Part 7

Kreivi Gerhard katseli tyytyväisenä ruokapöytää ja heittäytyi heti eräälle tuolille istumaan, mutta levätäkseen mukavammin irroitti hän miekan vyöstään, Pidellessään sitä kädessään, hän muisti mitä hänelle oli sanottu kaupunginportilla. "Tuhat tulimaista!" sanoi hän, "jos todellakin on niinkuin sanoitte herra drotsi, niin täytyy meidän siis kuten todellisten sotavankien jättää aseemme teille, koska olette isäntämme".

"Tietysti!" vastasi drotsi Pietari -- "on hyvä, että itse sen muistatte, -- totta puhuen, olin sen unohtanut, enkä olisi sitäpaitsi mielelläni muistuttanut teitä siitä".

"Mutta entä, jos minä en tahtoisi seurata sitä lakia", kysyi kreivi, "mikä siitä olisi seurauksena?"

"Jos te ette tuntisi lakia ja voisitte valalla puhdistautua, niin saisitte maksaa yhden markan sakkoa voudille ja yhden valtiolle. Saman sakon maksaa isäntä, jos hän ei ole ilmoittanut asetusta vierailleen."

"Mutta jos minä nyt tunnen tuon typerän asetuksen, enkä kuitenkaan anna riisua aseitani, mikä suuri onnettomuus siitä seuraa?"

"Elkää nyt närkästykö, kreivi Gerhard, kun vastaan teille lain omilla sanoilla. Jos vierasta on varoitettu ja hän kuitenkin kantaa aseitaan, sanotaan siinä, silloin on häntä samalla keihäällä, miekalla eli veitsellä pistettävä."

"Ui, mikä surkeus! eihän toki sydämeen tai vatsaan?"

"Käden läpi, jalo kreivi! Tuossa riippuu lakitaulu, voitte siitä itse lukea."

"Saatana vieköön mokomankin roskan! Tuossa on miekkani! Tehkää te samoin, herrani!" Sen sanoessaan heitti kreivi miekkansa nurkkaan. Hänen ritarinsa seurasivat hänen esimerkkiään. Drotsi Pietari otti itse miekkansa ja asetti sen syrjään. "Minä olen täällä saman lain alainen", sanoi hän kohteliaasti kumartaen, "ja minä toivon etteivät korkeat vieraani pane pahakseen tätä kaupungin ankaraa lakia. Istuutukaa hyvät herrat, ja olkaamme iloisia?"

Tähän iloitsemisen kehoitukseen yhtyi hovinarri, joka jo oli istuutunut, mutta nyt nousi mahtavana ja tärkeän-näköisenä. Hän lähestyi drotsi Pietari juhlallisin askelin ja ojensi hänelle syvään kumartaen pitkän puumiekkansa. "Säilyttäkää se varoen, kunnioitettava herra isäntä!" vastasi hän. "Tämä on se kuuluisa Tirfing miekka, jota ei voi paljastaa verta vuodattamatta; katsokaa tarkasti, että se ei saa onnettomuutta aikaan tässä kunnon kaupungissa."

Drotsi Pietari antoi hymyillen narrimiekan takaisin hänelle, kuin kunniamerkin, ja kaikki nauroivat nyt sydämellisesti, istuutuessaan raskaille, korkeaselkäisille tammituoleille. Hopeaiset kynttiläjalat ja kallisarvoinen pöytäkalusto osoittivat selvästi, että oltiin rikkaan ja ylhäisen miehen talossa. Miestarjoilijoista ja palvelevista nuorukaisista ei ollut puutetta. Kuitenkin oli kaikki jotenkin huolimattoman näköistä. Kiilloitettu lattia ei ollut lakaistu, ja tuolinkaiteilla sekä leveillä ikkunanpuitteilla oli paksulta tomua.

"Missä vanha Dorthe on?" kysyi drotsi Pietari aseenkantajaltaan, kun kreivi Gerhard ja vieraat herrat jo alkoivat aterioida. "Onhan hänen tapansa pitää talo kiiltävän puhtaana."

