Part 42

"Odotappas hiukan, kunnon ystäväni! Ei tässä eletä vain lavertelemisesta. Teidän kirotut valtioasianne ovat näinä päivinä vieneet melkein kaikki voimat minulta." Näin sanoen kreivi Gerhard istuutui taas rauhallisesti tuoliinsa ja täytti pikarin, drotsin kärsimättömästi odotellessa häneltä tärkeitä lisätietoja.

"Herttua se vasta hieno herra on!" jatkoi kreivi taas, tyhjennettyään viinipikarin ja kehuttuaan sen hyvyyttä. "Minua sanotaan huimapääksi, joka lyö suoraan eteensä ja kulkee mutkittelematta suorinta tietä. Mutta saattepa nyt nähdä, että osaan minäkin kulkea ketunjahdilla, ja etten minä vältä pahimpiakaan mutkia ja kiertoteitä -- --"

"Sen uskon sydämeni pohjasta, rakas kreivi Gerhard! Mutta Jumalan nimessä elkää todistelko sitä minulle tällä kertaa! Mitä te tiedätte? -- Mitä hankkeita on herttualla? -- Mikä esti hänet saapumasta Danehoveen? Missä hän on viipynyt?"

"Hiljempaa, hiljempaa toki, hyvä ystäväni! Ei voi vastata kaikkeen yhdellä kertaa. Hän ei ole nukkunut kolmeen viimeiseen vuorokauteen, enkä minäkään. Sen te kyllä huomaatte minusta. Minä olen ratsastanut kuoliaaksi kolme hevosta ja pysyn tuskin itse pystyssä. Mutta kuulkaa nyt kaikki alusta asti. Silloin kun me tanssimme Riiben somien tyttöjen kanssa, vetelehti herttua, niinkuin te tiedätte, laiskana leirissään Riiben luona. Mutta pyhän Germanuksen päivänä -- antakaa kun katson! -- se oli viime toukokuun 28:tena päivänä -- se oli Danehoven ensi päivä -- silloin hän oli varmasti Schleswigissä ja laati piispan ja oman neuvostonsa läsnäollessa Lybekin kauppiaitten eduksi, kauppasopimuksen, jolla oli seuraava sisältö -- --"

"Teettekö pilaa minusta, kreivi Gerhard, mitä ihmeessä on kruunulla ja valtakunnalla tekemistä näiden kaupustelijoiden kanssa?"

"Enemmän kuin te uneksittekaan, hyvä ystäväni!! Kauppakirjan sisältöä teidän ei tarvitse kuulla, koska minä en enää sitä muista, eikä se kuulu koko asiaan. Mutta huomatkaa: hän ryhtyi julkiseen, mitättömään hallinnolliseen toimenpiteeseen Schleswigissä samana päivänä, jona hänet täällä piti valittaman valtakunnanhoitajaksi ja kuninkaan holhoojaksi! Kas, siinä valtiollinen arvoitus, josta jälkimaailma saa kovan pähkinän pureskellakseen, mutta minäpä voinkin selittää teille sen arvoituksen. Hän oli vähän sitä ennen ollut Helgenaesissa marski Stigin luona --"

"Kaiken sen me tiedämme", keskeytti drotsi hänet kärsimättömänä. "Sitä hän ei ole salannut; mutta se on juuri laskettu hänelle kunniaksi, todistukseksi hänen uskollisuudestaan ja rohkeasta uutteruudestaan kuningashuoneen puolesta."

"Hyvä, jos te tiedätte kaikki, viisas herra drotsi, niin olette te ehkä myöskin Pitkäsääri-vanhustani viisaampi, saadaanpas nähdä --!"

"Teidän hovinarrinneko? -- --"

"Niin juuri, tehän tunnette kyllä hänet. Ajottain hän kyllä on mielenviassa, kuvitellen olevansa kuollut kuningas, lyödessään toisen silmäni puhki, mutta silloin kun hän ei ole hullu ja haluaa näyttää ihmiselle pitkän nenän, on hän saatanan terhakka mies, jolle voi nauraa itsensä melkein kuoliaaksi."

