Part 47

"Jumalan nimeen sitten niinkuin te tahdotte, arvoisa kuningatar!" vastasi kreivi Gerhard. "Mutta te riistätte voiton meidän käsistämme. -- Eteenpäin miehet! Elkää välittäkö minusta!" Hän käänsi hevosensa kiirehtiäkseen drotsi Pietarin avuksi ja saadakseen hänen taistelurivinsä järjestymään. Mutta suuri osa hänen omia ratsumiehiään teki saman käännöksen, ja siten syntyi epäjärjestys, kun toiset ryntäsivät eteenpäin ja toiset taapäin. Lainsuojattomat tunkeutuivat taas esiin hurjasti huutaen; ja vastakkaiselta puolelta herttua ahdisti voitokkaasti drotsin ratsumiehiä, jotka olivat kadottaneet päällikkönsä. Kreivi Gerhard pysäytti pakenevat joukot ja pyysi heitä kääntymään. Mutta hän huusi turhaan, hänen oli mahdoton enää koota hajaantuneita ratsumiehiä. Vihollinen tunkeutui voittaen molemmilta puolin, ja hirvittävä temmellys vallitsi kaikkialla hänen ympärillään. "Kaikki on menetetty! Meidän täytyy paeta, jalo kuningatar!" huusi hän nyt suuttuneena ja kääntyi sivulleen, missä kuningatar juuri äsken oli ratsastanut, mutta siellä ei häntä näkynyt. Yksi kuningattaren ratsumiehistä oli heittänyt vaippansa hänen ylleen ja hän oli kadonnut sekasorron vallitessa. -- Kreivi Gerhard ei eroittanut häntä mistään meluavien ja taistelevien ratsumiesparvien joukosta. Nyt hän raivostui, ja huitoi joka suuntaan niin hurjasti, ettei ystävä eikä vihollinen uskaltanut lähestyä häntä. Hänen tuijottava silmänsä etsi vain kuningatarta, mutta hänestä tuntui niinkuin sekin olisi tullut soaistuksi. Taistelukenttä ja koko maailma pyöri hänen silmissään, ja kun hän palasi tajuntaan, huomasi hän olevansa yksin autiolla taistelukentällä, ympärillään vain kuolleita ja haavoittuneita sotilaita. Hänen silmänsä oli vahingoittumatta, mutta se, joka hänelle oli vieläkin kalliimpi, oli kadonnut. Hän kannusti tulista orittaan, ja se kantoi hänet kiitäen ruumiiden yli kaupunkiin.

NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.

Kapina kaupungissa ei ollut vielä tukahutettu. Kaikilla kaduilla tungeskeli asestettuja porvareita ja sotilaita. Yhä sattui verisiä tappeluita. Muutamat huusivat Stig-marskin ja kreivi Jaakon nimeä: "Kostoa lainsuojattomille!" Toisilla oli herttuan nimi tunnussanana, lyöden maahan jokaisen joka ei heihin yhtynyt. "Eläköön nuori kuninkaamme, turma pettureille!" huusi suuri osa porvareista ja huonosti asestetuista talonpojista. Lainsuojattomien ja herttuan puoluelaiset eivät näkyneet oikein tietävän katsoisivatko toisiaan ystäviksi vaiko vihollisiksi; mutta he yhtyivät kuitenkin niinkuin usein ennenkin kuninkaallismielisiä vastaan. Pian kuitenkin herttua oli voittanut, ja hän ratsasti slesvigiläisten ratsumiestensä ympäröimänä katuja pitkin. Huhu hänen voitostaan ja kuninkaallisten tappiosta kulki edeltä, levittäen kauhua kaikkien kaupungin porvarien kesken ja pakeneviin talonpoikiin, jotka olivat kokoontuneet vannomaan uskollisuusvalaa kuninkaalle. Herttuaa seurasi joukko hurjan näköisiä miehiä, veriset kirveet kädessä, ja paljon oudon näköisiä muukalaisia, jotka meluten osoittivat hänelle suosiotaan. Tähän voittokulkueeseen liittyi myöskin joukko rautapukuisia ratsumiehiä, joiden kypärän silmikot olivat suletut, heidän arveltiin olevan lainsuojattomia ja heidän sotilaitaan.

