Part 51

Laiva laski vuonon syrjäisimpään lahteen. Raane ja hänen vaimonsa nousivat maihin ja astuivat ääneti Roeskilden kylään johtavaa polkua pitkin. Suuri koira seurasi herraansa aivan tämän kintereillä, mutta Kirstin viittauksesta seurasivat molemmat väkevät merimiehet pari askelta häntä jälempänä pimeää polkua pitkin. Näin astuivat Raane ja hänen vaimonsa Roeskilden katuja pitkin Haraldsborgiin. Kun he tulivat vankitornin läheisyyteen, näkivät he joukon ihmisiä kokoontuneen vanhan vaimon ympärille, joka lauloi heille katulauluja. Hän istui kivellä lyhty kädessä, vaikka oli sokea. Hänen käsivarreltaan riippui lakkinen rahasäiliö, jota hän laulaessaan helisteli, ja siihen panivat hänen kuuntelijansa rahansa. Kuu oli sillävälin noussut. Se valaisi sekä tornin että sekavan kansanjoukon, joka näkyi kokoontuneen tänne saadakseen nähdä kuuluisan vangin ja huvitellakseen valtiojuoruilla.

"Näittekö te drotsin?" kysyi eräs sotilas. -- "Sepä vasta mies oli!"

"Oi, Jumala meitä auttakoon!" sanoi eräs porvari. "Istuuhan hän vangittuna Nordborgissa. Eikä palaja rauha eikä onni maahan ennenkuin hän on vapaa."

"Te; tarkoitatte drotsi Pietaria, drotsi Hoseöliä?" alkoi taas sotilas. "No niin, olihan hän kunnon mies, mutta minä tarkoitan tätä uutta, pitkäviiksistä drotsia; kyllä hän on kova mies: niinkauan kuin hän hallitsee ei ainoakaan petturi ja roisto säilytä päätään Tanskassa."

"Kuinka kauaksi hän jää tänne?" kysyi porvari.

"Kunnes laivasto on valmiina, ja kaikki maalaiskansa koolla", vastasi sotilas -- "silloin kuningas palaa Helsingborgista ja me saamme hyökätä herttuan kimppuun!"

"Se on oikein! Thorstenson on kunnon mies!" sanoi eräs merimies: "hän kyllä tietää, ettei täällä maalla saada mitään aikaan, muuta kuin merillä vain".

"No, elähän toki, kansalainen!" sanoi eräs maasotilas. "Maallahan me anastimme pyhän lipunkin, ja ilman sitä me emme pääse kovinkaan pitkälle emme merellä eikä maalla. Tällä kertaa me kuitenkin kulemme yhtämatkaa, mutta jos norjalainen taas nousee maihin teiltä lupaa kysymättä, niin kyllä silloin kysytään mihin mekin kykenemme täällä maakamaralla."

"Herran nimessä, veli veikkoseni!" vastasi merimies. "Me juomme toverillisesti yhdessä sekä märällä että kuivalla. Te helkkarin pitkäkoivet saitte toki siipiluusta kiinni tuon roiston, joka nyt istuu tuolla tornissa; eipä hän nyt enää pääse rosvoamaan meidän laivojamme eikä polttamaan meidän satamiamme. Laulappas laulu tuosta rosvosta tuolla tornissa, eukkoseni, niin saat minulta äyrityisen!"

"Kuinkahan kauan he antavat hänen istua tuolla ja pitää sekä linnanvoutia että pormestaria narreinaan?" kysyi eräs porvari.

"Ettekö te ole nähneet kaupungin ulkopuolella olevia telineitä?" kysyi merimies. "Sinne hänet viedään kahdeksan päivän kuluttua. Sen on ankara drotsi David vannonut. Aika rohkea merikarhu hän oli, sitä ei paholainenkaan voine kieltää. Mutta kaksi sellaista helvetinkoiraa kuin hän ja marski olisivat pian hävittäneet koko maan autioksi."

