Part 36

Voimakkaimpia työmiehiä muurilla oli eräs valtaavan kookas vanhus, jolla oli kulunut nahkapanssari yllään, ja joka marskin läsnäolosta huolimatta ei puuttunut käsin työhön, vaan istui rauhallisena muurinreunalla, kädet ristissä rinnan yli ja hurjin, uhmaavin katsein tarkasteli ylpeätä sotaherraa.

Laulava tyttönen kulki, kädessään kudin, hitaasti muurin ulkopuolitse menevää polkua. Hänen laulunsa näytti ihmetyttävän marskia. Myöskin vanha vanki kuunteli sitä muurilta tarkkaavaisena. Ensin lauloi tyttönen ääneen jonkun matkan päässä:

"Oli seitsemänkymmentä heitä jotk' yhtyi nummella tuolla. Mikä neuvoksemme nyt saakaan? Oli pakko sen herran kuolla.

Hän kuolleena paareille nostettiin. Nyt rikki on rauha meiltä. Tääll' emme asua, kylvää voi, me poistumme maan tämän teiltä.

Kuninkaan rouvaa tervehtimään nyt ajamme, kyselemme miten voi hän nyt; ja sitten me pois maasta vaeltelemme.

Hän pilkkaan, leikkiin tottunut on, kai nyt sen unhoittaapi. Nyt pilkkaajan taloa liekit syö, hän palkan ansaitun saapi."

Stig-marski säpsähti. Hän kuuli omat sanansa, jotka hän nummella kohta kuninkaanmurhan jälkeen oli neuvoteltaessa salaliittolaisille lausunut, ja jotka hän osittain oli toistanut kuningattarelle Skandenborgin muurien ulkopuolella.

Talonpoikaistyttönen tuli lähemmä ja lauloi nyt täydellä äänellä, mitä lauluun oli otettu kuningattaren ja nuoren kuninkaan sanoja:

"Stig-marski, terve, sä kuningas! Käy palkkas saamahan! Nuor kuningas Eerik jos elää vaan, kiven siitä saat kovemman!

Pien Eerik-herra jo kehdostaan hän kerran haastoi näin: jos kruunun mä päähäni saan, sun on kipa kiiru rajoille päin."

Marski teki kärsimättömän liikkeen ja nykäsi suitsia. Mutta vanha vanki muurilla hymyili hurjasti. "Älähän toki suutu, ankara herra marski!" -- mutisi hän ääneen. "-- Kuulehan tuo laulu loppuun! Siinä ei ole sanaakaan valhetta!"

Tyttönen ei näyttänyt huolivan mistään muusta kuin kutimestaan ja laulustaan. Hän lauloi nyt, marskin tulosta kotiin Möllerupiin, rouva Ingeborgin luo, ja kuinka tämä neuvoi häntä linnoittamaan Hjelmin. Ja syvällä tuskalla kuunteli marski muutamia onnettoman vaimonsa viimeisiä sanoja hänelle, tyttösen laulaessa:

"Nyt yhdeksän talven salannut olen suruani syvää. Mun syömmeni kärsii -- mut teille suon, ma, herrani, yötä hyvää."

Marskin vihastus oli muuttunut syväksi alakuloisuudeksi. Hän istui hiljaa kuin kuvapatsas hevosensa selässä, kuunnellen laulun kahta viimeistä säettä, jotka tyttönen lauloi niin tuskallisella äänensävyllä, että se viilsi marskia sydämeen, ja oli kuin koko maan tuska olisi patoutunut näihin surun sointuihin, tunkeutuakseen syytöksen terävänä miekkana hänen sielunsa läpi. Laulussa sanottiin yksinkertaisen liikuttavasti:

"Kun myrskyt metsässä riehuvat ja tammet suuret kaatuu, niin koivut, pihlajat, pensahat pian niiden alla maatuu.

Kun tappion kärsivät ruhtinaat, me korvata sen saamme. Me köyhät turvata taidamme, vain Sinuun, Jumalaamme!"

