Part 5

Drotsi otti nopeasti esiin sen pergamentin, jota hän äsken oli lukenut. Hän repäisi siitä kirjoittamattoman liuskan ja kirjoitti siihen hopeisella kynällä, joka hänellä oli mukanaan, muutamia sanoja Viborgin luona sijaitsevan Harrestrupkartanonsa linnanvoudille. Tuskin hän oli päättänyt lyhykäisen kirjoituksensa, kun kauan pidätetty väsymys jo yllätti hänet. Kynä putosi hänen kädestään, ja suuret, pitkäripsiset silmäluomet sulkeutuivat vastoin hänen tahtoaan, ja vähitellen hän penkillä istuen, vaipui nojalleen taaksepäin, selkä seinää vasten. Niin istui hän vähän aikaa puoliuneen uupuneena, ja näytti kuin hän unessa olisi tekemisissä jonkun rakkaan ja ystävällisen olion kanssa. Hento valaistus laskeutui melkein loppuunpalaneesta kynttilästä hänen nuorekkaille, mutta lujille ja melkein ankarille kasvoilleen, jotka nyt kuitenkin hymyilivät ystävällisesti, hänen oikealla kädellään pidellessään punaisista rubiineista muodostettua kukkakiehkuraa, jota hän kantoi kaulallaan vaatteidensa alla kätkettynä ja jossa riippui yksi ainoa meripihkahelmi, nähtävästi joskus naisen kaulanauhaan kuulunut. Hänen vasen kätensä lepäsi vielä tukevasti ja ikäänkuin puolittain tietoisen huolehtimisen määräyksestä pergamentilla, joka oli levitettynä hänen edessään pöydällä. Hän uinaili vielä rauhallisena tässä asunnossa, kun ovi avautui hiljalleen ja sisään tirkistelivät kasvot, jotka, vaikka niitä puolittain peitti kulunut kalastajalakki, kuitenkin punaisesta untuvaisesta huuliparrasta sekä viekkaasta ilmeestä voi tuntea kamariherra Raanen kasvoiksi. Hän oli kokonaan puettu kalastajaksi, hän jätti oven selkoselälleen ja hiipi varovaisesti huoneeseen. Hän läheni varpaillaan pöytää, jolla ritarin vasen käsi vielä varjeli papereita. Heitettyään tutkivan katseen nukkujaan, kamariherran pienet, harmaat silmät kiinnittivät uteliaan huomionsa kirjeeseen. Hän säpsähti ja koetti salaa sipaista pois sen, mutta ritari liikahutti oikeata kättään, ja luihu vaaniskelija vetäytyi nopeasti takaisin. Hän läheni taas varovaisesti. Jännitetyllä tarkkaavaisuudella hän vielä kerran katsoi kirjettä ja kalpeni nähdessään oman nimensä pitkässä nimiluettelossa, jossa oli päällekirjoitus: "Salaliittolaisia." Hän hapuili kädellään tikaria, jonka kirkas hopeakahva pisti esiin hänen povitaskustaan, mutta hän näkyi alkavan aprikoida, kun hän samassa huomasi myöskin pienen, Harrestrupin linnanvoudille osoitetun kirjelapun; hän näytti hämmästyvän lukiessaan sitä, ja voittoisa hymy kasvoillaan hän livahti ulos ovesta yhtä ääneti kuin oli tullutkin.

