Part 40

Näin sanottuaan hän ratsasti pois kaupungin portin kautta. Skirmen seurasi herraansa ahdistetuin sydämin, ja katseli alati taakseen etsien silmillään rakasta, kadonnutta Åseaan, jolle hänellä tuskin oli ollut aikaa antaa erosuudelmaa. Mutta tähtien hennossa valossa hän näki vain hämärän porttiholvin ja pitkän rautakäden, joka ikäänkuin uhaten ojentui hänen jälkeensä muurilta portin kohdalta.

"Sanokaa minulle, rakas herra, mitä tuo portin päällä oleva hirveä käsi merkitsee", kysyi hän, saadakseen tilaisuuden pysähtymään vielä hetkeksi, alituiseen vain tuijottaen Åsen jälkeen.

"Tuo käsi on asetettu sinne lainrikkojien peloitukseksi ja varoitukseksi", vastasi drotsi ja ratsasti hiljempaa, samalla katsahtaen taakseen. "Se, joka saa aikaan kaupungissa kalliin ajan ennakko-ostoja tekemällä, menettää oikean kätensä. Mutta, jos ymmärrän sinua oikein, Skirmen, niin toista kättä sinä kuitenkin tähyilet, vähemmän kylmää ja ankaraa. Kai sinä tahtoisit vielä kerran ottaa jäähyväiset pieneltä Åseltasi. No niin, kaunis tyttöhän se on. Jos Jumala suo, on hän kerran oleva sinun vaimosi. Kunhan me saamme rauhan ja levollisuuden maahan, pidän minä huolen teidän onnestanne. Mutta heitä kaikki rakkaushoureet mielestäsi, ja ole uljas. Minäkään en uskalla astua askeltakaan kohtaloni määräämältä tieltä hänen tähtensä, joka on minulle kaikista rakkain."

"Mutta teidän tiennehän onkin sama kuin hänen, ja ehkäpä tapaattekin hänet Koldingissa. -- Kiitos siitä, että pidätte huolta meistä", lisäsi Skirmen liikutettuna. "Kuitenkaan minä en ole rikkauksien enkä maallisen tavaran tarpeessa. Åsen ainoa toive on, että minusta tulee yhtä kunnon ritari kuin teistä ja voin tuottaa kunniaa teille ja nuorelle kuninkaallemme. -- Eteenpäin vain herra! Minä en pidätä teitä kauemmin. Taivaallinen isämme suo minun kyllä kerran vielä nähdä pienen, armaan Åseni tässä maailmassa." Hän peitti hetkeksi kädellään silmänsä ja kannusti hevostaan.

He ratsastivat nyt molemmat rivakasti eteenpäin, ja drotsi Pietari ajatteli mitä tuo kummallinen Henner-vanhus lieneekään tarkoittanut varoituksellaan, ja miksi hän oli pyytänyt jättämään kaupunginportin avoimeksi. "Se oli tyhmää, Skirmen", sanoi hän arvelevaisena, "minun ei olisi pitänyt taipua ukon mielenjohteeseen. Jos ne miehet, josta sinä puhuit, olivat meitä vaanivia pettureita, niin olemmehan nyt itse avanneet heille tien, jotta he voivat hyökätä meidän selkäämme."

Kohta senjälkeen he olivat molemmat kuulevinaan voimakasta hevosen kavionkapsetta takaansa. He pyöräyttivät nopeasti ympäri hevosensa. Hämärässä he eivät enää nähneet kaupunginportin häämöittävänkään; mutta he näkivät joukon ratsumiehiä tiellä.

"Ratsastakaamme syrjään, herra", sanoi Skirmen, -- "ne ovat varmaankin noita naamioituja lurjuksia".

Noin sata askelta heistä johti syrjätie oikeaan päin metsään. Tätä tietä pitkin he nyt näkivät tuon tumman ratsumiesjoukon ajavan poispäin.

