Part 44

Nuori, kaunis leski istui surupuvussaan, käsi posken alla, suuren marmoripöydän ääressä, jolla paloi kaksi vahakynttilää. Musta suruharso oli heitetty syrjään, ruskeat palmikot solahtivat käsivarsien ylitse marmoripöydälle. Hänen hienot, valkeat sormensa selailivat siroa käsikirjoitusta. Se oli pieni pergamenttikirja, jonka lehdille hän hopeaneulalla piirteli ristejä ja merkkejä. Tänne hän oli yksinäisinä hetkinään purkanut sydämensä ajatukset, kirjoittanut omakätisesti jokaisen merkillisemmän tapahtuman elämästään. Kuin puoleksi hämärtävinä paratiisinmuistelmina olivat sinne kuvatut hänen ihanat, raikkaat lapsuusunelmansa. Hänen nöyryyttävä lapsikihlauksensa ne pian hävitti. Sodassa herttua Waldemarin isää vastaan oli tämä aikainen, valtiollinen kihlaus ollut kuningas Eerik Kristofferin vapauttamisen salaisena ehtona, hänen vankeudestaan Nordborgin linnasta. Muistelmat tämän tapahtuman syistä olivat vain ohimennen mainitut, eikä hän silloin näy tunteneen asiaa sen lähemmin. Mutta raskain mielin ja kyynelin oli se päivä kuvattu, jolloin hän, vielä melkein lapsi, sokeasti totellen ja velvollisuuden tunnosta antoi koristaa itsensä kuningasmorsiameksi, joutuen rauhansopimuksen ja kylmän valtiollisen harkinnan tahdottomaksi uhriksi. Hänen rakkaudettomasta avioliitostaan olivat muistiinpanot laajat. Tänä aikana vasta näkyi hänelle selvinneen elämän tarkoitus ja tietoisuus omasta arvostaan. Keskellä suuren maailman hälinää hän oli usein tuntenut itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, mutta hän käytti kuitenkin nuorekkaalla elämänhalulla korkean asemansa ilon ja rauhan levittämiseksi ympärilleen. Hän onnistui näyttämään onnelliselta, ja sekä vaikutusvoimallaan että kruunun suoman ylentävän loiston avulla hän oli pyrkinyt vastustamaan sitä vaarallista, kapinallista mielialaa, joka uhkasi kuningasta ja kruunua perikadolla. Hänen ystävyydentunteensa drotsi Pietaria kohtaan oli ensimäinen valokohta tässä hänen sisäisen elämänsä synkässä osassa. Tämän reipas, ritarillinen mieli, ja se ihailu, minkä drotsi osoitti hänelle, oli suonut hänen naisellisuudelleen vapaamman lennon. Hän oli älykkäästi ja hienotunteisesti osannut salata kaikki vaimona kärsimänsä loukkaukset ritarinaisen ja majesteetin oivallisen naamion taakse. Hän selaili nopeasti elämänkirjaansa, antaen entisyyden kulkea ohitsensa kuin utukuvina. Kuvatessaan vilkkaasti Helsingborgin turnajaisia, hän ensi kerran tapaa kreivi Gerhardin nimen, leikillisesti mainiten hänen onnistumattoman kunniatervehdyksensä. Hän selaili edelleen pari lehteä, ja luki katkerin tuntein tuon loukkaavan huhun, joka oli levitetty hänen drotsi Pietarille osoittamastaan suosiosta, ja sen päätöksensä, että vastaisuudessa välttäisi kaikkea lähempää tuttavallisuutta tämän hänen uskollisen ja luotettavan ritarinsa kanssa. Lukiessaan muistiinpanot juhlasta ritari Jonin luona, ja tanssista haavoitetun kreivi Gerhardin kanssa, kohosi hieno puna hänen poskilleen, ja hän tunsi nyt tuon rohkean, hyväsydämisen tanssijan tehneen valtavamman vaikutuksen häneen kuin mitä hän silloisessa asemassaan oli uskaltanut itselleen tunnustaa. Se nöyrä uskollisuus, jolla hän tänäkin päivänä ainoalla rehellisellä silmällään oli katsellut häntä, näkyi tehneen hänen kuvansa hänelle vielä entistäkin kauniimmaksi. Aikoja sitten kirjoittamansa arvostelu hänestä ja hienosta, kohteliaasta herttuasta kiinnitti myöskin hänen huomiotaan. Hän oli antanut etusijan herttualle ritarillisessa käytöksessä ja seurustelutaidossa, mutta hän oli herttuassa kaivannut sitä rehellisyyttä ja sydämenhyvyyttä, joka kreivi Gerhardin teki niin miellyttäväksi ja kauniiksi. -- Hän sulki käsikirjoituksen ja vaipui syviin ajatuksiin. Hän tarttui vihdoinkin pöydällä olevaan hopeakelloon kutsuakseen kamarineitoja ja mennäkseen levolle, mutta vetäisi äkkiä pois kätensä ja kuunteli. Hänestä tuntui niin kuin koputettaisiin hiljaa salaovelle, joka johti hänen huoneestaan nuoren kuninkaan huoneisiin, ja jota ainoastaan kuninkaallisen perheen jäsenet käyttivät. "Astu sisään, poikani!" sanoi kuningatar ja kääntyi ovea kohti. Se avattiin hiljaa, ja kuninkaan uskollinen suosikki, aseenkantaja Åke Jonson, astui ujosti kynnyksen yli. Hän jäi kunnioittavasti seisomaan etemmäksi ja tervehti. "Suokaa anteeksi minulle rohkeuteni, armollisin kuningatar!" sanoi hän hiljaisella äänellä, -- "minun herrani, kuningas, on käskenyt minun avaamaan tämän oven, katsoakseni onko teidän armonne täällä, ja onko ketään teidän luonanne. Hän pyytää hyvin tärkeiden syiden perusteella teidän suomaan hänelle ja drotsille keskustelun täällä todistajitta."

