostelevat vapaammalla katseella nykyistä asemaa! Onko teillä todisteita ketään vastaan?"

"Sitä en tohdi sanoa täällä", -- vastasi drotsi Pietari. "Meidän yksityiset asiamme, herra ritari, saavat väistyä julkisten tieltä. Minun täytyy pyytää teitä viipymättä herättämään kuningas. Teidän velvollisuutenne on tehdä se minun käskystäni. Minä vastaan itse teostani. Te tiedätte, että hätätilassa minua ei tarvitse ilmoittaa, eikä kukaan voi kieltää minulta pääsyä kuninkaan luo."

"Sitäpä en oikein usko, nuori urhokas herrani!" vastasi ritari Lave, koettaen olla ankaran ja käskevän näköinen. -- "Sillä, jolle kuningas on uskonut unensa vartioimisen, on oikeus saada tietää miksi hänen pitää sitä häiritä, -- ja minun ja näiden herrojen on käsketty valvoa, ettei kukaan ilman pätevää syytä pääse häiritsemään kuninkaan yörauhaa."

"Tässä ei ole sopivaa aikaa eikä tilaisuutta riidellä meidän oikeuksistamme", -- alkoi drotsi Pietari taas puhua, vaivoin hilliten kiivastumistaan, huomatessaan henkivartioitten tarkkaavat kasvonilmeet. "Vain sana kahden kesken, ritari Lave!" -- näin sanoen hän veti hämmentyneen ritarin vieläkin syrjemmäksi ja jatkoi hiljaa sydämellisen osanottavasti: "minua surettaisi syvästi, ritari Lave Litle, jos minä olisin pakoitettu lausumaan teidän nimenne salaliittolaisten joukossa, joiden ohella teidän uskollinen sukulaisenne, vanha ritari Jon, ei aavista teidän nimeänne voitavan mainita, katsoen teidän tärkeään asemaanne täällä. Se seura, jonka te kahdeksan päivää sitten jätitte, ei ollut kuninkaan ystäviä. Mutta minä uskon kuitenkin, että vaikka olisittekin osallinen heidän tyytymättömyyteensä, niin ette kuitenkaan ole osallinen heidän juoniinsa, ja että vielä ehditte vetää jalkanne pois avonaisen, pohjattoman kuilun partaalta."

"Mitä? Minkälaisia juonia? Minä en ymmärrä teitä, drotsi Pietari! Ette kai aseta minua syytteeseen mielipiteistä, joita jokainen tanskalainen ritari on oikeutettu vaaratta lausumaan sukulaistensa joukossa?"

"Minä en ole mikään urkkija tai salainen syyttäjä, joka tahtoisi saattaa teidän tai jonkun muun kunnon miehen onnettomuuteen ajatusten ja mielipiteiden vuoksi", -- vastasi nuori drotsi. -- "Minä en tiedä, Jumalan kiitos, vielä mitään teistä, mikä voisi riistää minulta toivon saada kutsua kerran teitä isäksi. Minä tiedän, että te ette ollut tänä yönä siinä salaisessa kokouksessa, jossa omin neuvoin päätettiin minun kuolemantuomioni, että sitten helpommin voitaisiin langettaa kuninkaan."

