Part 52

Kuninkaalliseen laivaan hyökkäsivät viholliset molemmilta puolin. Vanha ritari Jon sai vaivoin suojatuksi nuoren kuninkaan, joka alituiseen tahtoi tulla ulos kilpilinnasta ottaakseen osaa käsikähmään. Herttua itse oli kaatanut kuninkaan lippuritarin ja oli hypännyt etumaston kohdalla laivaan; hän seisoi uskollisimpien ritariensa kanssa keskellä kuningaslaivaa, taistellen kiivaasti henkivartijoiden kanssa. Joka askeleella, jonka hän miekallaan itselleen anasti, hän lähestyi kuningasta lähemmäksi. Vanha Jon seisoi ahtaalla käytävällä, joka eroitti soutupenkit. Hän puolusti vielä tyynesti perämastolle johtavaa käytävää, jolla kuningas seisoi pappien edessä, kanslerin ja Åke Jonsonin välissä. Nyt osui herttuan voimakas isku ritari Jonin kypärään; se halkesi kahtia ja putosi hänen harmailta hiuksiltaan, ja vanha herra kaatui verta vuotaen soutupenkkien väliin. Tämän nähdessään kuningas juoksi esiin perämaston luota. "Kaikkien pyhimysten nimessä", huudahti hän, "tämän iskun saatte maksaa verellänne, viekas herttua!" Ei kukaan voinut enää pidättää nuorta kuningasta. Hän juoksi esiin ja haavoitti keveästi herttuaa lyhyellä miekallaan; mutta kiivauksissaan hän itse samassa kompastui soutupenkkiin. Henkivartijat eivät tappelun tohinassa huomanneet kuningasta uhkaavaa vaaraa. Mutta kuninkaan aseenkantaja, Åke Jonson, taisteli kiivaasti herttuaa vastaan, ja kansleri Martinus asettui messukirja yhteenliitetyissä käsissään seisomaan kuninkaan ja taistelevien välille. Pian oli Eerik taas valmis taistelemaan; mutta kansleri esti hänet. Aseenkantaja Åke oli pahasti haavoittunut eikä jaksanut vastustaa herttuaa, joka oli erityisen taitava aseiden käyttäjä. Kansleri kohotti rukoillen kätensä ja silmänsä taivasta kohti. "Kas, kas!" huudahti hän äkkiä: -- "Danebrog! [Waldemar Seierin sotalippu] Danebrog! Herra lähettää voiton meille -- hoc signo victoria!" [Tämä on voiton merkki]

Ilon huuto kajahti kuninkaallisista joukoista: "Danebrog! Danebrog!" huusivat kaikki. Herttua valahti äkkiä kuolemankalpeaksi. Korkealla soutupenkillä aivan edessään hän näki solakan komean ritarin teräksensinisessä haarniskassa, kypäränsilmikko auki, ja tuo tuttu Danebrogin lippu kädessään. Se oli drotsi Pietari. Herttua tunsi turnajaisten sinisen ritarin ja näki suuren, hyvin tunnetun leijonapäisen tikarin välkkyvän hänen kohotetussa, oikeassa kädessään. "Haa, sinä veriviholliseni!" huudahti herttua hyökäten raivostuneena hänen kimppuunsa. Mutta samassa musteni hänen silmissään, hän kuuli tikarin kilahtavan rintahaarniskaansa vasten, se luiskahti sivulle käsivartta kohti ja tunkeutui syvälle hänen oikeanpuoliseen olkapäähänsä. Kauhusta huutaen hän pudotti miekan kädestään ja hoiperteli taapäin. "Paetkaa, paetkaa, Jumala on tuomionsa langettanut!" huusi hän kuin mielipuoli, ja juoksi epätoivoisena takaisin laivaansa. Hänen ritarinsa seurasivat häntä. He nostivat purjeet ja pakenivat. He olivat joutuneet tappiolle. Kuninkaallisten voitto oli varma.

