Part 37

"Jos se on sinun isäsi aluksia, Kristiina", -- vastasi Inge, -- "niin ei se voi tuoda ketään minun tai Tanskan ystävää. Ei siinä voi olla sekään ainoa, joka minua kaipaa: hän ei voi jättää maataan eikä nuorta kuningastaan vaaraan, etsiäkseen minua."

"Ehkä se sitten on joku minun kosijoistani", -- sanoi Kristiina hymyillen. -- "Jos se on joku reipas tanskalainen ritari ja jos hän minua miellyttää, niin voin ehkä vielä tulla Tanskaan ja puolustaa teidän kuningaslastanne. Ikävää todella onkin", -- jatkoi hän suuttuneena ja heitti niskaansa, -- "että meidän tyttöjen aina täytyy istua kädet helmassa ja sallia miesten vallita ja hallita, heidän edes kysymättäkään meidän mieltämme, ikäänkuin se olisi niin itsestään selvä asia, ettei meillä muuta mielipidettä saisi ollakaan kuin kunnon herrojemme. Meitä on sentään puolet kansasta, luullakseni, ja jok'ikisellä meistä on yhtä ehyt ja kokonainen sielu kuin jollakin miehenkopukalla. Mitä minuun tulee, ylväs Inge, niin minullakin on yhtä vapaa ja voimakas tahto kuin sinulla tai muilla tanskalaisilla neidoilla; ja koska minun isäni pitää teidän kapinoitsijainne puolta, niin pidän minä sinun ja sinun uskollisten maanmiestesi puolta. Ennen aikaan eivät Pohjolan tytöt olleet yhtä säyseitä kuin nykyään; silloinhan olikin kokonaisia sotajoukkoja kilpineitoja, se täytyy itsensä mainion Starkodderin myöntää. Tunnetko laulun rohkeasta Harvorista, joka pakotti isänsä ojentamaan hänelle hautakumpunsa sisältä Tyrfing-miekan?"

"Hän oli tanskalainen kilpineito", -- vastasi Inge, -- "mutta hän oli hurja ja kauhea pakanatyttö. Jumala varjelkoon jokaista kristittyä sielua sellaisesta mielettömästä hurjuudesta!"

"Hän oli kuitenkin tyttö, joka tiesi, mitä tahtoi, ja hän uskalsi panna sen toimeen kaikkien miesten uhallakin", -- vastasi Kristiina. -- "Vanha Sture opetti minulle laulun hänestä -- kuulehan! Tästä säkeistöstä minä parhaiten pidän" -- ja hän lauloi vilppaalla äänellä niin että rannat raikuivat:

"Ma koskea tohdin ja käsin käydä tuliterä-miekkaan -- sen kunpa saisin vaan! En polttavan usko sen liekin mua, mi urhojen kuolleitten silmissä hehkuu."

"Elä laula tuota kauheata pakanalaulua, rakas Kristiina!" -- keskeytti Inge innokkaan laulajaneidon. -- "Harvorinhan täytyi itsensäkin kauhistua jumalatonta hurjuuttaan, ja kun hän poistui isänsä haudalta, niin hän näki ilman liekehtivän ympärillään. Sellainen luonnoton omapäisyys ei koskaan voi päättyä hyvin."

"Mutta Sturepa kertoi minulle, että hän kuitenkin lopulta sai sen sankarin, josta hän piti", -- vastasi Kristiina.

-- "Miekka ei kyllä tuonut onnea mukanaan; mutta hän vietti sentään varmaankin hyvin hupaisaa, vapaata kilpineito-elämää. Häntä tarkoittaa se palavalla kukkulalla seisova, miekkaa kädessään pitävä neito, jonka minä olen ommellut isäni ritarisalin seinäverhoon. Minuakin haluttaisi kilpineito-elämä; silloin minä kulkisin Tanskaan ja puolustaisin teidän nuorta kuningastanne."

"Rakas Kristiina!" -- alkoi nyt Inge vakavalla huolella puhua, tarttuen hänen käteensä. -- "Kiitos rakkaudestasi minua ja minun onnetonta isänmaatani kohtaan! Mutta elä anna minun kohtaloni houkutella itseäsi pois uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta isääsi kohtaan! Minä ylistän Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä, että vielä voin totella isääni silloinkin, kun näytän toimivan omapäisimmin. Salli minun uskoa sinulle tärkeä salaisuus, rakas Kristiina! Sinä tiedät, että minä olen suorastaan vanki täällä; mutta minä aion paeta täältä, ja sinun tulee minua auttaa..."