"Mutta, hyvä Jumala, mitä tekemistä narrilla on valtioasioiden kanssa? Elkää toki unohtako sanoa minulle sanottavaanne tuon hassuttelijan tähden!"

"Kunnia Pitkäsäärelle, hyvä ystäväni! Semmoinen narri voi olla koko valtaneuvostoa viisaampi; hän on kolme päivää ollut puettuna rautaan kiireestä kantapäähän asti ja näytellyt marskin uskottua palvelijaa Mads Jydea. Hän oli hiuskarvalleen tuon raa'an miehen näköinen ja osasi aivan mestarillisesti matkia hänen juutilaista murrettaan. Täten hän sai selville sen minkä minä jo aavistin, ja minkä vanha Henner oli huomannut ollessaan marskin vankina. Herttuan pysyessä poissa Danehovelta, nostettaisiin täällä marskin ja hänen ystäviensä johdolla kapina Danehoven ensimäisenä päivänä. Mutta senpä minä sain estetyksi sulkemalla kaikki lauttauspaikat kolmeksi päiväksi, niin ettei ainoakaan kapinallinen päässyt tulemaan tälle puolen."

"Jumalani, mitä minä kuulenkaan? Mitä täällä silloin olisikaan tapahtunut?"

"Teeskennellyssä kapinassa herttuaa vastaan, johon uskottiin kansan tahtovan ottaa osaa, otettaisiin hämmingissä kuningatar ja nuori kuningas vangiksi. Me pakoitimme vangitun maantierosvon kertomaan heille teidän istuvan hyvässä säilössä vangittuna Nordborgin linnassa, ja siitä valheesta hän sai jälleen vapautensa. Sillaikaa kun kuninkaalliset vangit Alfkreivin avulla toimitettaisiin Tönsbergiin, menisi herttua joukkoineen Viborgiin, ja muka maata pelastaakseen huudattaisi sulasta armosta ja säälistä itsensä kuninkaaksi. Että hän 28:tena päivänä kapinan aikana oli ollut Schleswigissä, se täytyi voida asiakirjalla todistaa, niin että kunnon herra voisi puhdistautua kaiken sen varalta mitä tapahtuisi. Sen viivan, minkä minä tein hänen laskuihinsa, taisi hän huomata ennenkuin minä odotinkaan, sillä hän on päätäpahkaa ratsastanut Schleswigistä voidakseen olla täällä tänä iltana."

"Tulkaa, kreivi Gerhard!" huudahti drotsi Pietari pelästyneenä. "Sellaiset asiat kuuluvat salakammioon. Minua huimaa niitä ajatellessani. Jos te voitte antaa minulle varmat todisteet näin hirvittävästä kavalluksesta, niin täytyy hänet syöstä, maksakoon se vaikka minun henkeni."

Drotsi Pietari veti nopeasti vieraansa mukaansa salakammioonsa, niissä hän kirjoitti muistiin jokaisen sanan, minkä kreivi sanoi, ja jokaisen asianhaaran, joka voisi valaista hänen kertomuksensa todenperäisyyden. Hovinarria kuulusteltiin myöskin, ja hänen kertomuksensa kirjoitettiin sananmukaisesti muistiin. Kreivi Gerhard pani alle sinettinsä, tarjoutuen valallaan ja hyvällä miekallaan hyvittämään sen mikä puuttui muodollisista todistuksista. Juhlallisin ilmein painoi myöskin hovinarri siihen sinettinsä aseenkantajatakkinsa napilla.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Seuraavana aamuna aikaisin, ennenkuin Danehove oli alkanut oli drotsi Pietarilla salainen keskustelu ritari Jonin kanssa. Mutta melkein yhtä aikaisin olivat herttua ja Brandenburgin markkreivit kuningattaren luona.

