Part 50

Pian levisi kaikkialle ihmeellisiä uutisia, ja mitä eriskummallisempia asioita kerrottiin kansan kesken. Hyökkäys Hjelmin linnaan torjuttiin, ja kuninkaalliset kärsivät tuntuvan tappion; mutta Thorstenson piiritti vielä linnaa, valmistautuen uuteen hyökkäykseen. Eräänä päivänä levisi leiriytyneiden joukkoon huhu, että marski oli kuollut. Muutamat tiesivät myöskin kertoa hänen kadonneen. Sanottiin erään vieraan, hienon herran olleen hänen luonaan, -- ja hänkin oli äkkiä kadonnut. Tämän johdosta oli syntynyt kansan kesken sellainen huhu, että paholainen oli ollut Hjelmissä ja vienyt mukanaan pelättävän kuninkaanmurhaajan. Toiset väittivät lainsuojattoman, kamaripalvelija Raanen, linnan entisen omistajan johtavan heitä, ja että hänellä oli mukanaan vaimonsa, Alfkreivin tytär, jota kansanlauluissa kutsuttiin neiti Solkikengäksi. Väliin nähtiin hennon valkopukuisen neitosen, ristiinnaulitun kuva kädessään, kävelevän Hjelmin muureilla. Linnan synkät miehet kumarsivat hänelle ja polvistuivat hänen kulkiessaan heidän ohitsensa. Ritarit sanoivat hänen olevan marskin vanhimman tyttären. Mutta monet Thorstensonin sotilaista arvelivat hänen olevan yliluonnollisen olennon, joka suojeli linnaa, tehden sen voittamattomaksi.

Vähän senjälkeen kun huhu oli levinnyt marskin kuolemasta ja katoamisesta, nähtiin yöllä Stubberupin pappilasta suuren, soihtujen valaiseman ruumissaattueen hiljaa ja juhlallisesti kulkevan rannalla olevasta laivasta hautausmaalle. Pappilan palvelijattaret pitivät juuri sinä yönä karttaustalkoita, jossa muutamia kylän tyttöjä oli auttamassa heitä villojen karttauksessa. Työn loputtua aiottiin siellä tanssia ja leikkiä. Tytöt istuivat iloisina tuvassa työnsä ääressä suure villavasun ympärillä. Yksi ainoa himmeästi palava lamppu riippui katto-orteen kiinnitetystä rautakoukusta. He kertoivat huvikseen toisilleen satuja ja kummitusjuttuja tai lauloivat lauluja; pari miestä nukkui penkillä. Ahkerat karttaajattaret kuuntelivat juuri peloittavaa juttua Nordskogin ryöväreistä, jotka majailivat saaren pohjoisrannalla ja jotka drotsi Pietari eräänä jouluiltana vangitsi eräässä talonpoikaistalossa. Miehet olivat Niilo Rauhattoman ja Lave Rimordsonin joukkuetta, joiden johtajat kyllä sillä kertaa pääsivät pakoon, mutta seuraavana vuonna heidätkin vangittiin ja hirtettiin Harrestrupissa. Kaksitoista miestä oli menettänyt henkensä Hindsholmenilla, ja siitä oli laulu, jota paljon laulettiin. Kaikki tytöt yhtyivät laulamaan. Kyökkipalvelijatar, joka osasi sen parhaiten, alkoi nyt neljännentoista värssyn:

Herra drotsi Pietari Hoseöl hän huutavi miehilleen: "Ylös nyt, ei viivytä kauempaa! On viestit tärkeät tulleet.

Ylös nyt! on aika jo vetää teräs huotrasta siekailematta" -- -- --

Tässä laulu äkkiä keskeytyi, kun karjatyttö pelästyneenä juoksi sisään heidän luokseen, kertoen nähneensä ruumissaattueen soihtuineen. Kaikki tytöt heittivät kartat käsistään ja pudottivat villat sylistään. Miehet heräsivät, ja hieroskelivat silmiään; mutta ei kukaan uskaltanut mennä ulos katsomaan mitä siellä oli.