"Toisaalle heillä on asiaa", sanoi drotsi, ottaen pois kätensä miekkansa kahvalta. "Eteenpäin!"

He ratsastivat taas lujaa vauhtia edelleen.

"Ehkäpä he mieluummin kohtaavat meitä metsän loppupäässä, herra", lausui Skirmen. "Me olemme vielä edellä, mutta olisi varmaan neuvokkainta palata takaisin Riibeen lisäväkeä saamaan. Henner vanhus ei varmaankaan turhaan pyytänyt meitä odottamaan."

"Ei, me käytämme hyväksemme etumatkaamme", lausui drotsi päättäväisenä, kannustaen hevostaan. "Jos ne ovat vihollisia, voivat ne tavoittaa Inge neidon ennen meitä, ja kukapa tietää mihin hänen kaksitoista ratsumiestään pystyvät."

He nelistivät metsän loppupäähän. Täällä tie oli hyvin kapea ja molemmin puolin jyrkkien mäkien rajoittama. Reippaalla hevosellaan Skirmen oli ehtinyt muutaman askeleen herransa edelle. Äkkiä hän nyt kääntyi ja ratsasti takaisin. "Rotkotie on saarrettu, herra." Drotsi pysähtyi. "Ja katsokaahan", jatkoi Skirmen, osoittaen syrjään päin, "tuolta metsästä tulee ulos sama joukko".

Drotsi Pietari katsahti taakseen paljastaen miekkansa. "Paha kyllä", sanoi hän, "ne ovat saaneet meidät ansaan. Mutta me emme anna vangita itseämme kuin rotat. Ratsasta kukkulalle, ja puhalla torveesi. Onhan hevosesi hyvä kiipeämään kuin kissa. Jos Henner tuo meille apua voi hän sen kuulla ja kiiruhtaa. Jumalan avulla minä pidätän vielä hetken nuo miehet loitommalla. Kiiruhda!"

Skirmen totteli, jättäen raskain sydämin herransa tähän ahdinkoon. Hän taputti hevostaan ja kuin vuorivuohi se kiipesi jyrkkää mäkeä myöten ylös, kantaen häntä.

KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Molemmilta puolin kapeaa tietä lähenivät ratsastajat. Mutta ennenkuin molemmat ryhmät olivat ehtineet yhtyä, kajahti vuorelta drotsin pään yläpuolelta Skirmenin torvi. Molemmat ratsujoukot pysähtyivät, ja näyttivät hämmästyvän. Mutta kun he näkivät vain yksinäisen torvensoittajan pienellä hevosellaan kukkulalla, tunkeutuivat he edelleen, piirittäen drotsin kolmelta puolelta. Siellä ei ollut ojia, mutta jyrkkä mäki suojasi drotsia selänpuolelta. Nyt vasta drotsi Pietari huomasi kenen kanssa oli tekemisissä. Hän tunsi tuon kaupungista tulleen joukon noiksi samoiksi ruumiinkantajiksi Riibestä, joiden kasvoja harmaaveljes-päähinevaipat peittivät, ja käsissä heillä oli paljastetut miekat. Ne, jotka tulivat vastakkaiselta puolelta, olivat samalla tavoin puetut. Heitä oli yli kaksikymmentä miestä, kaikki ratsain. Ei kukaan heistä puhunut sanaakaan. Mutta he näyttivät odottavan että drotsi antautuisi ja heittäisi luotaan miekkansa.

"Puhukaa, miehet! Mitä te tahdotte minusta?" huusi drotsi Pietari, heiluttaen miekkaansa joka taholle. -- "Ensimäinen, joka lähestyy minua, on kuoleman oma. Jos te olette sotilaita, niin sanokaa kenenkä nimessä te täällä toimitte, ja ilmaiskaa minulle se maankavaltaja, joka teidät on lähettänyt! Jos teillä on hituistakaan kunniaa jälellä, niin asettukoon teistä mies kerrallaan minua vastaan! Mutta jos te olette ryöväriä ja sissiä, niin turhaan saatte etsiä saalista minulta. Verisin otsin lähestytte minua, niinkauan kuin voin jäsentäkään liikauttaa!"