Tänä Danehoven viimeisenä ja tärkeimpänä päivänä ratkaistaisiin asiat vanhan tavan mukaan taivasalla ja kansan nähden linnan edustalla. Oli helluntain kolmas päivä, ja mitä ihanin kevätilma enensi juhlallisuutta; tässä tilaisuudessa halusivat Fyenin alamaiset tervehtää nuorta kuningastaan. Kaikki oli mitä komeimmin järjestetty. Molemmin puolin valtaistuinta, jolla nuori kuningas istui, oli kaksi melkein yhtä komeaa istuinta asetettu kuningattarelle ja herttua Waldemarille. Purppuramattoja oli levitetty lattialle ja kaksi puoliympyrää tuoleja oli asetettu ruhtinaallisille herroille ja ritareille sekä myöskin piispoille ja papeille; mutta piirin keskellä oli mustalla veralla peitetty pyöreä pöytä ja sen ympärillä kolmekymmentäkolme tuolia, jotka kuitenkin täyttivät vain pienen osan suurta piiriä. Tämä omituinen näky herätti monenlaisia mietteitä kansassa. Tällä kertaa nähtiin jo aikaisesta aamusta Danehoven kentällä tavattoman suuret joukot porvareita ja talonpoikia. Siellä vallitsi tuskastuttava hiljaisuus. Vähitellen kokoontuivat sinne myöskin ritarit ja hengelliset herrat, joiden joukossa nähtiin ylhäinen tuomiorovasti Jens Grand, ja Lundin arkkipiispa, John Dros, kaikkien valtakunnan piispojen ohella. Kaikkien katseet näyttivät olevan suunnattuina linnan suuriin kaksoisoviin, joista nyt joka hetki odotettiin kuninkaallisten astuvan. Viimeinkin avattiin ovet, ja kaksi airutta, korkeatöyhtöiset kypärät päässä ja valkoiset sauvat kädessä avasivat loistokulkueen niinkuin turnajaisissa; mutta kulkueen mustat surupuvut muistuttivat enemmän ruumissaattuetta. Pieni kuningas astui lyhkäisin mutta varmoin askelin vakavana kookkaan äitinsä vieressä, heitä lähinnä seurasivat prinssi Kristoffer, herttua ja kuningattaren veljet. Kreivi Gerhard oli odottamatta liittynyt ruhtinaallisten herrojen jonoon. Hän ei ollut saapunut yksinään, vaan oli tuonut mukanaan molemmat veljensä, nuoret Holsteinin kreivit, sekä rügeniläisen ruhtinas Witzlaun, rohkean, kunnon miehen, joka oli kreivi Gerhardin ystävä ja Tanskan kruunun uskollinen läänitysmies. Nämä herrat oli ritari Jon juuri ennen kulkueen lähtöä esittänyt nuorelle kuninkaalle; mutta kreivi Gerhardilla oli ollut tilaisuus vain etempää tervehtää kuningatarta.

Kahdentoista valtaneuvoksen etunenässä seisoivat vanha ritari Jon, kansleri Martinus ja drotsi Pietari. Vanhan kanslerin kasvoilla ei huomannut minkäänlaista levottomuutta. Mestari Martinus oli myöskin levollisen näköinen; mutta hän kulki kumarassa, kädet yhteenliitettyinä väljissä dominikaani-hihoissaan ja näkyi salaa rukoilevan. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta drotsi Pietarin oli vaikea salata sisäistä kamppailuaan, hänen haavoitettu käsivartensa oli siteen tukema, ja mustan ritarivaippansa alla oli hänellä nippu asiakirjoja. Kun hän katseli ylpeää, riemuitsevaa herttuaa, säkenöitsivät hänen silmänsä suuttumuksesta. Mutta hän oli luvannut ritari Jonille hillitä itseään, ja hän huomasi sen itsekin välttämättömäksi. Hän hymyili katkerasti, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi tuomittu hymyilevin kasvoin seuraamaan Tanskan vapautta ja onnea hautaan. Kuninkaallisia aseenkantajia, jotka marskin, alimarskin ja ritarien jälkeen lopettivat saattueen, johti nuoren kuninkaan suosikki, Åke Jonson, joka Finnerupin ladon onnettomuuden jälkeen oli tullut omituisen hiljaiseksi ja vakavaksi pojaksi. Hänen ja kuninkaan asemestari, drotsi Pietari, oli hänen ritarillinen esikuvansa, ja melkein täysinoikeutetun ritarin arvokkaisuudella Åke kantoi sitä aseenkantajamiekkaa ja niitä hopeakannuksia, jotka hänen nuori kuninkaansa oli antanut hänelle.