"Olettepa te raukkoja", sanoi pieni, mustatukkainen tyttö, joka oli työn valvojana. "Varmaankin taas jokin lainsuojaton on surmattu, ja nyt hänen toverinsa koettavat saada hänet salaa haudatuksi siunattuun maahan. Niin he hautasivat Arvid Pentinpojan, jonka Tuke Ebbesen löi kuoliaaksi."

"Niin, mutta ei sitä kuleta soihtujen valossa ja suurissa joukoissa silloin kun tahdotaan salaa haudata pahantekijä!" sanoi karjatyttö. "Uskokaa pois, se on kuninkaan tai jonkun mahtavan miehen ruumissaatto, jos ne vain eivät kaikki ole kummituksia."

"Kyllä ne ovat ilmieläviä ihmisiä!" sanoi neito nauraen. "Ja se on pelkuri, joka ei uskalla tulla katsomaan."

"Uskallatko sinä, Else, mennä katsomaan!" kysyi karjatyttö. "Mene vain, jos olet niin rohkea kuin kerskailet! Minä sain jo kyllikseni yhdestä kerrasta, vieläkin polveni vapisevat."

"Mene sinä, Else!" kehoitti kyökkipalvelijatar. "Olethan sinä niin rohkea ja miehekäs! Onhan pitkä Mads Jyde, marskin aseenkantaja, ollut sinun sulhasesi. Hänen kanssaan minä en uskaltaisi olla kahden, en mistään hinnasta."

"Sen minä kyllä uskon!" vastasi Else ylvästellen. "Ei olekaan hyvä leikkiä Mads Jyden kanssa. Sellaista miestä ei teillä ole koko Fyenin saarella."

"Uskaltaisitko sinä sanoa saman pelimanni Kristianin kuullen?" kysyi yksi tytöistä.

"Miksen uskaltaisi?" vastasi Else, kohauttaen niskaansa. "Sen minä olen sanonut hänelle monta kertaa. Jos ei Mads Jyde olisi joutunut osalliseksi herransa onnettomuuksista, ja jos hänestä ei olisi tullut niin julmaa rannikkorosvoa, niin en minä olisi pelännyt ottaa häntä miehekseni. Nyt varjelkoon Jumala minua hänestä!"

"Huh, huh!" sanoi kyökkipalvelijatar. "Hän lyö kuoliaaksi jokaisen, joka sanoo ainoankaan pahan sanan hänen herrastaan. Hän on oikea paholainen!"

"Elä sano niin!" vastasi Else. "Hän on julma, se on totta, mutta hän on kuitenkin rehellinen mies. Herralleen hän on, häpeä sanoa, uskollinen kuin koira, enkä minä kärsi kenenkään puhuvan pahaa hänestä."

"Vanha rakkaus ei ruostu!" huomautti joku miehistä. "Mutta jos Mads Jyde tietäisi, että sinä et ole hänelle enää uskollinen, pikku Else, niin kyllä hän tulisi puraisemaan sinulta pään poikki."

"Vielä mitä!" vastasi Else. "Minä olen hänelle kuitenkin paljon uskollisempi, kuin te ja monet muut Fyenin tytöt sulhasilleen. Minulla on kuitenkin aina vain yksi kerrallaan!"

"Mutta jos sinä tahdot nähdä saattueen, Else, niin kiiruhda, ennenkuin se on kulkenut ohitse!" kehoitti karjatyttö. "Se kulki kirkkomaata kohti, ja minä luulen melkein nähneeni valon kuorinikkunoissa."

"Herättäkää isäntä!" sanoi kyökkipalvelijatar, "sehän on kauheaa! Siellä voi olla kirkonvarkaita, ja jos ne ovat kummituksia niin manaa pastori ne tiehensä."

"Se on totta!" sanoi yksi tytöistä ja meni heti herättämään isäntäväkeään.