Kohta sen jälkeen heräsi drotsi Pietari täydellisesti virkistyneenä lyhyestä uinahduksestaan, ja kuuli tuvasta kovaa hälinää, minkä saivat aikaan äänekäs nauru, kulkustenkilinä sekä raudoitetut saappaankorot, helisevine kannuksilleen. Hän rävähytti auki silmänsä ja näki suuren, tukevan ja melkoisen lihavan herran, jolla oli pyöreät, iloiset kasvot, sekä vahva ruskea huuliparta, joka todisti täysikypsää miehuusikää. Kantapäissään suuret kultakannukset, vieras herra asteli tukevasti kivilattialla ja leyhäytti reippain liikkein kyynärpäillään lyhyen viittansa taaksepäin, jolloin näkyviin tuli komea ritaripuku sekä parit välkkyviä kultaketjuja. Hän asteli tuvassa edestakaisin iloisesti keskustellen kahden muun koruttomammin puetun ritarin sekä erään pitkän, rakenteeltaan epäsuhtaisen henkilön kanssa, jonka lyhyt kulkusnuttu, ja huippukärkinen lakki niskaan laskeutuvine ketunhäntineen, osoittivat hänet hovinarrin aivoaseman omistajaksi.

Hämmästyneenä sieppasi nuori drotsi ensin pergamenttikirjeen, joka oli levällään hänen edessään, sekä pisti sen povitaskuunsa. Sitten hän nousi, tervehti vieraita herroja kohteliaasti sekä pyysi anteeksi ettei ennen ollut huomannut heitä. "Jos oikein näen" -- hän lausui, "on minulla kunnia tervehtiä Holsteinin jalosukuista kreivi Gerhardia".

"Aivan niin, herra ritari!" -- vastasi tukeva, iloinen herra -- "ja jos minä en erehdy, olette Te sama ritari Pietari Hessel joka niin menestyksellä kilpaili kanssani viime vuonna Ruotsin kruunajaisturnajaisissa -- eikö niin? Ja nyt jo drotsi, kuten kuulin?"

Ritari myönnytti kainosti kumartaen.

"Kas tässä onnettaren suosikki, hyvät herrat!" -- jatkoi kreivi Gerhard kääntyen seuralaistensa puoleen: -- "Tämä nuori herra voi jo kehua päässeensä Tanskan hovissa suurempaan suosioon kuin minä tai joku suvultaan ruhtinaallinen läänitysmies. Hänellä on kauniin Agnes-kuningattaren värit, ja hän valvoo kuten näette uskollisena drotsina maan ja valtakunnan parasta."

Vieraat herrat hymyilivät, ja pitkä hovinarri veti naamansa hullunkuriseen ihmettelyyn, samalla kiristellen kulkusiaan sekä kumartaen drotsin edessä niin että melkein nenä maata hipoi, jolloin ketunhäntä heilahti narrinhiipan yli ja lätkäytti ritaria käteen.

Drotsi Pietari heitti välinpitämättömän katseen ilveilijään ja säilyttäen levollisen ryhtinsä kääntyi ruhtinaallisten herrojen puoleen. "Eikö ymmärtäväinen ja urhea kreivi Gerhard suo minulle sitä väriä, jonka olen ottanut omakseni" -- lausui hän, -- "ja ettekö usko minua sen arvoiseksi, herra kreivi! Jos niin on, voitte te vielä vapaasti tehdä totta epäyksestänne, mutta vain keihäin ja miekoin, ette ivasanoin tai hovinarrinne tyhjän kulkusten kilistelyn ja ketunhäntäilveitten avulla. Tavattoman ponnistelun jälkeen voitti väsymys minut hetkeksi, jos sen vuoksi en näytä teistä niin valppaalta maan ja kuninkaan palvelijalta kuin drotsin velvollisuus olisi, niin luotan kuitenkin valppauteeni kylliksi uskaltaakseni miekanmittelöön niin hyvin Teidän kanssanne kuin kenenkä tahansa ruhtinaallissukuisen, joka sanoo itseään Tanskan kuningassuvun ystäväksi."