"Kahdeksan päivän kuluttua Alfkreivi teloitetaan!" sanoi eräs nuori tyttö. -- "Onpa se häpeä niin rikkaalle ja ylhäiselle herralle!"

"No, laulappas nyt, eukkoni!" sanoi merimies. -- "Tuossa saat äyrityisen! -- Kas! Nyt hän pistää päänsä ulos reiästä tuolla ylhäällä. Hän koettelee kai tähystellä eikö näkisi hyviä ystäviä, jotka auttaisivat hänet sieltä ulos."

"Armias Jumala! Kahdeksan päivän kuluttua! Kuulitko sinä sen Raane!" voivotteli Kirsti Solkikenkä hiljaa, tarttuen vaistomaisesti vihatun aviomiehensä käsivarteen. "Näetkö, hän seisoo tuolla ja katselee alas meihin! Joudu pelastamaan häntä, Raane! -- minä annan sinulle kaikki anteeksi -- minä jään sinun luoksesi ja olen maanpaossa sinun kanssasi -- kunhan vain pelastat hänet, pelasta hänet! Sinä voit, kun vain tahdot."

"Ole vaiti, pahus vieköön, sinä ilmaiset minut vaikeroimisellasi!" kuiskasi Raane ja katseli tuskallisen levottomana ympärilleen. Muutamat talonpojat olivat jo ihmetellen alkaneet tarkastaa noita kahta vierasta henkilöä, mutta nyt heidän huomionsa siirtyi toisaalle, kun sokea vaimo kivellä alkoi laulaa:

"Herra Alf on Norjassa syntynyt, mut ei siellä hän viihtyä saata, vaikka ruokokseen hällä tusina on läänejä Norjan maata.

Alf nurmea astuu, lukien sanoja rukouksen, niin saapuu Benedikt Rimordson kera kohtalon rangaistuksen.

'Hyvää huomenta, herra Vähä Alf, olet urho oiva, mut maalle ei vahinko, jos vangiksi jäät tänään kuninkaalle.'

'Ei, en ole herra Vähä-Alf, en sitä kuulla siedä, olen messupoikanen, papille mun tulee viiniä viedä.'

Mut hatun korkean kohottain hän Alfin otsan näkee. 'Jumal'aut, olet herra Vähä-Alf, sen kyllä vannoa käkeen.

Olit pappismies, kuten minäkin, panen pantiksi autuuteni, sinun koulusi, sinun konnantyös monet palaavat mieleheni.'

'Ja jos olet Benedikt Rimordson, niin olethan ystäväni, niin vannothan tänään, ett' ikänäs et tuntenut nimeäni.'

Mut herra Alf, hän vangittiin, ja hän kahlein kytkettiin -- --"

"Pois tieltä!" huusi nyt maasotilas, joka seisoi vartioiden vankitornia. "Tuki suusi senkin akka! Elä huutele tänne koko kylää. Sen, joka uskaltaa lähestyä kolmekin askelta tornia lähemmäksi, pistän minä kuoliaaksi!"

Kansa vetäytyi hiukan sivulle. Raane väistyi myöskin vähän syrjemmälle vaimonsa kanssa, joka piti kiinni häntä käsivarresta ja rukoili häntä hiljaa pitämään sanansa ja pelastamaan hänen isänsä.

"Ei, minä en tee sitä!" kuiskasi Raane. "Hän on vannonut minulle kuoleman ja häviön, sen kyllä tiedän. Auttakoon nyt itseään!" Näin sanoessaan hän aikoi irtaantua vaimostaan, mutta tämä piteli kiinni hänen käsivarrestaan. Raane painoi lakkinsa syvään otsalleen, ettei joutuisi ilmi, sillä hän näki nyt kauhukseen muutamia entisen kuninkaan palvelijoista, joille hän oli tuottanut monta harmia kuninkaan linnassa ollessaan. "Päästä minut, vaimo!" -- kuiskasi hän lopulta. "Minä olen hukassa, minut on tunnettu."