"Sydämen halulla!" -- vastasi Kristiina iloisena. -- "Mutta minä tulen mukaasi. Minä olen ikävystynyt tähän yksitoikkoiseen elämään. Eikö kaksi meidänkaltaistamme tyttöä muka voisi mitään toimittaa maailmassa! Aiotko Tanskaan, Inge?"

"Tanskaan tai Ruotsiin, -- minulla on ystäviä molemmissa maissa."

"Jos minun on sinua autettava, tahdon minä tietää kaikki. Se kirje, minkä eilen sait sen vieraan pappismiehen kautta, oli varmaan drotsi Hesselin lähettämä?"

Inge-neiti punastui. "Ei", -- lausui hän huoaten hiljaa. -- "Mutta koska tahdot tietää kaikki, niin lue se!"

He pysähtyivät autiolla tiellä. Kristiina tarttui nopeasti kirjeeseen ja avasi sen uteliaana. _"Martinus de Dacia"_ -- luki hän. -- "Teetkö minusta pilaa, Inge? Tämähän on latinaa."

"Se on vain erään miehen nimi". -- vastasi Inge. -- "Niin hän nimittää itseään, meidän kanslerimme ja kuningassuvun uskollinen ystävä, mestari Martti Mågeninpoika; hän on kirjoittanut kirjeen vanhan, rakkaan Jon-ystäväni puolesta. He haluavat minut Tukholmaan, nuoren Ingeborg-prinsessan luo. Tuo pieni ruotsalainen prinsessa on määrätty meidän nuoren kuninkaamme morsiameksi; hänen on tarpeellista saada luokseen tanskalainen ritarintytär, voidakseen oppia tuntemaan maata ja kansaa maassasyntyneen kautta, ja nuo kunnon herrat ovat valinnet minut. He osoittavat minulle tämän keinon ainoaksi, minkä kautta minä ehkä ajan oloon voin vaikuttaa isäni eduksi ja itse hyödyttää onnetonta isänmaatani. Minä olen tarkoin punninnut asiaa, eikä minulla enää ole mitään epäilyksiä. Isäni on minut jättänyt tänne, enkä minä enää voi häntä seurata. Hän on nyt turvassa Kongshellessä. Minulla on hänen salainen suostumuksensa; mutta hän ei uskalla sitä julkisesti myöntää, hänen onneton riippuvaisuutensa pakoittaa hänet salailemiseen. Asia on näyttävä siltä kuin minä pakeneisin ilman hänen tietoaan ja suostumustaan. Jo tänään saa vanha linnanvoutinne käskyn evätä minulta pieninkin matka. Auta minua siis nyt pois täältä, rakas Kristiina -- Tanskaan tai Ruotsiin, yhdentekevää! Kunhan minä vain pääsen esteettömästi täältä, on tie avoinna edessäni. Niin Tanskassa kuin Ruotsissakin on jokainen kaupunginvouti ja linnanpäällysmies velvollinen edistämään matkaani, kun näytän tämän kirjeen." Näin sanoen hän otti esiin viittansa taskusta pergamenttikääryn, josta riippui kolme suurta sinettiä.

Kristiina katsoi suurin silmin. "Vai niin! Täytyypä minun myöntää", -- sanoi hän hämmästyneenä, -- "että sinulla on mahtavia henkilöitä ystävinäsi, ja se kai jotakin merkitsee. Mutta olkaamme nyt viisaita. Nyt vartioi linnanvouti sinua tiukasti, ja sinä tuskin saat enää vapautta ratsastaaksesi ulos minun kanssani. Katsokaamme nyt, kuka tuo vieras ritari on, joka tuli isäni laivalla. Jos hän palaa takaisin Tanskaan, on hän houkuteltava ottamaan sinut mukaansa. Olisipa ihmeellistä, jos ei kaksi meidänkaltaistamme kaunista neitoa saisi ritarismiestä viemään meidät mukanaan ja kuvittelemaan tehneensä sen vastoin meidän tahtoamme."