"Drotsi Hessel?" kysyi kuningatar pelästyneenä, -- "tätä tietä, ja tähän aikaan? -- mahdotonta! -- mitä tämä merkitsee?"

"Minä en sitä tiedä, teidän armonne", vastasi nuori, totinen aseenkantaja. "Mutta minä arvaan, että asia on välttämätön ja tärkeä. Drotsi ei tullut henkivartiosalin kautta, vaan maanalaista salakäytävää pitkin yhdessä tuon Kielistä tulleen yksisilmäisen herran kanssa."

"Kreivi Gerhardin!" huudahti kuningatar vetäisten äkkiä hunnun kasvoilleen -- "onko hänkin täällä? Onko hänkin pyytänyt puhutella minua?"

"Sitä minä en tiedä, teidän armonne. Minulla oli vahtivuoroni kuninkaan sisimmän oven edessä, enkä minä tiennyt muurissa olevan salaovea, ennenkuin se avautui, ja molemmat herrat seisoivat minun edessäni. Drotsi käski heti herättämään kuninkaan, ja minä tottelin. Heidät molemmat päästettiin heti sisään, ja he puhelivat salaa kuninkaan kanssa hänen makuuhuoneessaan. Heti senjälkeen hän soitti, ja pukeutuessaan hän käski minun varovasti ottamaan selvän siitä oliko teidän armonne yksin täällä, pyytäen minun sanomaan teille, mitä minä jo olen sanonut."

"Hyvä on!" sanoi kuningatar. "Sano herrallesi, kuninkaalle, että minä odotan häntä täällä niiden kanssa, jotka hän katsoo välttämättömäksi ottaa mukaansa!"

Åke Jonson tervehti kunnioittavasti ja poistui. Kuningatar oli noussut levottomana. Hän avasi pienen, kullatun kirstun, joka oli pöydällä ja kätki sinne päiväkirjansa. Senjälkeen hän astui pari kertaa edestakaisin suuren hiotun teräspeilin ohi, mihin hän heitti pikaisin katseen, järjestellen alasvalahtaneita palmikoltaan ja vetäen päähineensä syrjään. Heti senjälkeen avattiin salaovi, ja Eerik kuningas astui sisään pitäen drotsi Pietaria kädestä.

"Kuulkaa häntä, äitini!" sanoi pieni kuningas kiivaasti -- "kuunnelkaa ja lukekaa mitä hyvä drotsi ja kreivi Gerhard ovat saaneet selville! -- Herttua on petturi: Hän aikoo viekotella meidät turmioon."