"Voi, totisesti, hyvä herra!" -- sanoi Skirmen, "Dorthe Feienkostin asiat ovat hullusti. Hän kuuluu ottaneen pienen lyijypalasen eräästä Frue-Kirken ikkunaruudusta parantaakseen erään keijujen noituman tytön. Hänet on vangittu varkaudesta ja puheitten mukaan tuomitaan hänet huomenna."

"Herra auttakoon!" -- huudahti drotsi Pietari nousten kiivaasti pöydästä. -- "Onneton!"

"Mitä on tapahtunut, kunnianarvoisa, isäntäni?" kysyi kreivi Gerhard. -- "Onko jokin onnettomuus kohdannut taloa? Ei teillä tietääkseni ainakaan vaimosta ja lapsista, ole vastusta. Mitä taloushuolia voi sellaisella nuorella miehellä olla?"

"Se huoli on suurempi kuin mitä kukaan uskoisi", -- sanoi drotsi Pietari. -- "Minulla on hurskas imettäjä, joka on rakastaen hoitanut minua aivan pienestä asti. Hän on niin uskollisesti kiintynyt minuun, että mielellään menisi vaikka kuolemaan minun edestäni. Ei ole parempaa naista koko maailmassa, ja hän hoitaa talouttani mitä suurimmalla huolella ja uskollisuudella; mutta hänen päänsä on täynnä tarinoita keijukaisista, tontuista ja maahiaisista. Niin pian kuin joku on sairas, uskoo hän sydämensä yksinkertaisuudessa, keijukaiskuninkaan tai tontun noituneen hänet, ja silloin uskoo hän voivansa pyhällä kirkonlyijyllä ja muilla ihmeellisillä keinoilla parantaa hänet. Hän ei pidä minään syntinä ottaa hiekkaa haudasta tai lyijyä kirkon-ruuduista niin hurskaaseen tarkoitukseen. -- Ja nyt hänet on otettu kiinni ja vangittu kirkonvarkaana lyijypalasen tähden, joka ei ole äyrityisenkään arvoinen. Onneton!"

Muutamat herroista hymyilivät, ja hovinarri virnisteli hullunkurisesti.

"No, mikä sen onnettomuuden niin suureksi tekee?" -- kysyi kreivi Gerhard: "sellaisen lyijypalasen voitte punnita puolella hopeaäyrillä. Eukko jää pariksi päiväksi vankilaan, ja sill'aikaa annatte jonkun muun lakaista lattianne."

"Hän on kuoleman oma, kreivi Gerhard, vaikka varkaus ei olisikaan tapahtunut kirkossa. Te ette tunne Nyborgin kaupunkioikeutta. Jok'ikinen mies, joka varastaa, hirtetään, mutta jos vaan varas on nainen, niin hän haudataan elävältä."

"Mutta oletteko hullu?" -- kysyi kreivi --, "rangaistaanko naista niin luonnottomasti? Onko hänen rikoksensa suurempi kuin miehen? Te laskette kai leikkiä, herra drotsi!"

"Jos ette usko minua, jalo herra, niin lukekaa itse. Tuohon ovenpieleen on kaupunginlaki naulattu. Lukekaa vain 29:s pykälä! niin silloin näette, että minä ikävä kyllä en valehtele."

"Lue sinä se, Pitkäsääri!" -- huusi kreivi hovinarrilleen. "Minun on vaikea liikkua. Sellaisen mokoman lain tähden ei kannata nousta."

