Part 49

"Hm! Olipa omituista, että me tapasimme, poikani!" alkoi vanha Henner taas puhua ja katseli lempeästi molempia nuoria ihmisiä. "Näenpä, että te olette Åsen kanssa yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin. Etpä taida voida liikoja kehua onneasi, Skirmen! Kultakannukset eivät kasva puussa, ja ritari sinun täytyy olla ennenkuin hänet saat. Rohkeutta vain, poikani! Jos ei pyhä Yrjänä sinua auta, niin ainakin pyhä Kristian. Pidä sinä minun pyhiinvaeltajamiekkani, sitä kuuluu onni seuraavan: Pyhä Mikael on satoja vuosija kantanut sitä erään kirkontornin huipulla. Mutta tanssiin tarvitaan muutakin kuin punaiset kengät, ymmärräthän, eikä kissa kaloja saa käpäliään kastelematta. Mitä sinä olet tehnyt Harrestrupissa sillaikaa kun herrasi istuu kahlehdittuna Nordborgin vankiluolassa?"

"Oi, rakas isä Henner!" vastasi Skirmen. "Ei ole hätää niin suurta, ettei siitä koettaisi selviytyä. Minun isäntäni vanha imettäjä makaa sairaana Harrestrupissa. Hän lähetti sanan minulle, että hänellä olisi minulle jokin tärkeä asia uskottavana -- --"

"Hm. Ei ole apua akkojen puheista!" murisi vanhus.

"No, mitä sinä siellä sait kuulla?" kysyi Åse uteliaana. "Vanha vaimo on tainnut tehdä sinusta pilaa, koska et uskalla kertoa. Hän on kai huolehtinut paremmin isännästään kuin sinä -- --"

"Elä moiti minua, rakkahin Åse!" vastasi Skirmen alakuloisesti. "Sinä päivänä, jolloin minun rakas herrani vangittiin Skjelskörissä, hän oli lähettänyt minut tärkeälle asialle Riibeen, enkä minä ole siitä päivästä asti ajatellut muuta kuin hänen vapauttamistaan. Minä olen ollut kolme kertaa Alsissa, mutta öin ja päivin vartijoidaan sitä helvetintornia. Kaksi kertaa he saivat minut kiinni, ja kolmannella kerralla olisi minut hirtetty, ellen olisi päässyt karkuun."

"Rakas, uskollinen Skirmenini!" huudahti Åse, syleillen häntä. "Sepä olisi ollut häpeällinen kuolema aseenkantajalle, joka on niin kauvan uhkaillut pääsevänsä ritariksi", lisäsi hän veitikkamaisesti. "No, elä suutu, Skirmen! Pidänhän minä siltä aivan yhtäpaljon sinusta. Mutta kerrohan toki mitä sait kuulla imettäjältä?"

"Voi, hän on tullut höperöksi, raukka, ja päänsä on täynnä mahdottomia hullutuksia. Hän koetti kuvitella minulle olleensa kahdeksan päivää herransa vankilassa hänen sijastaan. Hän kertoi Alsin vahdin luulleen häntä noidaksi, eikä sen vuoksi ollut uskaltanut kieltää hänen käymästä vangin luona. Isäntäni oli mennyt sieltä hänen vaatteissaan, mutta oli vannonut pyhästi ja kalliisti palaavansa lunastamaan hänet ennen kahdeksaa päivää, ja siihen mennessä ei kukaan saisi nähdä hänen kasvojaan eikä tietää kuka hän oli. Sen oli akka varmasti uneksinut. Eihän se voi olla mahdollista."

"Miksei, poikani!" sanoi vanha Henner tarkkaavaisen näköisenä, "miksei se olisi voinut tapahtua. Se on ainakin sinun ritarillisen herrasi tapaista; tuota hyvää vaimoa minä en tunne. Mutta mitä apua tuosta kaikesta oli, jos sanassaan pysyvän drotsin täytyi heti kahdeksan päivän kuluttua palata noitana takaisin vankilaluolaansa?"

