Part 35

Keskiyö oli ohi. Herttua Waldemar asteli levottomana edestakaisin makuuhuoneessaan, joka sijaitsi linnan Viborginjärveen päin kaartuvassa itäisessä kylkirakennuksessa. Matka, sekä kiduttavat hautajaisjuhlallisuudet olivat rasittaneet häntä tuntuvasti. Kanslerin lauseet kaupunkiin tultaessa, ja hänen tutkiva katseensa kirkossa, olivat herättäneet herttuassa levottomuuden, jota hän turhaan koettu masentaa. Tätä mielialaa kiihoittivat vielä enemmän ne tärkeät toimenpiteet linnassa, jotka eivät välttyneet hänen silmältään. Kaikkialta, niin linnanpihalta kuin huoneittensa eteiseltä käytävältä, hän kuuli asestettujen soturien askeleita. Vaikkakin niinhyvin häntä itseään kuin hänen drotsiaankin kohdeltiin mitä suurimmalla huomaavaisuudella ja kuninkaallisella komeudella, tuntui hänestä kuitenkin kuin hänen jokaista askeltaan vartioitaisiin, eikä se lukuisa kunniavartio, joka oli asetettu hänen ovensa eteen, miellyttänyt ensinkään häntä. Hän oli lähettänyt Tyko Abildgaardin kaupungille hankkimaan hänelle tietoa siitä, mitä alituinen asemelu kaduilla merkitsi. Ritari Abildgaard oli ollut poissa yli tunnin eikä ollut vielä palannut. Vihdoinkin aukeni ovi ja tuo nuori herra astui hengästyneenä sisään.

"No, mitä on tekeillä?" -- kysyi herttua. -- "Onko koko kaupunki kapinassa?"

"Eipä juuri. Mutta täällä näyttää arveluttavalta," -- vastasi ritari Abildgaard levottomana. -- "Marskia sekä hänen ystäviään etsitään kaikkialta. Minut on pidätetty kolme kertaa, ja teidän nimenne tuskin taisi minut mahdillaan vapauttaa."

"Onko marski saatu kiinni?" -- kysyi herttua nopeasti

"Ei, herrani; nyt väitetään hänen olleen jo porttien ulkopuolella ennenkuin ne suljettiin. Se mies kyllä tietää, mitä tekee. Mutta en minä kuitenkaan voi käsittää, mitä tehtävää hänellä oli tänään täällä."

"Se on helppo ymmärtää", vastasi herttua. -- "Hänen on kai tärkeätä tietää kansan mieliala. Suurta surua ja valitusta minä en huomannut. Saattueessa en nähnyt talonpoikia enkä porvareitakaan."

"Mutta nyt on tuuli kääntynyt herrani! Kuningattaren ja nuoren kuninkaan näkeminen on saanut joukon mielenmuutokseen. Nyt teidän sietäisi kuulla, miten ne ärisevät vihoissaan hurjapäistä marskia ja hänen ystäviään vastaan, sekä kuinka ne ihastelevat kuningasvainajaa, valitellen hänen kuolemaansa, nuo typerät narrit! Nytpä saamme nähdä, eivätkö Reimar von Zweter ja muut saksalaiset runoniekat kuitenkin olleet oikeassa, sekä eikö Eerik Silmänräpyttäjästä tule suuri mies haudassaan. Niinhän aina käy tässä maassa: kun se villieläin, jota kaikki ajoivat, vihdoinkin on kaadettu, niin sen pahimmatkin viholliset seisahtuvat kuin ämmät vaikertamaan hirmutapausta, ikäänkuin sen osaksi olisi tullut häpeällinen vääryys, ja he ihailevat sitä sen mahtavien kynsien takia, jotka eivät enää voi heitä raastaa paloiksi. Tuo liukas tuuliviiri, Myndenborgin Lave-ritari, kuuluu olleen täällä marskin mukana; hänen väitetään pyörtyneen kirkossa sekä esiintyneen hautajaisten aikana mielipuolen tavoin. Onneksi hän on hävinnyt. Jos hänet olisi saatu kiinni, olisi hän hyvin voinut paljastaa meidät kaikki."