"Åseni, Åseni!" -- huudahti nyt vanha vanki muurilta ja hypähti äkkiä pystyyn, levittäen sylinsä pientä, mustasilmäistä tyttöä kohti. Ja huudahtaen ilosta:

"Isoisä, rakas isoisä! Vihdoinkin löydän sinut" -- heitti tyttö kutimen kädestään ja kädet levällään juoksi muuria kohti, niin keveästi ja kiivaasti kuin olisi aikonut lentää hänen luokseen sen syvän kaivannon yli, mikä heidät eroitti.

"Mitä tämä on, lapsi?" -- kysyi marski, ratsastaen lähemmä. -- "Tahdotko sinä tehdä ensimäisen rynnäkön Stig-marskin tornia vastaan? -- Onko tämä sinun lapsesi, vanha halliparta?"

"Lapsenilapsi, pieni siunattu Åseni se on, ankara herra marski!" -- sanoi vanha Henner Friser näyttäen niin liikutetulta, että hän hetkeksi oli unhoittanut uhmansa. -- "Hän on juossut maan pitkin ja poikin pienine jalkoineen, löytääkseen minut. Ah, jos teillä on ihmisen sydän, herra marski, niin ette kiellä minulta iloa painaa hänet vanhaa sydäntäni vastaan ja siunata häntä vielä kerran, ennenkuin raadan itseni kuoliaaksi teidän kirotulla muurillanne!"

"Sinä olet jäykkä ja sisukas mies, Henner!" -- vastasi marski. -- "Pyytäessäsi suosionosoitustakin sinä uskallat uhmata minua ja kirota työtäni."

"Minä en uskalla kirota teidän pyrkimystänne, herra!" -- vastasi Henner. -- "Minun, käteni ei ole puhtaampi kuin teidän, -- mutta minun apunikaan ei koidu teille miksikään siunaukseksi. Jokainen kivi, minkä olen vyöryttänyt tänne, on varmasti musertava, tiedän sen; siksi olen raatanut kuin härkä enkä joka päivä ole laskenut käsiäni rinnoilleni. Mutta kirotuksi minun täytyy kutsua tätä muuria, sillä sen perustuksissa piilee kirous. Se on mureneva yhtä varmasti kuin se nyt seisoo tässä röyhkeänä ja ylpeänä helvetinmuurina kaikkien tanskalaisten sydänten välillä. Isät ja lapsetkin se eroittaa toisistaan; siksipä minä seison nyt täällä kurjana, kahleisiinkytkettynä orjana, enkä voi edes syleillä lastani!"

"Kumma vanhus!" -- vastasi marski, ikäänkuin omituinen kauhu olisi häneen tarttunut. -- "Sinä olet vapaa! Astu alas muurilta, pyydä sotamiehiä päästämään sinut kahleista ja poistu täältä rauhassa lapsinesi!"

"Kiitos, ankara herra!" -- huudahti pieni Åse ja tarttui marskin rautapeittoiseen käteen, painaen sen huulilleen. -- "Tämän teon tähden on armorikas Jumala antava teille anteeksi kaiken sen surun, minkä te olette minulle tuottanut! Tule, tule, isoisä, sinä olet vapaa! Etkö kuule: sinä olet vapaa!"

"Vapaa olin ennenkin!" -- vastasi vanhus ylpeästi ja jäi liikkumatonna seisomaan muurille. -- "Minä en ole nostanut yhtä kiveä enemmän kuin tahdoin, ja tästä päivästä alkaen en olisi enää yhtään kiveä koskettanut. Se olisi ehkä maksanut minulle pääni, mutta se onkin istunut paikoillaan tarpeeksi kauan, enkä minä koskaan ole halunnut kaatua voimakkaamman käden kautta kuin Stig-marskin."