Danehove oli kokoontunut. Kun kansa nyt näki nuoren kuninkaan valtaistuimella, kun he näkivät kuningattaren jalot kasvot ja niin monta uskollista ja urheata miestä heidän ympärillään, muuttui äkkiä yleinen hiljaisuus meluavaksi suosionosoitukseksi. Samaten kuin Skardenborgissa luki ritari Jon kuuluvalla äänellä kuningasvaalia koskevan asiakirjan, ja suosionhuudot toistuivat moninkertaisella voimalla. Näiden suosionosoitusten kestäessä nousi pieni kuningas valtaistuimeltaan ja tervehti kansaa iloisen ja ystävällisen näköisenä. Lapsellinen ilo siitä, että oli näiden suurten suosionosoitusten esineenä, loi hänen synnynnäiselle kuninkaalliselle olennolleen ja hänen aikaiselle ritarilliselle käytökselleen omituisen miellyttävän ja viattoman leiman, joka vastustamatta voitti kaikkien sydämet.

Kuninkaan noustessa seisomaan, nousi kuningatarkin istuimeltaan, eikä herttuakaan epäillyt, yhdessä muiden ruhtinaallisten herrojen sekä valtakunnan läänitysmiesten ja ritarien kanssa kumartaa valtaistuimelle ja lapsikuninkaalle, joka huolimatta alaikäisyydestään kuitenkin oli heidän laillinen herransa.

Heti kun suosionosoitukset olivat loppuneet, astui ritari Jon esille ja luki sen pykälän valtakunnanlaista, jonka mukaan kuningatar ja herttua Waldemar olivat oikeutetut ottamaan haltuunsa valtionhoitajan viran kuninkaan alaikäisyyden ajaksi. Huolimatta tyytymättömyydestä, joka ilmeni monen kasvoilla, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut sanoa mitään sitä vastaan, ja siten sekä herttua että kuningatar saivat muodollisen vahvistuksen tähän arvoonsa. Kun säätyjen valitsemat miehet olivat allekirjoittaneet asiakirjan ja se oli luettu kansalle, kuului sieltä meluava suosionhuuto kuningattarelle, ja sitä seurasi äkkinäinen ja yleinen hiljaisuus. Muutamat äänet, joiden joukosta tunsi mestari Grandin äänen, huusivat nyt myöskin: "Eläköön herttua Waldemar, kuninkaan holhoja ja valtakunnan suojelija!" Siihen yhtyi kyllä moni, vaikka hiljaisella äänellä, -- ja tuntui niinkuin se olisi tehty enemmän pakosta ja pelosta kuin suosiosta.