Näytti siltä kuin Danebrogin näkeminen olisi saattanut jokaisen kuninkaan sotamiehen voittamattomaksi. Thorstensonin sotalaivalta kuului voimakas voitonhuuto. Kreivi Gerhard oli myöskin tehnyt puhdasta omalla puolellaan, niin ettei lopulta enää ollut jälellä kun vain pari vihollista, paitsi vaarallisesti haavoittunutta herttua Pitkäsäärtä, joka hyppäsi mereen ja pelastui uimalla veljensä laivaan. Kaikki kuninkaalliset laivat olivat täynnä kaatuneita ja vangittuja vihollisia. Herttuan laivasto oli hävitetty, osa laivoista oli uponnut, osa anastettu, ja herttua itse pääsi pakoon suurella vaivalla ja vaarojen kautta.

Kuningaslaivalla seisoi vanha ritari Jon, pää siteissä, nuoren kuninkaan vieressä, ja omituisen sekavin ilontuntein hän vastaanotti kuninkaalliset kiitokset urhoollisesta taistelustaan; hänen haavansa eivät olleet vaaralliset, mutta voimakas lyönti oli järkyttänyt häntä niin, että hän alakuloisesti tunsi ettei enää jaksanut käyttää miekkaansa niinkuin nuoruutensa päivinä. Pyhä Danebroglippu liehui perämastosta nuoren kuninkaan ja vanhan ritarin yläpuolella; drotsi Pietari oli uskonut sen henkivartijoiden huostaan ja oli itse kiirehtinyt Thorstensonin avuksi. Taistelun tuohinassa vain muutamat olivat tunteneet hänet.

"Kaikkivaltias olkoon ylistetty!" huudahti kansleri ja kohotti polvistuneena yhteenliitetyt kätensä taivasta kohti -- "Te Deum laudamus!" [Oi suuri Jumala, me kiitämme sinua!] alkoi hän voimakkaasti laulaa. Papit yhtyivät mahtavaan voittokuluun. Kuningas ja vanha Jon sekä kaikki sotilaat polvistuivat.

Kun juhlallinen Te Deum oli laulettu loppuun, näkivät ja tunsivat kaikki ritarillisen drotsi Pietarin, joka kalastajaveneellä kiirehti Thorstensonin pitkälaivalta, yhdessä Thorstensonin kanssa, kuningaslaivaa kohti. Vanha Henner Friser ja Skirmen olivat hänen mukanaan. Drotsi Pietari hypähti laivaan ja riensi onnittelemaan kuningasta voitosta. Iloisesti huudahtaen lensi nuori voitonsaaja hänen syliinsä.

"Sinähän olitkin rakas drotsi Pietari!" huudahti nuori Eerik kuningas. "Sinä toit minulle voiton isoisäni lipulla!"

Drotsi Pietari kohotti juhlallisesti kätensä taivasta kohti.

"Niin, Jumalalle kiitos. Häneltä yksin saamme voiton!" huudahti kuningas liikutettuna ja sulki taas uskollisen ystävänsä syliinsä.

Drotsi Pietari oli hyvin rasittunut, ei niinkään paljon taistelusta kuin nopeasta matkustamisesta ja siitä jännityksestä, jossa hän oli ollut. Paetessaan vankilasta hän oli kyllä syyllä pelännyt joutuvansa myöhään taistelupaikalle sen ajanhukan vuoksi, joka häneltä meni tärkeää lippua anastaessa. Mutta valtakunnan lipun vaikutus kansaan oli jo Waldemar Seierin ajoista asti tunnettu, ja herkkäuskoisen kansan ei tarvinnut muuta kuin nähdä se, niin se kannusti heidät voittoon. Herttua Waldemariin oli tällä tapahtumalla omituinen vaikutus. Siitä hetkestä, jona drotsi Pietari oli antanut hänelle näin takaisin kavaltajatikarin, jossa kuningas Eerik Kristofferinpojan sydänveren ruostepilkku ruskotti, oli hänen oikea käsivartensa halvautunut, ja toivottiin nyt senvuoksi syyllä, ettei hän enää koskaan kohottaisi halvautunutta kättään Tanskan kruunua vastaan.