"Elkää tulko rauhattomaksi, jalo kuningatar!" sanoi drotsi Pietari tervehtien kunnioittavasti. "Vaaraa ei ole vielä. Mutta ilman hyvin tärkeitä syitä minä en olisi tohtinut lähestyä teitä näin sopimattomaan aikaan ja tällä tapaa. Huomenna se olisi ollut myöhäistä. Teidän ja kuninkaan turvallisuuden vuoksi on nyt yhtä tärkeää, että te tiedätte sen kuin olisi ollut vaarallista maalle ja valtakunnalle, jos herttua olisi saanut vähimmänkään aavistuksen siitä, että meillä oli selvillä hänen uhkarohkeat yrityksensä."

"Mitä tämä merkitsee? Te hämmästytätte minua, drotsi Hessel!" sanoi kuningatar levottomana. "Onko teillä varmat todisteet, vai ovatko nämät taas teidän ja oppineen kanslerin haaveita? Joko herttua on viekkain teeskentelijä taivaan alla, ja katala ihminen -- tai hän on minulle ja kuningashuoneelle täysin uskollinen."

"Lukekaa, lukekaa itse, teidän armonne!" sanoi drotsi Pietari ojentaen hänelle kreivi Gerhardin sinetillä varustetun pergamenttilehden. "Jokaisen sanan siinä voi jalo kreivi Gerhard heti, jos sen vaaditte, valallaan todistaa. Hän odottaa viereisessä huoneessa teidän käskyjänne."

Kuningatar istuutui pöydän ääreen ja luki nopeasti drotsi Pietarin muistiinpanemat todisteet syistä, jotka aiheuttivat herttuan jäämään pois Danehovelta. Hän kalpeni. "Onko tämä mahdollista!" huudahti hän nousten. -- "Suuri Jumala, onko todellakin valtakunnan ja kuningashuoneen kohtalo tällaisen petturin käsissä? -- Ja sen te tiesitte tänään, ennen Danehoven alkamista, drotsi Hessel! Ja te ette repineet naamiota petturin kasvoilta ja paljastaneet häntä koko kansan nähden!"

"Jumala taivaassa tietää mitä se vaitiolo minulle maksoi, jalo kuningatar!" vastasi drotsi käsi rinnallaan, "mutta vanha Jon ritari oli oikeassa; kunnes Stig-marski on kukistettu, seisokoon herttua koskemattomana valtaistuimen sivulla ja pakoitettakoon hänet taistelemaan lainsuojattomia vastaan. Sinä hetkenä, jolloin hänen täytyy heittää naamarinsa, on hän meidän julkinen vihollisemme, -- silloin hän on lainsuojattomien johtaja, -- ja kapinallisilla on kuningas."

"Te olette oikeassa!" sanoi kuningatar hetken mietittyään. "Nyt minä ymmärrän ritari Jonin tämänpäiväisen taipuvaisuuden. Suuri Jumala! Onko milloinkaan petturi turvallisemmin seisonut näin lähellä Tanskan valtaistuinta? -- Antakaa kreivi Gerhardin astua sisään!"

Drotsi Pietari poistui salaoven kautta ja palasi heti mukanaan kreivi Gerhard, joka ujona ja kunnioittavasti jäi seisomaan ovelle, kumartaen jäykästi.

"Tulkaa lähemmäksi, jalo kreivi Gerhard!" sanoi kuningatar, astuen posket hehkuvina häntä vastaan. -- "Te olette ehkä pelastanut valtakunnan ja kuningashuoneen perikadosta; mutta sanokaa minulle miten oli mahdollista, että te voitte aavistaa marskin aikeet, ja miten voitte luulla herttuan noin petolliseksi?"

"Jalo kuningatar, minä en tahdo kerskata omasta viisaudestani!" vastasi kreivi Gerhard ja astui reippaasti lähemmäksi. -- "Se ei minua huvittaisi. Suurimmasta osasta näitä tietoja saan kiittää erästä vanhaa kunnon pyhiinvaeltajaa, jonka tapasin Riibessä, ja joka näkyi tuntevan maailman paremmin kuin se tunsi hänet. Minä olin jo huomannut kaikenlaisia epäilyttäviä asioita, ja pari viittausta teki minut selvänäköiseksi. Hienon herttua Waldemarin kanssa minä uskallan yhtävähän kilpailla valtioviisaudessa kuin kohteliaisuudessa ja hienoissa tavoissa; mutta siitä kuitenkin voin antaa kaulani pantiksi, että kun tuo mies uskoi tulevansa Tanskan kuninkaaksi kättään liikauttamatta ja teeskentelemällä olevansa kansan ja valtakunnan uskollinen ystävä, niin antoi hän kernaasti marskin tehdä valtakunnanhoitajan vaalinsa turhaksi ja välitti viis siitä onnesta, että sai olla teidän armonne ja kuningashuoneen turvana. Tämä oli vain minun halpa mielipiteeni, teidän armonne", lisäsi hän hiukan hämillään, tukahuttaen huokauksensa. "Mutta siitä minä olen vakuutettu, että herttualla oli pahat aikeet mielessä silloinkin kun hän tunsi omaavansa teidän luottamuksenne."