Ritari Lave säpsähti ja valahti kuolonkalpeaksi. Hänen levoton sielunsa kamppaili lyhyen taistelun, sitten hän äkkiä tarttui nuoren ritarin käteen. "Ei, totisesti minulla ei ole siinä osaa eikä arpaa!" sanoi hän. "Jos minä olisin tiennyt mitä on tekeillä, niin en minä olisi valinnut paikkaani tälle kynnykselle. Te olitte vielä eilen vaarallinen mies minulle ja minun sukulaisilleni, ritari Hessel!" jatkoi hän jännitetyssä mielentilassa. "Riippuu vain minusta oletteko sitä vielä tänään. Se riippuu ehkä vain askeleesta tämän kynnyksen yli. Minä voin oikeuden mukaan kieltää teiltä sisäänpääsyn. Minä olen luvannut sen, riippuu vain minusta itsestäni, pidänkö sen. Te ette ole tässä silmänräpäyksessä valtakunnan drotsi eikä teillä ole mitään sanomista täällä. Minä olen nähnyt kuninkaallisen käskykirjeen. jossa teidät, viime keskiyön jälkeen kukon ensi kertaa kiekuessa, on eroitettu virasta ja tuomittu vankeuteen. Ehkä keskustelu kuninkaan kanssa voisi teidät pelastaa. Jos tässä olisi kysymyksessä ainoastaan teidän virkanne ja vapautenne, niin antaisin empimättä kuninkaan käskyn nojalla vangita teidät tällä paikalla, mutta jos todellakin teidän henkenne on kysymyksessä --"... Hän keskeytti puheensa ja tuijotti tutkivasti nuoreen ritariin, jonka kasveilla väri oli vaihtunut, ja joka seisoi kuin salaman lyömänä.

"Minä en ole ladellut teille valheita!" -- sanoi drotsi Pietari toinnuttuaan. -- "Te olette tällä hetkellä mahtava mies: ehkä kuninkaan ja minun henkeni ovat teidän käsissänne. Mutta siitä, mitä tänä hetkenä teette, saatte vastata kuolinhetkellänne vanhurskaan Jumalan edessä."

"Ketkä ovat nämä kaksi henkilöä, jotka ovat teidän mukananne?" kysyi ritari Lave.

"Kaupungin vouti, jonka piti viedä minut vankeuteen, ja minun aseenkantajani, joka oli läsnä salaliittolaisten neuvottelussa. Jos viivyn täällä vielä silmänräpäyksen, niin on kaikki ehkä liian myöhäistä. Veriviholliseni valvovat saman katon alla kuin me, heillä ovat ovet auki minun vankilaani ja --"

"Hyvä, minä uskon teitä!" -- sanoi ritari Lave yhä levottomampana. "Olin valmis teidät syöksemään asemastanne, mutta teidän vertanne en tahdo pääni päälle, enkä minä seiso tässä kavaltamassa sen elämää, jota vartioin. Meidän väliltämme ovat tästä päivästä alkaen kaikki siteet katkaistut! Mutta -- minä olin teidän isänne ystävä -- ja jos minä ehkä tänäpäivänä pelastan henkenne, nuori mies, niin muistakaa silloin tätä, jos kerran minun ja sukulaisteni kohtalo joutuu teidän käsiinne!" Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja hän puristi melkein suonenvedontapaisesti nuoren ritarin kättä. "Minä menen herättämään kuningasta!" -- sanoi hän senjälkeen varmasti ja astui nopeasti sisään kuninkaallisiin huoneisiin johtavasta ovesta.

Drotsi Pietari seisoi muutaman minuutin kuin tulisilla hiilillä. Hän kuuli ulkopuolelta kovaäänisesti vaadittavan sisälle laskemista, ja hän tunsi kamaripalvelija Raanen kimakan äänen, joka kuninkaan nimessä vaati avaamaan ovea. Henkivartiat hätkähtivät. Kaksi heistä kiiruhti käytävään katsomaan mitä oli tekeillä. Heti senjälkeen avattiin henkivartiosalin ovi, ja drotsi Pietari näki kamaripalvelija Raanen käytävässä molempien henkivartioiden välissä. Samassa silmänräpäyksessä aukeni kuninkaan huoneen ovi. Ritari Lave Litle astui nopeasti kynnyksen yli ja viittasi drotsi Pietarille. Kiireisin askelin hän totteli viittausta. Ritari Lave lukitsi kuninkaallisten huoneiden oven hänen jälkeensä ja pyysi henkivartioita asettumaan sen eteen, välittämättä katkeroittaneesta kamaripalvelijasta, joka seisoen keskilattialla julkeasti ja kovaäänisesti syytti henkivartiapäällikköä ritarivalansa rikkomisesta ja kuninkaan käskyn laiminlyömisestä.