"Ymmärrätte kai sentään leikkiä, kunnon drotsi Hessel!" -- vastasi kreivi hyvänsävyisesti hymyillen. "Kaukana olkoon minusta halu loukata. Teidän kaltaistanne miestä! Elkäähän toki moittiko minua siitä, että totisesta sydämestä vihaan Teitä sen menestyksen takia, jonka olette saavuttanut erään tietyn naisen luona, ja kadehdin Teiltä viimeistä turnajaispalkintoanne. Mielihyvin suostun taisteluhaasteeseenne, murtaakseni taas tilaisuuden sattuessa peitsen kanssanne; sydämen ilolla tahdon kiistellä kanssanne asemastanne kauneimman naisen ritarina, -- mutta ilman pienintä vihamielisyyttä, herra drotsi, parhaassa ystävyydessä, iloisesti ja huvikseni kuten ainakin, kuten reipasten ja kunnianhimoisten ritarien tuleekin taistella. Elkää pahastuko tätä minun Pitkäsääri-Vanhustani!" -- jatkoi hän, osoittaen hovinarriaan. -- "Hänellä nyt on kerta kaikkiaan täydet vapaudet minun ja minun ystävieni luona, eikä hän mitään pahaa tarkoita. Täydellä kunnioituksella hyvää mainettani kohtaan puhuen en usko sen olevan niin löysissä minulla, paremmin kuin muillakaan, että joku etuoikeutettu narri voi sen pyyhkäistä pois ketunhännällään. Te itse ehkä tarvitseisitte sellaista miestä: näinä kovin vakavina aikoina on kyllä hyvinkin tarpeellista pitää palveluksessaan ilveilijää pilantekijänä, kun ei enää itse siihen pysty. On sitäpaitsi sekä kunniallista että kristillistä, arvelen, silloin tällöin sallia itseään muistutettavan siitä, että me kaikki kuitenkin olemme narreja Herramme edessä. Nyt toivon rauhaa ja hyvää ymmärtämystä!" -- Näin sanoen hän ojensi ystävällisesti kätensä drotsi Pietarille, ja nuori ritari vastasi iloiten sovittavaan kädenpuristukseen. Hän kuuli nyt, että kreivi Gerhard äskettäin oli seurueineen tullut Beltin yli ja oli matkalla Nyborgiin siellä Danehovella pidettävien juhlallisuuksien takia. Drotsi Pietarilla oli sama tie. Pian he sopivat yhteisestä matkasta ja päättivät lähteä liikkeelle heti kun kreivi seurueineen oli virkistäytynyt. Äskentulleiden vieraiden istuutuessa iloisina pöydän ääreen, jolla vielä oli runsaat annokset mitä he kaipasivat, jätti drotsi Pietari vierashuoneen. Hän meni keittiöön, missä tapasi Henner Friserin tyttärentyttärineen matkavalmiina. Hän antoi vanhukselle Harrestrupin linnanvoudille kirjoittamansa lyhykäisen kirjeen sekä kiiruhti matkaan. Vanha Henner tuotatti vielä aseensa ja varaksensa, joihin hän äänetönnä ja miettiväisenä pukeutui. Kädessään pitkä keihäänsä, friisiläinen nahkasuojus rinnallaan sekä nahkahihnasta riippuva vanha, ruostunut teräsjousi selässään, hän otti nyt hyvästiksi ritaria sydämellisesti kädestä ja sanaa sanomatta puristi sitä vakuuttavasti. Kyynelet tummissa silmissään pieni Åse tarttui drotsin käteen ja painoi sen huulilleen, voimatta sanoa muuta kuin: "Kiitos, herra ritari, onnea matkalle!" Drotsi taputti häntä ystävällisesti poskelle, ja nyt vasta hän huomasi tytön harvinaisen kauneuden sekä sen yhdistyksen ylevyyttä ja lapsellista yksinkertaisuutta, mikä noille pienoisille kasvoille antoi niiden ilmehikkäisyyden.

Klaus Skirmen näytti myös valmistautuneen liikuttavaa hyvästijättöön Åsen kanssa, hän oli laatinut kasvoilleen reilun ilmeen, jotta ei näyttäisi hempeältä ja jotta se, mitä salaisesti tapahtui hänen sydämessään, ei pääsisi ilmi. Mutta tyttönen löi hänet pilaa tehden hansikkaallaan ritarikseen, ja silmiään pyyhkien hän riensi ulos keittiöstä.