Herttua vastasi tervehdykseen alentuvalla ystävällisyydellä. Samassa nousi nuori kuningas, ja siellä vallitsi suurin hiljaisuus, ja kaikki kuuntelivat hartaasti. Kuningas loi katseensa drotsi Pietariin ja mestari Martinukseen, hän näytti heidän kehoittavasta katseestaan lukevan, mitä aikoi sanoa. Hän voitti nopeasti näennäisen levottomuuden, joka silmänräpäykseksi näytti vallanneen hänet, ja hän sanoi nyt niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: "Minun uskollinen tanskalainen kansani! Minä lupaan teille Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä tahtovani olla teille hyvä ja oikeutta rakastava kuningas. Minä tiedän, että maalainsäädös ja kansan päätös on oikea ja pätevä, ja minä antaudun mielelläni rakkaan äitini ja herttuan holhoukseen kunnes olen laillisessa iässä. Mutta niin totta kuin minä tämän lainmukaisen holhouksen aikana olen Tanskan laillinen kuningas, ja olen kantava isäni ja suurten Waldemarien kruunua, -- niin minä määrään ja käsken, luottaen holhoojieni ja valtaneuvoston siihen yhtyvän, -- että asia minun kuninkaallisen isäni murhaajia vastaan näillä oikeuskäräjillä mitä ankarimmin tutkittaisiin ja tuomio julistettaisiin. Astukaa esille, drotsi Hessel! Te olette minun ja kruunun puolesta kuninkaanmurhaajien syyttäjä!" Drotsi Pietari astui esiin, ottaen vaippansa alta esille asiakirjat.

"Jos minun rakas äitini ja herttua Waldemar siihen suostuvat", -- jatkoi pieni kuningas, katsahtaen Jon ritariin, ja näytti melkein sanasta sanaan muistavan sen mitä vanha valtiomies oli valmistanut hänet puhumaan, "niin minä ehdoitan, että minun arvoisa setäni, Brandenburgin markkreivi Otto, minun uskollinen läänitysmieheni, Rügenin ruhtinas Witzlau, uskalias ja rehellinen kreivi Gerhard Holsteinistä ja hänen jalosukuiset veljensä, sekä kaksikymmentä ja seitsemän kunnon miestä Tanskan ritaristosta ja aatelistosta kokoontuvat tällä paikalla tutkimaan drotsin syytöstä ja todistuksia. Senjälkeen vannottakoot he ketä ne miehet olivat, jotka Finnerupin ladossa, pyhän Cecilian yönä väkivaltaisesti murhasivat minun autuaan isävainajani, kuningas Eerik Kristofferinpojan. Minä olen, käsi hänen verisellä rinnallaan, luvannut hänen sielulleen ja vanhurskaalle Jumalalle tämän olevan minun ensimäisen sanani Tanskan valtaistuimelta, ja että jumalattomat kuninkaanmurhaajat ovat tuomittavat ja rangaistavat oikeudenmukaisesti."

Pieni kuningas oli ponnistuksesta ja kiihkosta, jolla hän oli muistanut ja saanut lausutuksi tämän vaatimuksen, tullut hehkuvan punaiseksi, ja viimeisiä sanoja lausuessaan, jotka hän itse, ritari Jonin suureksi ihmeeksi, oli lisännyt, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän vaikeni ja istuutui taas valtaistuimelle.

Kaikki olivat ihmeissään siitä vakavuudesta ja arvokkaisuudesta, jolla lapsikuningas oli puhunut. Kuningatar näytti olleen siihen valmistunut. Hän nousi heti ja sanoi -- ääneen ja päättäväisesti: "Minä suostun tähän kuninkaan ehdoitukseen. Minä olen jo sopinut siitä valtakunnan neuvostossa, ja siihen tarvitaan nyt ainoastaan jalosukuisen Waldemar herttuan vahvistus."

"Minä suostun siihen myöskin!" sanoi herttua hiljaa, tehden, sen niinkuin näytti, olosuhteiden pakosta, tietäen vastaanväittämisen herättävän vaarallisia epäluuloja.