Hän ei saanut minkäänlaista vastausta. Mutta naamioidut ratsumiehet tunkeutuivat yhä lähemmäksi, vaikkei kukaan vielä uskaltanut ensimäisenä alkaa hyökkäystä; sillä drotsi Pietari oli, nuoren kuninkaan miekkailuopettajana, tunnettu ja pelätty asetaidostaan. Sillä aikaa puhalti Skirmen voimiensa takaa torveensa, ja kaukaa Riiben tieltä kuultiin toisen torven siihen vastaavan.

"Nyt, perkele vieköön, joutuun! Elävänä tai kuolleena!" kaikui samassa raaka ääni naamioitujen ritarien parvesta, ja kolme heistä hyökkäsi yhtaikaa drotsin kimppuun. Toinen suistui heti haavoitettuna hevosensa selästä, ja drotsi taisteli kiivaasti niiden kahden toisen kanssa. Useita ratsasti lisäksi. Mutta samassa karkasi drotsin hevonen pystyyn, eikä ainoakaan monista miekoista voinut tuona silmänräpäyksenä saavuttaa häntä. Harmistuneet rosvot haavoittivat hänen hevostaan rintaan; se syöksyi hurjistuneena heidän joukkoonsa ja kaatui. Drotsi Pietari makasi silmänräpäyksen ajan toinen polvi maata vasten ja murhaintoiset ratsumiehet ympäröivät joka puolelta häntä, ollen valmiit rusentamaan hänet hevostensa kavioihin. Vielä oli hänellä kuitenkin miekkansa kädessään, mutta veri virtasi hänen sormilleen haavoittuneesta käsivarresta. Hevoset väistyivät arastellen hänen rajuja liikkeitään, ja hän pääsi vielä kerran jaloilleen. Samassa heitti Skirmen aseenkantajamiekkansa alas kukkulalta; se sattui, ja rosvojen päällikkö suistui satulasta. Mutta nyt hypähtivät kaikki naamioidut ratsumiehet hevostensa selästä, hyökätäkseen jalkasin yhdistetyin voimin hurjistuneen ritarin kimppuun. Mutta ennenkuin he olivat kaikki ehtineet laskeutua satulasta oli tieltä kuuluvan käyrätorven ääni jo paljon lähempänä. Skirmen puhalsi vuorella niin kovaa, että luuli torven halkeavan. Naamioidut miehet katsahtivat taakseen; heidän päällikkönsä kuolema oli saanut heidät epäröimään. He eroittivat hyvin asestetun ratsujoukon, jonka etunenässä oli kookas ritari valkoisen ratsun selässä, ratsastavan täyttä nelistä, miekat paljastettuina, heitä kohti.

"Kielin kreivi, -- yksisilmäinen kreivi!" huudahti eräs oudoista ratsumiehistä, ja kuin salaman iskemänä hajautui tämän kuultuaan koko tuo naamioitu joukkio. Ei kukaan näyttänyt enää välittävän drotsi Pietarista. Kukin heittäysi hevosensa selkään, ja hetkessä oli koko joukko kadonnut metsään, paitsi niitä kahta miestä, jotka haavoitettuna makasivat tiellä, ja joiden hevoset tyhjin satuloin juoksivat muiden jälessä.

Vähän sen jälkeen pysähdytti kreivi Gerhard valkoisen ratsunsa rotkotielle, mukanaan Henner Friser, ja holsteinilaiset ratsumiehet. Skirmen seisoi huolehtien herransa luona, ja sitoi tämän oikeata kättä.

"Kirottua", huudahti kreivi Gerhard, hypäten maahan. "Tulimmeko liian myöhään?"

"Te tulitte ajoissa pelastaaksenne minun henkeni, jalo kreivi", vastasi drotsi Pietari iloisena ja ojensi hänelle vasemman kätensä.