Ennen auringonnousua ratsasti drotsi Pietari kreivi Gerhardin ja tämän seurueen kera iloista leikkiä lasketellen Middelfartin katujen kautta. Klaus Skirmen ratsasti kappaleen jälempänä pienellä norlantilaisellaan kreivin raskastekoisen hovinarrin seurassa. Nuori reipas aseenkantaja katsahti vielä kerran taakseen laivasiltaa kohti. Siellä seisoi aseseppä Troels, ympärillään joukko porvareita ja merisianpyydystäjiä, kaikki ääneti ja vakavina katsellen pientä purjevenettä, joka vinhuvan myötätuulen mukana kiiti yli Beltin, ja josta Henner Friser sekä hänen tyttären-tyttärensä vielä liehuttivat heille ystävällisiä jäähyväisiään.

VIIDES LUKU.

Oli kaunis kevät-aamu. Kevyt aamusumu leijui yli niittyjen Kirkkaat kastehelmet päilyivät aamuruskoa heijastellen hienoissa hämähäkinverkoissa, äsken vihannoimaan puhjenneitten pensasten välillä. Ritarit olivat saapuneet eräälle kukkulalle aivan Middelfartin ulkopuolella. Aurinko nousi juuri heidän edessään, elähdyttäen ihanaa maisemaa, tuhansien ilakoivien leivosten viritellessä huolettomia virsiään heidän yllään. Matkaajien hiljentäessä täällä vauhtiaan, voidakseen oikein katsella kaunista näköalaa, ajoi täyttä nelistä heidän ohitseen pitkä, hontelo ratsastaja kalastajan tapaan puettuna ja kulunut lakki syvälle silmien yli vedettynä. Ritarit eivät olleet häntä huomanneet mutta Klaus Skirmen ratsasti kohta herransa luo "Se oli kamaripalvelija Raane, herra drotsi!" -- sanoi hän innokkaasti. "Hänen ohut ketunnenänsä pisti esiin lakin alta. Ajanko hänen jälkeensä?"

"Ei ole tarpeellista!" -- vastasi drotsi Pietari ja rypisti otsaansa: -- "jos hän aikoo _sitä_ tietä, tapaamme hänet kyllä ajoissa Nyborgissa".

"Mutta jos hän puhuttelee ensiksi kuningasta, herra, niin tiedätte hyvin, kuinka käy!"

"Sen kyllä tiedän", -- vastasi drotsi, -- "anna hänen ajaa!"

Nuori asemies vaikeni, vetäytyen taaksepäin entiselle paikalleen kunnioittavan välimatkan päähän herrastaan ja hänen ylhäisestä seurastaan.

"Ihana maa!" -- sanoi kreivi Gerhard, ilomielin silmäillen välkkyviä ja tuoksuvia niittyjä, jotka aamuauringon kultaamina ja hymyilevinä levisivät hänen eloisien ja vilkkaitten katseittensa alla.

"Niin kyllä!" -- vastasi drotsi Pietari kaihoisan vakavana. -- "Jos kansa olisi yhtä onnellinen kuin maa on kaunis ja viehättävä katsoa, olisi Tanska vielä mainen paratiisi. Mutta me olemme tulleet maailmaan pari ihmispolven-ikää liian myöhään, jalo kreivi! Kunpa olisi saanut elää Waldemar Seierin nuoruusaikoina tai hänen suuren isänsä päivinä Ne olivat toisia aikoja!"

"Ei yksin maa ole pysynyt samanaan, herra drotsi!" -- sanoi kreivi: -- "onhan kansakin sentään pohjiltaan samaa. Nouskoonpa vain uudelleen keskuudessanne joku suuri Waldemar, niin teillä on taas entiset loistavat päivänne! Se loisto, jota Te nyt kaipaatte, sai kyllä usein kunnon esi-isäni kyyneliä vuodattamaan, eikä meillä Holsteinin kreiveillä ole suurta halua toivotella sitä ihanuutta takaisin; mutta olisinpa minä huono ritari, jos en osaisi minäkin ihailla tuota heleätä aikaa, enkä minä moiti ketään Tanskan miestä siitä, että hän sitä kaipaa. Mutta mitä sanotte nuoresta Eerik-prinssistä, pikku kuninkaasta, kuten meidän on häntä jo kutsuttava? Minä tiedän, että Te olette hänellä asemestarina, ja että hän on muka jo puoleksi ritari."