Kuningatar säpsähti, ja kreivi Gerhard jatkoi: "Paha kyllä, ettei minulla ole muita todisteita asiasta kuin oma sanani ja miekkani, sekä uskollisen hovinarrini kertomus. Mutta se ainakin on varmaa, että näinä päivinä moni marskin kätyreistä koetti päästä tälle puolen Danehovelle, mutta minä estin heidät tulemasta. Se on myöskin tunnettu asia, että herttua todellakin oli Schleswigissä ensimäisenä Danehoven päivänä, huolehtien itse siitä, että se voitaisiin todistaa. Missä tarkoituksessa hän oli siellä, ja olisiko täällä todellakin syttynyt kapina, jos ei olisi aavistettu pahaa, sitä ei voida todistaa. Minun huolenpitoni teistä ja kuningashuoneesta, jalo kuningatar, olivat siis hyvin vähäpätöiset. Minä olen vain varoittanut teitä ja nuorta kuningasta kuuntelemasta herttuan neuvoja, näyttäkööt ne sitten vaikka kuinka edullisilta maalle ja valtakunnalle."

"Vastaanottakaa tästä tärkeästä varoituksesta minun sydämellisimmät kiitokseni, jalo kreivi!" vastasi kuningatar ojentaen hänelle kätensä, jonka tämä intohimoisesti painoi huulilleen, notkistaessaan nöyrästi polveaan. Senjälkeen hän taas poistui entiselle paikalleen kunnioittavaan etäisyyteen. "Sen minkä me hovinarrini kanssa olemme onnistuneet saamaan selville, täytyy kuitenkin jäädä salaisuudeksi, jalo kuningatar", alkoi kreivi taas puhua. "Oikeuskäräjillä, jossa taistellaan vain sanoilla, minä en kelpaa mihinkään, sitävastoin minä haluaisin mielelläni taistella elämästä ja kuolemasta herttuan kanssa minä hetkenä tahansa, ja tahtoisinpa hyvällä miekallani näyttää koko ritaristolle hänen olevan konnan ja petturin; mutta minä voisin siten saattaa teidät ja valtakunnan mitä suurimpaan vaaraan. Minä huomaan itsekin nykyhetkenä tärkeämmäksi sekä teille että Tanskalle olemaan sovinnossa hänen kanssaan, senpävuoksi jääköön hän minultakin rauhaan. Mutta suokaa minun, jalo kuningatar, tästä hetkestä asti liittyä teidän ja nuoren kuninkaan henkivartijoihin, ja osaksi myöskin ottaa omaksi asiakseni teidän kuninkaallisen armonne vartioimisen!"

"Minä valitsen teidät ritarikseni ja suojelijakseni, urhokas kreivi Gerhard!" vastasi kuningatar sydämellisesti. "Ottakaa tämä muistiksi minun vaikeasta asemastani Tanskan valtaistuimen ääressä!" Näin sanoen hän irroitti mustan, läpikuultavan harsonsa ja ojensi sen kreivi Gerhardille. Tämä notkisti jalon ritarin tavalla polvensa, ja painettuaan arvokkaan luottamuspantin huulilleen, kätki hän sen povelleen. "Minun värini oli ennen aamuruskonpunerva!" lisäsi kuningatar surumielisesti, katsahtaen ystävällisesti drotsi Pietariin. "Tämä kuningashuoneen uskollinen ystävä kantoi sitä kerran, niinkuin te hyvinkin muistatte, mutta minun värilläni ei ollut onnea: se olikin lainattu eikä vastannut todellisuudessa minun elämääni. Senvuoksi minä päätinkin ettei ainoakaan mies maailmassa saisi kantaa sitä minun suostumuksellani. Nyt on yön ja kieltäymyksen väri tullut minun omakseni niinkuin se on Tanskankin. Jos te ette sitä pelkää, kreivi Gerhard, niin kantakaa sitä minun ja maamme uskollisena ystävänä, kunnes taas aamu koittaa Tanskassa!" Kreivi Gerhard oli taas heti noussut, mutta hän oli kuin huumaantunut ilosta ja niin liikutettu, ettei sellaista ollut koskaan ennen tuntenut. "Niinkauan kuin Jumala suo minun elää tässä kauniissa ja ihmeellisessä maailmassa", huudahti hän nyt, ja kyynel kimalteli hänen tulisessa silmässään, "niinkauan, jalo kuningatar, minä tahdon koettaa olla teidän luottamuksenne arvoinen ja koko sydämestäni pysyn teidän ja Tanskan kruunun uskollisena ystävänä. Sen olen jo aikoja sitten luvannut tälle teidän uskolliselle ritarillenne", tässä hän tarttui drotsi Pietarin käteen. -- "Hän kantaa vielä salassa ruusunpunaista väriä, mutta siitä minä en enää tappele hänen kanssaan, kuultuani sen olevan Inge neidon pantin ja hiusnauhan."