"Se on paremminkin lainsuojaton marski, joka menee katsomaan Eskebjergissä olevaa aarrekammiotaan", sanoi yksi miehistä. "Siellähän hänellä on suurimmat aarteensa."

"No, miten kauan sinä epäröit, Else!" sanoi kyökkipalvelijatar. "Olethan sinä ollut oikeassa linnoituksessa. Silloin Flynderborgissa ollessasi sinä näit sekä sotamiehiä että ryöväreitä, ja sinä olit yhtä rohkea kuin emäntäsi."

"Sitä minä en ole sanonut!" vastasi Else. "Kyllä rohkea Inge-neito oli minua uskaliaampi silloin kun Alfkreivi ja Niilo Rauhaton vierailivat meillä. Mutta kyllä minä näytän teille, etten minä pelkää mennä katsomaan ruumissaattoa. Tiedänhän minä sen, että kuollut mies ei puraise minulta nenääni. Jos vainaja on merirosvo tai muu senkaltainen mies, niin silloin siellä varmaankin on kultaa ja samettia, -- niistä saisi oivalliset tyynyt ja koristeet. Ei olisi synti anastaa tuolta ryövärijoukolta jotakin siitä mitä he ovat ryöstäneet meidän kunnon rouviltamme ja neitosiltamme! Tulkaa mukaan tytöt! -- Minä kuljen edellä!"

Tytöt ällistyivät tuon ehdotuksen kuullessaan, mutta ei uskaltanut kukaan heistä seurata häntä. Eivät miehetkään olleet halukkaita tuohon seikkailuun.

"No niin!" sanoi Else. "Sitten pidänkin aarteen yksin omanani, ja sen uskallan." Näin sanoen hän juoksi yksin ulos väentuvasta. Ehdittyään pappilan pihan ulkopuolelle, hän näki todellakin suuren soihtukulkueen, niinkuin karjatyttö oli kertonut. Soihdut etenivät hitaasti. Saattue kulki hautausmaan poikki ja lähestyi kuorin pienempää ovea. Kynttilöiden valo loisti kirkonikkunoista. Utelias tyttö pysähtyi pelästyneenä ja piiloutui puun taakse, josta hän hyvin näki hautausmaalle. Hän alkoi vapista ja värähdellä nähdessään selvästi kookkaitten, naamioitujen olentojen, tummat rautavarustukset yllä ja soihdut kädessä, kantavan pitkää, mustaa kirstua. Naamioidun surusaattojoukon jälestä astui juhlapukuinen pappi, kädet kiinni köytettyinä.

Else rohkaisi mielensä ja hiipi aivan hautausmaanportille. Kulkue oli poistunut kirkkoon, ja hän uskalsi livahtaa portista sisään. Kun ei ainoatakaan ihmistä näkynyt hautausmaalla, uskalsi hän rohkeasti astua edemmäksi. Sykkivin sydämin hän pysähtyi kuorin ovelle ja tirkisti sisään. Kuorissa oli aivan hiljaista, eikä sielläkään näkynyt ketään, mutta kynttilät paloivat alttarilla. Hän uskalsi kirkonovien sisäpuolelle ja katseli tuskallisen uteliaana ympärilleen. Ei yhtään ihmistä näkynyt olevan muuallakaan kirkossa; mutta puuluukku kirkonkäytävän keskellä oli auki, ja avatusta hautaholvista loisti monien soihtujen valo ylös holvattuun kattoon. Hän seisoi epäröiden uskaltaisiko etemmäksi vai pakenisiko. Mutta hän luki nopeasti pari rukousta saadakseen enemmän rohkeutta, ja hiipi lattiassa olevan luukun ääreen. Lattiassa olevasta raosta ja avatusta luukusta hän uskoi näkevänsä kaikki mitä alhaalla tapahtui. Hän uskalsi tuskin hengittää, mutta hän notkisti polvea ja kurkisti raon läpi alas. Hän näki kahdentoista asestetun miehen, soihdut kädessä, seisovan piirissä suuren kirstun ympärillä, jonka peitti kullalla kirjailtu musta, samettinen paarivaate, ja sen päälle, suurelle aatelisvaakunalle, oli asetettu miekka. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi. Papin kiinnisidotut kädet olivat irroitetut. Soihdunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja neito tunsi kauhukseen isäntänsä, pitäjän papin. Nyt avattiin kirstun kansi, ja hän näki siellä kookkaan soturin täysissä ritarivarustuksissa.