"Häneen on yhä minun ja kaikkien tanskalaisten sydänten toivo kiintyneenä!" -- vastasi drotsi -- "ja jos Jumala suo, ei se ole häpeään joutuva. Jos hänen kerran suodaan valtikkaa hallita, niin vannon Teille vähintäin, ettei kukaan maassa ole rankaisematta harjoittava vääryyttä tai tekevä tihutöitä, ja se on jo suuri seikka. Eihän Tanska sentään aina vaadi suurta miestä valtaistuimelleen ollakseen onnellinen maa. Meidän aikanamme palaaviksi en odota niitä loiston päiviä, jolloin täällä oli voitettavana kuolematonta kunniaa; sadan vuoden kuluttua ei ehkä kukaan muistele niitä nimiä, joita nyt useimmin mainitaan Tanskan hoveissa. Mutta ne pylväät, jotka tukevat horjuvaa valtaistuinta, eivät kuitenkaan siinä turhaan pysy, vaikkapa ne hautaantuisivatkin sen raunioitten alle ja unhotettaisiin."

"Keitä tarkoitatte noilla pylväillä, herra drotsi, -- paitsi itseänne?" -- kysyi kreivi Gerhard puolittain leikillisellä äänellä ja näytti kaikin mokomin liiaksikin tahtovan syventyä tähän vakavaan keskusteluun, niin vähän kuin se soveltuikin hänen mielialansa huolettomaan iloisuuteen.

"Ikävä kyllä, en uskalla vielä lukea itseäni maan ja kuningashuoneen ansiollisiin miehiin", -- vastasi nuori drotsi kainosti -- "mutta jos kerran saavutan kunnon Jon Litlen ijän ja ymmärryksen, David Thorstensonin tai Pentti Rimordsoninpojan rohkeuden ja kyvyn, sekä oppineen mestari Martin, Antvorskovin priorin tiedot, niin toivon minäkin ansaitsevani nimen, jota ei ainakaan meidän aikanamme kukaan Tanskan ja sen kuningassuvun ystävä olisi unhoittava."

"Kas niin, siinä on neljä kyvykästä ja kunnon miestä" -- vastasi kreivi. -- "Olen kuitenkin kuullut huhuttavan, että vanha Jon-ritari muka on tyly ja kovasydäminen talonpoikain vaivaaja."

"Ankaran oikeudenmukainen mies hän on, ja siksi saakin hän huonot mainesanat tällaiselta veltolta ja kurittomalta aikakaudelta", -- lausui drotsi kiihkeästi: -- "Hän ei tingi laista ja oikeudesta eikä pidä eroa talonpojan ja prelaatin välillä; mutta hän on yhtä viisas ja ajattelevainen kuin rohkea ja ankara: hänhän sai sovitetuksi arkkipiispa Jaakopin ja vapautti maan pannasta; hänhän oli välittäjä Ruotsin valtaistuinriidoissa ja sanoi Maunu-kuninkaalle karvaita totuuksia, eikä hän pelännyt riistää pois kapulaa suustaan oman kuninkaansa edessä, kun hän viime vuonna oli uskottuna miehenä prinsessan perintöjutussa; kunnollisempaa tai oikeamielisempää miestä ette nykyään voi Tanskasta keksiä."