"Miten teillä oli sellainen kiire, herra drotsi?" sanoi vanha Henner synkeänä, jääden istumaan hevosensa selkään ikäänkuin syviin ajatuksiin vaipuneena. "Hm, hm", lisäsi hän puoliääneen, "naisen tähden te olette antautunut tähän vertavaativaan seikkailuun. Ennemmin halusitte panna alttiiksi henkenne kuin noudattaa harmaaparran neuvoa."

"Sinä olet oikeassa", sanoi drotsi Pietari. "Nuoruus ja vanhuuden viisaus eivät kulje käsi kädessä. Muuten minä ratsastin luvallista tietäni kuninkaan asioilla. Jos tiesit täällä piileilevän pettureita, niin olisit voinut puhua minulle suusi puhtaaksi, kuitenkin kiitos neuvostasi ja avustasi."

Niinpian kuin kreivi Gerhard näki, ettei drotsilla ollut enää vaaraa halusi hän kohta lähteä ajamaan takaa pakenevia roistoja metsään.

"Ei hyödytä", sanoi drotsi Pietari. "He ovat hajaantuneet kuin akanat tuuleen, teidän ratsumiehiänne peläten. Pari niistä kaatui, pitäkäämme huoli heistä. Tässä varmaankin on päällikkö. Hän kaatui kuin salaman lyömänä, ilman minun apuani."

"Hänet minä kaadoin", sanoi Skirmen, kiinnittäen sidettä, herransa käsivarteen. "Kolmen viikon kuluttua voitte taas käyttää miekkaa, herra. Mutta, kun te seuraavan kerran pitelette sitä, niin elkää silloin vaatiko minua pitämään huolta kisasoitosta."

"Sinun soittosi auttoi minua enemmän kuin hyvä miekkani, ja sinä ottelet kuin David", sanoi drotsi, ojentaen Skirmeniä kohti sidotun kätensä, heidän mennessään kaatuneen rosvopäällikön luo. Skirmen riisui naamiovaipan tukevan miehen yltä, ja vaakunakilvestä nähtiin hämmästyksellä mies kuuluvaksi herttua Waldemarin schleswigiläisiin ratsumiehiin. Hänessä oli vain vähän henkeä jälellä, ja ennenkuin häneltä voitiin saada sanaa suusta, oli hän kuollut. Toisella naamioidulla miehellä oli samanlainen vaakunapaita vaippansa alla. Hän ei ollut kuolettavasti haavoittunut, mutta hän vaikeni uhmaavaisena, eivät lupaukset eivätkä uhkaukset voineet taivuttaa häntä sanomaan sanaakaan. Hänen haavansa sidottiin, ja hänet asetettiin köytettynä hevosen selkään.

Nyt laskeutui Henner Friser suuren, teräsharmaan oriinsa selästä. "Minä otin teidän sotaoriinne linnan tallista, herra drotsi, jota te nyt pian tarvitsette käyttääksenne", sanoi hän omituisen painokkaasti. "Minä saan nyt jalkasin kulkea haudalleni, enkä voi enää koskaan nousta korkean ratsun selkään. Te kyllä tiedätte, että olen siihen ennen hyvinkin pystynyt. Minä olen nyt vapaa maallisista asioista; mutta minä tahdon rukoilla Aven teidän ja nuoren kuninkaan puolesi pyhällä haudalla, ellen minä itse kuperru matkalla omaan hautaani. Jumala ja Pyhä Kristian olkoot teidän kanssanne, jalo herra", lisäsi hän tavattoman liikutettuna. "Vielä teitä seuraa onni onnettomuuteenkin, mutta varokaa, jos te ette ehdi ennen verivihollistanne on hän ehtivä ennen teitä. Kruunu, jota vartioitte, ei ole vielä turvattu."

Drotsi Pietari nousi miettiväisenä tunnetun, komean sotaoriinsa selkään, jota ei ollut viety ulos tallista viimeisen kiista-ajon jälkeen. Ääneti ja alakuloisena hän ojensi vanhalle pyhiinvaeltajalle kätensä jäähyväisiksi.