Drotsi Pietarin odottamaton saapuminen kuningaslaivaan tuotti sinne suuren ilon. Kaikki tunkeilivat hänen ympärilleen, kun hän muutamin sanoin kertoi mitenkä vanha Henner ja Åse ovelasti olivat pelastaneet hänet Nordborgin linnan vankilasta ja auttaneet häntä anastamaan valtakunnanlipun herttuan hallusta. Senjälkeen hän esitti kuninkaalle vanhan, uskollisen Hennerin ja urhoollisen aseenkantajansa, jotka molemmat olivat olleet avullisia voiton saavuttamiseen. Skirmen oli ollut se uskalias uimari, joka oli porannut vihollisten laivat upoksiin. Hennerin keksimää oli suopa ja kalkki, joka kuninkaan mielestä kyllä oli ollut hyödyksi, mutta se ei ollut hänestä ritarillista sodankäyntitapaa.

"Polvistu!" sanoi nuori kuningas Skirmenille, -- "minä tahdon lyödä sinut ritariksi, sinä olet sen ansainnut. Minä vapautan sinut kaikista kokeista."

"Minun herrani ja kuninkaani!" huudahti Skirmen, ilokyynelten kimallellessa hänen tummissa silmissään, ja hän polvistui vastaanottamaan ritarilyönnin Jumalan ja pyhän neitsyen nimeen.

Heti kun Skirmen oli noussut, ritarina, viittasi kuningas Åke Jonsonille, jonka lukemattomat ja vaarattomat haavat olivat sidotut. "Sinut myöskin!" sanoi kuningas "Sinä olet sankarin lailla puolustanut minun henkeäni sekä täällä että Tornborgissa."

Åke polvistui ääneti ja vastaanotti ritarilyönnin.

"Minä en pyydä päästä ritariksi niiden suoparuukkujeni vuoksi, herra kuningas!" sanoi vanha Henner, "mutta uskonpa suovan olleen hyvää, -- ja sellaiset miehet tarvitsevat sekä suopaa että lipeää".

"Jos sinä et tahdo tulla ritariksi, hyvä vanhus!" vastasi kuningas, "niin sinä voit tulla perämieheksi, ja se sinä olet tästä päivästä lähtien".

Vanha Henner näytti äkkiä liikutetulta: Hän ei vastannut sanallakaan; mutta hän taivutti polvensa ja suuteli nuoren kuninkaan kättä. Kuningas veti äkkiä pois kätensä; kyynel oli tipahtanut sille vanhan sankarin silmästä, ja hänen mielestään se poltti.

Yleisen ilon vallitessa saapui myöskin kreivi Gerhard kuningaslaivaan. Hän oli sydämellisesti syleillyt drotsi Pietaria, ja sekä hän että Thorstenson olivat vastaanottaneet kuninkaan kiitokset heidän urhoollisuudestaan. Kun kuningas Eerik nyt lähemmin oli kuullut taistelusta kreivin laivalla, ja mitenkä herttua Pitkäsääri oli hypännyt mereen, ojensi hän urhealle kreivi Gerhardille kätensä ja sanoi: "Ottakaa nopein alus, kreivi Gerhard, ja purjehtikaa Helsingborgiin! Siellä odottaa minun äitini, kuningatar, tietoja meiltä. Viekää hänelle viesti meidän voitostamme. Ja minä lupaan teille, että se mikä kauan on ollut hartain toivonne, tulee täyttymään!"

Näytti siltä kuin nämät sanat olisivat saaneet urhean kreivi Gerhardin pään kokonaan pyörälle; yhdessä hyräyksessä hän syleili kuningasta, drotsi Pietaria, vanhaa Henneriä, hovinarria; hän oli vähällä nostaa nuoren kuninkaan käsivarsilleen ja tanssia hänen kanssaan ilossaan. "Totisesti!" huudahti hän. -- "Kyllä nyt pannaan tanssiksi Helsingborgissa, ja siellä minäkin otan osaa tanssiin!" Heti senjälkeen hän oli jo Hennerin kalastajaveneessä. "Te viette minut Helsingborgiin. Ei kukaan ole parempi purjeiden ohjaaja kuin te!"