"Olkoon niin, minä kyllä tiedän, että hän on teidän valtiomies-ihanteenne", -- vastasi kreivi hymyillen -- "ja minä kunnioitan suuresti sitä miestä, mutta myöntäkääpä minulle ainakin, että se oppinut herra, jonka mainitsitte, on kaikesta hurskaudestaan ja opistaan huolimatta suuri narri. Uskon kyllä mielelläni hänet suureksi jumaluusoppineeksi ja filosoofiksi; mutta kun hän pääsee muinaisjuttuihin ja logicorum'iinsa, tai kuinka sitä sanotaan, niin hän ei pidä ensinkään väliä kenen kanssa hän haastaa ja melkeinpä voi saada maallikon hulluksi viisailullaan. Tulepas tänne, Pitkäsääri-Vanhus! Sinähän osaat meille näytellä, miten tuo oppinut herra esiintyy, -- hän, jonka viime vuonna näimme Hennegaun kreivin luona -- hän joka juuri tuli Pariisista tehtyään jonkun tieteellisen keksinnön -- mestari Martti Mogensen" --

"Maisteri _Martinus de Dacia_, liikanimeltään _Magnifilius_, se on meidän kielellämme: Suuren poika!" -- oikaisi puolioppinut hovinarri: -- "Ei voi yksikään oppinut mies tyytyä kutsumaan itseään vain mestari Martti Mogenseniksi, käytyään Eiderin tuolla puolen." Nyt hän kohta laati kasvoilleen hullunkurisen koulumestari-ilmeen, pullisti vatsaansa, sekä alensi ääntään jonkunlaiseksi salaperäiseksi kuiskeeksi.

"Juuri noin, tuossa mies onkin jo edessämme!" -- huudahti kreivi hymyillen. Hovinarri jatkoi edelleen samaan tapaan, alituiseen loogillisia solmusanoja käyttäen, puhettaan siitä, kuinka oli tärkeätä täydelleen tuntea Martti-mestarin _Modi siqnificandi_ hänen _Logicastaan_.

Tämä Martti-mestarin koko olennon ja käyttäytymisen sekä kasvojenilmeiden ja äänen liioitteleva jäljittely huvitti kreivi Gerhardia erinomaisesti; hän nauroi niin että kyynelet juoksivat hänen silmistään, ja piteli vatsaansa. Molemmat hänen seuralais-ritarinsa nauroivat myöskin summattomasti, ja drotsi Pietarin täytyi hymyillä vasten tahtoaankin, vaikka tämä pila tuntui hänestä hyvin vastenmieliseltä ja suututti häntä. "Minun täytyy myöntää Teille, herra kreivi", -- lausui hän vakavasti heti kun yleinen naurunhohotus oli laannut sen verran, että hän sai sananvuoron, -- "että Teidän hovinarrinne ymmärtää todellakin täydelleen apinantaitonsa, jolla hän voi saada järkevät ihmiset naurettaviksi jäljittelemällä ja liioittelemalla kaikkia heidän henkilökohtaisia heikkouksiaan ja pikkuvirheitään sekä unhoittamalla pois kaiken, mikä on heissä jaloa ja kunnianarvoista ja mitä ei virnistyksin voi jäljitellä. Sitä sanottiin minun nuorena ollessani vääristelemiseksi, ja se rangaistiin vitsoilla ja ankaralla kurilla, kuten pahat poikamaiset tavat ja kepposet. Kuuluisa mestari Martti on minun korkeastikunnioitettu opettajani ja rippi-isäni, ja se, joka tämän minun sanani kuultuaan vielä pilkkaa ja halventaa häntä, saa minut kimppuunsa, niin kauan kuin minä suinkin jaksan kättäni ja ritarimiekkaani liikuttaa, -- vaikkapa sen tekisitte Te, jalosukuinen kreivi!"