"Saamme kyllä pian tietää onko drotsi Pietari Hessel oikeudettomasti päästetty tästä ovesta sisään tai ei", vastasi ritari Lave. -- "Niin kauan kuin minulla ei ole kuninkaan käskykirjettä, on minun velvollisuuteni laskea drotsi sisään. Mutta kamaripalvelijalla ei ole tähän aikaan täällä mitään tekemistä, vaikka hän olisikin kymmenkertaisesti kuninkaan suosikki. Hyvät herrat, tehkää hyvin ja toimittakaa hänet ulos!"

Kolme henkivartiaa lähestyi raivostunutta Raanea kohotetuin keihäin. Hän puri hampaat yhteen ja heitettyään kostoa säihkyvän katseen ritari Laveen, poistui nopeasti henkivartiosalista.

KAHDEKSAS LUKU.

Henkivartiosalin ja kuninkaan makuuhuoneen välillä oli suuri, holvikattoinen sali, seiniä koristivat kullalla kirjaillut verhot, ja keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä, jonka peitti tulipunainen kultaripsuilla reunustettu liina. Siellä kuningas vastaanotti ne, joiden kanssa tahtoi puhua, ja täällä sai drotsi odottaa sen aikaa kun kamaripojat auttoivat kuningasta pukeutumaan. Kuninkaan makuuhuoneen ovella seisoi kaunis poika vahasoihtua pidellen, hän oli noin yhdentoistavuotias, ja hänen yllään oli soihtupoikien punainen silkkitakki. Poika hieroi unta silmistään ja katseli ihmetellen ja kunnioituksella kookasta, totista ritaria, joka näin uskalsi häiritä kuninkaan yörauhaa. Hän oli pienen Eerik prinssin leikkitoveri Åke Jonsen; hän oli yhtä vanha kuin prinssi ja otti joka päivä drotsi Pietarin johdolla osaa tämän aseharjoituksiin ja koko ritarilliseen kasvatukseen. Soihtu valaisi pojan lempeät, melkein neitseelliset kasvot, hänen seistessään siinä pitkät, keltaiset kiharat valuen liinaiselle kaulukselle, ja tumman siniset silmät ihailevalla kunnioituksella kiinnitettyinä opettajaansa. Ystävällisen pojan näkeminen näytti palauttavan drotsi Petarin rauhallisuuden, herättäen hänen mieleensä rohkeita toiveita viattomuutensa ja oikean asiansa voitosta. Hän taputti ystävällisesti pojan poskea. "Hyvää päivää, Åke!" -- sanoi hän -- "oletko ollut liian aikaiseen jalkeilla tänä aamuna? Sinä taidat nähdä vielä unia. Nuori kuninkaasi on varmaan vielä nukkumassa?"

"Kyllä, rakas drotsi! Eilen illalla me painimme väsyksiin asti prinssi Kristofferin kanssa, ja sitten oli minun soihtuvuoroni. Olen valvonut koko yön tässä ovella. Mutta aamupuolella eivät enää silmäni tahtoneet pysyä auki, ja äsken ritari Laven tullessa sisään soihtuni oli vähällä sammua. Ettehän ole senvuoksi minulle vihainen?"

"Minä tiedän, että sinä olet rohkea ja tarkkaavainen poika, joka et tavallisesti nuku silloin kun on valvomisen aika, ja se on tärkeää, Åke. Me elämme ajassa, jolloin jo aikaisin saa oppia valvomaan ja rukoilemaan."

"Kyllä minä olen rukoillutkin!" vastasi poika: -- "Minä rukoilin Jumalaa ja Pyhää neitsyttä prinssi Eerikin ja teidän puolestanne, ja kuningattaren ja kaikkien hyvien ihmisten puolesta. Mutta silmäni painuivat kuitenkin kiinni, ja jos kuningas olisi kutsunut minua, niin minä olisin ollut onneton."

"Minä annan sinulle hyvän neuvon, Åke! Jos sinun pitää väsyneenä valvoa kuninkaan tai prinssin ovella, niin kuvaile vain mielessäsi, että murhaajat vaanivat oven ulkopuolella päästäkseen sisään pahaa tekemään, Silläaikaa kun sinä ummistat silmäsi, ja vakuutan sen sinulle että pidät silmäsi auki."