"Meidät?" -- kertasi herttua, vaihtaen äkkiä tuttavallisen äänensävynsä kylmään ja ylpeään käskijänääneen. -- "Muista, kenen kanssa puhut, Tyko! Mitä tekemistä minulla on salaliittolaisten kanssa? Pidä sinä vain huoli itsestäsi! -- Mitä mielessäsi liikkuu? Noitten lauseittesi jälkeen minä tahdon neuvoa sinua pitämään huolta turvallisuudestasi. Elä luota minun nimeeni! Jos et voi minun tavoin pestä käsiäsi sekä vannoa, ettei sinulla ole osaa ei arpaa siinä, mitä on tapahtunut, niin minä en voi sinua auttaa. Minä jään nyt tänne nuoren kuninkaan luokse, hänen lähimmäksi ystäväkseen ja suojelijakseen. Minulla ei ole mitään tekemistä Stig-marskin tai hänen kätyriensä kanssa. Minä en tiedä kerrassaan mitään -- enkä tahdokaan tietää -- siitä viimeisestä, Möllerupissa pidetystä salakokouksesta, josta yhä puhutaan tunnettuna asiana, ja josta sinulla väitetään olevan täysi selko."

"Mutta, armollinen herra", -- vastasi ritari Abildgaard hämmästyneenä -- "eihän teillä ollut mitään sitä vastaan, kun annoitte minulle luvan matkaan, ja vaikka ette nimenomaan antanut minulle mitään viestiä mukanani niin ymmärsimme kuitenkin vallan hyvin toisemme. Mitä minä lupasin teidän nimissänne, siitä en koskaan ole epäillyt teidän aikovan peräytyä --"

"Mitä sinä olet luvannut, sen täyttämisestä sinä itse saat pitää huolen! Minä en ole mitään luvannut, jota en uskallan lausua julki koko maailmalle. Mitä lupasin ja vannoin kuningasvainajalle Sjöborgin sovinnossa, sen olen kirjainta myöten täyttänyt. Sen hetken jälkeen en ole askeltakaan ottanut valtakunnan ja kruunun vahingoksi; ja kuitenkaan minuun ei täällä ensinkään luoteta. Täällä minun täytyy tyytyä nöyräselkäisiin palvelijoihin, sekä liiankin runsaaseen kunniavartioon, kun sensijaan markkreivit ja drotsi Hessel kutsutaan salaiseen neuvotteluun. Mutta minä olen näyttävä pian noille kunnon herroille, kuka nyt maalain mukaan on kuninkaan holhooja ja valtion esimies! Minä olen näyttävä noille pöyhkeille kapinoitsijoille, etten minä ole mies, joka vastoin valaansa ja velvollisuuttaan suojelee majesteetinloukkaajia ja kuninkaanmurhaajia!"

Ritari Abildgaard seisoi kuin salaman lyömänä. "Jalo herttuani!" -- hän sanoi. -- "Leikkiä kai laskette? Ette kai työnnä hädässä luotanne uskollisimman ystävänne kättä, hänen, joka teidän tähtenne on pannut elämänsä alttiiksi? Ette kai käyttäne minua, joka uskollisena jaoin kanssanne hädän ja vankeuden vaivat, suurten suunnitelmienne välikappaleena, tikarina, jonka huoleti annatte joutua rikotuksi, kun ette sitä enää tarvitse? Jos se on ruhtinaan ystävyyttä, niin olinpa tyhmin houkka uskoessani, että purppura verhoaa ylpeyttä ja ylevyyttä."