"Tule nyt, omituinen vanhus!" -- sanoi marski mietteliäänä. -- "Minun käteni kautta sinä et kuitenkaan ole kaatuva, vaikka uhmasi tähden usein olisitkin sellaisen palkkion ansainnut. Kuten huomaan, ei meistä kumpaisenkaan sovi tuomita toistaan. Sinä olet mies, joka olisit voinut seistä Stig Andersenin vierellä, jos vain olisit tahtonut."

"Minähän seisonkin sinun vierelläsi, Stig Andersen!" -- vastasi Henner ja suoristi selkäänsä ylpeänä hänen yläpuolellaan korkealla muurilla. -- "Tällä hetkellä minä seison yhtä korkealla -- en ainoastaan tällä muurilla, joka eroittaa sinut isänmaastasi, vaan sillä suurella rajalla, joka eroittaa kuolleiden ja elävien maat. Monta armonpäivää minulla ei luonnonjärjestyksen mukaan enää ole jäljellä, ellei minun osani ole kuin Jerusalemin suutarin kiertää haamuna aina tuomiopäivään asti täällä. Mitä minulla on sinulle sanottavaa hyvästiksi, sen minä tahdon sanoa ääneen koko maailmalle, jospa minä vain jaksaisin sen huutaa kaikkien tanskalaisten korvien kuultaviin!" -- Ja nyt hän huusi mahtavalla äänellä: "Kirottu, herra, kirottu on se käsi, joka kohoaa kuninkaita ja kruunuja vastaan, olipa se sitten vahva kuin Pyhän Kristoferin, ja senlisäksi puhdas kuin Pyhän Neitsyen. Kuninkaanmurhaajalla älköön olko mitään rauhaa! Hänen sukunsa tuhottakoon ja juuritettakoon pois maan päältä! Hänen paras työnsä muuttukoon tuhkaksi ja haihtukoon liekkinä ja savuna!"

"Vaikene! Sinä olet mieletön, vanhus!" -- huusi marski vihoissaan ja korotti uhkaavasti kätensä; mutta vanha soturi seisoi yhä liikkumatta ja tuijotti vääjäämättä hänen salamoiviin silmiinsä. -- "Meidän kumpaisenkaan ei sietäisi katsoa suuttunutta miestä suoraan silmiin", -- jatkoi hän rauhallisesti. -- "Mutta te olette oikeassa. Elköön kumpikaan meistä tuomitko toistaan! Minulla ei ole paljon puhuttavaa sinulle, Stig Andersen. Sinä löit vanhan naistenraiskaajan, kuningas Silmänräpyttäjän, -- minä, Henner Friser, tapoin kirotun veljensämurhaajan kuningas Aabelin -- niinpä minä seison vierelläsi. Minä voin sinulle ojentaa pilttuutoverina käteni -- toinen verinen käsi ei toista saastuta!"

"Haa, vanha Henner, sinäkö olit tuo reipas friisiläinen?" -- huudahti marski hämmästyneenä. -- "Tule tänne! Minä lyön sinut ritariksi vielä vanhoilla päivilläsi!"

"Sitä sinä et tee, Stig Andersen!" -- vastasi vanhus -- "Seisonhan jo rinnallasi tekoon nähden; nyt tahdon näyttää sinulle, että ilman ritarilyöntiäkin olen täysin sinun veroisesi. En katunut tekoani; sinäkään et kadu omaasi. Mutta minä en kuolleen takia vainonnut hänen viatonta sukuaan; minä en ottanut jaellakseni saastaisella kädelläni kruunuja enkä ollakseni epäjumalana, ihmisten keskellä. Minä tahdoin vapauttaa, vaan en hävittää isänmaatani -- minä en rakentanut mitään muuria sydänten ja sielujen välille. Minä tajusin kuitenkin lopulta, niin myöhään kuin se tapahtuikin, ettei meitä eikä meidän kaltaisiamme siunaus seuraa. Katsos, sen vuoksi minä en voinut käydä käsiksi sinuun ja sinun kanssarikollisiisi; sen vuoksi minun piti joutuman käsiisi viekkaan pirun kautta, jonka minä kuitenkin itse olin sitonut, -- täällä minun piti sovittaa röyhkeyteni vielä suuremman kuninkaanmurhaajan orjana, ja se oli ansaittu palkka. Katsos, marski, sen minä nyt ymmärrän, ja siksi minä seison korkeammalla kuin sinä. Ehkä tulee aika, jolloin sinä ymmärrät saman asian, Stig Andersen; silloin me varmaan taas tapaamme toisemme ja silloin ehkä molemmat voimme uskollisina pilttuutoveruksina raataa vielä suuremmalla kapinan pesäpaikalla kuin tämä!" Hän vaikeni hetkeksi ja hänen hurja katsantonsa muuttui surumieliseksi. -- "Vaan ei, ei!" -- jatkoi hän hillityllä äänellä, -- "vielä on armoa meille molemmille; mutta ei niin, ei niin, mahtava marski! Minä olen tiellä siihen; jos sinä haluat mukaan, niin hajoita itse kirotut varustuksesi ja seuraa mukanani sinne mistä aurinko saapuu!"