Herttua laskeutui linnan edustalla hevosensa selästä ja antoi heti ratsumiestensä asettua sinne. "Missä on kuningas?" kysyi hän. "Vuonon kautta pakomatkalla Nyborgiin!" vastasi eräs lihava lahtari.

Herttua näytti äkkiä tulevan hyvin levottomaksi. Hän antoi yhdelle ritareistaan salaisen käskyn, ja tämä ratsasti heti ratsumiesjoukko mukanaan satamaan.

"Ja missä on hänen armonsa kuningatar?" kysyi herttua taas. Siihen ei voinut kukaan vastata hänelle. Hän sai vain kuulla, että ritari Rimordsonin merimiehet olivat hakeneet prinssi Kristofferin ja prinsessa Mereten linnasta.

"Rauhoittukaa, kunnon kansalaiset!" sanoi hän senjälkeen meluavalle kansanjoukolle, joka ympäröi häntä. "Menköön kukin kotiinsa! Tänä päivänä ei ole Danehovea eikä kuninkaan tervehdysjuhlaa. Minä olen onnellisesti tukahuttanut kapinan. -- Kapinan yllyttäjä on minun hallussani. Se oli kuningattaren ylimielinen suosikki, drotsi Hessel. Hän on johtanut harhaan kuningattaren, asettaen minut väärään valoon. Hän on ottanut alaikäisen kuninkaan valtaansa, päästäkseen itse hallitsemaan maata, mutta siitä petturista olette nyt päässeet. Hän ei enää milloinkaan pääse näkemään päivän valoa. Minä olen vielä teidän valtiohoitajanne, ja minä otan huolehtiakseni sekä teidän, että maan turvallisuudesta ja onnesta!" Tätä hänen puhettaan tervehdittiin meluavin suosionosoituksin, ja herttua kumarsi lempeästi ja kuninkaallisen arvokkaasti kapinallisille liittolaisilleen. Sitten hän poistui ritareineen linnaan ja hänen mukanaan meni sinne myöskin se kookas panssaroitu ja siniviittainen herra, jonka kypäränsilmikko oli suljettu ja joka oli johtanut lainsuojattomia. Tämän herran kanssa, jonka kaikki luulivat tuntevansa lainsuojattomaksi Hallannin Jaakko kreiviksi, oli herttualla salainen keskustelu ritarisalissa. Tämän jälkeen poistui panssaroitu herra linnasta, ja tunnin kuluttua olivat lainsuojattomat ja heidän sotamiehensä lähteneet kaupungista. Sanottiin heidän kaupungista mennessään vihaisesti uhkaellen tulevansa takaisin ennen vuoden ja päivän kuluttua tuli ja miekka mukanaan.

Herttua itsekin näytti tahtovan poistua levottomasta kaupungista, jossa kuninkaalla oli paljon uskollisia alamaisia, jotka eivät olleet herttualle eikä Stig-marskin puoluelaisille suosiollisia. Vangittu ja vaarallisesti haavoittunut drotsi oli viety kahleissa herttuan omaan laivaan. Kuninkaalliset pitkälaivat olivat lähteneet vuonosta, ja paitsi herttuan kolmea laivaa oli ainoastaan yksi laiva satamassa, jolla luultiin nähdyn kuningattaren väkeä. Herttua tahtoi kuitenkin siirtää lähtönsä iltaan, hänen mielestään oli varomatonta lähteä linnasta, ennenkuin kaupungissa oli täydellisesti rauhallista. Hän oli nähnyt kuningattaren keskellä taistelun temmellystä, mutta hän oli äkkiä kadonnut hänen näkyvistään. Hän tiesi kuningattarella olevan paljon ihailijoita kaupungissa, ja hän oli hyvin levoton. Hän antoi tarkasti etsiä taistelukentän ympäristöineen, mutta siellä ei löydetty kuningatarta; eikä kreivi Gerhardia. Hän kaipasi sitäpaitsi erästä slesvigiläistä ratsumiesosastoa, jotka taistelun kestäessä olivat tulleet eroitetuiksi hänestä eivätkä olleet vielä palanneet.