"Kahdeskymmenesyhdeksäs pykälä!" toisti hovinarri, ja otti kynttilän, jolla hän valaisi oven pielessä olevaa suurta lakitaulua. "Tässä se on. Kuunnelkaa tarkasti, hyvät herrat! Ne ovat oikeuden kultaisia sanoja, ja tässä ovat myöskin syyt esitetyt." Hän alkoi nyt lukea virallisella tuomarin äänellä: "'Nainen, joka varastanut on, ja varastetun tavaransa kera on ansainnut hirtetyksi tulla, hänet on hänen naisellisen kunniansa tähden elävänä haudattava.' No, totisesti, siinäpä kunnia, josta voi iloita vasta ijäisyyden mailla, -- se ei ole katoavaista kunniaa, hyvät herrat, senvuoksi se onkin suotu kauniimmalle ja heikommalle sukupuolelle."

"Mutta oletteko te hulluja?" huusi kreivi. "Onko mikään kunnia tulla elävänä haudatuksi?"

"Missä on teidän viisautenne, jalosukuinen herra!" -- vastasi hovinarri: "onhan sellainen loppu naiselle paljon kunniallisempi ja soveliaampi kuin tulla ripustetuksi hirsipuuhun tavallisen mieslurjuksen tai varkaan tavoin, -- ajatelkaa mikä harmi siitä olisi hänen rippi-isälleen".

"Ei, saatana vieköön, tämä on sentään hurjaa hullumpaa!" -- huudahti kreivi. -- "Jos täällä vain kirotun siveellisyyden tähden ollaan näin julmia -- niin helvettiin silloin kaikki papinnahjukset, jotka täällä kirjoittelevat lakia ja laativat asetuksia! Drotsi Pietari, vieläkö olette yhtä tunnontarkka! Sallitteko hyvän imettäjänne elävältä haudattavan vain senvuoksi, että viisaan kuninkaan lakia ei rikottaisi."

"Hänet täytyy saada pelastetuksi!" -- huudahti nuori drotsi, joka tähän asti oli seisonut äänetönnä ja mietteissään, käsi povellaan olevien kirjeiden päällä. -- "Anteeksi, hyvät herrat, minun täytyy kiirehtiä kuninkaan luokse." -- Sen sanottuaan hän poistui huoneesta.

Totisen mielialan, jonka tämä tapahtuma oli synnyttänyt hetkeksi, poisti hovinarri kujeillaan, pitäessään hullunkurisella totisuudella ylistyspuheen ankarasta Riibe-oikeudesta, jossa hän erityisesti kiintyi kuvaamaan erästä häpeällistä ja kuuluisaa rangaistusta, tehden sen hyvin seikkaperäisesti eikä juuri säädyllisimmällä tavalla. Hän lopetti sen tunnetulla juutilaisella sananparrella: "Kiitä Jumalaa, poikani, että et joutunut Riibe-oikeuteen! sanoi eukko, kun näki poikansa riippuvan Warden hirsipuussa."

Kreivi Gerhard nauroi niin että silmät kyyneltyivät, samalla hän huusi tuskasta, sillä hänen liiallinen naurunsa oli reväissyt auki rinnassa olevan haavan. Hän valahti äkkiä kuolonkalpeaksi ja vaipui tiedotonna tuoliinsa.

Ilon asemasta valtasi heidät suurin levottomuus ja hämminki. Yksi viesti toisen perästä lähetettiin välskärille ja lääkärille, ja kreivin tila oli todella arveluttava. Hänet kannettiin sänkyyn. Ja Klaus Skirmen otti isäntänsä poissaollessa uusiakseen siteet ja sulki verenvuodon viinillä.

Kului puoli tuntia, vielä makasi kreivi tainnoksissa, eikä lääkäriä kuulunut. Ritarit tulivat levottomiksi, ja pitkä hovinarri käyttäytyi kuin hullu. Hän repi tukkaansa ja syytti itseään siitä, että sopimattomalla leikinlaskullaan oli tappanut oman isäntänsä. Vihdoinkin avautui ovi ja drotsi Pietari astui sisään. Hän oli jo saanut kuulla vieraansa surullisesta tilasta ja kiirehti heti hänen avukseen. Hän huomasi uskollisen aseenkantajansa ja oppilaansa sitoneen hyvin ja oikealla tavalla haavan. Poltetun höyhenen avulla hän sai kreivin jälleen virkoamaan. Heti katsottuaan kreiviä silmiin hän rauhoittui ja selitti tämän jo välttäneen vaaran. Mutta rauhoittaakseen kuitenkin vielä vieraita ritareita ja surussaan hillitöntä narria, lähetti drotsi Pietari aseenkantajansa linnaan hakemaan kuninkaallista haavalääkäriä. Hän pyysi kuitenkin kaikkia poistumaan huoneesta, jääden yksin sairaan luokse.