Näin sanoen hän laskeutui alas muurilta sen sisäpuolta. Hänen sanansa olivat omituisesti vaikuttaneet marskiin. "Hm, hiukan sekapäinen hän sentään on", -- mutisi tuo synkkä herra ja ratsasti ääneti varustuksen portille, mistä vapautetun vangin piti tulla ulos. Kauhistuneena isoisänsä sanoista, seurasi Åse, kalpeana ja vavisten, äänetönnä ritaria. Kun he saapuivat portille, astui Henner Friser heitä vastaan kädessään pitkä sauva. Hänen jalassaan oli vielä kiinni raskas rautaketju, joka ei kuitenkaan estänyt häntä liikkumasta. Marskin uskollinen soturi Mads Jyde, joka oli varustustyön päämies, seurasi ylpeätä vanhusta, kuullakseen marskilta itseltään hänen vapauttamisensa ennenkuin irroitti ketjun.

"Vapauta hänet! Hän on vapaa!" käski marski, ja Mads Jyde totteli.

"Vain sana vielä, Henner!" -- sanoi marski. -- "Minne tahdoit minun sinua seuraavan?"

"Sinne, missä tuo puu kerran iti ja kantoi ikuisen armahduksen hedelmää!" -- vastasi Henner, osoittaen suurta ristiä, joka seisoi tien vieressä.

"Niinpä kyllä, kun minä tulen niin vanhaksi, että muutun lapseksi jälleen!" -- vastasi marski, hymyillen hurjasti. -- "Kulje sinä rauhassa, vanhus! Sinun tekosi on suurempi kuin sinä itse; sen vuoksi sinä et jaksa kantaa sen muistoakaan. -- Mene, vaihda se synninpäästökirjeeseen, tule pyhimykseksi, jos voit! Ja katsokaamme, kumpi ensiksi saavuttaa päämäärän! Kun sinä taas palaat, olet tervetullut luokseni, missä minä lienenkin. -- Silloin voimme lähemmin puhua siitä, kumpi meistä seisoi korkeammalla ja kumpi jätti leveämmän jäljen maailmaan!"

Marski kannusti hevostaan ja ratsasti varustusten ulkopuolelle. Ääneti ojensi Henner Friser pienelle Åselle kätensä ja kulki hitaasti pois hänen kanssaan, katsomatta taakseen.

Vanha Henner ja hänen tyttärentyttärensä olivat kulkeneet hetken siten, sanaakaan puhumatta. Vihdoin Åse keskeytti painostavan hiljaisuuden. -- "Rakas, hyvä isoisä!" -- hän sanoi hellästi. -- "Miksi et sano sanaakaan minulle? Enhän ole pitkään aikaan sinua nähnyt, en senjälkeen kuin tuona kauheana Pyhän Cecilian yönä."

"Mitä sanot, lapseni?" -- kysyi vanhus, kuin unesta heräten. -- "No, annas kuulua, millaista sinulla on ollut! Ja mitä sinulle tapahtui tuona yönä?"