"Tyko!" -- vastasi herttua äänenpainolla, jossa värähti hetkellistä liikutusta, sekä ylpein, mahtavin käskijänkatsein. -- "Elä sekoita porvarillisia käsitteitäsi ystävyydestä ja ylevyydestä siihen suureen ajatusketjuun, joka yhdistää minun ruhtinas-elämäni Tanskan valtaistuimeen! Olethan lapsuudestani asti ollut uskottuni, etkä vielä kuitenkaan osaa eroittaa ajatusta ja sanaa toisistaan. Luuletko, että tämä käsi koskaan saastaisena ja alhaisesti voisi musertaa sen uskollisen, toimeliaan nuoruusystävän, joka puhui ja toimi silloin kun minun täytyi vaieta ja nukkua? Opi kunnioittamaan ruhtinastasi! Ei hän lakkaa olemasta ystäväsi, kuinka tyly vihollinen hän, korkeampien tarkoitustensa takia, näyttääkin olevan. Jos olet minun kanssani tullut tuntemaan, mitä merkitsee elää suuren ja mahtavan aatteen eteen, niin tiedät myöskin, että kaikki ne pikkumaiset porvarilliset hyveet, joita kutsutaan ystävyydeksi, uskollisuudeksi ja kiitollisuudeksi ja ties miksi kaikeksi, ovat itse asiassa kuitenkin koristeltuja nukkeja, joita vain hengeltään ja valtiotaidoltaan lapsen kannalla oleva pitää kunniassa, mutta jotka täysivaltainen käskijänhenki tarpeen tullen pelottomasti musertaa, kun hän lastenlelujen hajoitetuista aineksista voi muovata itselleen muodot sitä suurta ajatuskuviota varten, jonka eteen hän elää ja toimii. Jos minua ymmärrät, Tyko, niin näytä nyt, että tunnet ja kunnioitat sitä mahtavaa henkeä, jonka kehitysketjuun itsesi liitit ja jonka vierellä saat kerran seistä, kun minä olen saavuttanut päämääräni, ja sinä olet ollut kyllin voimakas pysyäksesi minun lentoni mukana! -- Pakene! Pakene tänä yönä! Syytä itseäsi pakosi kautta ja ilmaise siten, mitä et kauemmin voi hyödyksesi salata! Minä tuomitsen sinut kaikkien syyllisten mukana suojattomaksi, -- minä vainoon sinua ankarasti ja väsymättä niin pian kuin olen siihen kuninkaan holhoojana ja tämän valtion esimiehenä pakoitettu. Mutta jos sinussa elää suuri henki, kuten minä uskoin, niin et sinä tämän takia vihaa etkä epäile minua. Ja kun vainon aika on mennyt, niin sinä olet näkevä, ettei herttua Waldemar ollut itsekäs ja uskoton ystävä, ja ettet sinä ollut herkkäuskoinen houkka, kun uskoit purppuran verhoavan ylpeyttä ja ylevyyttä!"

"Nyt minä ymmärrän teidät, jalo herrani, ja ihailen teitä", -- vastasi viekas ritari ja kumarsi syvään, -- "vaikka minun nyt täytyykin paeta teitä kuin peljättävää tuomaria. Mitä minä olen toiminut salassa teiltä, se ei saa heittää varjoakaan teidän kunniallenne. Te seisotte puhtaana ja jalona lapsen valtaistuimen vierellä ja voitte häpeilemättä tuomita ystäviänne. Hyvä! Minä pakenen, -- minne, sitä en uskalla teille sanoa; mutta siellä, Pohjolassa, missä Stig-marskilla on mahtava suojelija valtaistuimella, siellä saa turvaa myös hänen vainottu ystävänsä. Voikaa hyvin, jalo herttua! Teidän drotsinne poistuu heti! Elkää säälikö paatunutta syntistä, kun hän on päässyt tarpeellisen välimatkan päähän! Mutta muistakaa kuitenkin, että me kaikki olemme syntisiä, ja antakaa tilinteon hetkellä armon käydä oikeudesta!"