Heti tainnoksista herättyään ja nähdessään drotsi Pietarin vuoteensa vieressä, sairas ojensi tälle kätensä, sanoen: "siihen oli teidän kirottu Riibe-oikeutenne syynä, Mutta ei ajatella sitä enää, muuten nauran itseni vielä kerran kuoliaaksi".

"Te ette nyt saa puhua paljon!" sanoi ritarillinen lääkäri, tutkiessaan mielihyvällä hänen valtimoaan.

"Miksen? Vaikka te ette tänäpäivänä juuri ritariksikaan lyönyt minua, niin ettehän sentään tahdo tehdä minusta mykkää elukkaa. Mutta mitä kuuluu kuninkaalle ja eukolle? Hirtetäänkö hänet, vai haudataanko hänet elävältä naisellisen kunniansa vuoksi?" Häntä alkoi taas naurattaa, mutta hillitsi itsensä tuntiessaan tuskaa rinnassaan.

"Jumalan kiitos, hän on tällä kertaa pelastettu", vastasi Pietari drotsi; -- "mutta kovalle otti. En päässyt kuninkaan puheille."

"Siis otitte hänet itse vankilasta? Siinä te teitte oikein. Se on minun mieleistäni."

"Ei, herra kreivi. Ennen olisi onneton nainen saanut tyytyä kohtaloonsa, kuin minä niin uppiniskaisesti olisin rikkonut valtakunnanlakia vastaan?"

"Mutta mitä hemmetissä te sitten teitte?"

"Minä menin kuningattaren luokse" -- --

"Ha, ha! sen ymmärrän -- onnellinen ritari! Mutta miksette antanut minun rukoilla armoa onnettoman vaimoparan puolesta? Sykkii minunkin rinnassani sydän oikealla paikallaan, ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, en minä olisi noussut kuningattaren jaloista, tai ottanut polttavia huuliani hänen kädestään, ennenkuin vaimo olisi pelastettu, vaikka olisin sitten saanut odottaa aamunkoittoon asti."

"Te puhutte liian paljon, haavallenne se ei ole hyväksi, herra kreivi. Ja te ajattelette asioita, jotka eivät rauhoita vertanne. Nyt lähetän vapautetun imettäjäni valvomaan teidän luoksenne. Jos välttämättä tahdotte uneksia naisihanteestanne, niin uneksikaa sitten Herran nimessä vain hänestä ja nukkukaa makeasti!" Tämän sanoessaan poistui drotsi Pietari iloisena sairaan vieraansa luota, ja heti sen jälkeen sipsutti vanha, ryppyinen vaimo kreivin luo, istuutuen hänen päänaluksensa viereen. Kreivi ummisti suuttuneena silmänsä, eikä tahtonut nähdä häntä.

SEITSEMÄS LUKU.