"Oi, se oli hirveä yö! Kun sekä Skirmen että sinä olitte jättäneet minut, nukahdin minä penkille ja näin niin hirveitä unia. Kun minä heräsin, makasin maakellarissa lattian alla ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt kuninkaan ja varoittanut häntä harmaaveljistä. Oli valoisa aamu, ja minä juoksin metsävoudin luo. Siellä minä kuulin tuosta hirveästä kuninkaanmurhasta, sekä sinun ratsastaneen murhaajien jälkeen sidotun kamaripalvelijan kanssa. Minä odotin sinua kolme päivää mitä kauneimman tuskan vallassa. Sitten en enää jaksanut sietää enempää. Vaihdoin vaatteita metsävoudin Marin kanssa, otin vähäiset varamme mukaani ja päätin kiertää koko maan yli ympäri, kunnes olisin keksinyt sinut."

"Uskollinen, rakas Åseni!" huudahti vanhus ja taputti häntä poskelle. -- "Sinulle onni on suopeampi kuin minulle eikähän se ihme olekaan: sinulla on puhtaita Jumalan enkeleitä saattajinasi; mutta minulla -- minulla oli saatanan enkeli oppaanani. Minä myös kyllä lopulta löysin ne, joita etsin; mutta minun oppaani oli viisaampi kuin minä ja kuninkaan metsästäjät. Viekas Raane kettu piti meitä kyllin kauan narreinaan; hän ratsasti kanssamme ympäri koko Jyllannin. Vihdoin ikävystyin siihen ja halusin hänelle antaa viimeisen voitelun miekallani; silloin hän vannoi, että minä tapaisin kuninkaanmurhaajat Helgenaesissä, jos he ollenkaan olivat maassa. Siellä minä sitten tapasin heidän, maamiehensäkin, ja -- niinkuin itse näit, joutuakseni vangiksi sekä vetohärjäksi. Haa, ansaittu palkka! Miksikäs Henner Friser lähtikään vaatimaan tiliä kuninkaanmurhaajilta?"

"Oi rakas, rakas isoisä! Nyt tiedän, mikä sinua niin kauan on ahdistanut, kun öisin myrsky kävi; mutta usko minua se ei varmaankaan ollut kuningas Aabel-vainaja, joka ratsasti yöllä Finnerupin metsän kautta. Se oli marski saattajineen: nyt minä tunsin heidät molemmat. Ja ole nyt lohdutettu, iäkäs isoisä! Herramme ei varmaankaan enää voi olla vihainen sinulle tuon teon vuoksi. Tuo jumalaton Aabel-kuningashan oli surmannut veljensä kuin Kain; eihän hän ansainnut elää maan päällä. Mutta jos sinä et sentakia saa rauhaa, hyvä, rakas isoisä, niin matkatkaamme Roomaan paavin luo tai pyhälle haudalle, kuten aioitkin, saadaksemme anteeksi kaikki syntimme!"

"Niin, sen teemme, lapseni! Jos minulla ei olisi raskaampaa taakkaa kannettavana kuin sinulla, niin olisi tämä retki minulle helppo. Mutta nyt, kun sinä tiedät, mikä minua painaa, tuntuu sydämeni jo kevyemmältä. En ole vielä koskaan toivonut tuota työtä tekemättömäksi; mutta sen olen kuitenkin rauhallani maksanut. Mutta jos Jumala ja Pyhä Kristian suovat, saan minä vielä rauhan sydämeeni ennenkuin kuolen. Tahdon täyttää kaikki sovitustyöt, jotka pyhä isä minulle määrää, kunhan hän vain ei vaadi minulta katumusta. -- No niin, me suoriudumme kyllä! Jos olet ottanut mukaasi kultalippaan, emme kärsi puutetta matkalla. -- On sitten kyllä aikaa paastotakin."