"Pankaa pyhä sakramentti hänen rinnalleen, pappi!" kajahti ontto ääni lukitun kypärä silmikon takaa. "Hän ei saanut sitä kuolinhetkellään, vaikka hartaasti pyysi; nyt hänen täytyy saada se mukaansa, vaikka itse pyhä Yrjänä ja kaikki pyhimykset olisivat julistaneet hänet pannaan!"

"Minä tottelen pakosta", änkytti pappi, "ja niinkuin minä jo sanoin teille ei se ole hänelle siunaukseksi".

"Lue kunnolla ehtoollisen sanat, tai menetät henkesi, pappi!" -- jatkoi sama ontto ääni. Vapisevalla äänellä pappi siunasi hostian, jonka hän sitten kätki pieneen hopeaiseen rasiaan ja asetti ruumiin rinnalle. Kansi asetettiin taas paikoilleen. Pappi heitti kolme lapiollista hiekkaa kirstunkannelle ja lausui kovaa, vaikka vapisevalla äänellä kirkollisen hautauskaavan.

"Amen!" sanoivat kaikki rautapukuiset miehet, ja muutamat heistä näkyivät olevan hyvin liikutettuja. Saattue näytti nyt aikovan poistua avatusta hautaholvista. Tyttö hypähti ylös aikoen paeta samaa tietä, jota oli tullutkin, mutta näki kauhukseen kaksi rautapukuista miestä kirkonovella. Hän oli vähällä huutaa pelosta, -- mutta sai hillityksi itsensä ja piiloutui nopeasti kirkonpenkkiin. Hän ei uskaltanut katsoa ylös; mutta hän kuuli raskaiden askelten kajahtelevan kirkonkäytävän hautakivillä. Vasta sitten kun ei enää kuulunut yhtään ääntä, hän katsahti varovasti penkistä. Kirkko oli tyhjä; ovi oli puoleksi avoinna, ja kynttilät paloivat vielä alttarilla. Hautaholvin luukku oli auki. Hän huomasi sieltä vielä valon tuikkeen ja hiipi taas tirkistämään alas raon läpi. Lyhty valaisi kirstua, mutta ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Hän rohkaisi itseään ja uskalsi pari askelta alas hautaan; komea paarivaate häikäisi hänen silmiään -- häntä halutti katsella sitä lähempää. Astuttuaan vielä pari askelta, hän seisoi kirstun luona. Aatelisvaakuna mustalla samettisella paarivaatteella kimalteli hopeaa ja jalokiviä. Kahden valkoisen siiven koristaman kypärän alta loisti suuri hopeatähti, sen seitsemän sädettä olivat säihkyvistä kivistä. "Noilla voisi köyhä morsian rikastua ja koristaa morsiustyynynsä kauneiksi," kuiskasi hän. "Ei ryöväri niitä tarvitse haudassaan?" Hän oli ottanut lyhdyn käteensä. Timantit kimaltelivat kuin tuhannet tähdet. Hän ei voinut kauvemmin vastustaa kiusausta, vaan tarttui nopeasti paarivaatteeseen ja alkoi laahata sitä muassaan ylös portaita. Samassa hän kuuli takaansa kalinaa, niinkuin rautapukuinen mies olisi noussut istualtaan, ja hän pudotti kauhistuneena lyhdyn. Hän tunsi voimakkaan käden tarttuvan paarivaatteeseen ja kuuli kammottavan äänen huutavan hautaholvista: "Kirottu nainen! Aiotko sinä ryöstää vainajalta?" Tyttö syöksyi huutaen takaperin hautaholviin.