Levotonta murinaa kuului joukosta. "Raane, lainsuojaton kamaripalvelija!" kuului suusta suuhun huuto.

"Sinä olet syyllinen kuolemaani, itsepäinen nainen!" huudahti Raane kiivaasti mutta hiljaa, riistäytyessään väkivaltaisesti irti vaimostaan ja lähti pakoon.

"Tarttukaa häneen! Ottakaa hänet kiinni!" huusi nyt monta ääntä. "Se on Raane -- lainsuojaton kamaripalvelija! Ottakaa kiinni se petturi!" Hurjasti huutaen lähti katkeroitunut joukko häntä ajamaan takaa, uhaten repiä hänet palasiksi; mutta hän työnsi rajusti pari takaa-ajajistaan kumoon; hänen suuri koiransa puri useita ja peloitti suurimman osan, niin että Raanen onnistui päästä pakoon. Harmaaveljesten luostarin läheisyydessä oli viimeksi nähty hänet sekä hänen koiransa; mutta siellä ne molemmat olivat äkkiä kadonneet. Tämän hälinän aikana onnistui Kirsti Solkikenkä uskollisten laivamiestensä avulla pääsemään pois väentungoksesta.

Pariin päivään ei Raanen jälkiä löydetty mistään. Tiedettiin vain hänellä olevan paljon sukulaisia harmaaveljesten luostarin mahtavien hengellisten joukossa. Kuninkaan nimessä antoi drotsi Thorstenson mitä tarkimmasti tutkia luostarin; mutta siellä ei löytynyt jälkiäkään vaarallisesta pakolaisesta.

Ulkopuolella luostaria, syrjäisessä kujassa, oli kaivo aivan luostarimuurin vieressä, ulkonevan puuvajan alla. Joku tyttö, joka eräänä aamuna aikaisin oli sieltä vettä hakemassa, oli nähnyt suuren, äkäisen koiran hyppäävän ylös kaivosta. Tämän omituisen näyn hän oli kertonut monelle; kertomuksen mukaan oli se Raanen koira, joka tuona samana iltana oli puraissut niin monta ihmistä. Nyt alettiin tutkia kaivoa ja huomattiin kaivon seinämässä, luostarimuurin puolella, olevan niin suuren ontelon, että ihminen voi kömpiä sinne. Täältä johti ovi muurinläpi luostariin, mutta se oli suljettu. Ovi murrettiin auki, ja tultiin siten pieneen pimeään luolaan, joka oli luostarimuurin sisässä. Ensimäisen kimppuun, joka uskalsi tähän salaperäiseen luolaan, hyökkäsi hurjistunut koira, ja mies vetäytyi pelästyneenä takaisin. Hurjan vastarinnan jälkeen koira voitettiin ja tapettiin. Lyhtyjen avulla tutkittiin luola, mutta ei löydetty ihmistä sieltä. Luolan perällä, kosteassa sopessa, jossa vilisi hämähäkkiä ja sammakoita, oli kivi ja soraläjä; ennenkuin lähdettiin luolasta pisti eräs sotilaista keihäänsä sen sisään, jolloin kuultiin hiljaista vaikerrusta. Soraläjä tutkittiin heti, ja nyt nähtiin surkuteltava näky. Lainsuojaton Raane löydettiin luolan äärimmäisestä sopesta, niin soran ja veren tahraamana, ettei hän enää ollut ihmisen muotoinen. Hän hypähti epätoivoisena ylös, aikoen ruveta puolustautumaan tai paeta; mutta hänet otettiin heti kiinni ja vietiin Haraldsborgiin, jossa ankara drotsi Thorstenson kuninkaan nimessä tuomitsi hänet kuolemaan.