Puoliyön aika oli jo ohitse. Drotsi Pietari astui levottomana edestakaisin makuuhuoneessaan. Hän oli saanut ritarilliset vieraansa rauhoitetuiksi ja toimitetuiksi levolle. Mutta kuninkaallinen haavalääkäri ei tullut, ja hovinarri ei tahtonut uskoa, että hänen herransa oli päässyt vaarasta. Kreivin makuuhuoneeseen vievän oven vieressä istui totinen ilveilijä valmiina tulemaan avuksi pienimmänkin liikahduksen kuullessaan. Drotsi Pietari ei myöskään ajatellut nukkumista. Hän ei ollut levoton haavoitetun ystävänsä puolesta, mutta tahtoi olla heti valmis auttamaan, jos valvojavaimo kutsui. Sitäpaitsi oli hänen mielensä niin kiihtynyt, ettei hän voinut ajatellakaan lepoa. Tapahtuma Henner Friserin ja pienen Åsen kanssa ja hänen varma otaksumisensa kuninkaan salaisesta osallisuudesta tähän asiaan tekivät hänet levottomaksi. Hänen mieleensä johtui myöskin viekkaan kamaripalvelija Raanen pako ja se kosto, jota hän syystä kyllä voi odottaa tältä kuninkaan suosikilta. Nuo tärkeät epäluulot salaliitosta, josta hän turhaan oli tahtonut puhua kuninkaan kanssa, näyttivät hänestä nyt yön hiljaisuudessa sitä painavimmilta mitä enemmän hän niitä ajatteli. Hänen mieltään piti vireillä myöskin hänen taistelunsa kreivi Gerhardin kanssa ja syy siihen. Tuo hänen ja kuningattaren kunniaa alentava huhu, jonka hän vasta tässä tilaisuudessa oli kuullut, huolestutti häntä erityisesti, ja hän tutki tunnon tarkalla harkinnalla elämänsä koko viimeistä vuotta, siitä päivästä asti, jolloin hän ensikerran oli puhellut Agnes kuningattaren kanssa Helsingborgin turnajaisissa. Hän ei voinut salata itseltään, että kuningattaren kauneus ja jalo naisellinen olento, sekä myöskin hänen peloton ja suora luonteensa vaikuttivat omituisella voimalla häneen. Epäilemättä hän sai kiittää viisaan kuningattaren suosiota nopeasta kohoamisestaan, tultuaan halvasta ritarista valtakunnan drotsiksi, ja vaikka häntä syvästi loukkasi se, että häntä senvuoksi kutsuttiin onnenonkijaksi, joka naissuosion kautta oli ylentynyt, niin ei tämä kadehtijoiden tavallinen panettelu kuitenkaan voinut kuolettaa hänen rinnastaan voimakasta itsetietoisuuden tunnetta: hän oli varmasti vakuutettu olevansa pätevä siihen asemaan, joka hänellä oli, ja ettei kuningashuoneella tänä vaarallisena aikana ollut toimeliaampaa palvelijaa. Hänen tärkeä kutsumuksensa nuoren Eerik prinssin kasvattajana ja asemestarina, oli myöskin tärkeä maalle ja valtakunnalle, antaen hänen elämälleen ja toiminnalleen erikoisen merkityksen, josta hän ei voinut olla tuntematta jonkinlaista ylpeyttä, ja rohkeiden toiveittensa huumaamana hän tunsi kohta pitelevänsä koko tulevan sukupolven ja Tanskan kohtaloa käsissään. Hän seisoi korkealla ja vaarallisella asteella horjuvan valtaistuimen lähellä, ja hänen täytyi varoa itseään ettei pyörtyisi ja putoaisi. Häijyn vihollisen ei tarvitseisi muuta kuin yhdellä sanalla kuiskata kuninkaan korvaan mitä huhut kertoivat nuoresta drotsista ja kuningatar Agneksesta, saattaakseen hänet kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa elinajaksi Sjöborgin vankitorniin, ja vaikka tutkimatta ja tuomiotta suoraan teloitettavaksi. Näiden levottomien ajatusten risteillessä hänen mielessään, koputettiin kiivaasti ovelle. Hän säpsähti tahtomattaan, mutta tointui ja avasi nopeasti oven. Hämmästyneenä hän näki nuoren aseenkantajansa, Klaus Skirmenin, seisovan ovessa kalpeana ja hengästyneenä, kädessä kokoonkääritty pergamenttipaperi ja kaksi miekkaa.