"Kas sitä minä en ymmärrä. Siinähän se mahdottomuus, onkin, senvuoksi minä en sitä ota uskoaksenikaan. Sitäpaitsi olisi Dorthe Feirkostin mahdotonta istua hiljaa kahdeksan vuorokautta, antamatta puheellaan tai laulullaan itseään ilmi. Mutta ihmeellisintä kuitenkin oli, että hän niin hyvin tiesi vankilanpaikan. Hän kuvaili sen minulle aivan sellaisena kuin minä olin itse sen nähnyt. Sitäpaitsi hän antoi minulle tämän avaimen, vannoen pyhästi, että sillä voi avata sisimmän vankilanoven."

"Hoh, silloinhan sinä olet epäuskoinen narri, jos vielä kauvemmin epäilet, Skirmen!" sanoi Åse iloisesti. "Sinä tunnet huonosti meidät, jos luulet ettei nainen voi vaieta silloin kun hyvän ystävän auttaminen on kysymyksessä. Ja, jos tunnen sinun isäntäsi oikein, niin osaa hän kahdeksassa päivässä toimittaa enemmän kuin moni muu kokonaisessa vuodessa. Ja onhan hänelläkin lemmittynsä mielessään. Annappas minulle avain! Osaan minäkin leikkiä noitaa ja haltijatarta. Jos Alsilaiset noin helposti uskovat noitiin, niin kyllä me keinot keksitään. Me olemme nähneet pyhän Pietarin vankilan Roomassa. Katsoppas siellä me saimme anteeksi kaikki syntimme, niin ettei meidän tarvinnutkaan vaeltaa pyhälle haudalle asti. Ja usko pois, siitä lähtien en ole erityisemmin syntiä tehnyt. Jos nyt pyhä neitsyt tai pyhä Kristian tahtovat käyttää minua vankilan avaamiseen, niin he voinevat sen tehdä, vaikka minä en olisikaan aivan enkeli --."

"Hiljaa, lapseni! Menkää syrjään!" sanoi nyt vanha Henner. "Minä kuulen ratsastettavan luostarista tulevaa tietä. Ehkä se on marski."

Åse ja Skirmen tottelivat. He piiloutuivat nopeasti järven rannalla olevaan pensaikkoon, jossa heillä oli paljon kuiskuttelemista toisilleen.

Joukko vahvasti asestettuja ratsumiehiä, kaksi ylhäistä herraa etumaisina, ratsasti Asmildin luostarilta tulevaa tietä lauttausmajalle päin. Toinen heistä oli laiha ja pitkä mies, yllään hengellinen puku; hän ratsasti ylpeänä rauhallisella juoksijallaan. Se oli uhmaileva tuomiorovasti mestari Jens Grand, joka nyt vanhan Johan Drossin kuoltua, vaikka vasten kuninkaan tahtoa, oli valittu Lundin arkkipiispaksi. Hänen seuralaisensa voimakas soturi teräshaarniska yllään, joka ratsasti levottomalla sotaoriilla, oli Stig-marski itse. He pysähtyivät tielle, miesten ratsastaessa järvelle hevosia juottamaan.

"Niinkuin minä jo sanoin teille, herra, marski", sanoi mahtava pappi, "kyllä me pakotamme heidät antamaan teille rauhanne takaisin, sekä myös omaisuutenne, kunhan te vain annatte pojan pitää valtaistuimen. Kyllä me tyydymme häneen ennemmin kuin teidän mahtavaan kuningas Papinvihaajaanne."