Kolme päivää senjälkeen ratsasti Roeskilden uusi tuomiorovasti myöhään yöllä kaupunkiin eräästä lähiseudun herraskartanosta, jossa hän virkansa puolesta oli ollut puhuttelemassa erästä kuolevaa Kaksi kuoripoikaa soihdut kädessä ratsastivat hänen edellään. Heidän täytyi kulkea Roeskilden kaupunginalueella olevan teloituspaikan ohi, missä Alfkreivi ja Raane aamulla olivat hirtetyt. Pojat olivat peloissaan ja pysähtyivät.

"Herra tuomiorovasti!" sanoi toinen heistä. "Tästä ei ole hyvä kulkea ohitse."

"Jumalan nimessä, lapseni, eteenpäin!" sanoi tuomirovasti. "He ovat palkkansa ansainneet. Jumalan turvissa ja luvallisilla asioilla kulkien ei meidän tarvitse pelätä eläviä eikä kuolleita."

Pojat vaikenivat, ja ratsastettiin edelleen.

"Mutta katsokaa, katsokaa!" sanoi nuorin kuoripojista -- "tuolla on jotakin, jokin liikkuu tuolla ylhäällä!"

"Katsokaa!" sanoi toinen, "siellä on valoa, -- kuolleitten luona palaa soihtuja!"

"Se on kummittelua ja saatanan vehkeilyjä!" sanoi toinen pojista. "Rukoilkaa, rukoilkaa, armollinen herra!"

Tuomiorovasti jäi hämmästyneenä seisomaan. Oltiin aivan kukkulan juurella, jolla hirsipuut olivat, ja hän näki naisen seisovan siellä soihtu kädessä. Valo lankesi hänen kasvoilleen; ne olivat kalpeat, ja omituinen tuskan ilme väreili niistä, mutta samalla ne olivat lujat ja rauhalliset, kuin marmoriin veistetyn Niobekuvan. Joukko kookkaita merimiehiltä näyttäviä miehiä ottivat alas pahantekijöiden ruumiit hirsipuista. He tekivät tehtävänsä nopeasti ja aivan ääneti. Tuomiorovasti jäi kuoripoikiensa kanssa tielle, ja pian he näkivät jotensakin lukuisan ruumissaaton, kaksi ruumista keskellä, lähtevän liikkeelle. Totinen naisolento kulki edeltä soihtu kädessään, ja nyt hän huomasi tämän hartioilla ylhäisen ritarinaisen tai ruhtinattaren purppuraviitan. Ei ainoakaan piirre hänen tuskanmurtamissa kasvoissaan värähdellyt, kun hän johti saattueen tietä pitkin alas vuonolle. Saattue siis lähestyi hengellistä herraa, aikoen hänen ohitseen; mutta kukaan ei näkynyt välittävän hänestä eikä hänen seuralaisistaan. Hän liitti kätensä yhteen hiljaiseen rukoukseen, jääden paikalleen istumaan, kuoripojat ja pelästyneet papit seurasivat hänen esimerkkiään istuen samaten rukoilevassa asennossa. Kun kulkue astui heidän ohitsensa, ja ehtoollisrasiat kuoripoikien käsissä loistivat soihtujen valossa, kumarsivat vakavat merimiehet syvään, ja ritarineito polvistui, kyynelvirran valuessa hänen kalpeille poskilleen.

Omituisen, voimakkaan tunteen pakosta, alkoi tuomiorovasti syvällä, kirkkaalla bassoäänellään laulaa pyhää Vigilaeta kuolleitten sielujen puolesta; kuoripojat yhtyivät siihen, ja he jatkoivat lauluaan kunnes saattue oli ehtinyt kulkea heidän ohitsensa. Se pysähtyi vuonon rannalle, josta heti senjälkeen laiva täysin purjein purjehti yön pimeyteen.

VIIDESKYMMENES LUKU.