"Kas tässä lipas, isoisä! En ole vielä sitä avannut. Olen matkalla kutonut rannustimia ja ansainnut enemmän kuin tarvitsin." Näin sanoen hän ojensi vanhukselle pienen puulippaan sekä toisen, jossa oli kuparirahaa. -- "Ah, mutta onko totta, isoisä, että tuo kauhea marski kiihoittaa koko maata nuorta kuningastamme vastaan?"

"Surullista kyllä, lapseni; hän on kyvykkäin mies, mitä olen tuntenut. Mutta hänessä on Tanska synnyttänyt suuren miehen omaksi turmiokseen. Hänellä on mahtavia ystäviä niin täällä kuin ulkomaillakin. Maa on täynnä pettureita. Jos minä vielä olisin nuori ja voisin syrjäyttää tämän sielunasian, niin olisi täällä jotakin, johon voisi käydä käsin. Herra Lave on kavaltanut Flynderborgin ja Riiben linnassa liehuu portin yläpuolella kapinalippu."

"Ah, isoisä, sehän on kauheata! Herttua kuuluu asettuneen Riiben edustalle suuren sotajoukon kera; mutta ei kukaan usko, että hänellä on rehelliset aikeet nuorta kuningastamme ja maata kohtaan. Nyt odotetaan sinne drotsi Pietaria -- ah, silloinpa lienee Skirmenkin mukana --, ja silloin valloitetaan linna rynnäköllä, niin sanotaan."

Heidän vielä näin jutellessaan, kuulivat he hevosen jalankapsetta takaansa rantatieltä. He kääntyivät ja näkivät kahden ryhdikkään talonpoikaismiehen, ratsastavan kevyesti ja reippaasti komeilla oriilla nuoren poikasen seuraamana, joka ratsasti nordbakilaishevosella, ja jonka jäljessä juoksi kaksi nuoraan sidottua, satuloitua hevosta.

"Drotsi Pietari! Skirmen!" -- huudahtivat vanha Henner ja Åse yhtaikaa. Hetkessä oli salapukuinen poika maassa ja Åsen syleilyssä. Drotsi Pietari ja ritari Pentti Rimårdson, toinen salapukuinen talonpoikaismies, pysäyttivät hevosensa. -- He tiedustelivat kohta vanhalta Henneriltä, mitä hän tiesi Stig-marskin voinnista Helgenaesillä ja Hjelmillä, joiden paikkojen luokse he kuitenkin jo olivat uskaltaneet valepuvussaan, ja joista heillä oli melkein yhtä hyvät tiedot kuin Hennerillä.

"Seuraa meitä Riibeen, kunnon vanhus!" -- sanoi drotsi Pietari. -- "Ennenkuin kuninkaan linna on meidän hallussamme en minä tahdo tulla kuningattaren ja nuoren kuninkaamme silmien eteen. Nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Jos ymmärrät enemmän kuin isämeitäsi, niin näytä se meille nyt! Sinä ja Åse voitte ratsastaa meidän varahevosillamme."

Pian he kaikki olivat satulassa, ja nopeata ravia ajettiin Riibeen päin.

Drotsi Pietari sai nyt tietää Henneriltä, että viekas Raane oli suureksi katkeruudekseen nähnyt isiensä linnan Hjelmin marskin käsissä, mutta että hän oli hyvin salannut vihansa sekä että marski ja jaarli Vähä-Alf olivat hänet lähettäneet Helgenaesistä varmaankin viemään viestiä Norjaan tai ehkä tuomaan avustusta sieltä. Mutta Henner ei tiennyt, miten Raane oli tehtävästään suoriutunut.

KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.