Ritari Jonin ehdoituksesta toimitettiin heti noiden kahdenkymmenenseitsemän aatelismiehen vaalit, joiden yhdessä ruhtinaallisten herrojen kanssa piti tutkia drotsin syytöskirjat. Valituiksi tulivat läsnäolevat vanhimmat ja arvossapidetyimmät ritarit. He istuutuivat kaikki heti mustan pöydän ympärille piirin keskeen, ja heidän ympärillään vallitsi sanaton, pitkä äänettömyys sillaikaa kun todistajat kuulusteltiin ja drotsi luki syytöskohdat. Tämän aikana astuivat esiin herttuan viittauksesta lukuisan ritarijoukon saattamina ne kolme ritaria, jotka herttua oli tuonut varmasti suojattuina mukanaan syytettyjen puolustajiksi. He olivat kaikki kolme puetut rautaan kiireestä kantapäähän, ja heidän kypäräsilmikkonsa olivat suletut.

Viimeinkin nousivat ruhtinaalliset herrat sekä nuo kaksikymmentäseitsemän aatelismiestä mustan pöydän äärestä, ja heidän etunenäänsä astui Brandenburgin markkreivi Otto, pitäen pergamenttilehteä kädessään. Hän kumarsi valtaistuimelle ja koko seurakunnalle, lukien sen jälkeen selvään ja ääneen tanskaksi, vaikka hiukan murtaen: "Niiden tosiasioiden nojalla jotka meille ovat esitetyt, sekä niiden todistelujen mukaan, jotka me olemme kuulleet, täytyy meidän julistaa seuraavat herrat, ritarit ja aatelismiehet syytetyiksi osallisuudesta kuningas Eerik Kristofferinpojan murhaan: korkeastiruhtinaallinen herra kreivi Jaakko Hallannista, Tanskan valtakunnan marski, herra Stig Andersen Hvide, kamariherra Ove Dyre, ritarit Pietari Jaakonpoika, Pietari Porse, Niilo Hallandsfar, Arvid Pentinpoika, Niilo Knutinpoika. ja Jaakko Sinijalka, sitäpaitsi kamaripalvelija Raane ja aseenkantaja Åke Kagge. Että äskenmainitut yksitoista miestä, sekä vielä eräs kahdestoista, joka nyt on kuollut ja poissa, valepuvuissa Pyhän Cecilian yönä ovat olleet saapuvilla Finnerupin ladossa Viborgissa ja henkilökohtaisesti ovat ottaneet osaa kuninkaanmurhaan, sen me voimme käsi pyhällä Raamatulla täällä todistaa ja vannoa iankaikkisen Jumalan nimessä, sekä Tanskan kuninkaan ja kansan edessä."

Kun nimet luettiin, näytti kaksi noista kolmesta rautapukuisesta ritarista huojuvan, ja he nojautuivat miekkoihinsa; mutta kolmas, pitkä, roteva mies seisoi liikkumattomana ja uhmailevana, siniseen vaippaansa kietoutuneena, nyrkkiin puristetut kädet laskettuina ristiin rintahaarniskalle. Nyt astui mestari Martinus esiin raamattu kädessään, ja nuo kaksikymmentäseitsemän ritaria ja ruhtinaalliset herrat laskivat kätensä kirjalle, ääneen ja selvästi vannoen syytöksensä tosiksi.

Nyt löi uhmaileva, kookas ritari silmikon kypärästään ja hurjat, hiukan kalpeat soturinkasvot tulivat näkyviin.

"Kreivi Jaakko! -- Kreivi Jaakko itse!" kuului mutina miehestä mieheen väkijoukosta, ja kaikki näkyivät olevan hyvin hämmästyneitä.

"Niin, minä olen Hallandin Jaakko kreivi, kuningashuoneen sukulainen ja Tanskan valtakunnan sotapäällikkö", sanoi hän ylpeästi ja uhmailevasti. "Ja tässä ovat minun uskolliset ystäväni, urhoolliset ritarit Arvid Pentinpoika ja Jaakko Sinijalka, jotka minun ohellani ovat mainitut kuningas Eerik Kristofferinpojan murhaajina."