"Kevytmielinen tyttö, sinähän mietiskelet vain seikkailuja ja nurjaa pilaa! Mutta Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä: ole varovainen eläkä tee pilaa siitä, mitä minä olen tietoosi uskonut! Kysymys on minun vapaudestani ja koko tulevaisuudestani. Vielä yksi asia minun täytyy sinulle kertoa", -- lisäsi hän tuskaisena ja syvään huoaten. -- "Tunnethan sinä Kongshellen mahtavan päällikön, ritari Thordin?"

"Rikkaan, pitkä- ja punanenäisen Thordin, -- miksi niin?"

"Hän on kosinut minua. Isäni ei uskalla kieltää. Vain nopea pako voi minut pelastaa. Ennenkuin kahdeksan päivää on kulunut, on hän täällä isäni kanssa."

"Niinpä hän saa nyt kaksi kertaa entistä pitemmän nenän!" -- sanoi Kristiina. -- "Tule vain, rakas Inge! Sinun täytyy päästä nyt pois, vaikkapa minun itseni täytyisi sinut viedä täältä!"

He ratsastivat takaisin Tunis- tai Tun-vuorelle, jolla Tönsbergin linna sijaitsi keskellä kaupunkia. Vuono sekä kunnianarvoisa kaupunki maalattuine puutaloineen, jotka olivat molemmin puolin vuorta, muodostivat, auringon paistaessa sen yhdeksän luostarin ja neljäntoista niinkutsutun kuninkaan-kappelin yli, kauniin värikkään maiseman. Mutta nuo nuoret tytöt eivät tällä kertaa näyttäneet kääntävän siihen huomiotaan. Mitä he ajattelivat, siitä he eivät enää uskaltaneet ääneen puhua niiden monien merimiesten ja kauppurien kuullen, jotka tulivat heitä vastaan. Ja he ratsastivat ääneti vuorta ylöspäin linnaa kohti.

Se laiva, minkä he olivat nähneet purjehtivan sisään vuonoon, oli sillävälin saapunut rantaan. Sitä kuljettava nuori, komea ritari oli mennyt maihin sekä ritarillisella uhkeudella esittäytynyt Tönsbergin linnan voudille, jonka kanssa hänellä oli salainen keskustelu hänen salakammiossaan. Linnassa oli ryhdytty varustuksiin oudon herran majoittamiseksi niinkuin erinomaisen vieraan konsanaan. Nyt astuivat molemmat nuoret neidot linnan suureen arkitupaan. He asettuivat äänettöminä ompelupöydän ääreen, heittäen uteliaita ja odottavia katseita erästä sivuovea kohti, josta he odottivat linnanvoudin pian astuvan sisään tanskalaisen ritarin kanssa, jolle he jo olivat määränneet niin tärkeän tehtävän. Vihdoin avautuikin ovi, ja vanha vouti astui sisään kamaripalvelija Raanen kera, jonka hän esitti herransa tyttärelle ansiokkaana miehenä, hänen isänsä, jaarlin, ritariksi lyömänä, mainiten hänen tulleen tänne tärkeiden asiain takia.

Ritarin kohteliaisuudella tervehti Raane kumpaakin kaunotarta. Kun Inge-neiti näki hänen kasvonsa sekä kuuli hänen nimensä, vaihtui hänen värinsä. Miehen viekas hymy ja liukas, imarteleva käyttäytyminen vaikuttivat häneen perin vastenmielisesti, ja hän muisti kuulleensa Raanea mainittavan kuningas-vainajan suosikiksi monissa yrityksissä, jotka eivät olleet kunniaksi paremmin hänelle kuin hänen entiselle herralleen. Hänen erittäin epäilyttävästä käyttäytymisestään kuninkaanmurhan tapahtuessa hän myös oli kuullut puhuttavan, ja kun hän näki Raanen Vähä-Alfin lähettiläänä, täytyi hänen täydellä syyllä pitää häntä ilmeisenä maankavaltajana. Inge ei voinut salata sitä halveksuntaa ja vastenmielisyyttä, jota Raane hänessä herätti, eikä se jäänytkään tältä huomaamatta, hänen huvittaessaan eloisalla kaunopuheisuudellaan iloista Kristiinaa.