Raanessa ja hänen asemassaan oli tällä välin tapahtunut tärkeä muutos. Ei marski eikä norjalainen seikkailijapäällikkökään olleet ottaneet häntä vastaan sillä tavoin kuin hän odotti, saattaessaan Henner Friserin ja kuninkaan metsästäjät heidän käsiinsä Helgenaesissä. Marski ei ollut myöntänyt hänelle mitään korvausta Hjelm-saaresta ja hänen isiensä linnan surmatusta varusväestä. Ottamatta häntä sopimuksen mukaan vävykseen, oli jaarli sensijaan lyönyt hänet ritariksi sekä pyytänyt häntä toistaiseksi tyytymään siihen kunniaan. Raane oli liian viisas tuodakseen ilmi suuttumuksensa; hän näytti vain innokkaalta palvelemaan marskia sekä osoittamaan jaarlille, ettei häneltä puuttunut pelotonta uljuutta. Hän oli purjehtinut Helgenaesistä eräällä jaarlin kaapparilaivalla vakuuttaen, että he pian saisivat todeta hänen tekojensa nojalla, oliko hän saanut kannukset liian aikaisin. Mutta lupauksensa mukaan matkustamatta Kongshelleen, missä Norjan kuningas Eerik Papinvihaaja ja herttua Haakon oleskelivat, oli hän sensijaan kohta suunnannut kulkunsa Tönsbergiin.

Hänen saatuaan ritarilyönnin, näytti siltä kuin häneen olisi mennyt oikea hurjuuden henki, joka silminnähtävästi esiintyi koko hänen olennossaan ja käytöksessään. Hänen vinkuva äänensä, joka likempänä miehuudenikää teki hänet sietämättömäksi, oli viimeisen puolen vuoden ajalla muuttunut hiukan käheäksi bassoääneksi, josta ei puuttunut voimaa. Punertava huuliparta oli käynyt tummemmaksi ja vahvemmaksi, ja hänen kasvojensa naisellinen ilme oli väistynyt hurjan intohimoisuuden väkevämmän ilmeen tieltä. Tunto siitä tärkeästä vaikutusvoimasta, mikä hänellä oli suurissa valtiollisissa tapahtumissa, sekä siitä vaarallisesta asemasta, johon hän oli hankkiutunut ja josta hän vain oman viisautensa tai kuntonsa avulla voi suoriutua, antoi hänen olennolleen ja käytökselleen itsenäisyyden leiman, mikä sai hänen epämiellyttävän, viekkaan hymynsä vähemmän silmiinpistäväksi.

Tönsbergin linnassa eleli jaarli Vähä-Alfin tytär Kristina Alfintytär eli Neiti Solkikenkä, kuten häntä yleisesti kutsuttiin hänen suurten kultasolkiensa vuoksi. Hän oli kuusitoistavuotias tyttö, voimakas, täyteläinen, hiukset tummankeltaiset, silmät siniset ja harvinaisen vilkkaat, ja nenä rohkea, hiukan ylöspäin pyrkivä, kuten lapsella. Hänet oli kasvatettu vastaisena ruhtinattarena Tönsbergin linnassa. Äiti oli kuollut hänen lapsuudessaan. Isää hän oli harvoin nähnyt. Jokaista hänen oikkuansa toteltiin, ja sillävälin kun Alfkreivi kuljeskeli viikinki-matkoillaan, hänen tyttärensä eli vapaana ja onnellisena linnassa, missä hän pian hallitsi niin vanhaa linnanvoutia kuin koko miehistöäkin. Huolimatta suuresta hurjuudestaan ja omapäisyydestään hän kuitenkin oli hankkinut itselleen jonkinlaisen sivistyksen. Snorren veljenpoika, kuuluisa islantilainen runoilija ja historioitsija Sture Thordarinpoika oli kolme vuotta sitten, vähän ennen kuolemaansa, ollut Tönsbergissä, ja tuo seitsenkymmenvuotias vanhus oli eloisilla ja luontehikkailla kertomuksillaan kuningas Haakon Haakoninpojan teoista, sekä muistolauluillaan Pohjolan vanhoista sankareista herättänyt nuoressa tytössä sellaisen innon urotöihin ja toimeliaaseen elämään, ettei hän sen ajan jälkeen olisi toivonut mitään korkeampaa kuin saada isänsä tavoin tehdä meriretkiä, tai olla muuten mukana oikeissa seikkailuissa. Muutamia kuukausia sitten hän oli tutustunut Inge-neitiin, joka oli tullut pakolais-isänsä mukana Tönsbergiin ja hänen tahtonsa mukaisesti jäänyt linnaan isän matkustaessa Kongshelleen, missä useimmat paenneet salaliittolaiset olivat saneet suojan kuningas Eerik Papinvihaajan ja herttua Haakonin luona.