"Hyvä Jumala, herra drotsi! -- eihän semmoista toki milloinkaan voi tapahtua; suojeleehan hyvä Jumala ja Pyhä Neitsyt meitä siitä."

"Kyllä he suojelevatkin, muuten ei auttaisi vaikka koko maailman sotajoukot meitä vartioisivat", -- vastasi drotsi, "senvuoksi elkäämme eläkö levollisina ja huolettomina maailmassa, kaikkein vähemmin sinä, joka olet tuleva ritari ja kuninkaan vartia".

Nyt kuului kuin hopeakellon hiljaista kilinää. Kuninkaallisen makuuhuoneen kaksoisovet avautuivat, ja niiden molemmin puolin seisoi kaksi poikaa soihdut kädessä. Drotsi Pietari astui taapäin, salin äärimmäiseen päähän, ja pieni Åke kääntyi nopeasti avonaista ovea kohti. Hän taivutti soihtunsa kivilattiata vasten ja astui takaisin saliin päin. Kookaskasvuinen herra astui kynnyksen yli lyhyvin, epävarmoin askelin. Hän piteli oikeassa kädessään kuin keppinä suurta miekkaa, joka oli kolmen sormen levyinen, seitsemän korttelin pituinen ja ristikahvalla varustettu, ja lyhyt viitta oli kepeästi heitetty hänen hartioilleen. Hän jäi hetkeksi seisomaan ja tähysteli terävällä, levottomalla katseella ympäri salia, kunnes räpyttävä silmä viimeinkin viivähti silmänräpäykseksi tähystämään epäluuloisena kuningattaren suosikkia, joka tervehti nöyrästi kuningasta, jääden seisomaan etemmäksi. Kuningas astui vielä pari askelta eteenpäin, sitten hän viittasi soihtupojille; he kiinnittivät soihtutangot kullattuihin messinkirinkeihin, jotka olivat niitä varten laaditut, puolen kyynärän päähän seinäverhoista. Sen tehtyään he kumarsivat kuninkaalle ja poistuivat takaperin kulkien takaisin makuuhuoneeseen, jonka ovi oli jäänyt puoleksi auki, ja jossa neljä henkivartiaa keihäineen näkyi liikkuvan. Kuningas astui niin kauas ovesta kuin oli tarpeellista, että saattoi toisten kuulematta puhua ritarin kanssa.

"Te tohditte tulla silmieni eteen, ritari Hessel, ja tähän aikaan!" sanoi hän kovalla ja kiivaalla äänellä. -- "Te rohkenette esittää tärkeitä ja salaisia asioita, jotka koskevat meitä itseämme ja meidän kuninkaallisen persoonamme turvallisuutta! Jos luulette tällä uudella typerällä röyhkeydellä hankkivanne itsellenne tilaisuuden puolustaumiseen sekä armahdukseen, niin erehdytte! Puhukaa, mutta ei sanaakaan teistä itsestänne. Mikä on se asia, joka koskee minun ja valtaistuimen turvallisuutta?"

"Minä tiedän, ja voin sen todistaa", vastasi nuori drotsi rohkeasti -- "että te olette tänä yönä nukkunut saman katon alla miesten kanssa, jotka kahdeksan päivää sitten solmivat Möllerupin talossa liiton valtakuntaa ja kruunua vastaan, tuon hurjapäisen marskin Stig Andersenin, kanssa."

"Todista se!" sanoi kuningas kalveten.

"Sen voin, jos pidätte Antvorskovin kunnianarvoisaa prioria, mestari Martti Mogensenia, rehellisenä ja luotettavana miehenä, ja tahdotte uskoa enemmän hänen kuin minun todistuksiani."

"Mestari Martti!" toisti kuningas. "Hän on minulle uskollinen, eikä ole sopimattomalla kohteliaisuudella kiertoteitä tunkeutunut valtaistuimeni ääreen. Onko hän täällä?"