"Ryöväreitä! Rosvoja!" huudettiin kirkon ulkopuolella. Kaikki ne Stubberapin nuoret miehet, jotka olivat kokoontuneet karttaustalkoon tansseihin, hyökkäsivät viikatteet ja heinäseipäät kädessä kirkkoa kohti, papin isäntärenki etummaisena, lyhty kädessään.

"Mene sinä ensiksi, Kristian Pelimanni", sanoi eräs miehistä kirkonovella. -- "Ehkä siellä kuitenkin on kummitellut. Mutta osaathan sinä rukoilla yhtä kauniisti kuin meidän kirkkoherramme, ja minne sinun lemmittysi uskaltaa yksinään, uskallat kai sinäkin kaksitoista miestä mukanasi."

Miesten vielä viivytellessä kirkonovella, ryntäsi pitkä rautapukuinen soturi ulos heidän ohitsensa suuri miekka kädessään, ja hurjasti karjuen hän ohimennessään keikautti kumoon muutaman heistä ja pakeni. Ei kukaan uskaltanut seurata häntä. Pelästyneet talonpojat ristivät itsensä ja lukivat isämeitänsä. Ei kukaan epäillyt ettei hän olisi ollut itse paholainen, joka karjuen oli vihkaissut heidän ohitsensa. Lopulta he kuitenkin rohkaisivat mielensä, ja uskalsivat astua sisään kirkkoon. He löysivät avonaisen hautaholvin ja näkivät kauhukseen pienen Elsen makaavan verisenä ja kuolemaisillaan suuren ruumiskirstun vieressä, jonka yli komea, vaakunalla koristettu, paarivaate taas oli levitetty. He kantoivat puolikuolleen tyttösen pappilaan, jossa pappi kalmankalpeana tuli heitä vastaan, ja vaati heitä vannomalla lupaamaan, etteivät kenellekään puhuisi siitä mitä tänä yönä olivat nähneet ja kuulleet. Se minkä kuoleva neito uskoi papille, pysyi kauan aikaa salaisuutena; mutta kolme päivää senjälkeen haudattiin pappilan sisäkkö Else kaikessa hiljaisuudessa, ja kauan aikaa senjälkeen levisi Hindsholmiin huhu, että papin palvelijan Stubberupissa oli murhannut hänen entinen sulhasensa, marski Stigin aseenkantaja sen vuoksi, että tyttö oli aikonut rosvota hänen herransa ruumista.

Stubberupin pappi antoi muurata umpeen avonaisen hautaholvin, eikä kukaan senjälkeen uskaltanut avata sitä. Vähän aikaa senjälkeen levisi huhu, minkä mukaan Stig-marski oli salaisesti haudattu Rörvikin kirkkoon Själlandissa, sinne oli ehkä joku toinen lainsuojattomista samalla tapaa haudattu. Ei kukaan varmuudella tietänyt mihin oikeastaan pannaan julistettu marski oli haudattu, ja hänen ystävistään oli tärkeää pitää hänen hautauspaikkansa salassa, ettei pannaan julistettua miestä enää kuoleman jälkeen saisi häväistä. Muutamat koettivat saada kansan uskomaan, ettei marski ollut kuollut Hjelmissä, vaan pyhiinvaellusretkellä pyhälle maalle, jolla hurskaalla luulottelulla koetettiin varmentaa rauha hänen haudalleen. Mutta laulu papin palvelijattaresta, jonka marskin aseenkantaja murhasi, kulki suusta suuhun, saaden aina erilaisia lisäkkeitä eri paikkakunnilta. Muutamat kertoivat marskin uskollisen palvelijan naineen tytön niiltä seuduin, mihin hänen herransa oli salaisesti haudattu, mutta hääpäivänä hän oli tuntenut herransa paarivaatteen sametin morsiustyynyn päällisenä, ja oli senvuoksi hääyönä murhannut nuoren vaimonsa.

NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Senjälkeen kun kiivas Thorstenson, drotsi Pietarin vankeusaikana, oli nimitetty valtakunnan drotsiksi, hän usein ryhtyi valtakunnan neuvoston kanssa, kuninkaan nimessä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin. Kuninkaanmurhaajia ja heidän liittolaisiaan ahdistettiin mitä kiivaimmin, ja usein niin rajusti, ettei ainakaan drotsi Pietari olisi sellaista suvainnut. Siihen oli usein prinssi Kristofferin kostonhimo syynä. Joskaan nuori kuningas ei itse ryhtynyt epäjaloihin kostopuuhiin, eikä niitä suvainnut, niin ei kuitenkaan kukaan uskaltanut pyytää armahdusta silloin kun hänen isänsä murhaajat tai heidän liittolaisensa olivat kysymyksessä.

Marskin kuoleman tai katoamisen jälkeen olivat hänen miehensä ja lainsuojattomat kauhun ja pelon lamauttamia. Raane Jonson, joka vähän senjälkeen oli tullut Hjelmiin, puolustamaan isiensä linnaa kuninkaallisien hyökkäyksiä vastaan, oli poistunut taas piiritetystä linnasta. Pian tiesi huhu kertoa Thorstensonin valloittaneen ja polttaneen Hjelmin linnan, ja erääseen köyhään talonpoikaistaloon Helgenaesin läheisyydessä tuli eräänä iltana kaksi pientä tyttöä käsikädessä, pyytäen yösijaa. Ne olivat Stig-marskin tyttäret, jotka paetessaan Tanskasta etsivät suojaa ja turvaa sääliviltä talonpojilta.

Eräänä yönä heräsi Sjöborgin linnanvouti, vanha rehellinen Paul Hvite, kovasta koputuksesta linnan portille. Hän nousi ylös ja antoi sytyttää kynttilät. Pihavouti avasi portin, ja kuninkaallinen ratsumies joukko ratsasti linnanpihalle, kaksi sidottua miestä keskessään. Paul Hvite astui itse alas lyhty kädessään vastaanottaakseen odottamattomat yövieraat. Hän katseli ihmetellen vankeja, joiden yksinkertaisista puvuista päättäen, he eivät olleet niin tärkeitä miehiä, että heidät valtiovankeina tuotaisiin tähän linnaan. Toinen heistä oli kookas mies, yllä vanha, harmaa vaippa, joka ulottui polvien alapuolelle asti. Hänellä oli päässä likainen hattu, ja hän istui kurjalla puusatulalla pienen, laihan hevoskaakin selässä. Hänen jalkansa olivat jouhiköydellä lujasti kiinni sidotut hevosen vatsan alle.

Paul Hvite kohotti lyhdyn vangin kasvoja kohti, ja tunsi kauhukseen tuskasta ja suuttumuksesta hehkuvat ylpeät kasvot. Se oli itse arkkipiispa, arvoisa Jens Grand. Hän istui mykkänä alennustilassaan ja näytti suuresti kärsivän; tuskallisesta asennostaan. Hänen seuralaisensa ja kanssavankinsa, joka samalla lailla oli sidottu hevosen selkään, oli kapinallinen ja ilkeämielinen Lundin rovasti Jaakko. Prinssi Kristoffer oli kuninkaan nimessä vanginnut heidät Lundissa, ja oli antanut kulettaa heidät läpi maan tässä nöyryyttävässä asennossa. Ratsupäällikkö ojensi Paul Hvitelle drotsi Thorstensonin allekirjoittaman kuninkaallisen käskykirjeen, jossa hänen käskettiin kuolemanrangaistuksen uhalla ottamaan vastatakseen näistä tärkeistä valtiovangeista, jotka oli pantavat kahleisiin ja asetettava mitä ankarimman valvonnan alaisiksi.