"Hyvä!" sanoi Henner ja laskeutui veneeseen. "Olenhan minä luvannut tuon yhden silmänne tuottavan teille onnea. Näettehän, että minä pidän sanani."

Vene alkoi jo irtautua kuningaslaivasta. Silloin raapaisi pitkäsääri veneen laitaa ja toinen seurasi heti jälestä. Pitkäsäärinen hovinarri tahtoi seurata ylen onnellista isäntäänsä.

VIIDESKYMMENESYHDES LUKU.

Huhu siitä suuresta meritaistelusta, jota odotettiin Grönsundissa, oli jo saapunut Helsingborgiin samana päivänä, jona tappelu oli. Illalla istui Agnes kuningatar mitä levottomimmassa jännityksessä huoneessansa linnassa, nousten aina vähänpäästä ompelupöytänsä äärestä, katsoakseen parvekkeelta salmelle päin. Hän tiesi nuoren kuninkaan olevan laivaston mukana, ja uskollisen kreivi Gerhardin kiirehtineen hänelle avuksi, ja hän tiesi myöskin innokkaan ritarinsa ja kosijansa uskaltavan kaikkensa hänen tähtensä. Samana päivänä, jona kreivi Gerhard oli lähtenyt Kielistä, yhtyäkseen laivastoon, oli hän lähettänyt muodollisen kosimakirjeen kuningattarelle. Tämän lempeä vastaus siihen oli hänen edessään pöydällä, sulettuna hänen suurella kuningatarsinetillään ja määrätty lähetettäväksi hänelle seuraavana päivänä. Kuningatar oli lähettänyt kolme purjehtijaa toisensa jälestä hakemaan tietoja Grönsundista; mutta heillä oli myrskyinen vastatuuli salmessa, ja ne risteilivät vielä kaikki kolme Dragörin kohdalla, kreivi Gerhardin purjehtiessa Henner Friserin pienessä kalastajaveneessä heidän ohitsensa. "Jumala varjelkoon, -- nuo hukkuvat!" huusivat Helsingborgin merimiehet nähdessään pienen kalastajalaivan kuutamossa, heistä näytti niinkuin avonainen vene joka silmänräpäyksessä katoaisi aaltojen kuohuihin.

Tätä kosijansa vaarallista retkeä ei kuningatar osannut ajatella; mutta myrskyn voima yltyi, lisäten hänen levottomia aavistuksiaan meritaistelusta. Peittääkseen levottomuuttaan hän oli antanut naistensa poistua. Hänestä tuntui yön yksinäisyydessä, että sekä hänen omansa että Tanskan kohtalo riippui siitä tiedosta, jota hän tänä yönä odotti. Kaikki hänen vaihtelevan elämänsä mustat ja synkät muistot yhdistyivät ikäänkuin yhteen ainoaan tapahtumaan -- musertaakseen hänen sydämensä kokonaan -- tai sulautuakseen valoisaksi kuvaksi, joka antaisi hänelle palkan ja lohdutuksen kaikista kärsimyksistään. Jos oli jouduttu tappiolle, ja nuori kuningas kaatunut, silloin ei ollut enää Tanskan vapaudesta puhetta, ja hänen äidinsydämensä värähteli levottomuudesta,-- ja jos uskollinen kreivi Gerhard oli kaatunut -- silloin oli kuningattaren vastaus hänen kosimakirjeeseensä vain surullisena osoituksena siitä, miten suuren ja todellisen onnen hän oli kadottanut.

Oli myöhäistä yöllä. Vahakynttilät lepattivat pöydällä, ja myrsky ulisi ulkona. Kuningatar katseli surumielisenä kreivi Gerhardin kirjeessä olevaa suurta, pyöreää vahasinettiä. Sinettiin oli hän itse kuvattu, polvistuneena Kristuslasta kantavan neitsyt Maarian kuvan eteen; polvistuvan kuningattaren yläpuolella piteli lentävä enkeli kruunua.