"Vai siinäkö ollaan!" vastasi marski. "Te pelkäätte Papinvihaajaa! Sitä nimeä hän ei ole ansainnut. Häntä voimakkaampaa ja suurempaa kuningasta ei Norjassa ole ollut. Hän on ylevä ja jalo. Milloinka ennen täällä Pohjolassa on kuningas suvainnut vierellään niin mahtavaa veljeä kuin herttua Haakon, tuntematta pelkoa ja pikkumaista kateutta? Sellaisen kuninkaan hallitessa tulee Tanskasta ja Norjasta kuningaskunta, jonka vertaa ei ole maailmassa. Suokaa minun vain kymmenen vuotta kantaa sotapäällikkösauvaa, teidän kantaessa piispanhiippaa, niin saatte nähdä ettei Skjalm Hviden suku ole huonontunut Absalonin päivistä asti. Myöskin Ruotsin valtaistuimella istuu lapsikuningas, josta ei milloinkaan tule miestä. Mitä te sanoisitte maallisesta kolmiyhteydestä, kunnianarvoisa herra?"

"Te jännitätte jousen niin kireälle, että se katkee!" vastasi arkkipiispa. "Muistakaa, että te olette lainsuojaton mies, jonka suuret tilukset ovat langenneet valtiolle."

"Rauhan minä vielä voin hankkia itselleni tällä miekallani", vastasi marski, "ja tiluksia on minulla ja minun ystävilläni kylliksi siksi kunnes Tanskan kaikki tilukset ovat meidän käsissämme".

"Mutta muistakaa, marski Stig", vastasi arkkipiispa painokkaasti, "te olette pannaan julistettu mies. Jos te tahdotte minun toimittamaan teidät siitä vapaaksi niin elkää kutsuko minun ja Tanskan kuninkaaksi tuota Papinvihaajaa. Ennen voitte itse olla herrana maassa, -- se olisi teille melkein yhtä helppoa."

"Aiotteko te saattaa minut kiusaukseen, Grand!" sanoi marski hymyillen. "Jos Stig-marski istuu Tanskan valtaistuimella, silloin täytyy mestari Grandin istua pyhän Pietarin istuimella rukoillakseen kuninkaallisen sukulaisensa puolesta."

"Se ei ole tarpeen!" vastasi mahtava arkkipiispa. "Te ette ylenkatso kirkkoa ja sen päämiestä niinkuin tämä ylpeä norjalainen. Te olette liian viisas kieltäytyäksenne osoittamasta Pohjolan mahtavimmalle kirkonmiehelle sitä kuuliaisuutta ja kunnioitusta, jonka hän vaatii. Mutta kiusaukseen minä en tahdo saattaa teitä; päinvastoin minä kunnioitan teidän itsehillitsemiskykyänne ja ylevämielisyyttänne. Kuitenkin on minun asiani eikä teidän siirtää kruunu, silloin kun sen voi ja täytyy muuttaa. Minä olen teidän ystävänne, Stig-marski!" jatkoi hän ylpeästi. "Sen minä olen teille osoittanut. Minä olen nyt lähinnä kuningasta ensimäinen mies Tanskassa. Hän on vapauttanut minut mitä teidän asiaanne tulee. Hän on itse osoittanut minulle luottamusta uskoessaan minulle sovinnon ja rauhan sopimuksen aikaansaamisen Norjan kanssa. Minä teen sen -- ja innolla, en kuninkaan tähden, vaan valtakunnan ja kirkon tähden. Minä tiedän kyllä hyvästi, että te voitte yhdellä sanalla tehdä tyhjäksi sovittelun. Mutta elkää sitä tehkö, Stig-marski! Minä neuvon teitä olemaan sitä tekemättä! Pyytäkää mitä haluatte, ja luottakaa minuun, mutta muistakaa, että minä olen se, joka tästä lähtien kruunaan Tanskan kuninkaat, enkä minä tarvitse pyhän Pietarin istuinta sitoakseni ja irroittaakseni sekä kuninkaan että meidän ritariemme sieluja."

Marski katseli ihmeissään rohkeaa pappia. "Totta on, että te olette mahtava mies!" sanoi hän. "Mutta minä uskoin varmasti, ettei Eerik Silmänräpyttäjän pojalla ollut Tanskassa katkerampaa vihollista kuin te. Te ette anna hänen uskollisille miehilleen rauhaa edes haudassa. Te annatte kaivaa heidän ruumiinsa teidän kirkkomaastanne haudataksenne heidät kuin koirat roistojen kuoppaan. Mitenkä te nyt olette näin alkanut suosia poikahallitusta?"