Drotsi Pietarin posket sävähtivät punaisiksi, ja kuningatarkin näytti olevan hämillään suorasukaisen kreivi Gerhardin avomielisyydestä.

"Se nyt ei kuulu tähän asiaan, se on totta!" jatkoi kreivi Gerhard nähtyään toisten joutuneen hämilleen. "Ehkä se olikin salaisuus, josta minun olisi pitänyt vaieta. Mutta minä tahdoin vain sanoa teille, jalo kuningatar, että lähinnä minua teillä ei koko maailmassa ole rehellisempää ihailijaa kuin drotsi Pietari Hessel. Me molemmat tahdomme nyt vakavasti kilpailla näyttääksemme kumpi meistä lopulta on oikeutettu kantamaan teidän väriänne. Minusta on sama onko se musta vai punainen, kunhan se vain on teidän; mutta sen minä tiedän: jos joku ihminen maailmassa voisi antaa teidän elämällenne oikean värinsä takaisin, ja saattaa teidät taas iloiseksi, jalo kuningatar, joksi te varmasti olette syntynyt ja luotu --, niin minä varmasti antaisin vielä ainoankin silmäni. Ja vaikka minä en koskaan enää voisi nähdä teidän suloisia kasvojanne ja ihanaa vartaloanne, niin minä tuntisin itseni kuitenkin onnelliseksi tietäessäni teidän olevan tyytyväisen sokeaan kreivi Gerhardiin."

Se rehellinen avomielisyys, jolla hän sanoi nämä sanat, sai sekä kuningattaren, että drotsi Pietarin unohtamaan sen hienotunteisuuden ja soveliaisuuden puutteen, jolla hän tässä tilaisuudessa esiintoi sydämensä asiat. Kuningattaren kasvojenilmeistä voi kuitenkin huomata, että hän toivoi tämän odottamattoman käynnin ja sen suunnan, johon keskustelu näkyi osuneen, keskeytyvän. Nuori kuningas oli jännittävän tarkkaavaisesti kuunnellut, eikä hänenkään mielestään nämä puheet koskeneet sitä vaarallista asiaa, jonka vuoksi he olivat tulleet tänne. "Antaa nyt sen asian olla, kreivi Gerhard!" sanoi hän kärsimättömästi. -- "Minun äitini tulee kyllä taas iloiseksi, kunhan maa ja valtakunta ovat turvatut, ja me olemme keksineet keinon herttuan petollisuutta vastaan. Viborgiin me siis emme matkusta huomenna -- sanoittehan te hänen kavaltaja-joukkonsa leiriytyneen sinne. Jos minä olen Tanskan kuningas, niin minä tahdon nyt tulla voidelluksi ja kruunatuksi mitä pikemmin sitä parempi. Jos on Jumalan tahto, että minut petetään ja murhataan niinkuin minun isäni, ja isoisäni niin minä kuitenkin kuolen oikeana kuninkaana, eikä niille pettureille käy hyvästi, jotka uskaltavat ryhtyä Herran voideltuun, olkoon hän kuinka pieni tahansa!"