Näin puhuttuaan hän meni erääseen sivuhuoneeseen ja palasi kohta takaisin sangen sieväksi puotineitsyeksi pukeutuneena. Hän niiasi herttualle ja matki hullunkurisesti sellaisen tytön ilmeitä. "Armollisin herra!" -- sanoi hän juutilaisen talonpoikaistytön äänensävyllä, -- "minä olen viaton, kaino tyttölapsi. Minä en tiedä yhtään mitään, miten olen joutunut tänne niin ylhäisen nuoren herran luo. Säästäkää minun hyvettäni ja kunniaani, ja sallikaa minun päästä pois tästä vaarallisesta paikasta, niin ettei yksikään jumalaton maailmanlapsi saa syytä uskoa jotakin pahaa minusta! Tunnettua kyllä on, että te olette minulle ja minun kaltaisilleni vaarallinen herra, ja teidän kunniavartionne ei varmaankaan ihmettele, että minä peitän kainot kasvoni heidän edessään. Kiitos, armollisin herrani, niin suuresta lempeydestänne! Teidän tähtenne minä nyt piiloudun ihmisten katseilta joksikin ajaksi. Elkääkä te olko tuntevinanne minua. Mutta minä olen hoitava uskollisesti teidän omaanne, ettekä te varmaankaan työnnä pois nöyrän palvelijattarenne kättä."

"Narri, onko nyt aikaa ilveilyyn!" -- lausui herttua, avaten käytävään vievän oven. -- "Hyvää yötä, lapsukaiseni!" -- sanoi hän sitten ääneen, niin että vartiat kuulivat sen, ja taputti valepukuista neitsyttä poskelle avoimessa ovessa. -- "Riennä nyt tiehesi! Nämä kunnon soturit eivät sinua mitenkään loukkaa. Muista vain, ettet vasta naima-ajatuksissa kulkiessasi unhoita eroitusta myymälän ja ritarisalin välillä!"

Miehevät vartiosoturit hymyilivät salaa oven takana ja antoivat tuon sangen kookkaan puotineitsyen ilman epäluuloa hiipiä ohitseen.

Herttua sulki oven ja heittäytyi synkkänä ja mietteliäänä eräälle tuolille.

"Pakene, kurja turmanlintu!" -- mutisi hän. -- "Pidä nyt varasi, että löydät suojapaikan! Tuskin suoriudut ehein siivin."

Vähän senjälkeen hän meni levotonna ikkunaan, sillä hän luuli kuulevansa huutoja. -- "Ottakaa kiinni hänet! Hän on naamioitu petturi!" -- huusi kova ääni kadulla, ja sitten kuului suurta huutoa ja melua, joka kuitenkin pian häipyi toisille kaduille.

Oli kuin ero läheisestä nuoruudenystävästä sekä pelko hänen kohtalostaan olisi saanut herttuan alakuloiseen mielentilaan. Mutta sitä ei kestänyt kauan. "Hm!" -- hymähti hän itsekseen ja mitteli ylpein askelin lattiata, -- "kun vanhan ajan sankarit virittivät tulta pääskysen siipien alle, siten saadakseen valloitetuksi kaupungin, mitä ne silloin välittivät pikkulintujen vaikerruksista!" Hän heittäytyi jälleen tuolille ja vaipui syviin ajatuksiin. Sjöborgin vankeusajan jälkeen, jolloin hän usein synkissä mietteissään oli jutellut koko yön ruumispöllönsä ja kuolleen ystävänsä kanssa, hän usein puheli itsekseen ääneen salakammiossaan, ja sellainen huhu kulki rahvaan kesken herttuasta, että hän oli mahtavien henkien kanssa liitossa. "Niin kauas pääsin!" -- jatkoi hän synkkiä mietteitään. -- "Ensimäinen suuri askel on otettu! Tarvitaan rohkeutta seuraavaan -- tie on verinen ja liukas --; hm, mutta enhän minä kättä liikauttanut, ei sanaakaan livahtanut suustani. -- Tässä seison, vapaana ja puhtaana, -- ken voi syyttää minua? Seuraava askel on omavaltainen, -- se täytyy astua, mutta ilman rikoksen apua. -- Kaunis käsi on ohjaava minua. Se on kylmä; se täytyy saada lämpimäksi. Siitä minä saan maksaa sieluni hurskauden. -- Haa, lemmenunelma ei saa minua pysähdyttää tielläni. Eespäin, eespäin! Ja silloin, silloin ei kukaan voi sanoa: katsokaa, kuningas Aabel käy taas poikansapojan haamussa -- --"