"Onhan poika nyt voideltu ja kruunattu."

"Vaikka hän olisi voideltu tuhannen kertaa, niin minä kuitenkin vannoisin hänen perikatonsa, ja hänen tai minun täytyy kaatua. Minä luotin teihin, Grand! Mutta nyt minä huomaan, että Lundin arkkipiispa ei ajattele samalla lailla kuin Roeskilden tuomiorovasti. Tuolla paikan muutolla näkyy olevan omituinen vaikutus, niin minusta näyttää, ja ylhäistä väkeä alkaa pian huimata heidän korkeutensa. Oletteko te arkkipiispan istuimella unohtanut minkä te lupasitte minulle papinkauhtanassa?"

"Sitä en ole, rohkea marski!" vastasi Grand. -- "Mutta oletteko te unohtanut mitä me molemmat lupasimme herttua Waldemarille? Hänen kaltaisensa mies on ansainnut uskollisempia ystäviä kuin sen, joka lupasi Papinvihaajalle Tanskan kruunun. Minä olen kyllin selvästi osoittanut etten puolusta kruunua lapsikuninkaan vuoksi, enkä minä ollut teidän mukananne silloin kun te rikoitte herttualle antamanne lupauksen."

"Vai niin! Nyt vasta minä teidät ymmärrän perinpohjin, kunnianarvoisa herra. Minä olin unohtaa, että te olette herttuan rippi-isä. Jos te vaaditte, että minun tai jonkun rehellisen miehen pitäisi luottaa tähän hienoon herraan, niin olisitte saanut paremmin kasvattaa rippilapsenne. Koska hän oli niin raukkamainen ja uskoton, että hän kirjoitti minun lainsuojattomuus tuomioni alle, niin ei hän suinkaan epäröi allekirjoittaa minun kuolemantuomiotani."

"Saatte kiittää minua, että pääsitte niinkin helpolla", vastasi Grand. "Herttua toimi teidän viisaimpana ystävänänne allekirjoittaessaan tuomionne. Valtionhoitajana hän voi peruuttaa maallisen tuomionne, kun aika on sovelias. Ja jos te saatte aikaan sovinnon Norjan kanssa, niin te ette ole kauvemmin pannaan julistettu mies! Voi tulla aika, jolloin te kaipaatte autuaaksi tekevän kirkon siunausta ja kammoatte sen kirousta. Elkää ylenkatsoko pyhää salamaa, urhea marski, se on ennenkin sulattanut kruunuja ja kaatanut sankareita, jotka olivat voimakkaimpia kuin te."

"Haa, olkaa puhumatta pannasäteistänne!" vastasi marski suuttuneena, kohottaessaan ylpeästi päätään ja ratsasti eteenpäin. "Näettehän te minusta, että kunnon mies pysyy lujana ja voimakkaana, luettakoon hänelle vaikka kuinka monta kirousta Lundin tuomiokirkosta. Taivaalliset aseet eivät tehoa minuun; ne eivät saa Stig-marskia väistymään hiuksenvertaa hänen tieltään!"

Hänen ääneen ja ylpeästi lausuessaan nämä sanat, kaikuivat sielumessun sävelet murhatun kuninkaan haudasta ihmeellisen voimakkaina tyynen järven yli.

"Mitä se oli?" sanoi marski pysähtyen.

"Se oli sinun kuninkaasi veri, joka huusi kostoa taivasta kohti!" vastasi kaamea ääni aivan hänen vierestään, ja Henner Friser pyhiinvaeltajapuvussaan nousi kumoonkaadetulta veneeltä, seisoen uhkaavana kuunvalossa hänen edessään.

Tuntui kuin veri olisi hyytynyt jääksi voimakkaan sotapäällikön suonissa. Hän tuijotti pyhiinvaeltajaan kuin pelottavaan haamuun, noiden omituisen tuskallisesti värähtelevien äänien taas kaikuessa järven yli kuningashaudasta.