"Mitä nyt? Mitä asiaa sinulla on näin myöhään?" kysyi drotsi nopeasti. -- "Sinä olet kalpea -- onko tapahtunut jokin onnettomuus? No, puhu, poika, ja selitä?"

"Lukekaa, herra! lukekaa ja ottakaa miekkanne!" -- vastasi aseenkantaja, ojentaen hänelle lehden ja toisen miekoista. Drotsi otti nopeasti molemmat ja astui valon ääreen, jossa hän kalpeana ja tuijottavin silmin katseli göötiläisiä kirjaimia ja kuninkaan tunnettua nimikirjoitusta ja sinettiä. "Eroitettu!" -- sanoi hän -- "mutta ei siinä kyllin -- tuomittu ilman laillista tutkimista salaiseen vankeuteen! -- ja se toteutetaan ennen Danehoven alkamista. Mistä sait tämän turman lehden käsiisi, Skirmen? Se on salainen kuninkaallinen käskykirje! Vie se takaisin, tai henkesi on vaarassa!"

"Yhdentekevää, herra! Teidänkin henkenne on vaarassa! Kun teidät on pantu vankeuteen, murhataan teidät salaisesti. Minä tiedän kaikki. Olen sen kuullut omilla korvillani."

"Houritko? Onko se mahdollista? Raane siis kuitenkin --"

"Aivan oikein, herra! Kamaripalvelija Raane on saanut aikaan tämän vangitsemiskäskyn. -- Lopun hän on itse hyvien ystäviensä kanssa tekaissut. Hän istui riemuitsevana tämä kirje kädessään eräissä juomingeissa linnassa yhdessä herttua Waldemarin, mestari Grandin, Jaakko kreivin ja koko sen erinomaisen seuran kanssa, jonka mukana tulimme Beltin yli. Minä etsin teidän käskystänne kuninkaan omaa haavalääkäriä kreivi Gerhardia varten, ja minut neuvottiin linnassa menemään läntiseen siipirakennukseen. Minun piti kulkea sen pimeän käytävän läpi, joka johtaa herttuan huoneisiin. Ovi oli raollaan, sen edessä oli uutimet; minä kuulin teidän nimenne mainittavan -- minä piilottauduin uutimien taakse ja -- -- --"

"Ja kuuntelit? -- kerro vain, rehellisesti ja kauniisti tehty se ei ollut! -- Ja sinä kuulit" -- --

"Sen mitä jo sanoin teille, herra; vaikken selvin ja puhtain sanoin. Mutta kun ne sovitin toinen toisiinsa, voin kyllä arvata tarkoituksen. Te katoaisitte, niin sanoivat, ja niin ettette enää pääsisi näkyville, jos hovituulet ja kuninkaan mieli sattuisivat muuttumaan. Ennen kaikkea ei teidän pitäisi saada vähintäkään vihiä tästä eikä päästä kuninkaan puheille, ja huomenna varhain tai vielä tänä yönä teidät otetaan kiinni ja salaisesti vangitaan."

"Huomenna, kolminaisuuden sunnuntaina, ennen Danehoven kokoontumista, -- seisoo tässä, -- mutta niin aikaiseen kuin suinkin keskiyön jälestä. No niin, niin kauan kuin tämä paperi on kädessäni, on siihen vielä aikaa. Tässä on siis kysymyksessä kuka ensiksi pääsee kuninkaan puheille, sitten riippuu siitä miten hän on nukkunut yönsä ja kuunteleeko hän totuutta vai valhetta huomenna. Mutta mistä sinä sait tämän helvetin kirjeen? Voivatko he olla niin typeriä, että päästivät nuoran, kun se jo oli melkein kaulani ympärillä?"