"Herra Jumala! Olemmehan me kaikki syntisiä ihmisiä!" huokaili linnanvouti, mutta totteli kuitenkin täsmällisesti. Melkein tainnoksissa oleva arkkipiispa ja hänen kanssa -- vankinsa antoivat sanaakaan sanomatta viedä itsensä vankeuteen, jossa ihmisystävällinen vouti kuitenkin antoi heidän tointua tuskistaan ja virkistyä sekä voittaa kovan kohtelun tuottamat tuskat, ennenkuin heidät pantiin kahleisiin.

Vangittu jaarli Vähä-Alf istui vielä Haraldsborgin pahantekijätornissa. Kekseliäs vanki oli viekkaasti saanut kuolemantuomion täytäntöönpanon siirretyksi viikosta viikkoon, ilmoittamalla aina vähän päästä Roeskilden kaupunginvoudille uusia ja tärkeitä tietoja lainsuojattomista ja heidän kanssarikoksillisistaan, johon tarvittiin aikaa, antaen aihetta laajaperäisiin tutkimuksiin.

Synkkänä marraskuun iltana purjehti Roeskilden vuonoon laiva, sen mastossa liehui Tanskan lippu. Kokassa seisoi kookas ritarillinen herra, jonka pitkän, punertavan tukan karvalakki puoleksi peitti, harmaa sarkatakki oli vedetty ritaripuvun peitteeksi. Suuri muriseva koira makasi hänen jalkojensa juuressa. Hänen vieressään seisoi voimakas, täyteläinen nainen tanskalaisen kalastajatytön puvussa, mutta tummien palmikoiden peitteenä oli hieno liinahuivi, ja kengissä oli suuret kultasoljet.

"Itsepäinen nainen, kyllä tässä käy meidän hullusti!" sanoi ritari. "Jos joku tuntee minut, niin minä olen kuoleman oma."

"Onhan minun isänikin henki kysymyksessä", vastasi nuorekas naisääni norjankielellä, "ja hän on kuitenkin uskaliaampi mies kuin miksi sinä milloinkaan voit tulla, hyvä Raane! Eilen sinä lupasit pelastaa hänet, ja tänään sinä et tahdo. Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa sana vanginvartijalle, ja tämän sanan tähden sinä et uskalla maihin, vaikka sinä niin usein olet uskaltanut maihin ryöstämään. Ei, tällä kertaa sinä saat pysyä sanassasi!"

Nainen oli jaarli Vähä-Alfin rohkea tytär Kirsti Solkikenkä, joka tämän sanoessaan kohotti rohkean nykerönenänsä ilmaan, luoden aviomieheensä katseen, joka ei juuri ilmaissut hellimpiä tunteita. Hän oli yhdessä laivan norjalaisen miehistön kanssa pakottanut Raanen todella ryhtymään tähän yritykseen, jonka hän itse oli kuvaillut hänelle mahdolliseksi toteuttaa, jos hän, Raane, vain tahtoi, ja mihin ainoastaan hän tärkeiden suhteittensa avulla kykenisi. Ettei Raanelta myöskään puuttunut rohkeutta eikä kekseliäisyyttä, sen hän oli viekkaana ja uskaliaana merirosvona jo monasti osoittanut viikingin tyttärelle. Mutta ettei hän ollutkaan se ritarillinen sankari, josta hän oli uneksinut seuratessaan häntä Norjasta, ja tanssiessaan hänen kanssaan Riiben linnansillan yli, sen hän oli pian katkeralla suuttumuksella huomannut. Ritarillinen kosija oli hänen suureksi hämmästyksekseen muuttunut raa'aksi ja käskeväksi avioherraksi, ja Kirstin tunteet häntä kohtaan muuttuivat ylenkatseeksi ja katkeraksi vihaksi kuultuaan, että hänet oli tuomittu lainsuojattomaksi osallisuudesta kuninkaanmurhaan. Heidät kiinnitti enää toisiinsa vain molemminpuolinen pelko ja hätä; mutta se side oli hatara, ja usein se oli vähällä katketa. Norjassa laulettiin jo laulua tästä onnettomasta avioparista, ja se tuli pian yleisesti tunnetuksi myöskin Tanskassa. Siitä huomaa, että Raanen uskottomuus entistä kuningastaan kohtaan, ja Kirstin osanotto Tanskan kohtaloon oli antanut aiheen moniin vihamielisiin kohtauksiin heidän välillään. Samaan suuntaan jatkui nytkin heidän kinastelunsa, laivan purjehtiessa Roeskilden vuonoon.