Alkoi jo hämärtää, ja hän astuskeli levottomissa ajatuksissa edestakaisin ritarisalissa. Hän tunsi kyllä itsensä ylpeäksi voitostaan. Mutta kuninkaan paon vuoksi oli koko tämä sekava mellakka onnistumaton yritys. Hän alkoi pelätä liian aikaisin heittäneensä pois naamarinsa ja siten ilmiantaneensa rohkeat aikeensa. Saatuaan kuulla marskin lupauksesta norjalaisten kuninkaalle, ei hän enää luottanut lainsuojattomiin. Hänen kiitoksensa Jaakko kreiville oli ollut kylmä ja vähäsanainen. Hän näytti olevan tuskallisessa epävarmuudessa siitä mitä hänen nyt oli tehtävä, voidakseen saavuttaa ylpeän päämääränsä. "Tartu siihen valtikkaan, jolla voit henkiä taivuttaa, ja sinun kruunusi loistaa kuin aurinko!" kuiskasi hän itselleen, ja hänestä tuntui niinkuin hän taas olisi istunut Sjöborgin linnassa ja puhellut huuhkajansa kanssa. Hän katseli arasti ympärilleen suureen pimeään saliin ja pelkäsi meikein omia sanojaan, tuntui niinkuin kuollut, mielipuoli piispa olisi puhunut hänelle. "Valoa! Valoa!" huusi hän. Hänen palvelijansa, jotka tiesivät herransa kammoksuvan pimeässä olemista, kiirehtivät sytyttämään kaikki ritarisalin kynttilät. Herttua antoi vielä muutamia käskyjä matkavalmistuksista, ja lähetti taas miehiä tutkimaan oliko hiljaista kylässä ja eikö ollut väkijoukkoja vuonoon vievällä tiellä. Vähän senjälkeen avattiin ovi, ja kaksi hänen ritareistaan toi sisään vangin, jonka hänen väkensä äsken oli tuonut linnaan, ja joka vaati tulla viedyksi herttuan luo. Vanki seisoi kääriytyneenä umpivaippaan, sadehattu vedettynä pään ylitse, ja näytti tutkivasti katselevan herttuaa. Samassa putosi vaippa hänen hartioiltaan lattialle. Herttua peräytyi hämmästyneenä pari askelta -- kaunis majesteetillinen Agnes kuningatar seisoi hänen edessään, yllään kimalteleva kruunauspukunsa.

"Sanotaan minun olevan teidän vankinne, herttua Waldemar!" sanoi hän rauhallisen arvokkaasti. "Mutta minun mielestäni te olette minun vankini, niin totta kuin te olette katala kapinoitsija, ja minä tänä hetkenä Tanskanmaan hallitseva kuningatar!"

Herttua viittasi pikaisesti hämmästyneiden ritariensa poistumaan. "Jalo kuningatar!" sanoi hän kohteliaasti ja nöyrästi. "Yhdessä suhteessa te olette oikeassa: minä olen nyt ja ikuisesti teidän vankinne. Mutta kapinoitsija minä en ole. Sitävastoin drotsi Hessel ja teidän miehenne ovat petollisella ja kunniattomalla tavalla hyökänneet minun kimppuuni. Teidän omasta vaatimuksestanne minä tulin tänne valtionjohtajaksi, ja täällä, vastoin lakia ja oikeutta, hyökätään minun kimppuuni juuri hetkellä, jolloin minä olen viemässä kuningasta kruunattavaksi. Kauhulla minä näin teidän armonne takaa-ajajieni etunenässä. Tämä näkö olkoon puolustuksenani, miksi minä silmänräpäykseksi poistuin kuninkaan vierestä, koettaen väistää taistelua, jossa teidän kallis henkenne oli vaarassa."

"Mitä minä kuulen!" sanoi kuningatar säpsähtäen. "Te vielä kiellätte olevanne tämän kapinan johtaja? Ja te uskallatte panna sen minun syykseni?"

"En teidän, armollinen kuningatar, vaan kunnianhimoisen ja häpeämättömän drotsi Hesselin. Hän on syypää täällä tapahtuneeseen onnettomuuteen, ja jokaiseen veripisaraan, joka tänä päivänä on vuodatettu. Hän on kapinoitsija ja maankavaltaja, enkä minä -- ja taivas varjelkoon minua syyttämästä teitä uskottomuudesta! Hän on häpeämättömästi väärinkäyttänyt teidän lempeytenne ja suosionne. Hän on johtanut teidät ottamaan tämän varomattoman askeleen. Hän on saattanut minut epäluulon alaiseksi, kohotakseen minun jälkeeni valtakunnanhoitajaksi, tai ehkä Tanskanmaan kuninkaaksi."