"Ota kruunu, Herra, ja varjele sitä!" kuiskasi hän. "Mutta elä anna enkelin lentää pois! Anna sen suojella minua ja häntä, joka on minulle kaikkia maailman kruunuja rakkaampi!"

Hän oli ottanut esille pienen, siron elämäkertakirjansa. Selvin sanoin ei siihen ollut kirjoitettu hänen elämänsä rakkainta ja kauneinta tunnustusta. Mutta viimeiset kirjoitetut lehdet sisälsivät paljon enemmän kreivi Gerhardista, kuin kuningattaresta, erittäinkin siitä hetkestä, jolloin hän oli vastaanottanut kuningattaren harson ja oli lupautunut hänen uskolliseksi ritarikseen ja suojelijakseen.

Kuva hänen uskollisesta ritaristaan ja kosijastaan oli voittoisasti syrjäyttänyt tuskallisen levottomuuden kauniin kuningattaren sydämestä. Samassa hän hypähti ylös kuullessaan kovaa hälinää satamasta aivan ikkunansa alta. Hän astui parvekkeelle ja näki kuutamossa suuren joukon ihmisiä laivasillalla. Luotsit ohjasivat paraillaan pientä purjelaivaa hyrskyjen läpi, ja hän kuuli huudettavan: "Voitto, voitto! -- Kreivi, -- yksisilmäinen kreivi!" Hän liitti yhteen kätensä ja astui ilosta horjuen rukoustuoliinsa sisimpään huoneeseensa. Pian kajahtelivat koko linnassa iloiset voittouutiset. Tunnin kuluttua seisoi kuningatar, koko hovinsa ympäröimänä komeasti valaistussa juhlasalissa, jossa uutisen onnellinen tuoja polvistuen laski miekkansa ja ryöstetyn lipun kuningattaren jalkoihin.

Kun koko linna loisti valomerenä ja kajahteli juhlivien ilohälinästä, ja kun Helsingborgin uskolliset porvarit tekivät yöstä päivän, silloin kreivi Gerhard sai kuningattaren omasta suusta kuulla sen mikä oli kirjoitettu suuren punaisen vahasinetin koristamaan kirjeeseen kuningattaren pöydällä. Eikä ollut kukaan kreivi Gerhardia onnellisempi.

* * * * *

Kuninkaan iloa voitosta lisäsi vähän sen jälkeen saapunut tieto, että kuninkaalliset olivat valloittanet Hunehalsin Hallandissa, ja ylpeä Jaakko kreivi oli otettu vangiksi. Grönsundin luona saavutetulla voitolla oli se seuraus, että Norjan kuningas, joka tuli liian myöhään laivastoineen, luopui vihamielisistä aikeistaan Tanskaa vastaan. Molemmat kuninkaat tapasivat senjälkeen toisensa kaikessa rauhassa Hindsgafvelissä, jossa päätettiin rauhanehdoista, ne olivat, molemmille valtakunnille yhtä edulliset. Herttua Waldemar antoi lähettiläittensä kautta tehdä sovintotarjouksen, ja niihin suostuttiin. Hindsgafvelissä tehdyn sopimuksen mukaan ei lainsuojattomia enää ahdistettaisi, mutta ei kukaan kuningas Eerikin vielä elävistä murhaajista saanut koskaan tulla Tanskan kuninkaan silmien eteen.