"Mitä hittoa!" sanoi kreivi Gerhard, kun Henner nyt puolestaan myös tervehti häntä lähteäkseen. -- "Sinä olet minusta liian kunnon mies, Henner, tyytyäksesi tästä puoleen vain katumusharjoituksiin. Minä olen oppinut tänä yönä, sinulta enemmän kuin koko elämässäni kaikilta kirjanoppineiltani ja maallisilta viisailta. Jää minun luokseni! Sinä saat kantaa minun sotalippuani, ja olla jäsen minun neuvostossani. Siihen mitä sinä sanoit minulle minun onnestani, tahtoisin minä kuulla vielä vähän lisääkin."

"Siitä ei ole hyvä tietää liian paljon, jalo, hyvä herra!" vastasi Henner mietteliäänä ja pudisti harmaata päätään, nojaten pyhiinvaeltaja-sauvaansa. "En minäkään ole mikään tietäjä; mutta kokenut mies tietää mitä maailma antaa, ja vanha merisianpyytäjä voi kyllä sanoa teille mistä huomenna tuulee. Jumalan pyhä sana ei valehtele, eikä aina tarvitse olla kirjanoppinut ymmärtääkseen niitä. Minä tiedän", jatkoi hän, tarkastaen terävästi kreivin kasvoja, "ainoa rehellinen silmänne auttaa teitä kyllä yhtä paljon kuin viekkainta vihollistanne hänen kaksi silmäänsä. Mutta te ette siltä saa luottaa enemmän kuin mikään muukaan ihmislapsi onneen, sillä se on haurasta lasia kuten tiedätte, ja murtuu usein juuri kirkkaimmillaan kimallellessaan. Minä kantaisin mielelläni teidän lippuanne, jalo kreivi, mutta mitä Jumalalle ja Pyhälle Neitsyelle on luvattu se tulee täyttää. Meillä on yhteinen raskas tilinteko edessämme, ja kuolema ei soita torvea tullessaan. Jumala ja Pyhä Kristian olkoot kanssanne. Hyvästi, poika", lausui hän senjälkeen Skirmenille. -- "Minä takaan sinulle Åsen, jos sinä takaat minulle uskollisuutesi ja kuntosi."

Skirmen oli tarttunut vanhuksen käteen ja painoi sen kiihkeästi huulilleen. Mutta ennenkuin hän sai aikaa sanoakseen sanankaan oli vanha uros työntänyt hänen kätensä luotaan, niin että se rusahti ja asteli nyt pitkin, kiireisin askelin jokea kohti.

Kreivi Gerhard ja drotsi Pietari ratsastivat pitkän aikaa äänettöminä Koldingiin vievää tietä pitkin, ja Hennerin neuvon mukaan he seurasivat Skodsborgin joen eteläpuolitse vievää tietä. Skirmen ja vanha hovinarri kulkivat jonkun matkan päässä ratsumiesten joukossa, vangittu rosvo keskellään.

"Minä seuraan teitä nyt ensinnäkin Schleswigin rajan yli, hyvä ystäväni", keskeytti kreivi Gerhard lopulta äänettömyyden. "Tällä rynnäköllä on varmaankin ollut tärkeät syynsä. Näinä aikoina täytyy katsoa koiraa karvoihin. Nuo keltaiset vaakunanututkaan eivät paljoa todista; mutta uskokaa minua, herttua on yrityksen alkuunpanija. Tässä piilee enemmän kuin vain kiitos Sjöborgin vankeudesta. Vanha pyhiinvaeltaja ei ole turhaan kehunut minun ainoata silmääni. Minä näen ehkä hyvinkin yhtä selvästi kuin te ja mitä tuo viekas herttua salaa kilpensä taakse alkaa minulle jo selvitä. Minä olisin ollut hyvin halukas panemaan tuon hienon herran pienelle koetukselle. Pitäkää varanne, hyvä drotsi", jatkoi hän vähän mietittyään, "jos herttua ei oikeaan aikaan saavu Danehoveen, olkaa te silloin paikallanne, ja estäkää kuningatarta ja nuorta kuningasta uskomasta häneen. Jos hän ei kiiruhda vaaliaan valtionhoitajaksi, on hänellä aivan varmaan joku suurempi etu näköpiirissä. Tuo vanha pyhiinvaeltaja selvitti minulle erään arvoituksen."