Molemmat toiset ritarit laskivat myöskin kypärisilmikkonsa alas, ja kaikki tunsivat kauhistuen syytetyt kuninkaanmurhaajat, jotka kaikesta uhmailustaan huolimatta olivat kuolonkalpeita, ja näyttivät vain puoleksi luottavan olevansa turvattuja, huolimatta siitä että heidän turvallisuudestansa oli taattu.

"Me emme tohdi kieltää sitä, minkä niin monet herrat ja ritarit ovat vannoneet!" jatkoi ylpeä kreivi Jaakko. -- "Me emme kilvessämme suvaitse valheellisuutta eikä petollisuutta. Tanskalaisen rehellisyyden odotamme tapaavamme myöskin täällä. Meille on kuninkaan ja valtakunnan nimessä luvattu täältä vapaa paluu ja oikeudenmukainen kohtelu. Me emme ainoastaan vaadi saavamme esteettömästi poistua täältä, mutta me tahdomme ensiksi oikeuden tulla kuulustelluiksi. Kätemme tekoa me uskomme voivamme puolustaa suulla yhtä hyvin kuin miekalla, jos rehellisyys ja laillisuus vallitsee. Oikeudenmukainen hätäpuolustus ei ole keltään kielletty, ja siksi me kutsumme sitä oikeutta, jonka me itse otimme itsellemme rikollista väkivallantekijää vastaan, joka itse oli rikkonut kaikki lait, ennenkuin me kohotimme kätemme hänen syyllistä päätään kohti."

Tämä kuulumaton rohkeus sai kuningattaren hypähtämään paikaltaan, ja nuori kuningas oli kavahtanut ylös hämmästyneenä valtaistuimelta. Kansan katkeruus oli suuri nähdessään paljastetut kuninkaanmurhaajat keskessään. Mutta Jaakko kreivin ruhtinaallinen arvo ja hänen tunnettu taitavuutensa sotapäällikkönä sai monen vaikenemaan. Hänen rohkeutensa miellytti useita, ja toisille oli mieleistä hänen puheensa tanskalaisesta rehellisyydestä. Kapinallisilla oli myös salaisia ystäviä kansan seassa. Mutta alkoi kuulua hirvittävää murinaa jännittyneiden ja tulistuneiden porvarien ryhmistä, sillä joukko köyhempiä Nyborgin asukkaita, jotka olivat olleet hyvin kiintyneitä murhattuun kuninkaaseen, hyökkäsi hurjasti ja raivoisasti huutaen esiin repiäkseen murhaajat kuoliaiksi. Suurella ponnistuksella sai ritarijoukko pidätetyksi raivostuneen joukon, joka melusi hirvittävästi. Vihdoinkin saivat ritari Jon ja drotsi Pietari heidät rauhoitetuiksi, julistaessaan ääneen, että nyt heti ryhdyttäisiin julistamaan kuninkaanmurhaajien tuomiota, ja että he eivät jäisi rankaisematta.

"Lähettäkää heidät heti teilattaviksi!" huusi prinssi Kristoffer ja pui heille nyrkkiä.

Kuningattaren suuttumus oli myöskin suuri, mutta hän vaikeni ja vaipui kalpeana tuoliinsa. Murhaajien ja kansanjoukon hurjistuneiden kasvojen näkeminen muistutti hänelle tuskallisesti Stig-marskin peloittavaa vierailua kuninkaanmurhan jälkeisenä aamuna.

"Jos minä olisin uneksinut, että nämä herrat itse olivat osallisia murhaan, niin en totisesti olisi ottanut heitä suojaani!" sanoi herttua levottomana ja jännittyneenä. "Nyt minun täytyy sekä omani että kruunun kunnian puolesta vaatia, että he pääsevät vapaasti poistumaan täältä, olkoon heidän tuomionsa minkälainen tahansa!"