"Varo sinä minun uskollista koiraani!" kuiskasi Raane -- "se voi huomata, että sinä tänä iltana aiot viedä minut vaaraan isäsi tähden".

"Olipa vahinko, ettei sinun kuninkaallasi ollut samanlaista koiraa"; vastasi Kirsti, "ehkei silloin hänen kamaripalvelijansa olisi saanut häntä petetyksi!"

Raane suuttui niin näistä sanoista, että hän löi voimakkaasti vaimoaan ja oli vähällä survaista hänet mereen. "Minä en pettänyt kuningasta!" sanoi hän. "Sen sanovat minun veriviholliseni, olkoot he vaikka minun sukulaisiani."

Nähdessään isäntänsä rajut liikkeet murahti äreä koira Raanen jalkojen juuressa ja näytti kiiluvat hampaansa.

"Ole varuillasi, Raane!" sanoi Kirsti Solkikenkä pidellen kiinni purjenuorista. "Jo toisen kerran sinä yrität tehdä väkivaltaa minulle, se ei tapahdu enää kolmatta kertaa! Jos sanon vain sanan, niin laivamiehet heittävät sinut mereen. Jos minä olisin tietänyt minkäarvoinen ritari sinä olit, niin minä en totisesti olisi vihoittanut isäni mieltä ja jättänyt isänmaatani seuratakseni lainsuojatonta kuningasmurhaajaa!"

Raane puri suuttumuksesta hampaitaan ja teki taas uhkaavan liikkeen.

"Varo itseäsi!" kuiskasi Kirsti, pysyttäytyen yhä köysien varassa. "Elä luulekaan, että täällä on yhtä pimeää kuin Finnerupin ladossa. Kuuletko mitä minun uskolliset mieheni laulavat laivanruumassa? He ovat huomanneet levottomuutta olevan ilmassa: he tuntevat minun herrani ja puolisoni."

Raane kuuli nyt kauhuissaan ja suuttuneena norjalaisten laivamiesten laulavan, muutaman heistä lähestyessä etumastoa:

"Metsä taitaa kuulla, ja nähdä maa. Pois, Kirstini, saamme nyt vaeltaa.

Jos ei Eerik-kuningasta surmattu ois, meit' ei nyt tiemme veis maasta pois.

Hän vaimoaan tavoitti pöydän taa: 'Ei vieraille sanaa ankaraa!'

Ja hän löi sen posket punertamaan: 'Minun syyni ei kuolo Eerik-kuninkaan, vaikka ystäväni kylillä niin kertoo'."

"Kuuletko?" kuiskasi Kirsti. "Sen laulun tunnet kyllä hyvästi. Jos tahdot, ettei se saa pahempaa loppua, niin sinä autat minua nyt pelastamaan isäni! -- Niinpian kuin se on tapahtunut, sanon sinulle ikipäiviksi hyvästit. Mutta jos aiot petoksella tästä suoriutua, niin minun uskolliset mieheni vangitsevat sinut ja vievät sinut Tanskan kuninkaalle!"

"Ole hiljaa, rakkahin Kirstini, minä teen kyllä kaiken minkä tahdot!" kuiskasi pelästynyt Raane vilkaisten hädissään niihin kahteen väkevään merimieheen, jotka näyttivät olevan yhtä valppaita vartioimaan emäntäänsä kuin koira lainsuojatonta ritariansa.