Eräänä kauniina syyspäivänä oli suuret ilojuhlat Helsingborgin linnassa. Oli kreivi Gerhardin ja kauniin Agnes-kuningattaren hääpäivä. Kreivi Gerhardin sisar, Ruotsin leskikuningatar Hedvig, oli läsnä juhlallisuuksissa, sekä koko Ruotsin ja Tanskan hovi. Juhlan ohella, joka samalla oli voiton- ja rauhanjuhla, pidettiin myöskin turnajaiset. Kreivi Gerhard ei ottanut tällä kertaa osaa ritarileikkeihin. Hän istui kuninkaallisella, lehterillä Agnes-kuningattaren vieressä. Hänen rehellinen silmänsä säteili ilosta, ja hän istui siellä komeasti puettuna vaikka hiukan jäykkänä sulhaspuvussaan, mutta niin onnellisen näköisenä kuin olisi taivas avoinna hänen edessään. Majesteetillinen kuningatarmorsian näytti hyvin vilkkaalta ja iloiselta, eikä kukaan ollut milloinkaan ennen nähnyt kauniimpaa ilmettä hänen viisailla, jaloilla kasvoillaan. Lähinnä häntä oli pieni prinsessa Ingeborg, Tanskan tuleva kuningatar, ritarien ja kansan yleisen ihailun esineenä. Ritarileikkien kestäessä hän istui ystävällisenä ja iloisena ritarillisen Eerik kuninkaan vieressä. He puhelivat keskenään kuin rakkaat sisarukset. Tavantakaa vanha ritari Jon pyyhkäisi kädellään naarmua otsallaan ja karkoitti kyyneleen iloisista ukonsilmistään, katsellessaan näitä nuoria kihlautuneita, jotka viattoman lapsellisesti leikkivät sulhasta ja morsianta, tuntematta muuta rakkautta, kuin sen, joka yhdisti heidät siihen maahan ja kansaan, jonka isäksi ja äidiksi heidät niin ihmeellisesti oli valittu.

Ruotsalaiset herrat ja ritarit näkivät saman näyn katsellessaan nuorta kuningas Birgeriä ja pientä tanskalaista prinsessaa, Mereteä, jotka myöskin kihlattuina istuivat vierekkäin ritarileikkejä katsellen.

Näissä turnajaisissa voitti palkinnon drotsi Pietari Hessel, ja hän vastaanotti sen kuningatar Agneksen kädestä. Hän kumarsi syvään ihanalle kuningatarmorsiamelle. Mutta hänen katseensa kääntyi ikävöivänä kookkaaseen naiseen, joka istui ensimäisenä prinsessa Ingeborgin naisten joukossa. Se oli neiti Ingeborg Litle. Hän ei ollut nähnyt häntä senjälkeen kun he erosivat Koldingin vuonolla, mittaamattoman syvyyden levitessä heidän välilleen. Hän tiesi hänen isänsä vielä istuvan elinkautisvankina Kallundborgin linnassa. Vasta tänä hetkenä näyttäytyi Inge neito turnajaisissa. Drotsi Pietari oli turhaan kysellyt häntä; ei kukaan voinut sanoa kuuluiko hän prinsessa Ingeborgin seurueeseen. Suureksi ilokseen hän nyt huomasi hänet, mutta tuskallisen levottomana hän näki syvän surun kuvastuvan hänen ihanilla kasvoillaan; hänen katseensa väisti häntä ja oli maahan luotuna. Drotsi Pietari poistui nopeasti turnajaispaikalta ja ritarien joukosta. Hän astui hiljaa, ajatuksiinsa vaipuneena salmelle, kuninkaallisten ja ritarien saatellessa kreivi Gerhardia ja hänen morsiantaan ritarisaliin, niissä loistavaa juhlaa jatkettaisiin tanssilla.