Stig-marskin kuoltua oli herttua Waldemar julkisesti liittoutunut Norjan uskaliaan kuninkaan kanssa Tanskaa vastaan. Hän oli lähettänyt nuorelle Tanskan kuninkaalle ja hänen äidilleen leskikuningattarelle uhkauskirjeen, jossa hän vaati itselleen ja veljelleen Eerik herttualle omistusoikeuden Svendborgiin ja Langelandiin. Yhdistetyllä laivastolla ja sotajoukolla aikoi herttua norjalaisten kanssa hyökätä maahan, mutta kärsimätön herttua Waldemar ei malttanut odottaa norjalaisen laivaston tuloa, vaan asettui uskaliaasti laivastonsa kera Grönsundiin, Falsterin ja Möenin välille. Tätä varomattomuutta kehoittivat vanha ritari Jon ja valtakunnanneuvosto heti käyttämään hyväksi, ja kiiruhdettiin miehittämään pitkälaivoja ja muutamia pienempiä aluksia. Nuori kuningas Eerik oli itse "Vanha Waldemar" nimisellä pitkälaivalla. Eräänä aamuna aikaisin laivasto lähti Issevuonosta, kulkien Ison-Beltin kautta Grönsundiin. Täällä oli herttuan laivasto asettunut Falsterin puoleiselle rannalle. Oltiin melkein tasaväkisiä. Ritari Jon ja kansleri olivat kuningaslaivalla, missä myöskin olivat kaikki kuninkaalliset henkivartijat ja suuri joukko muita ritareita, jotka, täysissä varustuksissa ollen, tunsivat toisensa vain kypäräkoristuksista ja vaakunamerkeistä.

Kreivi Gerhard seurasi kuningaslaivaa omalla pitkälaivallaan ja muutamalla aluksella Kielistä, joiden miehistönä oli uskaliaita holsteinilaisia. Thorstenson johti itse yhtä suurimmista pitkälaivoista, jakaen ritari Jonin kanssa laivaston ja armeijan päällikkyyden.

Thorstenson ja ritari Jon seurasivat vanhaa tanskalaista sotatapaa: he suuntasivat voimakkaan yhteishyökkäyksen vihollisen keskustaa kohti, koettaen saada sen hajoamaan, samalla koettaen tunkeutua niin lähelle vihollista kuin suinkin, ja antaen rohkeuden ja urhoollisuuden määrätä tuloksen. Tässä tarkoituksessa asettui koko kuninkaallinen laivasto taisteluasentoon Möenin rannikolle, vastapäätä herttuaa, yhdistämällä kaikki laivat yhteen ainoaan lujaan linjaan. Herttua antoi sitoa kiinni toisiinsa ainoastaan osan suurimmista pitkälaivoistaan, mutta pienemmät ja kepeämmät aluksensa asetti hän löysin purjein taistelulinjan taakse, aivan Falsterin rannikon lähelle.

Se seilikatos, joka tavallisesti suojeli laivan keskiosaa sateelta ja kylmältä, oli poistettu sekä kuninkaallisesta laivasta, että koko laivastosta. Etumaston luona seisoi kuninkaallinen lipunkantaja-ritari, voimakkaimpien ja komeimpien ritarien ympäröimänä; hän itse oli kookkain ja väkevin kaikista kuninkaan ritareista, ja hovin arvojärjestyksessä hänellä oli kolmas paikka kuninkaasta lukien. Hän kantoi murhatun kuninkaan kirjavaa lippua, mihin nuo monet avaimet, pyörät ja ihmeelliset merkit olivat kuvatut. Koko laivan keskiosa oli täynnä kansan miehiä, joilla paitsi miekkaa ja heittokeihäitä, oli myöskin sekä jousipyssyt että lingot, ja joista osa hoiti raskaita sotakoneita. Perällä seisoi perämies, jolla oli koko laivan päällikkyys käsissään. Kuninkaallinen laivan perämiehenä oli ritari Jon. Nuori kuningas ja kansleri Martinus seisoivat hänen vieressään. Kuningaslaiva oli taistelulinjan keskessä, joten täältä voi nähdä molempien laivastojen aseman.