Kuningatar peräytyi askeleen ja loi viisaan, tutkivan katseen viekkaaseen herttuaan. Hän näytti hetkeksi vaipuvan ajatuksiinsa, mutta sitten tuntui kuin kirkas valo olisi välähtänyt hänelle, ja hän lähestyi tuttavallisesti herttuaa. "Te olette ehkä avannut minun silmäni näkemään äärettömän petollisuuden", sanoi hän, voimatta kuitenkaan kokonaan hillitä ääntään. -- "Jos tämä todellakin on tapahtunut drotsin alotteesta, niin on hänet vedettävä siitä edesvastuuseen. Kuningas ja kansa tuomitkoot hänet petollisena maankavaltajana! Missä hän on?"

"Minun hallussani!" vastasi herttua kohteliaasti hymyillen. "Ja teidän suostumuksellanne, hän pysyy siellä niinkauan kun minä olen valtionhoitaja Tanskassa."

"Te vastaatte minulle hänen hengestään", vastasi kuningatar koettaen salata levottomuuttaan. "Olkoon hänen rikoksensa kuinka suuret hyvänsä, niin ainoastaan kuningas ja kansa maakäräjillä voivat hänet tuomita, ja silloin sekä minun että teidän läsnäollessa."

"Se on ymmärrettävä, teidän armonne! Pahimmalle verivihollisellenikin tapahtukoon oikeus. Mutta suokaa, armollisin kuningatar, minun ensin esittää oma asiani teidän tuomioistuimellenne!" keskeytti hän kohteliaasti ja tarjosi syvään kumartaen kuningattarelle kullatun nojatuolin, mihin tämä istuutui. "Minä ymmärrän kyllä, että teillä on oikeus epäillä minua", alkoi hän taas puhua. "Teidät on tuotu tänne minun vankinani, vaikka niinkuin minä jo sanoin, minä olen ikuisesti teidän vankinne. Minä voin todistaa teille olevani syytön koko tähän ihmeelliseen mellakkaan!" jatkoi hän kiihkeästi ja hänen äänessään värähteli tukahutettu intohimo. "Minä voin antaa teille päivän selvän todistuksen siitä miten mielettömästi -- miten nurinkurisesti ja päättömästi minä olisin toiminut, jos minun aikomukseni olisi ollut asettua vihamieliseen asemaan teidän suhteenne -- --" hän vaikeni ja näytti miettivän mitä lisäisi. "Niin, se olisi ollut uhkarohkeaa!" huudahti hän taas. "Minä tahdon nyt tunnustaa teille sen, mikä jo kauan on ollut sydämeni hartaimpana ja rohkeimpana toiveena, ja johon minä joskus elämäni onnellisimpina hetkinä olen uskaltanut toivoa, suuren Waldemarsuvun ruhtinaallisena jälkeläisenä -- --"

Hän pysähtyi taas ja tarkasti kuningatarta viekkain tutkivin katsein. Hän näki kuningattaren kasvojenilmeiden muuttuvan äkkiä ja hän alkoi epäröidä. Mutta tuntien oman viehätysvoimansa, hän karkoitti luotaan kaikki epäilykset, ja suuttumuksen punan kuningattaren poskilla hän luuli ujon hämmästyksen suotuisaksi merkiksi.

"Jalo, ihanin kuningatar!" jatkoi hän rohkeasti, "Te ette voi loukkaantua toiveesta, jonka hartain halu olisi yhdistää kansan ja valtakunnan onneen uskollinen rakkautensa naisihanteeseensa, -- se on toive, jonka ilmaisemiseen minulta puuttuu sanoja; mutta se on aiheutunut teidän kauneutenne, sielun jaloutenne ja viisautenne ritarillisesta kunnioituksesta, ja se on saanut voimaa ja sytykettä niistä tunteista, jotka tekevät ruhtinaan ihmiseksi, sen ohella kohottaen ihmisen totuudessa ruhtinaaksi."