Kun herttua Waldemar seuraavana päivänä aamusella astui ulos huoneistaan, käydäkseen tervehdyksellä kuninkaallisen perheen luona, kaartuivat vartion peitset kunnioittavasti hänen ohikulkiessaan. Kuningatar ja nuori kuningas ottivat hänet vastaan huomaavaisuudella, mikä hämmästytti häntä. Drotsi Pietari tervehti häntä kyllä kylmästi, mutta erittäin kohteliaasti, ja herttua arveli salaisten neuvottelujen tuloksena olleen, että hänelle luovutettaisiin koko se valta ja pätevyys, jota häneltä ei voitu evätä syrjäyttämättä maalakia, sekä ärsyttämättä vaarallista ja mahtavaa vihollista, joka julkisesti yhtyneenä salaliittolaisiin, helposti voisi kukistaa vielä heikosti tuetun valta-istuimen.

Tunto siitä vallasta, jota täällä ei voitu evätä häneltä, sekä vakaumus siitä, että häntä yhä salaisesti pelättiin, vaikkei hänen valta-arvoansa vielä julkisesti tunnustettukaan, antoivat hänelle rohkeuden ja ilmeilleen ja käytökselleen melkein kuninkaallisen arvokkuuden, mikä sopikin hänelle hyvin. Hän lähestyi kuningatarta niin vapaasti ja kepeästi kuin tämä suhde ei olisi mitään uutta hänelle, vaan niin kuin olisi hän jo kauan ollut kuningattaren neuvonantaja ja nuoren kuninkaan suojelija. Hän puhui valtakunnan arveluttavasta tilasta, sekä siitä, mihin nyt olisi ryhdyttävä, hän puhui viisaasti ja innokkaasti, mutta myös silminnähtävin vallanosallisen ilmein. Mutta näihin ilmeisiin sopeutui myös niin suuri ritarillinen kohteliaisuus sekä kunnioittava tietoisuus kuningattaren tärkeästä vaikutuksesta kuninkaan äitinä, ettei kaunis Agnes-kuningatar mitenkään voinut loukkaantua häneen. Näytti siltä, että hänen veljensä olivat ja saaneet hänen mielensä suopeammaksi herttuaa kohtaan, ja hänen täytyi nyt ihailla sitä hienoutta, millä herttua puolusti vaatimuksiaan, näyttämättä vähintäkään liian rohkealta tai tunkeilevalta.

Se kankeus, minkä tämän keskustelun alkaessa ilmeisesti voi havaita kuningattaren käytöksessä, katosi vähitellen, ja drotsi Pietari huomasi levottomuudekseen, miten herttua imarteluillaan ja kiivailla sanoillaan salaliittolaisia vastaan nähtävästi hälvensi kaikki kuningattaren epäluulot hänen suhteestaan kuninkaan ja valtion vihollisiin.

"Se on hirveä salaliitto!" -- lausui herttua nyt kiihkeästi.