"Mutta sanokaa minulle, vanha Jon," kysyi nuori kuningas, "minkävuoksi antaa herttua pienempien aluksiensa olla irti pitkälaivojen takana? Drotsi Pietari sanoi minulle kerran, että Waldemar Seier ja vanha kuningas Waldemar tekivät samaten silloin kun he olivat tekemisessä voimakkaamman vihollisen kanssa, ja eivät tahtoneet uskaltaa kaikkea yhdellä kertaa. Eikö herttua voi saartaa meitä ja hyökätä nopeilla aluksillaan meidän selkäämme?"

"Luulenpa, ettemme anna hänelle siihen aikaa!" vastasi vanha Jon. "Kunhan me ensiksi olemme tervehtineet häntä etempää, niin me soudamme suoraan eteenpäin, ja annamme musertajan tehdä tehtävänsä, ja luulenpa meidän lopusta suoriutuvan miekka kädessä, niinkuin maalla ollessa oikeassa taistelussa."

"Kaikkivaltias suokoon meille onnen ja voiton!" sanoi kansleri. "Ennenkuin te annatte viittauksen hyökkäykseen, antakaamme meidän sotaväkemme ajatella sielujansa ja rukoilla voiton Herran olemaan apunamme.",

"Jumalan nimeen!" vastasi ritari Jon. "Mutta tapahtukoon se heti ja lyhyesti. Tässä ei ole aikaa antaa pois montakaan hetkeä, ja Herra pitää kyllä huolen omistaan!"

Perämaston luona seisoi kanslerin kanssa muutamia pappeja; hänen käskystään virittivät nämä heti sotavirren äidinkielellä, jonka koko sotaväki tunsi ja johon he yhtyivät, ja moni heistä polvistui yhdessä kanslerin ja pappien kanssa. Myöskin nuori kuningas polvistui; mutta Jon ritarilla ei ollut siihen aikaa: hän seisoi ja piti tarkasti silmällä jokaista vihollisen liikettä.

Tuskin olivat juhlallisen sotavirren viimeiset sävelet kajahtaneet, kun lipunkantajaritari, Jon-ritarin käskystä heilautti kuninkaallista lippua kolme kertaa päänsä yli. Tällä merkillä alettiin taistelu: Ilman pimensivät nuolet ja kivet, jotka yhdellä kertaa suhahtivat jousista ja lingoista kuninkaallisilta laivoilta. Oli kirkkain keskipäivä, mutta näytti siltä kuin olisi äkkiä illaksi pimennyt. Tähän vastattiin samanlaisella tervehdyksellä herttuan laivastosta, sitä säestivät hänen monien vieraiden sotilaittensa hurjat hyökkäyshuudot.