Ritari Laven oli sietämätöntä nähdä sitä tuskaa, minkä hänen uskottomuutensa Tanskan kuningassukua kohtaan herätti hänen tyttäressään. Hänen näkemisensä sai ritarin epäröivässä sielussa aikaan alituisen taistelun ja levottomuuden. Tosin hän näki tyttärensä katseessa vain osanottavaa huolta senjälkeen kun tämä oli huomannut hänen katumuksensa, sekä melkein mielettömän käyttäytymisensä hänen paetessaan kuninkaan hautajaisten jälkeen Viborgista, mutta hän käytti kuitenkin hyväkseen ensimäistä tarjoutuvaa tilaisuutta, lähettääkseen Ingen luotaan.

Tönsbergin linnassa saattoi Inge-neiti taas hengittää vapaasti sekä voitti sen painostavan mielentilan, mikä isän läheisyydessä oli häntä masentunut. Mutta kuitenkin hänestä oli kauhea se ajatus, että hän oleskeli vihollisessa merirosvolinnassa; sillä muulta ei hänestä tuntunut se ikivanha kuninkaallinen linna, minkä kuningas Haakon Haakoninpoika oli laitattanut mitä komeimpaan kuntoon, niinkauan kuin jaarli Vähä-Alfin tapainen vasalli siellä oli isäntänä ja herrana. Vain tieto siitä, että tuota töykeätä seikkailijapäällikköä ei pitkiin aikoihin odotettu kotia, sai hänet rauhoittumaan. Eikä hänen inhonsa Alfkreiviä kohtaan ulottunut tämän tyttäreen. Tuo reipas norjalainen jaarlin tytär ja tanskalainen ritarintytär olivat pian läheisiä ystävyksiä. He lauleskelivat vuorotellen norjalaisia runoja ja tanskalaisia sotalauluja. Neiti Solkikenkä ratsasti kukkuloita tanskalaisen ystävättärensä kera, näytellen hänelle ylpeänä synnyinmaansa ihanuuksia. Ylevämielinen Inge ihaili tunturimaata ja norjalaisten sankariutta yhtä vilpittömästi kuin hän innostuksella ja rakkaudella lauleli kotimaansa hiljaista suloutta sekä ylisteli uskollisia, kestäviä maanmiehiään, jotka tällä onnettomalla ajankohdalla puolustivat Tanskan kruunua ja alaikäistä kruununperijää kapinoitsijoita vastaan.

Ingen osanotto sen kuningassuvun kohtaloon, jonka vastustaja hänen isänsä oli, vaikutti voimakkaasti reippaaseen jaarlintyttäreen. Sellainen itsenäisyys oli juuri norjalaisen neidon mieleen, ja häntä suututti, että hänen isänsä ja Norjan kuningas tahtoivat ojentaa vihamielisinä kätensä Tanskan pientä kuningaslasta vastaan, joka sen mukaan mitä Inge-neiti kertoi hänen vaarallisesta asemastaan, sai hänen silmissään kummallisen tarumaisen hohteen.

Eräänä päivänä ratsastivat Neiti Solkikenkä ja Inge-neiti erästä rannan viereistä tietä ja näkivät laivan täysin purjein kiitävän sisään Tönsbergin vuonoon. "Katso, katso!" -- huudahti Kristiina iloisena. -- "Eräs isäni aluksia! Ja näetkö tuon komean ritarin, joka seisoo keulassa! Kukahan se lie? Pidähän varasi, ylpeä Inge, se on ehkä joku maanmiehistäsi, joka jo liioin kaipaa sinua!"