-- "Monet maan tärkeimmistä miehistä näyttävät olevan osallisia siihen. Ankara tutkimus tulee välttämättömäksi, jotta syylliset voitaisiin saattaa ilmi, ja viattomat vapauttaa epäluulojen alta. Minun muinainen epäsopuni kuninkaan kanssa sekä se nuoruuden ajattelemattomuus, jota minä syystä kyllä sain sovittaa Sjöborgissa, mutta jota minä myös opin siellä lannistamaan, ne ovat minut syrjäyttäneet luottamuksesta, jonka minä taas toivon voittavani uskollisilla toimilla ja neuvoilla. Suurissa, ruhtinaallisissa sieluissa ei epäluulo koskaan voi juurtua syvään, jos onkin olemassa pieniä, raukkamaisia henkiä, jotka pyrkivät sitä kasvattamaan. Mutta en minä sentään moiti ketään siitä, että hän on valpas ja varovainen", -- jatkoi herttua. -- "Näin onnettomina aikoina tunkeutuu epäluuloisuus ystävyyden ja sukulaisuudenkin salaisimpiin suhteisiin. Uskoisitteko sitä, jalo kuningatar: minä itse olen joutunut hirveästi epäilemään nuoruudenystävääni, drotsi Tyko Abildgaardia, ja se epäilys on nyt, surullista kyllä, vahventunut, kun hän tänä yönä on kadonnut."

"Kuinka?" -- kysyi kuningatar hätkähtäen. -- "Teidän drotsinne, ritari Abildgaard --"

"Niin, eikö ole kauheata, jalo kuningatar! Mies, jota monta vuotta olen pitänyt ystävänäni. -- Hän oli kyllä osallinen minun nuoruudenhairahduksiini, sekä osittain syypääkin niihin, -- mutta siksipä hän myös otti osaa minun kohtalooni Sjöborgissa ja, kuten uskoin, jätti vankilan hairahduksestaan yhtäläisesti tietoisena kuin minä itse, -- ja nyt minulla on syytä luulla, että hän on ollut mukana Möllerupin salaliittolaiskokouksessa, siinä mielettömässä toivossa, että minä hyväksyisin tuon hirveän yrityksen, kunhan se olisi toteutettu, -- vaikken minä ollut uneksinutkaan sellaista. Eilen hän sai kuulla, kuinka kauhistuneena minä tuomitsin salaliittolaisia; hän lähti luotani, enkä minä senjälkeen ole nähnyt häntä."

"Mitä siihen asiaan tulee, jalosukuinen herra", -- lausui drotsi Pietari, -- "niin voin minä ilmoittaa teille, että ritari Tyko Abilgaardin ottivat vartiat viime yönä kiinni hänen epäilyttävän valepukunsa tähden, mutta että hän uhkarohkean petoksen avulla on pujahtanut pois eikä häntä mistään löydetä."

Herttua vaikeni. Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, eikä hän salannut mielenliikutusta, joka oli omiaan tuottamaan kunniaa hänen sydämelleen.

"Jalo herttua!" -- sanoi kuningatar osanottavaisena. -- "Minkä tuon petollisen ystävän kautta olette menettänyt, sen te olette voittanut minun kunnioitustani ja luottamustani. Minä tiesin, että teidän drotsinne oli ollut salaliittolaisten mukana, ja oli hetkiä, jolloin teidän innokkaimmatkin puolustajanne myönsivät, että teidän tuttavallinen suhteenne tähän ritariin näytti hyvin oudolta. Minun veljeni ovat teidän ystäviänne. He ovat minulle vakuuttaneet teidän olevan vilpittömästi myötätuntoisen niin minua kuin valtiota ja kruunua kohtaan. He ovat olleet todistajina teidän kauhistukseenne tämän tavattoman konnan työn johdosta, ja heitä on erikoisesti ilahduttava se, että he saavat kuulla tämän käsittämättömän arvoituksenkin, nimittäin teidän ja ritari Abildgaardin suhteen, selvinneen teidän nuhteettomuutenne hyväksi..."