Ritari Jon oli antanut ympäröidä nuoren kuninkaan ja papit kilpimuurilla; mutta monen kilven lävistivät nuolet, ja kivet putosivat kamalasti romahtaen kilpikatolle. Kuningaslaivaan yksin lensi niin paljon kiviä, että näytti siltä kuin herttuan päähyökkäys olisi ollut suunnattu vain tähän yhteen kohtaan. Muutamia miehiä oli kaatunut ja monta oli haavoittunut; mutta etäisyys oli vielä siksi suuri, että nämä aseet eivät voineet vaikuttaa koko voimallaan. Nyt heilautti lippuritari kuningaslaivalla taas lippua; koko kuninkaallinen laivasto souti voimakkain vedoin eteenpäin, ja raskaat merisotakoneet pantiin käyntiin. Kuningaslaivan etumaston luona oli äärettömän suuri haka-iskijä, jonka teräväpiikkiset rautakammat suunnattiin herttuan laivaa kohti, jonka se ensi sysäyksellä irroitti viereisestä pitkälaivasta. Nyt pantiin merimusertaja liikkeeseen, se oli rakennettu raskaista, raudoitetuista hirsistä, jotka riippuivat rautaketjuista mastossa, ja heilauttamalla ne suunnattiin musertamaan laivoja ja vihollisen miehistöä. Herttuan laivassa ei ollut ollenkaan tällaisia raskaita sotakoneita, jo ensi hyökkäyksellä olivat kuninkaalliset huomattavasti vahvempia. Vihollisten laivastosta, joka oli melkein kokonaan hajallaan, kuului kovaa huutoa. Mutta pian huomattiin, ettei herttua kepeämmillä aseillaan ollut sen vaarattomampi. Hajallaan olevilla laivoillaan hän voi väistää raskasta, eteenpäinryntäävää laivalinjaa, kuitenkaan keskeyttämättä puolustamistaan ja hyökkäystään. Hänen laivastaan heitettiin paitsi nuolia, kiviä ja heittokeihäitä myöskin tulikuulia, jotka olivat täytetyt piillä, tulikivellä ja öljyllä. Nämä pommit sytytettiin tappuroilla, ja minne ne putosivat, levisivät liekit, jotka heti sytyttivät purjeet ja nuorat. Näillä tähän asti tuntemattomilla tuliaseilla sai herttua aikaan suuria vaurioita kuninkaallisessa laivastossa, synnyttäen hämmennyksen, jota hän heti käytti hyväkseen, antamalla pienempien laivojen hyökätä kuninkaallisen laivaston selkään. Heti huudoista huomattuaan hyökkäyksen onnistuneen ja nähtyään että vihollisen täytyi taistella molemmille puolille jaetuin voimin, antoi hän pitkälaivansa laskea aivan kuningaslaivan viereen. Thorstenson oli heti huomannut vihollisen juonen ja antanut lyödä poikki kuninkaallista laivastoa yhdistävät köydet, voittaakseen edullisemman aseman. Mutta nuo kammottavat tulipommit olivat sytyttäneet melkein koko kuninkaallisen laivaston tuleen. Nyt ei voinut ajatella muuta kuin tulen sammuttamista ja puolustautumista molemmilta puolilta uhkaavaa hyökkäystä vastaan. Tässä mellakassa seisoi nuori kuningas kanslerin vieressä kultainen ritarimiekkansa yhdessä kädessään ja heittokeihäs toisessa; hän näki herttuan edessään valmiina hyökkäämään palavaan kuningaslaivaan. "Sinun juonesi oli epäritarillinen, herttua Waldemar!" huusi hän suuttuneena ja heitti keihäänsä häntä kohti. Se irroitti sulkatöyhdön herttuan kypärästä ja riipaisi irti kypäräkoristeet.

-- Raikas ilohuuto kajahti kuningaslaivalta, ja välittämättä enää sen enempää tulesta, hyökkäsivät kaikki miehet nyt anastamaan herttuan laivaa.

"Rauhoittukaa, miehet!" huusi vanha ritari Jon. "Sammuttakaa ensin tuli, niin annetaan heidän vielä maksaa vahinko."

Etumaston luona olivat sekä tuli että hyökkäys rajuimmat. Lippuritarin oli täytynyt kiinnittää lippu mastoon ja tarttua itse miekkaan puolustautuakseen; mutta samassa syttyi lippu palamaan; liekit leimahtivat korkealle, -- ja se putosi suhisten veteen. Hurja ilohuuto kaikui herttuan laivastosta; mutta kuninkaalliset näyttivät käyvän alakuloisiksi tuosta vastoinkäymisestä, jonka he katsoivat onnettomaksi merkiksi.

Nuori kuningas katsahti surumielisenä kansleriin. "Minun isäni lippu kaatui", sanoi hän, "sitä ei ole onni seurannut."

"Teidän suuren iso-isänne lippu oli parempi, minun nuori herra kuninkaani!" sanoi kansleri.

"Voi, sehän on herttuan hallussa Schleswigissä," huokasi kuningas. "Mutta kyllä Herra meitä vielä voi auttaa!"