Sillävälin linnanvouti kutsuttiin ulos. Raane osasi nyt kohta saada Inge-neidin mukaan keskusteluun sekä vetää puoleensa hänen huomionsa säälivällä lauseella Tanskasta ja nuoren kuninkaan vaarallisesta asemasta. Hän tiesi jo, kuka Inge-neiti oli; hän tunsi tämän myötätunnon kuningassukua kohtaan, ja että norjalaisen jaarlin tytär myös innokkaasti yhtyi Ingen mielialaan, sen hän oli jo hämmästyksekseen osunut huomaamaan. Hän käytti kohta hyväkseen tätä huomiotaan esiintyäkseen edullisessa valossa näille nuorille tytöille uskoen heille, imartelevalla luottamuksella heidän mielenjalouttaan kohtaan, vaarallisena salaisuutena sen tiedon, että hän oli Tanskan kuningassuvun uskollinen ystävä, ja oli uskaltautunut tänne aivan toisessa tarkoituksessa kuin mitä hän oli voinut ilmaista.

Nuoret neidot säpsähtivät. Vahvistaakseen väitteensä ja haihduttaakseen heiltä kaiken epäluulon, kuvaili Raane nyt heille välkkyvin värein, vaikka näennäisellä vaatimattomuudella, kuinka hän Finnerupin ladossa oli viimeisiin asti puolustanut onnetonta kuningastaan. Hän paljasti heille, miten häntä siitä huolimatta oli mitä häpeällisimmin epäilty, sekä miten hän nyt, puhdistaakseen itsensä kaikkien oikeamielisten edessä, tahtoi panna elämänsä alttiiksi mitä rohkeimmissa yrityksissä nuoren kuninkaan hyväksi.

"Uskollisuuteni entistä herraani ja kuningastani kohtaan", -- lisäsi hän -- "on jo vaatinutkin minulta isieni kauniin linnan Hjelm-saarella. Stig-marski on sen rynnäköllä valloittanut, lyöden maahan minun uskollisen miehistöni. Minut on pakoitettu käyttämään viekkautta ylivoimaa vastaan. Mutta sillä avustuksella, minkä minä täältä olen tuovinani marskille, aion minä osoittaa hänelle ja teidän uljaalle isällenne, Kristiina-neiti, etten ole arvoton siihen ritarilyöntiin, jolla jaarli minua kunnioitti: minä näet uskallan antautua hänen itsensä peloittavan vihan alaiseksi."

"Te olette yhtä uskalias kuin avomielinenkin, ritari Raane!" -- sanoi Kristiina hämmästyneenä. -- "Kuka on teille sanonut, että jaarli Vähä-Alfin tytär tahtoo tämän tunnustuksen kuultuaan päästää teidät menemään Tönsbergin linnasta? Jospa minä nyt kohta isäni puolesta heitättäisin teidät torniin -- --"

"Silloinpa olisin kummallisesti erehtynyt teidän jalomielisyydestänne, ylhäinen neiti!" -- vastasi Raane. -- "Mutta en minä pitäisi minään onnettomuutena vankeuttakaan teidän luonanne. Sen minä vain tiedän, että neiti Inge Litlen ystävätär ei voi vihata tai vainota ketään Tanskan kuningassuvun ystävää."

"Siihen ei teidän sentään pitäisi niin vahvasti luottaa, herra ritari!" -- vastasi jaarlintytär. -- "Tänne Tönsbergiin eivät Tanskan kuninkaat ole jättäneet kaikkein kauneimpia muistoja itsestään. Täällä kerrotaan vielä rumia juttuja Harald Sinihampaan julmuudesta, ja täällä on vielä raunioita teidän mainion Waldemar-kuninkaanne ajoilta. Jos luulette, että Norjan immet rakastavat vähemmän isänmaataan kuin Tanskan, niin erehdytte suuresti."

Raane näytti hetkeksi kauhistuvan; mutta nopeasti hän tyyntyi, huomatessaan ilkamoivan hymyn reippaan neidon kasvoilla sekä tämän heittävän tanskalaiselle ystävättärelleen tuttavallisen katseen. Raane notkisti polvensa levollisena jaarlintyttären edessä. "Minun vapauteni ja ehkäpä henkenikin on teidän kädessänne", -- sanoi hän. -- "Mutta en minä kuitenkaan kadu avomielisyyttäni. Saadakseni nähdä jaarli Vähä-Alfin kauniin tyttären, en olisi epäillyt antautua uskaliaampaankaan yritykseen; mutta minun olisi ollut mahdotonta teidät nähtyäni salata hetkeäkään, mitä minä kilpeni taakse piiloitin. Norjalaisten kaunotarten kanssa ei Tanskan ritareilla koskaan ole ollut sotaa, eikä meidän ruhtinastemme oikuista riipu meidän ihmisvapautemme, ei myöskään meidän tietoisuutemme oikeasta ja väärästä -- --"

"Hyvä, ritari Raane! Nouskaa ylös! Linnanvouti tulee!" -- sanoi neiti Kristiina nopeasti ja salli Raanen kunnioittaen suudella hänen kättään. Linnanvouti astui sisään ja sitten puheltiin iloisesti tyhjänpäiväisistä asioista.