"Kuule, kuule!" sanoi pyhiinvaeltaja. "Siihen asti kaikuu tuo valittava ääni kunnes Eerik kuningas ja hänen murhaajansa seisovat Jumalan tuomioistuimen edessä viimeisenä päivänä!"

"Saatana, kuka sinä olet?" huusi marski, vetäisten miekkansa.

"Kuninkaanmurhaaja niinkuin sinäkin!" kuului vastaus. "Mutta minä olen katunut syntini. Minä tuon sinulle nyt viimeisen varoituksen. Elä ylenkatso kirousta! Elä halveksi taivaallisia aseita, marski Stig! Ihmisvoima on heikko: mutta Herran käsi on väkevä, ja hänen on kosto. Muuta mielesi, Stig Andersen, sillä sinun loppusi lähenee. Pyhä isä käski minun varoittaa sinua. -- Pese kätesi kuninkaanverestä ja tee katumus! Tai järjestä asiasi ja odota kuolemaa ja kirousta! -- Sinun sielusi on punnittu ja liian köykäiseksi havaittu. Eikä ole sinulla enää pitkältä elon aikaa!"

"Henner, sinäkö oletkin?" huudahti marski ja heilautti miekkaansa. "Haa, varo itseäsi, sinun harmaa mielipuolen pääsi ei suojaa sinua minun suuttumukseltani!"

"Kuule, kuule!" jatkoi pyhiinvaeltaja rauhallisesti, jääden liikkumattomana seisomaan paikoilleen, hiljaisen tuulen kantaessa vigilaesäveleet taas järven yli. Surukuoro kasvoi, ja kuin myrskyten väreilivät syvät hautaäänet heidän päänsä yli hiljaisessa yössä. "Kuule, kuule", toisti pyhiinvaeltaja. "Hautasäveleet kohoavat taivasta kohti, -- ne rukoilevat kuninkaan sielun puolesta, joka siirtyi täältä pois syntinensä, mutta niistä kaikuu kirous hänen murhaajilleen."

"Vaikene kirottu houkka!" huusi marski raivostuneena, ja hänen taistelumiekkansa välähteli kookkaan pyhiinvaeltajan otsaa tavoittaen; mutta samassa silmänräpäyksessä se putosi kilisten hänen kädestään, ja hänestä näytti niinkuin tulimiekka olisi salamana välähtänyt hänen silmiensä ohitse ilman halki. Hän kannusti kauhistuneena hurjan ratsunsa ja karahutti pois, kadoten pimeyteen, hengellisen herran seuraamana, joka myöskin oli valahtanut kuolemankalpeaksi ja risti itseänsä. Vähän senjälkeen marskin ratsujoukko ajoi kookkaan pyhiinvaeltajan ohitse, joka pidellen Åsea kädestä astui hitaasti eteenpäin tietä pitkin nuoren aseenkantajan vielä seisoessa äänettömänä ja vakavana veneen luona, nojautuen pitkään pyhän Mikaelin miekkaan.