"Ei, herra kuningas!" vastasi ritari hehkuvin poskin ja hillitsi vaivoin loukattua kunniantuntoansa, jonka puhdistaminen oli häneltä kielletty -- "mutta hän on antanut minulle viittauksen, jota olen oikeutettu ainoastaan puoleksi ilmaisemaan. Te tunnette hänen käsialansa ja sinettinsä, herra kuningas!"

"Sen toki tunnen, olihan hän kolme vuotta minun kanslerini."

"Lukekaa siis tämä kirje, ankara herrani ja tuomarini, ja te näette, että minä en ainoastaan pyytääkseni teiltä armonosoitusta koettanut eilen niin kiihkeästi päästä puheillenne, ja etten minä vain puhdistaakseni itseäni seiso täällä edessänne tänä hetkenä!"

"Ei sanaakaan teistä itsestänne, -- vaiti!" Kuningas luki nopeaan ja levottomana kirjeen, sillävälin usein heittäen pikaisen ja levottoman silmäyksen ritariin. "Tosiaankin, hyvin arveluttava kokous", sanoi hän -- "mutta ei tässäkään ole olemassa muuta kuin epäilyksiä ja arveluita, ei ainoatakaan varmaa todistusta, ei ainoatakaan tekoa, josta voisin langettaa kuolemantuomion, -- ja missä ovat ne tunnetut nimet, joista täällä puhutaan?"

"Minun muistissani, herra kuningas! Se lehti, johon ne olivat kirjoitetut, käskettiin minun hävittää."

"Nimitä petturit! Heidät on vangittava!"

"Niin väkivaltaisiin tekoihin en toki teitä kehoita! Ketä laki ei ole langettanut, ei minun kuninkaani tuomitse. Minä en tule tänne ilmiantajana, vaan varoittajana. Mestari Martin kirjoitus ei langeta ketään. Se on vain viittaus, mutta näinä levottomina aikoina, herra kuningas, se viittaus on tärkeä."

Kuningas oli levottoman ja huolestuneen näköinen.

"Hurskas herra näkyy tietävän enemmän kuin uskaltaa sanoa", jatkoi ritari: "luulenpa melkein, että joku katuva kanssarikollinen on hänelle, sielunpaimenelleen, keventänyt raskautetun mielensä. Mutta kaikkien niiden miesten kanssa, jotka hän minulle nimitti epäiltävinä, on hän itse puhunut ja turhaan kehoittanut heitä uskollisuuteen. Useimmat heistä olivat äsken matkatovereitani matkustaessani Beltin yli, ja vaikka minä en vielä voi esittää varmaa todistusta yhtä ainoatakaan vastaan heistä, on minulla kuitenkin täysi syy yhtyä mestari Martin sanoihin ja pyytää teitä olemaan varuillanne tyytymättömien lääniherrojen suhteen, ja pitämään silmällä jokaista heidän askeltaan. Möllerupin kokous on siitä osoitus. Teidän uskollinen kamaripalvelijanne Raane, voi sen todistaa, sillä hän oli siellä läsnä."

"Raane?" -- huudahti kuningas hämmästyneenä, -- "siitä hän ei ole puhunut minulle. Voin sanoa teille, että hän on minun urkkijani, ja hänellä on oikeus olla niissä seurassa haluaa, ja puhua mitä tahtoo, kunhan hän vain ilmoittaa kaikesta minulle. Jos hän on ottanut osaa tähän kokoukseen, niin on hän ollut siellä urkkiakseen tyytymättömiä, ja lienee hänen vaitiolollaan omat tärkeät syynsä."

Ritari puisti päätään. "Minä en luota häneen, herra kuningas. Mutta kokous on varmasti pidetty, sen tiedämme, ja tyytymättömät me tunnemme. Ehkä minä jo kahdeksan päivän kuluessa voin hankkia varmat tiedot siitä, että eräs heidän joukostaan on liitossa valtakunnan vihollisten kanssa, hautoen mielessään yhtä vaarallisia kuin petollisia aikeita."

"Kuka heistä se on? Sano suoraan! Hän ei pääse elävänä käsistäni!"