"Minä en jättänyt piilopaikkaani, herra, ennenkuin olivat juoneet niin kauan herttua Waldemarin, Jaakko kreivin ja Stig Andersenin terveydeksi, että voi napsahuttaa jokaista nenälle. Minä tiesin, että haavoitettu herra ei ollut erityisessä vaarassa, mutta te sitä pahemmassa, enkä senvuoksi empinyt jäädä sinne. Kesti pitkään ennenkuin Raane tuli päihinsä; sitten he joivat hänen maljansa Stig Andersenin vaimon sukulaisena, ja senvuoksi että hän niin viekkaasti osasi teeskennellä kuninkaalle ja kuitenkin oli ystävilleen ja sukulaisilleen uskollinen. Herttua lupasi toimittaa hänelle vaimoksi rikkaan kreivi Mindre-Alfin tyttären ja häntä tervehdittiin jo Tönsbergin kreivinä ja sen asian kunniaksi hän joi niin perinpohjaisesti, että hänen täytyi poistua saamaan raitista ilmaa. Minä en vitkastellut, ja kun olin yksin hänen kanssaan pimeässä käytävässä, sain yhdellä kädenkäänteellä hänet kumoon ja kirjeen otetuksi."

"Siis ei asia koskenut yksin minua, -- ja Raane oli samassa liitossa kuningasta vastaan. Etkö sinä kuullut mitä he aikoivat sitten kun minut olisi saatu murhatuksi vankilassa?"

"Oi kyllä, herra! Hirvittäviä asioita sodasta ja kapinasta ja Ruotsin ja Norjan avusta, -- mutta minä en välittänyt muusta kuin teistä. -- Elkää miettikö enää hetkeäkään kauvempaa, herra! Jos tahdotte paeta, ovat hevosemme heti satuloidut!"

"Ei, reipas Skirmen poikani! Sinä et ole milloinkaan nähnyt herrasi väistyvän turnajaisissa tahi taistelussa, etkä nytkään näe! En voi tässä tällä miekallani puolustaa elämääni ja kunniaani, mutta suokoon Jumala että voin sen tehdä toisella aseella, jota voin käyttää itse herraani ja kuningastani vastaan, silti olematta maankavaltaja. Olkoon kieleni miekkanani, ja rehellisyyteni kilpenäni! Nyt en ole kysymyksessä ainoastaan minä -- vaan kruunu ja valtakunta. Siis Ruotsi ja Norja tukevat kapinaa? Hyvä on! Minun _täytyy_ päästä kuninkaan luokse, vaikka kulkisi sinne tieni käärmeiden kautta. Mutta siihen tarvitaan tyyneyttä ja voimaa. Kolmeen tuntiin ei ole mitään odotettavissa. Koetan levätä niin kauan. Nyt valvon jo kolmannen yön. Herätä minut heti kun päivä valkenee!"

"Mutta enköhän varmuuden vuoksi kokoo hiljaisuudessa talon miehet ja anna heille aseita?"

"Se on laitonta, Skirmen! Jos en oikeudella voita vapautta ja elämää -- niin vääryydellä en ainakaan sitä halua. On jo hyvä, että tämä lehti on minun kädessäni eikä kaupunginvoudin. Siitä minä vastaan Jumalan ja ihmisten edessä. Hyvää yötä!"

Sillä rauhallisuudella, jonka ainoastaan hänen puhdas omatuntonsa ja rohkea sekä täydellinen ylenkatseensa vihollisiaan kohtaan voivat suoda hänelle, astui drotsi Pietari vuoteensa luo ja heittäytyi levolle. "Aseta kynttilä kilvelleni ja anna sen palaa!" -- sanoi hän uskolliselle aseenkantajalleen. -- "Ja nyt Herran haltuun! -- Minä olen väsynyt."

Aseenkantaja totteli ja poistui isäntänsä huoneesta, mutta ei astunut kolmea askelta ovesta; hän istuutui kivilattialle, nojaten selkäänsä oveen, näin vartioiden herransa unta kunnes päivä valkeaisi.