"Te puhutte hyvin kohteliaasti ja koreasti, herttua Waldemar!" vastasi kuningatar rauhallisesti hymyillen. -- "Te luulette siis, ettei Tanskan kuningatar voi kieltäytyä kuulemasta teidän rakkaudentunnustustanne silloin kun hän on teidän vankinne, ja ettei hän osta vapauttaan liian kalliisti lahjottaessaan voittajalleen kätensä ja sydämensä?"

Herttua säpsähti. "Elkää taas väärinkäsittäkö minua, jalo kuningatar!" alkoi hän vähän tyynemmin puhua. "Minä uskalsin tänä hetkenä lausua tämän tärkeän tunnustuksen voidakseni selvästi osoittaa teille miten mahdoton minun on olla teidän vihollisenne. Te olette satunnaisen erehdyksen kautta täällä minun vankini, ja te olette vapaa minä hetkenä haluatte. Te olette kuningatar ja hallitsijatar täällä yhtähyvin kuin uskollisimpien soturienne joukossa. Mutta suokaa minun tehdä huomautus, joka lieventää tämän ehkä liiankin rohkean askeleen!" lisäsi hän rohkeasti, huomatessaan ylpeän hymyn kaareilevan kuningattaren huulilla. "Te olette kyllin valtioviisas käsittääksenne, että tällä hetkellä sekä teidän että Tanskan kohtalo on minun käsissäni. Ja minä en tahdo väärinkäyttää tätä satunnaista etua. Mutta jos ei teidän sydämessänne ole minulla vähintäkään sijaa, niin te järkevänä ja valtioviisaana naisena ette kuitenkaan voi ylenkatsoa tällaista tarjousta näin tärkeänä hetkenä." Tämän rohkea kosija sanoi ylpeästi ja itsetietoisesti, osoittaen siten tuskin antavansa rukkasista korkealle vangille vapautta. Mutta lieventääkseen tällä valtiollisella viittauksella tekemäänsä loukkausta, hän äkkiä muutti puhetapaansa. Hänestä oli nyt tärkeää saada kauniin kuningattaren sydän, tai edes hänen turhamaisuutensa myöntämään järkeväksi tai ainakin välttämättömäksi sen, minkä hän arveli kyllin selvästi tuoneensa esille. Hän oli taas ritarillinen rakastaja, ja hän alkoi nyt hyvin kaunopuheliaasti ja näennäisen lämpimästi ylistellä kuningattaren kauneutta ja sielunjaloutta. "Minä annan elämäni ja autuuteni teidän käsiinne, jalo kuningatar!" sanoi hän lopuksi, taivuttaen polvensa. Kuningatar oli vaiti ja katseli polvistuvaa kosijaa läpitunkevin katsein. Katkera vastaus oli valmiina hänen huulillaan, mutta samassa ovi avautui ja yksi herttuan ritareista astui sisään. Herttua nousi nöyrästä asennostaan ja polkaisi kiivaasti lattiaan. "Mitä tämä on?" sanoi hän. "Kuka on niin rohkea?"

"Kreivi Gerhard, -- ankara herra!" vastasi ritari hätäisenä. "Holsteinin kreivi Gerhard on piirittänyt linnan lukuisan ratsujoukon kera. Hän uhkaa rynnätä linnanpihaan, jos ei Tanskan kuningatarta heti päästetä vapaaksi."

Herttua seisoi kuin salaman iskemänä.

"Te tulitte sopivaan aikaan, herra ritari!" vastasi kuningatar ja nousi rauhallisen arvokkaasti. "Te näitte jalosukuisen herranne asennossa, jota hänen ei tarvitse hävetä. Hän on tunnustanut väkensä erehdyksen kautta joutuneensa epäluulonalaiseksi kavalluksesta ja majesteetinrikoksesta, ja hän on senvuoksi antanut elämänsä ja kohtalonsa minun käsiini. Te olette todistajana, että minä olen antanut anteeksi hänen erehdyksensä, johon hän ei ole syyllinen. Teidän käsivartenne, herttua Waldemar! Minä aion heti matkustaa. Jalo kreivi Gerhard odottaa minua."

Nyt kuului kovaa melua linnan ulkopuolelta. Herttua kumarsi syvään ja ojensi hänelle käsivartensa vastaan väittämättä. Ritari kulki edellä kaksi palavaa kynttilää kädessään. Herttuan viittauksesta kiirehtivät passaripojat lisäksi soihtuineen. Kreivi Gerhardin suureksi ihmeeksi vietiin kuningatar siten mitä suurimmalla kohteliaisuudella ja ruhtinaallisen komeasti ulos linnasta ja jätettiin hänen turviinsa. Kahden tunnin kuluttua purjehti kuningatar suotuisalla tuulella Nyborgin vuonosta, herttua Waldemar lähti vangittu drotsi mukanaan Alsiin.

NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.

Sillaikaa kun drotsi Pietari istui vangittuna Nordborgin linnassa eikä voinut mitään toimia kuninkaan ja maan parhaaksi, huolehtivat vanha ritari Jon sekä kreivi Gerhard, kansleri ja uskollinen Rimordson väsymättömän valppaasti kuninkaallisten turvallisuudesta, koettaen tukea alaikäisen valtaistuinta. Herttuan mielestä hänen ei nyt ollut viisasta käyttää hyväkseen valtionhoitajan oikeuksiaan. Stig-marskin yritykset Tanskan yhdistämisestä Norjaan, sekä herttuan pelko siitä, että hänen omat aikeensa oli saatu ilmi, olivat niin hämmentäneet hänet, ettei hän enää näyttäytynyt Tanskan hovissa. Suuttuneena onnistumattomasta kapinasta ja häpeällisestä kosimayrityksestä, joka etenkin oli hänelle lannistava nöyryytys, lähti hän vähän senjälkeen Saksiin, ja piakkoin saatiin kuulla hänen siellä äkkiä menneen naimisiin herttua Juhanan tyttären, hurskaan Sofia prinsessan kanssa.

Tanskalle onnellinen sattuma teki tyhjiksi ne vaaralliset aikeet, joilla Ekerön luona majaileva norjalainen laivasto uhkasi maata. Raa'an jaarli Vähä-Alfin, yhdessä kuninkaan suosikin, Halkell Angmundin kanssa, piti johtaa laivastoa. Mutta vähän aikaa senjälkeen kertoi huhu jaarlin juomapöydässä joutuneen riitaan Halkellin kanssa, ja hän oli aivan Norjan kuninkaan nähden lyönyt hänet kuoliaaksi viinikannulla. Tästä syntyi laivastolla verinen taistelu: 260 jaarlin miehistä sai surmansa, jaarli itse tuomittiin lainsuojattomaksi ja pakeni Ruotsiin. Sotaretki Tanskaa vastaan keskeytyi. Mutta lainsuojattomat ryöstivät lakkaamatta Tanskan rannikkoa. He polttivat Middelfartin ja Hindeholmenin Fyenillä, ja nämä rajut vieraat jättivät tuskin yhtään Tanskan merikaupunkia rauhaan. Stig-marskin nimi oli kauhu kaikille tanskalaisille. Raane Jonson oli myöskin yksi niistä rohkeimmista merirosvoista, jotka hätyyttivät valtakuntaa, Stevnsklintin luona olevassa Gjorslövin talossa oli hänellä linnoitus, ja pakopaikka ryöväysretkillään. Pettääkseen vihollisiaan ja johtaakseen heidät harhaan, hän ratsasti mailla ollessaan hevosella, joka oli takaperin kengitetty, ja hänen mukanaan oli aina väkevä, vihainen koira, joka varoitti häntä takaa-ajajista, ja se hyökkäsi hätätilassa väkevimmänkin sotamiehen kurkkuun. Lundin arkkipiispa oli julistanut sekä Raanen että marskin ja kaikki lainsuojattomat kirkon pannaan; mutta he näyttivät rohkeasti uhittelevan sekä pannansäteitä että lainsuojattomuustuomiota. Useimmat lainsuojattomat olivat paenneet Norjaan, jossa he ärsyttivät norjalaista kuningasta ryhtymään ratkaisevaan retkeen Tanskaa vastaan. Marski jäi uhmaillen Hjelmiin, josta hän alituiseen teki ryöstöretkiä Pohjois-Jyllantiin ja saarille. Ylpeä Jaakko kreivi linnoitti Hunehalsin Pohjoishallannissa, ja sekä hän että marski valmistautuivat puolustamaan itseään viimeiseen asti.