Drotsi Pietari seisoi kauan ja hiljaa salmen rannalla, tuijottaen Själlandin rannikkoa kohti, jossa Flynderborgin linna sijaitsi. Omituisella surumielisyydellä hän muisteli lapsuuttaan, ja mitenkä hän ritarina ja drotsina ensikerran kohtasi lapsuutensa morsiamen tuolla etäällä, kun hän täyskasvaneena neitona seisoi hänen edessään ja lauloi innostuneena "Kuninkaasta, mi maata ja linnaa hallitsee." Omaa onneansa hän oli tähän asti ehtinyt harvoin ajatella, sillä huolet kuninkaasta ja maasta olivat olleet ensimäisinä hänen mielessään. Nyt oli Inge neidon surullisen katseen näkeminen herättänyt hänen sieluunsa voimakkaan kaipauksen nähdä hänet onnellisena, ja tuntea itsensä onnelliseksi hänen kanssaan. Olihan selvää, että Inge oli huolestunut isänsä epävarmasta kohtalosta; mutta hän ei käsittänyt minkätähden hän nyt koetti välttää uskollista ritariaan eikä edes antanut hänelle ystävällistä katsetta. Silmänräpäykseksi, kuin pahan hornanhengen heittämänä, välähti hänen sieluunsa ajatus, että ehkä joku onnellisempi kosija olisi sivuuttanut hänet. Hän muisteli miten Inge alati oli ollut hänen ajatuksissaan hänen vankeudessa ollessaan, ja hänestä oli tuntunut niinkuin jokainen lintu, joka liverteli hänen ristikkoikkunansa takana, olisi ollut rakkausviesti häneltä. Hän puisti surumielisesti hymyillen päätään ja toisti sankarilaulun kauniit säkeet:

"Joka lintuselta, mi lens yli maan, nuor nunna tiedusteli sulhoaan.

"Joka leivolta sinitaivahan alla ritar rakkaintaan kysyi kaipaamalla."

"Jumala varjelkoon teitä ja suokoon teille paljon iloa, rakas herra drotsi", keskeytti ystävällinen ääni hänen unelmansa; nuori, vakava ritari Åke Jonson puhutteli häntä. "Minä etsin teitä juuri", jatkoi hän. "Te ette ole iloinen niinkuin me toiset, ja onhan tänään kuitenkin ilonpäivä, jonkaveroista ei meillä ole eletty. Jalo Agnes-kuningatar on onnellinen, ja meidän nuori kuninkaamme tanssii iloisena pienen morsiamensa kanssa. Ei ole enää kavaltajiakaan maassa. Tanskan kruunu on taas turvattu. Meillä on rauha maassa, ja paremmat ajat toivossa."

"Siitä minä kiitän kaikkivaltiasta Jumalaa", sanoi drotsi Pietari. "Hänen kätensä on ihmeellisesti selvittänyt kaikki rajuilmat ja siunannut Waldemarien kruunun meidän nuorelle kuninkaallemme. Minäkin tahtoisin iloita tänään. Mutta, rakas Åke, on olemassa suruja, joita sinä et vielä tunne."

"Minä olen jo aikaisin oppinut tuntemaan suurimman", vastasi hänen totinen oppilaansa. "Minä arvaan teidän surunne, rakas herra, jalo Inge neito --"

"Niin. hän ei ole onnellinen, Åke, eikä hän sitä voi olla niinkauan kuin hänen isänsä istuu Kallundborgissa vangittuna."

"Meidän nuori kuninkaamme on aivan liian ankara, hän ei tahdo kuulla puhuttavankaan hänen armahduksestaan", huokaili Åke. "Minä olen kuullut erään huhun, rakas drotsi, mutta minä en tiedä onko siihen luottamista, ehkä te tunnette sen paremmin. Taitaisi olla teille tärkeää ottaa tarkempi selko siitä. Sanotaan vangitun ritari Lave Litlen luvanneen tyttärensä käden sille ritarille, joka tuo hänelle kuninkaan anteeksiannon ja hankkii hänelle vapauden lähteä maasta. Sanotaan teidän sen tietävän, mutta että te ette voi tai ette tahdo täyttää ehtoa."

Drotsi Pietari säpsähti. "Hän myö siis tyttärensä onnen vapaudestaan!" huudahti hän liikutettuna. "Hm! Se on hänen kaltaistaan. Mutta kuka sanoo, alistuuko tytär näin maksamaan isänsä synnit?"