Tuskin oli kukko vielä laulanut pihalla, kun Klaus Skirmen jo oli noussut. Hän näki ensimäisen heikon päivänsarastuksen tunkevan pienen ristikkoikkunan läpi pimeälle käytävälle. Hän avasi herransa makuuhuoneen oven ja näki tämän nukkuvan hyvää, rauhallista unta. Aseenkantaja malttoi tuskin herättää häntä. Mutta hän luuli nyt kuulevansa kadulta askeleita ja hiljaista aseiden helskettä ja hän ei viivytellyt enää herättää herraansa. "Aamu koittaa", sanoi hän -- "ja on jo muitakin valveilla paitsi meitä. -- Tehkää nopeasti mitä aiotte, herra!"

Drotsi Pietari hypähti ja tarttui miekkaansa; mutta hän malttoi mielensä ja laski sen taas nopeasti luotaan. "Ei", sanoi hän, "sitä en tahdo ottaa mukaani. Kenelläkään ei ole vielä oikeutta vangita minua. Minä rohkenen herättää kuninkaan. On kysymyksessä yhtäpaljon hänen turvallisuutensa kuin minun. Sinä seuraat minua! Voinet kai valalla todistaa mitä olet kuullut?"

"Sen voin, herra! Mutta ottakaamme toki aseet mukaan! Kuka tietää mitä voi tapahtua? Voudin väkeä ei saa puhumalla taipumaan, ja ritari Lavella on vahtivuoro linnan henkivartiossa."

"Herra Lave? -- Jumalani! Pienen Ingeni isä! -- Hän oli herttuan seurueen mukana Jyllannissa, ja häneen minä en luota. Hm, mutta ehkä se kuitenkin on onneksi. Hän ei siis ollut illalla kavaltajien joukossa?"

"Ei, herra! Hän kuuluu saapuneen toissa päivänä ja asuu vanhan Jon ritarin luona. Illalla hän sai vahtivuoron linnassa."

"Jos vanha, viisas Jon voi luottaa häneen, niin silloin voin minäkin. Tule! Antaa miekkojen olla! Vanhurskas Jumala meitä auttakoon."

Sen enempää miettimättä drotsi Pietari kietoutui suureen punaiseen viittaansa, pani korkean töyhtöhatun päähänsä ja astui ulos ovesta lujin ja varmoin askelin. Aseenkantaja seurasi äänetönnä häntä, mutta katsahti vielä kerran tyytymättömänä jätettyihin aseisiin. Hiljaa astuivat drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa alas kiviportaita ja lukitsivat oven jälkeensä. Pihalla oli autiota ja hiljaista. Vähän etempää näkyi linna himmeässä aamuhämärässä. Se kohosi synkkänä vahvojen muuriensa takaa, kaikkialla vallitsi vielä syvä rauha, kaksi vahtisotilasta vain kulki keihäät olalla hitain askelin edes takaisin suljetun linnanportin edustalla. Drotsi Pietari ja hänen nuori aseenkantajansa lähestyivät nopein askelin linnanporttia. Nuori drotsi ei ollut unohtanut ottaa mukaansa merkkiä, joka hänen korkean virkansa ohella antoi hänelle oikeuden vaatia pääsyä linnaan ja kuninkaan luokse minä aikana hyvänsä. Tämä merkki oli pieni kultainen kilpi, johon oli painettu kuninkaan kaksikruunuinen sinetti. Drotsi lähestyi, pitäen tätä merkkiä kädessään, ulommaisia vahteja, ja astuessaan leveän kuningaskadun kulmatalon ohi pidätettiin hänet äkkiä, ja hän näki olevansa kahdentoista aseellisen miehen saartama. Kookas mies, hopeasauva kädessään, astui esille heidän joukostaan ja sanoi ankaran totisena kohottaessaan sauvaansa: "Herra drotsi Pietari Hessel! Kaupungin vouti vangitsee teidät kuninkaan nimessä. Olkaa hyvä ja seuratkaa meitä."

"En askeltakaan", -- vastasi drotsi Pietari --"ennen kuin näytätte minulle meidän herramme ja kuninkaamme erityisen käskykirjeen!"