Kruunaus siirrettiin talveksi, jolloin vihollisen ja merirosvojen oli mahdoton päästä Beltin ja salmien poikki. Joulupäivänä 1287 voideltiin ja kruunattiin Lundissa kuningas Eerik Menved, niinkuin häntä jo kutsuttiin. [Menved johtui ehkä hänen tunnuslauseestaan: Ved alle hellige Maend! (Kaikkien pyhien miesten kautta). Jotkut johtavat tämän lisänimen Maendevid sanasta, tarkottaen nuoren kuninkaan viisautta ja järkevyyttä.] Tämä oli viimeinen tehtävä, minkä vanha, uskollinen arkkipiispa Johan Dros toimitti. Hän ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt tuliko rukouksensa kruunun turvallisuudesta kuulluksi. Vähän jälkeen kruunauksen vahvistettiin liitto ja ystävyys Ruotsin mahtavan kuninkaan Maunu Latolukon kanssa kaksinkertaisella kihlauksella, jotka jo kauan olivat olleet ehdolla ja salaa päätetyt: ruotsalaiset lähettiläät veivät pienen tanskalaisen prinsessa Mereten Ruotsiin, ruotsalaisen kruununperillisen, prinssi Birgerin kihlattuna, ja maaliskuun keskivaiheilla julaistiin Tanskan kuningas Eerikin ja ruotsalaisen prinsessa Ingeborgin kihlaus. Tämän johdosta oli Helsingborgissa suuret juhlat, joissa kuninkaalliset kihlajaiset vietettäisiin ritarileikeillä.

Tässä suuressa juhlassa oli koko Tanskan ja Ruotsin hovi läsnä. Täällä näyttäytyi nuori Eerik kuningas koko ritariloistossaan tulevalle kuningattarelleen, ihanalle Ingeborg prinsessalle. Kaikki kiittivät kilvan pienen, rakastettavan prinsessan lapsellista kauneutta ja hyvyyttä. Innostuneet tanskalaiset runoniekat antoivat hänelle jo lauluissaan nimen Danebod eli Tanskan lohdutus.

Turnajaiset vietettiin mahdollisimman komeasti ja samaan tapaan kuin Ranskassa ja Saksassa. Päivää ennen turnajaisia olivat kaikkien ritarien aseet asetetut dominikaaniluostarin ristikäytävään, jossa komea airut julisti niiden nimet, joille kilvet kuuluivat. Kuningatar Agnes, Ruotsin kuningatar Hedvig, kreivi Gerhardin sisar, sekä prinsessat ja kaikki ylhäiset ritarinaiset kulkivat sinä päivänä juhlasaattueessa ristikäytävän läpi kilpien ohitse, ja nähdessään jonkun kelvottoman ritarin kilven, oli heillä oikeus viitata siihen, jolloin tämä ritari vaadittiin edesvastuuseen eikä saanut olla osallisena ritarileikeissä. Kahden ritarin kilpeä kosketettiin. Toinen oli mahtavan ruotsalaisen ritarin, herra Kaarlo Algotsonin, joka jaarli Vähä-Alfin avulla oli väkivallalla ryöstänyt ritari Thorstensonin rikkaan ja ylhäisen morsiamen, Ingrid neidon. [Ritari Algotson vangittiin seuraavana vuonna ja mestattiin samalla paikalla, jossa ryöstö oli tapahtunut. Thorstensonin ryöstetty morsian meni sittemmin Vreta luostarin päänunnaksi.] Tanskan kuningatar oli koskettanut hänen kilpeään. Hän tunsi tapahtuman ja uskollisen Thorstensonin sydänsurun. Airue otti heti pois kilven, ja Ruotsin ankara kuningas käski ottaa asian ankarasti tutkittavaksi. Toinen kilpi, johon ritarinaiset syyttäen koskettivat oli erään tanskalaisen ritarin: uskollisen Pentti Rimordsonin toisen veljen, ritari Jon Rimordsonin. Vaikka hän oli Agnes kuningattaren sukulainen, täytyi hänen heti poistua ritarileikeistä. Hän koetti pakenemalla pelastua, mutta hänet tuomittiin menettämään henkensä naishäväisemisestä ja murhasta. [Kerran ollessaan myrskyssä merellä hän tuomittiin salaisena rikollisena arvanheitolla kuolemaan. Hän tunnusti pahat tekonsa mastossa olevan kristinkuvan edessä ja hyppäsi mereen. Siitä on olemassa kansanlaulu: Jon Rimordsonin tunnustus.]