* * * * *

Neljä viikkoa oli kulunut tuosta tyynestä yöstä, jona taipumaton marski Stig oli kohdannut Hennerin Viborgin järven rannalla, ja kuullut vigilaesävelet murhatun kuninkaan haudasta. Aurinko laski, kullaten viimeisillä säteillään Hjelmin linnantornit. Ankara marski ratsasti äänettömänä ja hiljaa ratsumiehineen pienen saaren yli linnaan. Hän palasi Varbergista, Tanskan ja Norjan kuninkaitten kohtauksesta, jossa hänen taipumaton uhkamielisyytensä ja nöyryyttävät vaatimuksensa olivat saaneet sovinnonteon kokonaan raukeamaan. Hän palasi Hjelmiin ylpeänä tuntien peloittavan voimansa ja vaikutuksensa. Mutta hänen raudanlujat kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen kookas sankarivartalonsa näytti horjuvan satulassa. Hän oli salannut mahtavalta arkkipiispa Grandilta, miten valtavan vaikutuksen tuo omituinen tapahtuma oli tehnyt häneen. Hän oli nauranut itselleen ja koko seikkailulle, joka hänen mielestään oli vain sattuma ja vanhan puolihullun Hennerin pahansuopaa kujeilua. Sanottuaan lyhyesti ja kylmästi hyvästi arkkipiispalle, hän oli yksin ratsumiehineen lähtenyt kuningaskohtauksesta, mutta kotimatkalla hän ei ollut puhunut sanaakaan. Hän ei saanut mielestään sitä kuvittelua, jonka hän itse piti unena, että todellinen salama oli kiskaissut miekan hänen kädestään. Hän kuuli yhäti korvissaan sävelten kaikuvan kuningashaudasta ja näki ajatuksissaan haamun, joka julisti hänelle kuolemaa ja kirousta. Hän ratsasti pää kumarassa sisään Hjelmiin hämärän linnanportin kautta. Synkkänä ja mietiskelevänä hän laskeutui alas hevosensa selästä, ja astui holvattuun tornisaliin tyttäriensä luo.

Hiljainen Margareta astui ystävällisesti häntä vastaan ja irroitti hänen haarniskansa, sillävälin kun pieni, levoton Ulrika vaivasi häntä uteliailla kysymyksillään, tahtoen tietää missä hän oli ollut ja minkälaisia kalleuksia hän tälläkertaa toi kotiin saaliinaan.

"Eikö sinulla vieläkään ole kyllin kultaa ja kalleuksia, villi korpinpoika?" sanoi synkkä linnanherra lapseen katsomatta. "Ja kuitenkin minä olen tuonut sinulle enemmän kuin ainoakaan kuninkaantytär Tanskassa on omistanut. Hm!" lisäsi hän hiljempaa. "Voi tulla aika, jolloin saat tyytyä vähempään. -- Mene kamarimestari Riken luo!" käski hän ankaralla äänellä, "hän avaa sinulle aarrekammion ja antaa sinulle helminauhan, joka oli kuningas Eerik Kristofferinpojalla hänen rukoillessaan viimeistä rukoustaan, -- talleta se isänperintönäsi!"

"Kiitos, isä, kiitos!" huudahti pieni, punaposkinen tyttö. "Mutta miksi sinä aina olet niin vihainen minulle silloinkin kun olet hyvä minua kohtaan? Voi miten hauskaa, nyt minä saan koristaa itseni sillä kauniilla helminauhalla, jossa ovat ne kalliit timantit. Voi, miten ihanaa -- kiitos!" näin sanoen juoksi pieni, iloinen tyttö ulos, vallattomasti käsiään taputtaen.

"Ja sinä, hurskas Margaretani!" sanoi marski, katsoen liikutettuna hiljaista, kalpeaa tytärtään. "Sinä et välitä minun aarteistani, -- sinulle minä annan siunaukseni, jos se vain ei ole kiroukseksi!" lisäsi hän hiljemmin, laskiessaan kätensä hänen päänsä päälle. Mutta tuntiessaan samassa päätään huimaavan hän sanoi tyttärelleen: "Mene ulos kutsumaan kotipappimme tänne!"

"Oletko sinä sairas, rakas isä?" kysyi tytär huolestuneena. "Sinun kätesi on jääkylmä, ja sinä olet aivan kalpea."

"Kyllä se menee ohi", sanoi hän synkästi ja heittäytyi nojatuoliin. "Tee niinkuin minä sanon, ja pysy huoneessasi siksi kunnes minä kutsun sinua! -- Jumala sinua siunatkoon!"

Kyynelsilmin hiljainen Margareta poistui huoneesta. Vähän senjälkeen astui lyhyenläntä, aran näköinen pappi sisään ja kumarsi syvään linnanherralle, sanomatta sanaakaan.