"Mitä teillä on mielessänne, kreivi Gerhard?" -- kysyi drotsi, tarkastaen kreivin tavattoman vakavia kasvoja. -- "Vanha Henner ei sentään liene ajanut päähänne aavistuksia, ja turhia ennakkoluuloja? Minä kunnioitan kyllä hänen viisauttaan ja kokemuksiaan; mutta hän ei ole aina aivan selväpäinen, enkä minä tahdo olla missään tekemisessä hänen unennäkyjensä kanssa. Mitä aikonettekin tehdä, jalo kreivi, niin elkää unohtako että me tällä hetkellä emme saa ryhtyä minkäänlaisiin vihamielisiin toimenpiteisiin herttuaa vastaan."

"Minä vastaan siitä mihin ryhdyn, eikä se kuulu valtakuntaan eikä kruunuun!" sanoi kreivi Gerhard. -- "Senvuoksi ei teidänkään tarvitse siitä tietää. Uskotteko vangitun rosvon minun huostaani. Minä vastaan teille hänestä."

"Hyvä on", vastasi drotsi, "sen aarteen saatte haltuunne! Jos minä vain olisin kysymyksessä, niin minä unohtaisin koko seikkailun ja ehkä olisi viisainta silloin antaa vangin mennä menojaan; mutta jos ovat toiset asiat kysymyksessä, on asia tutkittava. Minä uskon viekkaan herttuan olevan yläpuolella henkilökohtaista, alhaista kostoa, ja täytyyhän hänen kuitenkin tuntea minut siksi hyvin, ettei hänen tarvinnut pelätä minun asettuvan maanlakia vasten vastustamaan hänen valitsemistaan valtionhoitajan virkaan."

* * * * *

"Hän tuntee teidät liiankin hyvin, kunnon ystäväni!" sanoi kreivi Gerhard. "Te olisitte ollut hänelle tervetullut vieras Nordborgin vankilatorniin. Mutta te olette oikeassa, pysytelkäämme pääasiassa. Jos minä saan kuulla jotakin, joka voi olla tärkeää kuningattaren ja nuoren kuninkaan tietää, niin te saatte kuulla sen minun omasta suustani, ennenkuin Danehove on loppunut, mutta", -- lisäsi hän, veren kohotessa äkkiä hänen päähänsä -- "jos minä sitä ennen saan kuulla herttua Waldemarin ja kauniin Agnes kuningattaren tehneen salaisen naimasopimuksen, silloin saatte suoda vaitioloni anteeksi!"

"Te hämmästytätte minua, kreivi Gerhard!" huudahti drotsi Pietari -- "uskotteko te todeksi sen, mitä minä jo kauan olen pelännyt mahdolliseksi? -- Uskotteko te kuningattaren --"

"Hänestä minä uskon vain suurta, hyvää ja ihanaa," keskeytti kreivi hänet kiihkeästi. "Mutta niin viisas kuin hän onkin, voi hän erehtyä. Voisihan häikäisevä kuori pettää hänetkin? Jos komea, kaunopuhelias herttua olisi minunlaiseni kömpelö, yksisilmäinen leskimies, ja jörö puhumaan naisten kanssa -- olisi se kyllä onneksi meille kaikille."