"Sinun tahtosi on toteutuva, minun poikani!" vastasi kuningatar, taputtaen hänen hehkuvaa poskeansa. "Sinun toiveesi oli myöskin ritari Jonin ja koko valtaneuvoston, mutta minä uskoin sokeudessani herttuan liukkaat sanat hartaan kiintymyksen osoitukseksi. Me matkustamme huomenna Skjelskjoriin Viborgin asemasta. Niinpian kuin sinulle on uskollisuusvala vannottu Själlandissa, me lähdemme kruunaukseen Lundiin, mutta kukaan ei puhu tästä mitään. Antakaa minun määrätä. Herttua seuratkoon minua kohteliaimpana ritarinani. Elköön hän huomatko vähintäkään muutosta meissä. Huolenpidon meidän turvallisuudestamme matkalla minä uskon teille, hyvät herrat!"

"Niin, olkoon siten!" sanoi nuori kuningas iloisesti. "Kaikkivoipa Jumala ja meidän rakas, pyhä neitsyemme suojelee kyllä meitä. Hyvää yötä, rakas äiti! Te voitte nyt nukkua rauhallisesti. Ritari Jon on henkivartiosalissa valvomassa vartioimista, ja nämä uskolliset herrat jäävät yöksi linnaan."

"Jumalan käsi sinua suojelkoon, poikani!" vastasi kuningatar ja suuteli sydämellisesti liikutettuna häntä otsalle. "Kiitetty olkoon Kaikkivaltias, joka on suonut meille niin uskolliset ystävät meidän hädässämme ja vaarassamme!"

Jalolla, kuninkaallisella arvokkaisuudella hän sanoi hyvästi molemmille ritareille, ja he poistuivat nuoren kuninkaan kanssa kuningattaren salakammiosta samaa salaista tietä, jota olivat tulleetkin.

NELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU.

Seuraavana aamuna aikaisin seisoivat kuningattaren kuuden maidonkarvaisen hevosen vetämät vaunut linnanportaiden edessä, monen koreapukuisen eturatsastajan ja tallirengin ympäröimänä. Suuri joukko aseenkantajia seisoi linnanportaiden ympärillä, pidellen suitsista herrojensa hevosia, ja etumaisena heistä seisoi slesvigiläisellä vaakunaleijonalla koristetussa loistavassa puvussa herttuan aseenkantaja, joka ylvästellen antoi komeasti satuloidun ylpeän oriin kierrellä linnanpihaa. Lähinnä häntä seisoi Pitkäsääri vanhus, kreivi Gerhardin vaatimaton nokkoslehtikilpi kädessään, pidellen kiinni voimakasta, ruskeaa hevosta päitsistä. Skirmen seisoi herransa kilpeä ja vaippaa pidellen drotsi Pietarin ratsun vieressä, ja näkyi syventyneen katselemaan herttuallisten kilpileijonien onnettomia päitä, jotka enemmän muistuttivat susia kuin leijonia. Hän käänsi pärskyävän hevosen rantaan päin, mistä hän suureksi ilokseen huomasi liikettä lauttamiesten kesken ja huomasi kuninkaallista lippua kannettavan kylä vanhuksen talosta.

"Mehän aiomme Melfartiin ja Juutinmaalle päin!" sanoi Pitkäsääri Skirmenille. -- "Luulinpa toki sinun herrallasi olleen hienommankin nenän."

"Jos sinä olisit puoleksikaan niin hienonenäinen, Pitkäsääri". -- vastasi Skirmen -- "niin et nyt antaisi herrasi hevosen kääntää häntäänsä sitä tietä kohti, jota hänen pitää ratsastaa."

"Sen ainakin minä tiedän ettei ratsasteta eikä ajeta Ison-Beltin yli toukokuussa!" vastasi vanha hovinarri. "Mutta taitaisipa se olla yhtä viisasta niinkauan kuin tuuli puhaltaa siltä kulmalta."

"Mitä sinä sillä tarkoitat, Pitkäsääri? Onhan tuuli Isolta-Beltiltä jotenkin hyvä!"

"Mutta ei ole Vähän-Beltin puolelta, näetkös. Venemiehet sanovat sitä herttuan tuuleksi, ja kun se tuulee meitä vasten, pitäisi niin valtioviisaan nenän, kuin sinun herrasi, hyvästi tuntea Finnerupin ladon olkien hajun."

"Kääntäkää vaunut ja hevoset!" kaikui nyt drotsi Pietarin ääni linnanrappusilta. -- "Kuninkaallinen perhe ajaa satamaan!"