Kevyt puna levisi herttuan poskille; mutta hän käytti nopeasti hyväkseen sitä edullista vaikutelmaa, minkä hänen ilmoituksensa oli tehnyt kuningattareen. Hän neuvoi Danehoven kutsumista kokoon Nyborgiin keväällä, jolloin hän itse tahtoi olla saapuvilla, ryhtyäkseen yhdessä kuningattaren kanssa lainmukaisesti nuoren kuninkaan holhoojan tehtäviin, ensin toivonsa mukaan osoitettuaan itsensä arvolliseksi siihen turvaamalla maan hurjaa Stig-marskia ja kapinoitsijoita vastaan. Ensiksi hän neuvoi kuningatarta jäämään nuoren kuninkaan kanssa Viborgiin, jossa vahva miehistö ja porvarien uskollisuus tekivät jokaisen vihollisen hyökkäyksen mahdottomaksi. Se oli ollut myös drotsi Pietarin ja kanslerin neuvo, minkä Brandenburgin markkreivit olivat hyväksyneet.

Vielä samana päivänä läksi herttua Viborgista, nähtävästi mitä parhaassa sovussa kuningasperheen kanssa, ja vähän senjälkeen saatiin tietää, että hän kokosi Jyllannissa sotajoukkoa Stig-marskia ja hänen kannattajiaan vastaan. Mutta drotsi Pietari ei häneen luottanut, ja vanha Jon-ritari, joka kohta parantuneena palasi Viborgiin, pudisti päätään, kuultuaan näistä puuhista sekä pelkäsi täydellä syyllä, että herttua vain näön vuoksi varustautui Stig-marskia vastaan, voidakseen suuremmalla mahdilla tukea vaatimuksiaan ja varmentaa vaaliaan valtionhoitajaksi Danehovessa.

KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.

Kun melkein kaikki salaliittolaiset, ikäänkuin oman tekonsa synnyttämän kauhun lyöminä, olivat paenneet Norjaan, oli Stig-marski haudannut vaimonsa, ja tyttärineen lähtenyt Möllerupista, missä ei enää tuntenut itseään turvalliseksi. Kuninkaan hautajaisissa Viborgissa hän itse suuren vaaran alaisena oli todennut, kuinka vähän suosiollinen hänelle kansan mieliala oli. Mutta pian kertoi huhu, että Riiben ja Flyndenborgin linnat olivat kapinallisten käsissä, sekä että tuo hurja marski, jolla oli seitsemänsataa rautamiestä, ja Möllerupista tuodut raskaat sotakoneet, oli asettunut uhkaavaan asemaan Helgenaesissä ja Hjelmissä, joista molemmista vahvoista keskuksista hän näytti aikovan levittää hirveätä tuhoa yli maan.

Helgenaes on suurina kukkuloina kohoileva niemi, joka esivuoristona ulottuu Moisin kihlakunnasta Samssaarta kohti Bergtrup- ja Ebeltoft-lahtien välitse. Se maakaistale, joka yhdistää niemen Pohjois-Jyllannin mantereeseen, on vain kaksisataa askelta leveä, ja tämän pääsypaikan niemeen oli marski katkaissut kaivattamalla syvän ojanteen, minkä reunalle hän rakennutti muurin suurista kivilohkoista. Sitä muuria tehtiin yötä päivää, samalla aikaa kuin Hjelm-saaren ikivanhaa linnaa vahvistettiin.