He vaikenivat nyt molemmat ja ratsastivat vakavissa ajatuksissa edelleen. Tuo tavallisesti niin iloinen kreivi Gerhard näytti silmänsä ja osan lihavuutensa ohella kadottaneen tasaisen, melkein välinpitämättömän tyytyväisyytensä, mutta tuo tappio ei rumentanut häntä, se mieluummin enensi hänen sotaisaa sankarinmuotoansa, ja se salainen surumielisyyden piirre, joka usein ilmeni hänen iloisessa leikinlaskussaankin näytti tekevän tuon urhean, uskaliaan herran vieläkin miellyttävämmäksi.

Drotsi Pietari oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, ettei hän huomannut keskustelun tauonneen, sillä Inge neidon kuva sekaantui elähdyttävänä hänen synkkiin ja vakaviin tulevaisuuden suunnitelmiinsa. Joka kerran kun tomupilvi kohosi tiellä, luuli hän näkevänsä hänen matkavaununsa. Hän ratsasti silloin niin kiivaasti, että kreivi Gerhardin ja hänen seurueensa oli vaikea seurata häntä. Mutta aina hän pettyi: useimmiten tapasi hän härkäparven tai hevosjoukon, ja hän sai monasti pysähtyä levottomassa kiireessään, kun hitaat härkäpaimenet ja hevoskauppiaat sulkivat häneltä tien.

He olivat jo ratsastaneet enemmän kuin seitsemän peninkulmaa Schleswigin maakunnassa, ja aurinko oli korkealla taivaalla, kun ylpeä Örnsborg eli Koldinglinna näkyi heille etempää. Linna oli korkealla mäellä järven takana toisella puolen Koldingjokea. Drotsin sotaori hirnui ja juoksi keveästi herransa kehoittamana.

"Mutta miksi me ratsastamme niin helvetin kyytiä?" -- kysyi kreivi Gerhard hiukan kärsimättömänä ja puhkuen hengästyksissään. "Onhan vielä kahdeksan päivää Danehoveen, ja te joudutte kyllä vielä huomiseksi Nyborgiin!"

Drotsi Pietan punastui. "Minua on käsketty kiirehtimään", -- sanoi hän. "Tuuli on suotuisa; mutta merimatka on täältä pitempi ja vaarallisempi kuin Snoghöiestä."

"Mutta mitä hemmettiä! Miksi ette sitten ennemmin lähde Snoghöien kautta?" kysyi kreivi. -- "Mutta sehän on totta" lisäsi hän veitikkamaisesti, "te tahdotte varmaankin samalla tavata ylpeän lemmittynne".

"Mitenkä te sen arvasitte, kreivi Gerhard?" kysyi drotsi ihmeissään ja hiukan hämillään.

"Ohoh, senhän tietää joka mies maassa. Tuo ylpeä Örnsbergin linna tuolla ylhäällä on drotsi Hesselin lempilinna, eikä vuoren kotkaa siipineen ole turhaan kuvattu teidän sinettiinne ja valtiovaakunaan. Täällähän te voititte ensimäiset laakerinne taistellessanne herttua Eerikkiä vastaan ja me olemme jo kauan kuulleet teillä olevan portin ja avaimet Tanskan valtakuutaan, niin että voitte asettua sekä minua, että Schleswigin herttuaa vastaan."

"Te puhutte linnasta", vastasi drotsi Pietari hymyillen -- "Niin, kyllä myönnän linnan olevan minulle rakkaan ja varustuksena sillä on tärkeä merkitys maalle ja valtakunnalle. Kuningas Eerik Kristofferinpoika on pannut sen erinomaiseen kuntoon. Minä tiedän sen silmätikuksi holsteinilaisille, mutta olkaamme siltä hyviä ystäviä. Jos herttua olisi yhtä hyvä ystävänä kuin te, niin en minä olisi kiirehtinyt niin innokkaasti valmistamaan tätä puolustuslaitosta. Suoraan sanoen", jatkoi hän ojentaen kreiville kätensä, "luulinpa teidän aikovan kiusotella minua oikean lemmittyni tähden. Enkä minä tässä tähystelytkään vain kivimorsianta. Linna on hyvissä käsissä. Tällä kertaa meillä ei ole aikaa käydä sitä katsomassa."