Inge-neidillä ei ollut mitään luottamusta viekkaaseen Raaneen. Kun hän illalla oli kahden Kristiinan kanssa, varoitti hän ystävätärtään Raanen suhteen; sillä hän oli huomannut, että Raanen kunnioitus Kristiinan kauneutta kohtaan sekä hänen imarteleva luottamuksensa tämän vapaamielisyyteen ja itsenäisyyteen eivät olleet vaikutustaan jättämättä. Inge-neidin täytyi sentään itsensäkin tunnustaa, ettei ritari Raanelta tuntunut puuttuvan miehuutta sekä että hän oli älykäs ja kaunopuheinen. Hän kuvitteli myös, että Raanea ehkä oli väärin ymmärretty. Mutta Kristiinan silmissä hän oli todellinen ritarillinen sankari.

Seuraavana päivänä Raane etsi vain tilaisuutta saada puhutella neiti Solkikenkää kahdenkesken. Se onnistui hänelle, ja hän tunnusti nyt kohta, kuinka maine Kristiinan kauneudesta ja armaudesta oli kauan sitten tehnyt hänestä hänen intohimoisen ihailijansa... Hän kertoi neidille, että tämän isä oli hänelle antanut luvan itse rohkeasti koettaa onneaan hänen luonaan; mutta jaarli koki nyt muka juonitella. Vihdoin hän tunnusti, että tämän vaarallisen matkan tarkoituksena oli oikeastaan vain saada nähdä häntä, sekä että nyt ei enää ollut mitään niin vaarallista yritystä, ettei hän siihen olisi uskaltautunut Kristiina-neidin takia.

Kristiina näytti tätä kaikkea kuuntelevan ilman vastenmielisyyttä; ei hän kuitenkaan antanut Raanelle mitään varmaa vastausta. Neljä päivää kului, ja Raane jatkoi yritystään voittaakseen Neiti Solkikengän, sekä herättääkseen Ingeneidissä edullisen ajatuksen itsestään. Nuorten tyttöjen kesken pidettiin monta salaista neuvottelua. Ja päätökseksi tuli, että joka tapauksessa Raanen uskollisuus piti pantaman kovalle koetukselle, ennenkuin häntä uskottiin. Raane oli koreasanaisesti puhunut nopeakulkuisesta laivastaan sekä mahtavista suhteistaan Tanskassa; pakoon tai heidän poisvientiinsä oli tarpeen vain viittaus tai silmiinpistävä sopiva tilaisuus. Kristiina sommitteli mitä mutkallisimpia suunnitelmia, ja Ingeneiti oli melkein mukautua välttämättömyyden sekä vaikean asemansa vaatimuksiin.

Viidentenä päivänä Raanen tulon jälkeen Ingeä kauhistutti tieto, että seuraavana päivänä voitaisiin odottaa Tönsbergiin hänen isäänsä sekä Thord-ritaria Kongshellestä, ja linnassa ryhdyttiin juhlallisiin varusteluihin kuin häitä varten.

Raanen laiva lepäsi lähtövalmiina Tönsbergin vuonossa, parin nuolenkantaman päässä rannalta. Siinä oli lukuisa miehistö uskaliaita seikkailijoita, jotka Raane kullalla ja suurilla lupauksilla oli saanut palvelukseensa. Viekas nuoriherra oli ehdoittanut kävelymatkaa rantaa pitkin. Siellä hän nyt käveli vähää ennen auringon laskua Kristiinan ja Ingeneidin välissä, vanhan linnanvoudin saattamana, jota perinjuurin ikävystyttivät puheet tuntureista ja vesiputouksista y.m. luonnonkauneuksista, joita kaikki muukalaiset ylistivät. Raane huvitteli ritarillisen kohteliaana nuoria neitoja; hän ihaili maan kauneutta. "Meren puolelta nämä rannat mahtanevat näyttää vielä paljon kauniimmilta!" -- sanoi hän. -- "Sitä en voi täysin arvostella: -- sinä päivänä, jolloin tulin, ei ilma ollut yhtä selkeä kuin nyt."