"Nyt minä saanen luvan hymyillä Teidän omalla kustannuksellanne, ankara herra drotsi!" -- vastasi kreivi, lakaten nauramasta. -- "Ollaanko Tanskassa vielä niin barbaarisia, ettei ensinkään ymmärretä vapaata eleitten taidetta eikä edes tahdota sallia muiden sillä huvitteleivan? Mitä Teidän oppineen rippi-isänne hyveet minua liikuttavat, kun minä tarvitsen vain hänen narrimaisuuksiaan edistääkseni viattomalla ja hyvänsävyisellä tavalla terveyttäni, saadakseni liikuntoa keuhkoilleni. Jos meidän senvuoksi täytyy tapella, herra drotsi, niin hyvä on; sekin voi aikanaan ja sopivassa tilaisuudessa tarjota minulle hupaisaa leikkiä. Mutta aamusella, paastoavin sydämin, en ikipäivinäni tappele pikkuseikkain takia. Tämän asian voimme suorittaa, jos Te tahdotte, syötyämme päivällistä Odensessa. Sallikaa minun kuitenkin vakuuttaa, että minä tunnen suurta kunnioitusta oppinutta Martti-mestarianne kohtaan sekä että minä vallan sydämestäni uskon hänet erinomaiseksi, kunnon mieheksi."

"Sitä, mitä minä pidän kunniassa, en minä voi pitää pilkkanani", -- vastasi drotsi Pietari kiihkeästi. -- "Se on ehkä tapa muissa maissa; mutta sitä me tanskalaiset, Jumalan kiitos, emme vielä ymmärrä."

"Se juuri on puute koko Teidän elämässänne", -- vastasi kreivi -- "ja siksi teitä usein, vaikka syyttä, pidetään tölppöinä, -- sehän osoittaa vain mielen tuoreuden ja keveyden puutetta. Te olette liian yksipuolisia niin ihailussanne kuin moitteessannekin. Ihmisluonto nyt ei kerran ole täydellinen. Vaatii totuutta ja kasvattaa nöyryyttä se taito, että aina osaa puolueettomasti huomata surkeuden niinkuin ihanuudenkin, sellaisenaan kuin molempia on kasaantunut runsaasti tähän kauniiseen ja hullunkuriseen maailmaan. En tunne yhtään ihmistä, jolla ei olisi myöskin paha ja naurettava puolensa, etevimmissä ihmisissä se kuitenkin selvimmin paistaa silmään; ja minun parhaatkin ystäväni saavat tyytyä siihen, että minä hymyilen sille, mitä huomaan heissä naurettavaksi, sillä minä muistan myös ansion mukaan heidän hyviäkin puoliaan. Saman vapauden minä annan myös itseeni nähden jokaiselle, joka minut tuntee, ja jos joskus haluatte hymyillä minun kustannuksellani, niin saatte nähdä, ettei se minua pahoita. Tule, Pitkäsääri-Vanhus, näytä tälle kunnon herralle, miten minä olen ja esiinnyn, kun minä kerran oikein todella tulen höyrypäiseksi."

Hovinarri kumarsi satulassaan kunnioittavin ilmein, ja jäljitteli kohta hullunkurisin elein iloisia, hyvänsävyisiä kasvoja, joilla äkkiä nauru vaihtuu jännitetyksi vakavuudeksi, ja se taas hillittömäksi vihaksi. Tehostaakseen tätä ele-näyttelemistä sopivin liikunnoin, hän veti esiin pitkän puumiekkansa ja hosui poikkeuksetta koko seuruetta kuin raivohullu.

"Lakkaa, lakkaa! Jo on kylliksi, Pitkäsääri! Sinähän pillastutat hevosemme, ja se on perhanan paha asia!" -- huusi kreivi, vaivalla hilliten orittaan ja samalla nauraen sekä hieroen vasenta käsivarttaan, johon hovinarri oli häntä kolahuttanut.

"Niinkö Teidän hovissanne huvitteleidaan, herra kreivi Eipä minulla silloin ole syytä valittamiseen enempää kuin itsellännekään", -- sanoi nyt drotsi Pietari hymyillen -- "mutta tällä ette vielä ole todistanut minulle eriskummaisen huvittelunne kohtuullisuutta".