"Minä en elä kauan!" sanoi marski. "Valmista minua kuolemaan, pappi, jos voit! Anna minulle pyhä ehtoollinen! Täytyyhän tässä ajatella Jumalaakin ja huolehtia sielunsa rauhasta. Minä en tahdo ripittää itseäni!" jatkoi hän. "Koko maailma tietää mitä minä olen tehnyt ja parhaiten sen tietää kaikkitietävä Jumala!"

Pelästynyt pappi alkoi väräjävällä äänellä ladella tavallista saarnaansa seitsemästä kuolemansynnistä, jonka hän tavallisesti tämänlaisessa tilaisuudessa esitti, mutta marski keskeytti hänet kärsimättömänä: "Tuo loru ei minua auta!" sanoi hän. "Minä tahdon kuulla Jumalan sanaa, enkä sinun sanojasi, pappi! Tuo tänne sakramentti, sillä on parempi voima. -- Kuningas Eerik ei saanut sitä ennen äkillistä kuolemaansa", lisäsi hän hiljaa, "mutta hän sai sen ainakin mukaansa hautaan. -- Joutuun pappi, mitä sinä siinä viivyttelet?"

"Oi, ankara herra marski!" änkytti pappi. "Minä en voi -- minä en uskalla mitenkään! -- Kanoninen laki, -- kapituli ja pyhä isä kiroovat minut, jos minä ojennan pannaanjulistetulle miehelle kaikkeinpyhimmän."

"Kuolema ja kirous! Sinä tottelet minua, tai saat hengelläsi sen maksaa!" huusi marski, tarttuen miekkaansa.

"Oi, armollisin herra, sillä ei ole minkäänlaista voimaa niinkauan kuin te olette kirkonkiroukseen julistettu -- --"

"Saatana, mitä sinä sanot? Eikö ole voimaa? Me kuitenkin koetamme, mene heti hakemaan se -- tai sinä olet kuoleman oma!"

Vapiseva pappi poistui heti nöyrän näköisenä; mutta hän ei tullut takaisin, hän kiirehti suinpäin ulos linnasta ja pakeni.

Marski kalpeni yhä enemmän. Hän tuijotti ovelle, josta pappi oli poistunut, niinkuin se olisi ollut taivaan ovi, josta enkeli toisi hänelle pelastuksen; mutta ovi ei auennut. Hän koetti nousta, mutta vaipui voimatonna takaisin. Hän koetti huutaa, mutta äänensä oli heikko, eikä kukaan tuntunut sitä kuulevan. Viimeinkin astui hänen aseenkantajansa, Mads Jyde, sisään. Voimakas mies ei heti huomannut herransa tilaa. "Täällä on eräs vieras, ylhäinen herra, ankara herra marski!" ilmoitti hän rauhallisesti, jääden jäykkänä seisomaan ovelle, käsi teräslakin laidassa. "Hän tahtoo väkisin tunkeutua tänne sisään."

Marski viittasi tuomaan itselleen pikarillisen viiniä, jonka juotuaan hän vähän tointui. -- "Pappi -- kappalainen!" huusi hän tuskan valtaamana.

Uskolliselle aseenkantajalle selvisi nyt vasta hänen herransa tila, ja hän syöksyi ulos hakemaan sekä pappia että lääkäriä. Tuskin hän oli ehtinyt ulos ovesta, niin äsken ilmoitettu vieras astui sisään. Tulija oli komea herra, päässä korkea sulkahattu ja hartioilla purppuraviitta. Viitanpäähine peitti kasvot, se valahti syrjään ja näkyviin tulivat rohkeat, hienopiirteiset ritarinkasvot, mutta ne olivat kalpeat ja levottoman näköiset.

"Herttua Waldemar!" huudahti marski, aikoen nousta, mutta vaipui taas takaisin tuoliinsa. "Tulitteko te tänne näkemään sen miehen kuolevan, jonka te tuomitsitte lainsuojattomaksi?"

"Tulenko minä niin vakavana hetkenä?" huudahti herttua hämmästyneenä. "No niin, silloin on koston enkeli tullut teidänkin luoksenne. Minä tulin siis liian myöhään taistellakseni teidän kanssanne elämästä ja kuolemasta!"