"Minun luullakseni", -- sanoi vouti haukotellen, -- "te kuitenkin tulitte kirkkaana keskipäivän aikana".

"Mutta illempana ranta näyttää varmaan paljon kauniimmalta", -- arveli Raane, -- "Tässäpä onkin minun venheeni soutajineen. Jos naisia huvittaa, voisimme soutaa kappaleen matkaa vuonolle."

"Niinpä kyllä!" -- vastasi Kristiina, vetäen Ingen mukanaan veneeseen. -- "Ilma on kaunis, ja minä haluan kaikin mokomin näyttää maanmiehellesi, ettei aurinko laske missään komeamman maan yli kuin Norja on. Haluatteko mukaan, linnanvouti!"

Raane oli jo hypännyt veneeseen. Vouti oli harmissaan tästä mielijohteesta, mutta hän ei ollut tottunut asettumaan ylpeän jaarlintyttären tahtoa vastaan. Äkeissään hän astui veneeseen, joka kohta työntyi nopeasti ulos rannasta. Sillävälin kun Raane piti ihastuneita ylistyspuheita maisemasta, ohjasivat venemiehet sopimuksen mukaan suoraan hänen laivansa luo, joka lepäsi paikoillaan puoleksi levitetyin purjein, ja jossa laivamiehet jo seisoivat ankkuri touvi käsissään, voidakseen päästää laivan irti kohta kun heidän herransa oli astunut laidan yli. Raanen ehdoitukseen, että käytäisiin katsomassa hänen laivaansa, suostuttiin. Kaunopuheinen ritari lannisti linnanvoudin vastaväitteet, ja tuskin oli seurue laivassa, ennenkuin se Raanen viittauksesta läksi kiitämään täysin purjein. Sillävälin kun nyt pelästynyt linnanvouti vietiin vankina alas laivanruumaan, laskeutui ritari Raane polvilleen Kristiinan eteen ja pyysi vuolain, imartelevin sanoin anteeksi sitä, että hän vei hänet ystävättärineen Tanskaan, missä hän yhtä varmasti toivoi voittavansa heidän ystävyytensä kuin hän nyt oli valmis millä tahansa ritarin-teolla ansaitsemaan Norjan kauneimman immen käden.

Kuitenkin sekä Inge-neiti että Kristiina olivat puoleksi säikähtäneet tätä äkillistä poisvientiä, vaikka viekas ritari oli siten tietämättään joutunut toteuttamaan heidän omaa suunnitelmaansa. He molemmat vaikenivat hyvin arvelevaisina. Inge-neiti oli liian ylpeä jatkaakseen teeskentelyä kauemmin. -- "Hyvä, ritari Raane!" -- sanoi hän vakavana. -- "Minä seuraan teitä vapaaehtoisesti Tanskaan. Minä olen toivonutkin saada jättää Tönsbergin." Näin sanoen vetäytyi hän syrjään ja jätti oikullisen ystävättärensä purkamaan uhmaavaa vihaansa Raanen röyhkeyttä kohtaan.

Tällä askeleella oli ritari Raane kuitenkin saavuttanut monta tärkeätä etua. Niin kauan kuin salaliittolaisten kohtalo vielä oli epävarma, oli hänen tärkeätä voida ilmeisellä tavalla todistaa, ettei hän ollut heidän kanssaan missään suhteissa. Sitäpaitsi uskoi hän niin Stig-marskissa kuin jaarlissakin herättävänsä tällä uskaliaalla reippaan ritarin teolla kunnioitusta itseään kohtaan, ja mahtavan Alfkreivin tytär oli hänellä nyt panttivankina, joka turvasi hänet heitä vastaan. Häneltä ei jäänyt myöskään huomaamatta, että hän uskaliaana ja kekseliäänä ritarina nyt oli asettunut reippaaseen viikingintyttäreen nähden suhteeseen, joka oli salainen suositus hänen kosijantoiveittensa hyväksi, huolimatta siitä näennäisestä uhmasta ja vihasta, jolla Kristiina häntä kohteli. Hän arveli myös, että niinkauan kuin Inge-neito on hänen hallussaan, tämän ystävä, vanha Jon-ritari ja drotsi Hessel epäröivät ryhtyä liian päättäväisiin toimiin häntä vastaan.

KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.

Kauniina kevätiltana toukokuun keskivaiheilla oli Riiben kaduilla suuret soihtutanssit ja iloittelut. Tämänlaiset yliset juhlallisuudet, jossa porvarit ja iloiset ritarit huvittelivat yhdessä, eivät olleet harvinaisia, mutta näin vakavana aikana, aivan vähän aikaa kuningasmurhan jälkeen täytyi tällaisen julkisen huvitilaisuuden loukata suuresti kaikkia kaupungin porvarien joukossa olevia kuningashuoneen ystäviä, jotavastoin Stig-marskin puoluelaiset iloitsivat siitä pitäen sen osoitteena siitä turvallisuudesta jolla kapinoiva linnan päällikkö, ritari Tage Moss, saattoi uhmata kuningaspuoluetta. Täten osoitti tämä kapinapäällikkö myöskin miten vähän hän välitti herttua Waldemarin uhkauksista, joka oli vaatinut häntä luovuttamaan linnan.

Noin puolen peninkulman päähän etelään päin Riibestä, oli herttua sijoittanut suuren leirinsä. Hänen sotaväkenä oli enimmäkseen etelä-juutinmaalaista miehistöä; kuitenkin oli heidän joukossaan sekä brandenburgilaisia, että saksilaisia ratsumiehiä. Komeassa, tulipunaisessa teltassaan herttua Waldemar kestitsi tänä iltana molempia Brandenburgin markkreivejä ja vanhaa Saksin herttua Juhanaa, sekä Holsteinin kreivi Gerhardia, joka edellisenä iltana oli liittynyt sotajoukkoon pienen valitun holsteinilaisen ratsuparven kanssa.

Urhea kreivi Gerhard oli tuskin ehtinyt parantua onnettoman kiistan jälkeen, joka oli maksanut hänelle hänen toisen silmänsä, ennenkuin hän jo varustautui lähtemään kuningatar Agneksen ja nuoren kuninkaan avuksi, suojelemaan heitä kapinallisia vastaan. Sen enempää miettimättä hän oli yhtynyt herttuan joukkoihin, mutta kylmyys, jolla hänet leirissä vastaanotettiin, ihmetytti häntä.

Kuningattaren veljet olivat nimittäin äsken saapuneen Viborgista, kiirehtiäkseen kuningattaren ja nuoren kuninkaan puolesta ratkaisevia toimenpiteitä Stig-marskia ja hänen liittolaisiaan vastaan. Saksin vanha herttua oli ollut herttua Waldemarin isän, onnettoman Eerik herttuan, lapsuudenystävä, ja oli usein isällisellä osanotolla huolehtinut nuoresta Waldemarista. Hän oli tullut kutsumattomana tänne ratsumiestensä etunenässä, ei ainoastaan auttaakseen herttuaa, vaan vielä enemmän läsnäolollaan estääkseen nuoren Waldemarin ottamasta ajattelematonta askelta, sillä tämän kunnianhimoinen pyrkiminen Tanskan valtaistuimelle ei ollut hänelle tuntematon. Tähän oli vanhan kunnianarvoisan herran saanut taivutetuksi hänen tyttärensä, hurskas prinsessa Sofia, jota herttua Waldemar kaksi vuotta sitten oli intohimoisesti kosiskellut, saamatta kuitenkaan ratkaisevaa vastausta. Hän ei ollut silloin vielä, viidentoista vuoden vanha ja oli selittänyt vasta kolmen vuoden kuluttua voivansa antaa varman vastauksen, jos hänen kosijansa ei siihen mennessä olisi muuttanut mieltään. Prinsessa tiesi tehneensä syvän vaikutuksen nuoreen herttuaan. Hän rakasti herttua Waldemaria hiljaa ja sydämellisesti, mutta ilman intohimoa, ja hänellä oli kylläkin pätevät epäilykset kosijansa kestäväisyydestä. Häntä puistatti herttuan kunnianhimoiset aikeet, ja hän oli enemmän huolestunut hänen kunniastaan ja sielunrauhastaan kuin siitä, että kadottaisi hänen sydämensä, josta hän jo olikin varma, kun hän ei ollut nähnyt häntä kahteen vuoteen. Hän odotti kuitenkin vielä kolmannen vuoden loppua saadakseen varmuuden tästä, ja sanoakseen sitten nunnaluostarin abbedissana jäähyväiset maailmalle.