"Ettekö te tiedä hänen suostuneen siihen?" sanoi Åke hädissään. "Ettekö te tiedä sitäkään mitä kerrotaan Kungahellan rikkaasta Thorild-ritarista? Hän on täällä, mukanaan neljä laivaa, täynnä mahdottomia aarteita; ne hän aikoo tarjota kuninkaalle lunnaiksi ritari Lave Litlestä. Minä näin itse hänet ritarisalissa; hän odotti kuninkaan lopettavan tanssin, saadakseen keskustella hänen kanssaan kahden salakammiossa -- --"

"Armias Jumala!" huudahti drotsi Pietari. "Myöty? -- Myöty. Se ei ikimaailmassa tapahdu. Minä puhun kuninkaan kanssa! Minä pyydän itse häneltä Laven vapauttamista! Vaikka se onkin väärin, niin minä kuitenkin teen sen!"

"Kiirehtikää sitten, Jumalan tähden, herra drotsi! Jos tanssi on loppunut, niin on ritari Thorild jo ehkä kuninkaan luona. -- Voi, minä luulin teidän tietävän kaiken, mutta ettette tahtoisi tai voisi. Kiiruhtakaa!"

"Suuri Jumala! Myöty, myöty!" huudahti drotsi ja riensi kuolonkalpeana linnaan. Hän kiirehti ritarisaliin, -- katseensa kulki tanssivien rivien lomitse. -- Hän näki kreivi Gerhardin voitoniloisena tanssivan ohitseen, pitäen ihanaa majesteetillista morsianta kädestä. Nuori Birger-kuningas tanssi myöskin hänen ohitseen prinsessa Mereten kanssa, ja Skirmen uudessa ritaripuvussaan pyöri lattialla pieni iloinen Åse-Hennerintytär kainalossaan. Mutta kuningas Eerikkiä ei siellä näkynyt. Ingeborg-prinsessan naisten joukossa hän näki Inge-neidon; hän istui hiljaa, ulkonaisesti rauhallisen näköisenä; mutta hänen katseensa oli jäykkä, ja kasvonsa olivat valkeat kuin liinavaate. Ritarisali iloisine tanssijoineen alkoi pyöriä drotsin silmissä. Hän pysähdytti erään kamaripalvelijan ja kysyi häneltä: "Missä on kuningas?"

"Salakammiossa", kuului vastaus. "Onko joku hänen luonaan?"

"Ritari Thord Kungahellasta."

Drotsi Pietari kääntyi ja syöksyi pois ritansalista.

Kreivi Gerhard ja kuningas Birger saattoivat naisensa ulos tanssisalista, Eerik-kuninkaan astuessa ääneti ja vakavana sisään ritarisaliin. Drotsi Pietari astui kuninkaan vasemmalla puolen, hän näytti olevan levoton ja jännityksessä. Kuningas astui prinsessa Ingeborgin eteen, joka istui äitinsä vieressä tanssivia katsellen. Kuninkaan viittauksesta taukosi tanssi. Soitto vaikeni ja kaikki odottivat ihmeissään.

"Sano drotsi Pietari Hesselille, jalo prinsessa Ingeborg", sanoi nyt kuningas ääneen ja totisena, "ettei Tanskan kuningas Eerik koskaan unohda mitä hän lupasi kuolleelle isälleen, mutta että Tanskan tuleva kuningatar antaa hänelle oikeuden julistaa ritari Lave Litlelle anteeksiannon ja vapauden!"

"Kiitos, kiitos, Eerik!" sanoi pieni prinsessa, hypäten iloisena paikaltaan. "Sinä pidit sanasi! Minä saan tehdä rakkaan Ingeni onnelliseksi!" Nyt hän toisti drotsi Pietarille kuninkaan sanat ja saattoi hämmästyneen Ingen hänen syliinsä.

Ilo oli suuri, ja kaikki ottivat siihen osaa.

Kun nyt kuninkaan viittauksesta taas alettiin soittaa, yhtyivät tytöt laulamaan Riibelinnan valloituksesta:

"Kadut Riiben on tanssia tulvillaan, on vallattu linna! Niin ritarit tanssivat iloissaan edest' Eerikin, nuoren kuninkaan!"