"Viisaana drotsina te ette taitaisi sitä uskaltaakaan, kun Holsteinin kreivi on mukana, vaikka hänellä ei olisikaan kuin toinen silmä jälellä."

"Te näette ainoalla sotapäällikön silmällänne enemmän vikoja varustuksissa kuin minä molemmillani", vastasi nuori drotsi ujosti ja katseli seuraajaansa ystävällisellä luottamuksella. "Mutta minä olen vakuutettu siitä", lisäsi hän, "ettette te ilmaisisi meidän heikkoja kohtiamme kenellekään muille kuin minulle, ja se voisi olla hyväksi sekä linnalle että minulle".

"Jos minä nyt luottaisin kohteliaisiin sanoihinne, drotsi Pietari", sanoi kreivi Gerhard, "niin tahtoisitteko te siinä tapauksessa siirtää matkanne vain puoleksi tunniksi ja ratsastaa minun kanssani kaupungin pohjoispuolitse, näyttääksenne minulle linnan neljä sankarin-patsasta sekä lähimmät varustukset?"

He eivät olleet kaukana Koldingjoelta ja ratsastivat juuri niinkutsutun Brometsän läpi. Suurella nostosillalla, joka täällä eroitti pohjoisen ja eteläisen Juutinmaan, näkivät he nyt neljän hevosen vetämän tyhjän matkavaunun, kahdentoista ratsumiehen saattamana, vierivän heitä kohti.

"Tuolla hänen vaununsa palaavat", sanoi Skirmen ratsastettuaan nopeasti herransa luokse. "Te ehditte vielä tavata hänet, hän ei ole vielä ehtinyt ulos vuonosta."

"Minä näytän teille linnan toisen kerran, jalo kreivi", sanoi drotsi Pietari nopeasti matkatoverilleen, kannustaessaan hevostaan. "Ehkä minä sensijaan voin näyttää teille kauniimman ja ylevämmän kuvan, jonka mieluummin kantaisin kilvessäni ja sinetissäni kuin kaikki maailman kotkat ja linnat."

"Mitä hemmettiä!" huudahti kreivi Gerhard nauraen. "Ratsastanko minä tässä hevoseni väsyneeksi rakastunutta seikkailijaritaria seuratessani? Olkoon menneeksi, hyvä ystäväni, jos itse drotsi Hessel voi ajatella mokomia hullutuksia näin vakavana aikana, niin en minä enää ole ainoa narri seurueessamme."

He ratsastivat tyhjien matkavaunujen ohi, mutta heidän täytyi pysähtyä sillan luo, sillä se oli taas vedetty ylös. Drotsin toimesta oli tänne asetettu tärkeä ja tuottava tulliasema, ja sen tarkan valvonnan tähden hän äskettäin oli käskenyt pitämään tuota siltaa ylösvedettynä niinkuin sota-aikoina. Siitä aiheutui matkustaville viivytystä ja vastustusta. Kiihkeässä kiireessään alkoi drotsi itse purkaa kiivasta vihaansa porvarisvartion johtajaan, joka ennenkuin silta laskettiin vaati ankarasti selvittämään millä oikeudella nämä tuntemattomat ritarit vaativat pääsyä toiselle puolen, mukanaan näin paljon sotamiehiä. Kuultuaan drotsin nimen totteli linnanpäällikkö kunnioittavasti, mutta ei unohtanut kuitenkaan hienosti huomauttaa, että hän täytti tässä drotsin oman käskyn.

"Te olette oikeassa, hyvä ystävä," vastasi drotsi Pietari tyyntyneenä, keveän punan kohotessa hänen poskilleen. "Te olette tehnyt velvollisuutenne, eikä minulla ollut oikeutta moittia teitä."

Leppynyt päällikkö tervehti ystävällisesti drotsia ja sitten he ratsastivat laskusillan yli.