"Hänen apunsa on lähellä, kun vain me häneen turvaamme!" sanoi kansleri. -- "Olkaa hyvässä turvassa, herra kuningas! -- Mutta näettekö te kalastajaa tuolla? Mitä hänellä on tekeillä?"

Kanslerin sanoessa nuo sanat ja kuninkaan tuijottaessa siihen paikkaan, mihin hän viittasi, näki herttua kauhukseen miestensä laivallaan horjuvan ja hoipertelevan kuin juopuneiden. Samoin oli laita melkein kaikilla hänen laivoillaan, ja nyt vasta huomattiin pienen kalastajaveneen rohkeasti kiitävän edestakaisin laivojen välillä, ja sen kannella seisoi kookas mies mustassa nahkapanssarissa, joka heitteli suovalla täytettyjä ruukkuja herttuan laivoihin; toisiin hän viskasi hienolla kalkilla täytettyjä ruukkuja, jotka sihahtivat sotilaitten silmiin, niin etteivät he voineet nähdä mitään. Melkein samalla kertaa alkoivat muutamat herttuan laivoista täyttyä vedellä ja upota. Siitä syntyi hirveä huuto, ja nähtiinpä rohkean, mustakarvaisen uimarin pitkä laivapora kädessään sukeltavan aina jonkun laivan alle.

"Ampukaa tuo kirottu kalastaja! Rutistakaa uimarin pää!" huusi herttua raivostuneena. "Hyökätkää vihollisten laivoihin, joka mies!"

Ei kukaan voinut kauemmaksi jäädä herttuan laivoihin, ja he olivat pakoitetut etsimään jalansijaa kuninkaallisilta laivoilta. Täällä oli tuli onneksi sammutettu, ja nyt siellä alkoi ankara taistelu, mies miestä vastaan niinkuin maataistelussa. Paljon väkeä kaatui kummaltakin puolin. Thorstenson taisteli miehuullisesti pitkälaivallaan ja kaatoi monta. Kreivi Gerhardin laiva oli Langelandin herttua Eerikin laivan vieressä. Tätä ylhäistä herraa, joka oli herttua Waldemarin veli, kutsui kansa yleisesti herttua Pitkäsääreksi. Kreivi Gerhardin vanha hovinarri seisoi herransa vieressä, aseenkantajamiekkansa kädessään, silloin kun langelandilainen herttua näkyi aikovan ryhtyä hyökkäykseen.

"Kas! Tuolla tulee minun jalosukuinen kaimani, pitkine koipineen!" sanoi hovinarri. "Piilottakaa nyt hieno naisharsonne, ankara herra, ettei se enempää repeile!"

Kreivi Gerhard oli ritarillisessa taisteluinnossaan ja uhmaillakseen herttua Waldemaria, kiinnittänyt kuningattaren harson rintahaarniskaansa. Mutta ettei käsikähmässä sitä kadottaisi, hän seurasi nyt hovinarrinsa neuvoa ja pisti sen haarniskansa alle.

"Tällä kertaa emme anna jänisten eikä kissojen peloittaa itseämme, ankara herra!" sanoi hovinarri veitikkamaisesti hymyillen. Hän uskalsi näillä sanoilla kosketella hyväntahtoisen herransa arinta kohtaa, muistuttaessaan hänelle erästä taistelua, jossa todellakin jänis tai kissa oli saanut kreivi Gerhardin joukot epäjärjestykseen.

"Tuhat tulimmaista, Pitkäsääri! Nyt minä lyön sinut kuoliaaksi!" huusi kreivi raivostuneena ja heilautti miekkaansa.

"Säästäkää vihanne oikealle Pitkäsäärelle! Kas, tuolla hän on!" vastasi hovinarri väistyessään syrjään ja viitatessaan etumastoa kohti, mistä Langelangin herttua jo hyökkäsi heitä kohti.

"Saatana vieköön kaikki Pitkäkoivet!" huusi kreivi Gerhard ja hyökkäsi hurjasti hosuen miekallaan ruhtinaallista vastustajaansa kohti.