"Ehkäpä vielä voin sen tehdä", vastasi marski ja koetti nousta. "No, antakaa ensin kuulla minkävuoksi, -- mutta kiirehtikää!"

"Te olette petollisena valapattona rikkonut lupauksenne ja ritarisananne: Te olette luvannut minun kruununi Norjan kuninkaalle."

"Niin olen, sillä te rikoitte sopimuksen ja tuomitsitte minut lainsuojattomaksi."

"Te tiedätte kyllä minun tehneen sen pelastaakseni teidät; mutta se olikin teille tervetullut tekosyy. Mutta enhän olisi voinutkaan odottaa parempaa uskollisuutta kuninkaanmurhaajalta."

"Te syytätte itseänne, herttua Waldemar. Siihen syntiin, jos se oli synniksi luettava, olette te osallinen yhtähyvin kuin minä. -- Minulla oli paljon kostettavaa, -- teillä vain vähän. Voitteko te kuninkaanmurhaan nähden pestä kätenne. Te olitte siihen osallinen yhtäpaljon kuin minä."

"Voimakkaampi tuomari on tuominnut meidän välillämme", sanoi herttua. -- "Minä menen, enkä minä tahdo kirota teitä teidän kuolinhetkellänne. Mutta yksi asia teidän on sanottava minulle; ratkaiskaa minulle arvoitus, joka on tehdä minut hulluksi: Missä on leijonamiekka, minkä minä annoin teille sinä hetkenä, jolloin me vannoimme tyrannin kuoleman?"

"Se jäi hänen rintaansa!" vastasi marski. "Se oli teidän -- siitä tunnettaisiin teidän olleen meidän johtajamme ja ruhtinaamme. Minä kaiversin itse teidän nimenne siihen. Teidän piti jakaa meidän onnemme eikä pettää meitä."

"Katala petturi! Siten te tahdoitte vetää minut mukananne kadotukseen! Haa, mutta sanokaa te minulle, kuka oli se syyttäjä, joka kuninkaan ja kansan nähden näytti minulle veriliiton tikarin?"

"Jos se ei ollut drotsi Hessel, niin antakaa rippi-isänne sanoa teille mikä sen enkelin nimi on, joka syyttää uskottomia!"

"Drotsi ei ollut siellä", sanoi herttua väristen, -- "hän istui kahlehdittuna Nordborgissa. Te itse olitte siellä. -- Te itse, -- te pannaanjulistettu kuninkaanmurhaaja! -- Tai siellä oli perkele -- --"

"Pappi! -- Pappi! Missä sinä viivyt?" huusi nyt marski katsellen tuskallisena ympärilleen. "Elkää mainitko paholaisen nimeä, herttua Waldemar. Me olemme jo kylliksi huutaneet häntä veriliitossamme."

Nyt avattiin ovi, ja Mads Jyde astui sisään. "Herra marski! Mitä nyt tehdään?" kysyi voimakas sotilas levottomana. "Pappi on paennut! -- Kuninkaan pitkälaivat ovat piirittäneet saaren! He nousevat maihin hyökätäkseen linnaan! Thorstenson on etunenässä!"

"Hyvä on! -- Juoskoon pappi helvettiin!" huusi marski ja nousi. "Nyt minä en tahdo kuolla! Oikein, kuningas Eerikin miehet! Minä tahdon vielä kerran näyttää teille mihin marski Stig kykenee!" Hän tarttui aseisiinsa, hänen voimansa olivat äkkiä palanneet. "Eteenpäin!" huusi hän hirvittävällä äänellä. -- "Kaikki miehet aseisiin! Me muserramme heidät muurinsärkijöillä ja tulisilla kivillä!" Hän oli poistunut ovesta. Herttua jäi yksin saliin, seisoen siellä epäröivänä ja levottomana. Kuului ulkoa aseiden helinää ja sotamiesten huutoja. Viimeinkin hän tarttui miekkaansa ja kiirehti ulos.

NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.