Tyyntä pilaa lasketellen jatkettiin nyt matkaa Odenseen, missä kreivi Gerhard ja ritarit söivät päivällistä. Kun he jälkeen puolenpäivän alkoivat matkan Nyborgia kohti, näytti tuo pieni kiista unhoittuneen kokonaan. Kreivi ja drotsi Pietari olivatkin tulleet niin hyviksi ystäviksi, että he olivat lähettäneet seurueensa edellepäin, voidakseen kahdenkesken keskustella häiriintymättä ja tuttavallisesti. Puhelu koski Tanskan hovia, jonka oli määrä seuraavana päivänä saapua Nyborgiin, sekä onnettomia riitaisuuksia Waldemar herttuan kanssa, joka oli vaatinut itselleen koko valtakuntaa ja vielä omisteli perintöoikeutta Alo'iin sekä useihin kruunun alueihin.

"Minun puolestani päätettäköön asiasta huomenna mitä tahansa!" -- lausui kreivi Gerhard huomattavalla välinpitämättömyydellä, -- "mutta jos tahdotte tietää minun ajatukseni, herra drotsi, niin minun mielestäni nuori Waldemar herttua on oikeassa niin kauan kuin hän vaatii isäinperintöään paloittelemattomana eikä jännitä joustaan korkeammalle. Ei koskaan poika ole unhoittava, mitä hänen isänsä, onnettoman Eerik herttuan, piti kestää. Hänen perintöoikeutensa herttuakuntaan oli epäämätön; mutta hänet tyydytettiin paljain lupauksin. En moiti häntä siitä, että hän lopuksi raivostui ja turvautui siihen erotuomariin, joka jokaisella ritarilla ja ruhtinaalla on kupeellaan; mutta se että hän painoi päänsä alas hurskaaseen haaveiluun, kun hullusti kävi ja mielimurteissaan painui luostariin kuolemaan, se oli tyhmä temppu. Sitä tapaa, millä sitten on poikaa kohdeltu, Te ette voi puolustaa. Mutta sitä Teidän ei tarvitsekaan; jos Te olisitte saanut silloin ratkaista, ei tuollaista olisi ensinkään tapahtunut."

"Mutta Teidän täytyy sentään myöntää, että on mahdollisimman suuri vääryys ja kuulumaton typeryys" -- keskeytti drotsi Pietari hänet kiivaasti.

"Minä tiedän, mitä aiotte sanoa", -- jatkoi kreivi, -- "mutta yhtä vääryyttä seuraa kintereillä toinen. Kuninkaan holhotiksi pakoitettuna Waldemar herttua olisi voinut vanheta ja harmaantua saamatta haltuunsa maata ja jalansijaa isienperinnöstään, jollei hänellä jo poikasena olisi ollut herkät hermot nenässä ja jollei hän olisi puoltanut oikeuksia miehen tavoin. Voimakkaasti hän vei asiansa läpi vastuksien, ja kaikki olisi vielä voinut päättyä hyvin, jollei häntä olisi yhä edelleen typerästi ja raukkamaisesti ärsytetty sekä häneltä kielletty noita mitättömiä saarenrepaleita. Siitä koko surkeus! Jos tätä vääryyttä ei olisi tapahtunut, hän tuskin olisi avannut suutaan niin suureksi, uhaten niellä koko Tanskan. Nyt hän on täysi-ikäinen ja teille jo liian vahva. Hän on uhkarohkea ja hillitön, ja nyt te saatte pitää varanne suoriutuaksenne hänestä. Ajat ovat levottomat, herra drotsi, suurherrain tyytymättömyys on etu herttualle. Mutta elkäämme enää ajatelko näitä kirottuja juttuja! Minä en sekaannu näihin valtioasioihin niin kauan kuin saan olla rauhassa. Minä tulen, kuten sanottu, Tanskan hoviin vain huvittelemaan ja katsomaan suloista Agnes kuningatarta, ja senkin voitte Te myöntää kauniiksi ja arvokkaaksi matkanaiheeksi."