Kaikki aseenkantajat tottelivat, ja kuninkaalliset vaunut käännettiin linnanportaitten edessä. Drotsi Pietari meni taas linnaan, ja heti senjälkeen astui kuningatar ulos herttuan tukemana, ja nuori kuningas taluttaen sisartaan Mereteä. He astuivat kaikki vaunuihin, sekä myös prinssi Kristoffer. Huolimatta herttuan kohteliaasta käytöksestä oli vastenmielinen hämmästys huomattavissa hänen teeskennellyssä hymyssään.

"Me emme tohdi tarjota teille paikkaa naisvaunussa, herttua Waldemar", sanoi kuningatar, "siihen te olette liian taitava ratsastaja".

Herttua vastasi kohteliaasti kumartaen ja hypähti satulaansa niinkuin muutkin.

"Laivasillalle!" huusi ritari Jon nyt ajopojalle, ja suuren ritarikulkueen etunenässä vierivät kuninkaalliset vaunut linnanpihasta vanhalle rantaportille ja sieltä satamaan, lukuisan uteliaan kansanjoukon seuraamana, jotka taukoamatta huusivat ilosta nähdessään nuoren kuninkaan nyökäyttävän heille ja kuningattaren majesteetillisen tervehdyksen.

"He matkustavat Skjelskjörin juhlille ja kruunaukseen -- Lundiin kruunausjuhlaan!" huusivat he kilpaa; ja tuhansia tervehdyshuutoja ja siunauksia kuului heille joka taholta.

Juhla Skjelskjörissä oli määrätty seuraavaksi päiväksi. Ritari Jonin ja drotsi Pietarin toimesta oli Lundin arkkipiispa jo yöllä purjehtinut nopeakulkuisella purjelaivalla valmistamaan kaikkea kuninkaan vastaanotoksi ja kruunaukseksi Lundissa. Nyborgin satamassa olivat laivat lähtövalmiina, ja pian oli koko saattue sijoittunut niihin. Kuninkaallisessa laivassa, jonne herttuakin sai paikkansa, olivat myöskin drotsi, kansleri ja kreivi Gerhard, sekä ritari Jon ja kaikki kuninkaalliset henkivartijat. Herttuan suureksi hämmästykseksi seurasi kuninkaallista laivaa kaksi suurta pitkälaivaa, jotka kaikki olivat täynnä sotaväkeä. Herttuan oma lukuisa seurue ritareita ja heidän aseenkantajiaan, sekä tuomiorovasti Grand ja useita Danehovella olleita hengellisiä herroja seurasivat kuninkaallista laivaa kolmella pienemmällä laivalla. Kovassa myötätuulessa purjehdittiin ulos vuonosta. Melkein samaan aikaan lähti kepeärakenteinen jahti rannasta, ja Skirmen kertoi isännälleen arvelevansa sen norjalaiseksi merirosvolaivaksi, mihin hän sen satamassa ollessa oli nähnyt herttuan aseenkantajan pujahtavan. Drotsi Pietari katsoi vakavana epäilyttävän purjeveneen jälkeen, joka pian oli kadonnut näkyvistä.

Ilma oli mitä ihanin. Kuningatar seisoi laivan peräkannella, ja katseli tyytyväisenä takaisin Fyenin rannikolle, jossa vielä ihmisjoukot seisoivat heilutellen hattujaan ja kajahuttaen tervehdyshuutojaan.

Rohkean ja huolettoman näköisenä lähestyi nyt herttua kuningatarta. "Teidän äkillisesti muutettu päätöksenne on ihmetyttänyt minua, jalo kuningatar!" sanoi hän äänellä, jonka tarkoituksena oli moittia kuitenkaan loukkaamatta. "Mutta minä uskon teillä olleen siihen tärkeämmätkin syyt kuin mitä armollisesti minulle ilmoititte. Enpä usko levottoman yön ja satunnaisen unen niin suuresti vaikuttavan meidän viisaaseen ja järkevään valtiattareemme. Että minä teidän nöyrimpänä palvelijananne, vastustelematta kunnioitan myöskin teidän selittämättömiä oikkujanne, sen minä olen nyt osoittanut. Siitä huolimatta minä tahdon vielä huomauttaa teille, että suuret kansankokoukset näinä levottomina aikoina, sekä nämä juhla- ja kruunausmatkat saattavat maan ja valtakunnan suureen vaaraan. Me annamme nyt lainsuojattomille liiankin sopivan tilaisuuden kostoon. -- Heille ei ensimäisessä suuttumuksessaan mikään kostonaie ole liian rohkea."