"Te olette kuitenkin oikeassa, herttua Waldemar!" sanoi nuori kuningas koettaen hillitä kiivasta vihaansa. "Jos me tahdomme olla kunniallisia ritareita, niin meidän on pysyttävä sanassamme, jonka olemme antaneet jumalattomimmillekin murhaajille, ja minä olen luvannut Jumalalle ja pyhälle neitsyelle hallita oikeudenmukaisesti. Jos te olette minun ja kruunun nimessä luvannut sen heille, niin me annamme heidän vapaasti lähteä täältä. Mutta tuomionsa he saavat ensin kuulla, ja paetkoot he kuinka kauas maailmaan tahansa, niin vanhurskas Jumala on auttava minua saavuttamaan heidät. Kuulkaamme tuomio", lisäsi hän kiivaasti, "semmoisena kun se on kirjoitettu kuningas Waldemarin lakikirjaan! Kunniansa ja henkensä menettäneiksi minä tuomitsen heidät."

"Ei mikään rangaistus ole minun mielestäni liian suuri senkaltaisille rikollisille", lisäsi herttua Waldemar ankaralla äänellä. "Mutta asiaa voi katsella eri puolilta, ja ennenkuin oikeudenmukainen ja puolueeton tuomio langetetaan, täytyy Danehoven kuunnella mitä syytetyt itse voivat sanoa puolustuksekseen, ja mitä muilla laintuntevilla tanskalaisilla on sanottavana tämän suhteen. Astukaa valtaistuimen eteen, syytetyt herrat! Kuningas ja kansa haluaa kuulla mitä tahdotte sanoa puolustukseksenne."

Kreivi Jaakko ja Arvid Pentinpoika jäivät seisomaan paikoilleen, mutta Jaakko Sinijalka, joka oli tunnettu kaunopuheliaisuudestaan, astui tämän kehoituksen johdosta valtaistuimen eteen. Veri oli palannut hänen ruskeille poskilleen; hän tervehti joka puolelle ritarillisella arvokkaisuudella ja vaimenti heti kansan levottoman sorinan lyhyellä, mielistelevällä puheella, jossa hän kiitti tanskalaisten lakien oikeutta, sekä kansan rohkeaa vapaudentuntoa ja ylevämielisyyttä. Sen jälkeen hän myönsi rohkeasti syytökset tosiksi, mutta esitti kuninkaanmurhan suurena ja rohkeana sankaritekona, uhkarohkeana uhrauksena kansanvapauden puolesta, sekä aivan oikeudenmukaisena ja laillisena tekona. Hän luetteli kaikki ne eri teot, joilla murhattu kuningas oli rikkonut kuningasvalansa tai "valtakunnan asetukset ja lait", ja joiden kautta, hänen rohkean väitöksensä mukaan, kuningas oli menettänyt kruununsa ja itse asettunut samalle asteelle kuin muut valtakunnan ritarit ja aatelismiehet, vaikka hän tekemättä majesteettirikosta voi puolustaa kunniaansa ja oikeuksiansa vertaisiaan vastaan. Ja nyt hän esiintoi räikein sanoin ne kovat vääryydet, joita maan etevimmät aatelismiehet olivat saaneet kärsiä. Hän kuvasi erityisen voimakkailla väreillä kuningas Eerik Kristofferinpojan rikosta Stig-marskia ja hänen vaimoaan kohtaan sekä sen kaikkia hirvittäviä seurauksia, ja hän vaati kuningasta ja kansaa tässä asiassa julistamaan syyttömiksi isänmaan suurimman sotapäällikön, kuuluisan Stig-marskin, maansa ansiokkaimman miehen, sekä hänen vääryyttä kärsineet ystävänsä ja sukulaisensa, niin totta kuin Tanskassa vielä kunnioitettiin oikeutta, kunniaa ja vapautta.

Hänen sanansa vaikuttivat moneen eikä ollut niinkään vähän rohkeita ääniä, jotka pitivät syytettyjen puolta.