Tämä pieni, merkillinen saari, ympärimitaten vain neljännespenikulman laajuinen, on Kattegatissa, noin kaksi penikulmaa itään Helgenaesistä ja yhden penikulman päässä siitä niemestä, joka pistää ulos Ebeltoftin pitäjästä. Saaren vanhaa linnaa väitetään kuuluisan pakanuudenaikaisen kuninkaan Jarmerikin rakentamaksi, joka siellä kaatuikin. Linna ja saari oli kamaripalvelija Raane Joninpojan omaa, kuten myös niemellä eräs perintötalo, jota kauan jälkeenkinpäin kutsuttiin Raanen karjakartanoksi. Saarella oli hyvä satama, ja siellä piileili jaarli Vähä-Alf kaapparilaivoineen. Siellä ei ollut juomaveden puutetta, ja rouva Ingeborg oli hyvällä vaistolla ohjannut puolisonsa tähän pakopaikkaan, jossa hän paljon varmemmin kuin Möllerupissa voi pitää hallussaan tukipaikkaa Tanskan rannikolla sekä ilman hankaluuksia vastaanottaa avustusta Norjasta. Saari oli jo asemaansa ja korkeuteensa katsoen mm lujasti luonnon varustama, ja vanha linna sijaitsi niin korkealla jyrkän vuorentapaisen mäen, terävällä huipulla, että ei näyttänyt turhalta tehdä tämä pakopaikka luoksepääsemättömäksi. Siihen rakennettiin nyt kaksi korkeata tornia ampumareikineen ja lujine muurinsarvineen, jotka näkyivät kauas sisämaahan, ja linna ympäröitiin syvin kaksoisojin.

Ottaakseen haltuunsa tämän tärkeän tukikohdan marski ei ollut voinut odottaa ystävänsä, viekkaan Raanen suostumusta, eikä hän ehkä odottanutkaan niin suurta taipuvaisuutta häneltä. Tämän varman suojan näytti Raane halunneen säilyttää itseään varten siltä varalta, että kaikki kävisi hullusti. Tullessaan tapasi marski linnoituksesta pienen, reippaan varusväen, jolla oli kamaripalvelijan ankara käsky puolustaa linnaa jokaista vastaan viimeisiin saakka. Marski oli senvuoksi ottanut linnan asevoimin, ja hän kiihtyi siihen määrään odottamattomasta vastustuksesta, että hakkautti maahan koko miehistön. Siitä laulettiin sitten kansanlaulussa:

Stig-marski valtasi Hjelmin ylen äkisti. Ja totta puhun ma: siellä moni poski vaaleni.

Siellä marski sitten asetti vanhoille, kallionlujille muureille hirveät sotakoneensa, ja sieltä hän melkein joka päivä kävi Helgenaesissä ja piti silmällä varustustöitä. Hänen seitsemänsataa rautapukuista miestään oli jaettu Hjelmille ja niemelle. Muutamat ympäristön talonpojista olivat vapaaehtoisesti liittyneet häneen; mutta monta hän otatti kiinni ja pakoitti heidät ajelemaan kiviä, sekä työskentelemään muureilla. Hjelmin tornit korkenivat nopeasti kuin taian avulla ja kauhistuttivat ympäristön lannistettuja talonpoikia, joiden täytyi sekä työskennellä Helgenaesissä, että pitää molempien paikkojen varusväet ruuassa.

Kansan alakuloinen mieli sekä se, kuinka tätä onnettomuutta pidettiin surullisena seurauksena murhatun kuninkaan huonosta ja väärästä hallituksesta, kuvastui selvimmin siinä kansanlaulussa, joka muutamia kuukausia kuninkaanmurhan jälkeen liittyi surullisena iloisten lintujen kevätsäveliin, ja jossa uutta linnoitusta pidettiin merestä torninkorkuisine sarvineen nousseena hirviönä. Siinä laulettiin kaihomielisesti:

Ja vakaana maamies astelee, jyvän kylväen peltohon. Jumal'auta armias meitä nyt: Hjelm sarvetko saanut on?

Suo armos kansalle köyhälle, pane Glipping ohjaamahan! Tai ois parast' ollut meille, jos ei hän tullut ois maailmahan.

[Glippling = Silmänräpyttäjä (murhattu kuningas.)]

Tätä laulua kuuli itse ankara marski erään pienen talonpoikaistytön laulavan, istuessaan eräänä kauniina toukokuun aamuna korkean sotaoriinsa selässä Helgenaesin muurin ulkopuolella ja katsellessaan ylpeänä vankkaa linnoitustyötä, jota varten muutamat talonpojat ja sotavangit kuljettivat vielä viimeisiä kiviä.