Part 33

Nyt astui marski kynnyksen yli. "Se on tapahtunut!" sanoi hän. "Ota häpeän huntu kasvoiltasi, vaimoni! Syleile vihdoinkin miestäsi ja kostajaasi jälleen! Sinun häpeäsi on pesty tyrannin verellä. Sinun ei tarvitse enää hävetä kuullessasi kutsuttavan itseäsi Stig Andersenin vaimoksi!"

Kiivaalla, melkein suonenvetoisella liikkeellä repäisi kookas Ingeborg rouva nyt hunnun kasvoiltaan, ja lampunvalo lankesi kuolonkalpeille, kuihtuneille kasvoille, joilla vielä näkyi jälkiä harvinaisesta kadonneesta kauneudesta. Tummansiniset, kirkkaat silmät olivat painuneet syvälle suuriin silmäonteloihin, hän levitti laihat käsivartensa lähestyi ritaria. Tämä vetäytyi kauhistuneena askeleen taaksepäin, mutta samassa silmänräpäyksessä hän syöksyi kiivaasti hänen levitettyyn syliinsä, ja kaksi kirkasta kyyneltä vieri alas pitkin raudankovaa poskea.

"Minun Ingeborgini, onneton Ingeborgini, saanko vielä sinua syleillä!" huudahti hän. "Onko todellakin yksi ihmisikä vierinyt meidän ylitsemme ja olemmeko me molemmat kuihtuneet ja tulleet vanhoiksi sitten kun minä viimeksi näin sinun kasvosi ja pitelin sinua näillä käsivarsillani? Nyt sinun täytyy elää, onneton vaimoni ja tulla uudelleen nuoreksi! Onnettomuutesi aika on ohitse: sinun nuoruudenelämäsi ja sinun kunniasi on kostettu -- kamalasti kostettu. Ei ainoatakaan naishäväisijää maailmassa ole rangaistu kovemmin kuin sitä, joka riisti sinun rauhasi. Sinun isäsi oli ensimäinen, joka lävisti hänen uskottoman rintansa."

"Voi, isäni, isäni, missä hän on?" kysyi Ingeborg rouva, irtautuen kauhuissaan aviopuolisonsa verisistä käsivarsista, -- "sinä olet verinen! Oletko sinä haavoittunut?"

"Se on tyrannin verta, vannoinhan minä, että sinä saisit sen nähdä. Minä itse olen säilynyt haavoittumatta, vaimoni, mutta sinun isäsi, sinun mielipuoli isäparkasi ei tullut meidän mukanamme ulos palavasta ladosta. Minä kiiruhdin takaisin pelastaakseni hänet liekeistä -- mutta liian myöhään" -- --

"Palanut, elävänä palanut!" huusi Ingeborg rouva. "Vanhurskas Jumala! Näinkö kaikkivaltias tuomari rankaisee meitä kostomme vuoksi!" Hän kaatui tiedotonna lattialle ruumisliinalleen.

Kun hän taas avasi silmänsä, istui hän tuolissa, ja hänen aviopuolisonsa seisoi vielä verinen haarniska yllään hänen edessään. "Toinnu, vaimoni!" sanoi marski. "Sinun onneton isäsi ei kärsinyt kauan liekeissä. Hänen sielunsa on liitänyt vapaana liekkien läpi ikuiseen rauhanmaahan, johon hän niin kauan turhaan oli ikävöinyt. Toinnu, vaimoni, ja kuuntele mitä minulla on sinulle sanottavaa! Meidän oma henkemme on nyt kysymyksessä. Me emme vielä voi ajatella suurta suunnitelmaamme maan ja valtakunnan suhteen. Ihmeellinen pelko on lamauttanut meidän kaikki ystävämme. Kukin ajattelee vain omaa itseään, ja kansa ei tahdo liittyä meihin. He huutavat kuin hullut kuningasmurhaajia vastaan, -- minä itse olen lainsuojaton. Nuori kuningas on sen minulle julistanut, vaikka laittomasti ja ilman tuomiota. -- Minä nauroin sille, mutta minun mieheni pelästyivät siitä -- ja lapsen sanat kaikuivat minusta itsestänikin oudoilta; sanottakoon mitä tahansa! -- Lapsi on nyt kuitenkin kuningas. Herttua Waldemariin minä en luota. -- Meidän täytyy paeta!"

"Ei milloinkaan! Ei ikinä! Minä jään tänne!" sanoi Ingeborg rouva päättäväisesti ja kohotti päätään.

"Se on välttämätöntä, minun vaimoni, usko minua; minä en astu askeltakaan taapäin siellä missä on mahdollista kulkea eteenpäin. Tahdotko sinä nyt seurata köyhää, lainsuojatonta miestä, minun Ingeborgini, tai jäädä meidän voimakkaitten vihollistemme solvaistavaksi?"

Marskin näin puhuessa näytti Ingeborg rouva saavan hetkeksi ponnistamalla takaisin elonvoimansa, hän nousi rauhallisesti ja loi ihmettelevän katseen aviopuolisoonsa.

"Huoran nimeä olen jo kyllin kauan kantanut!" sanoi hän. "Sitä minä en voisi kantaa enää kauempaa maailmassa, vaikka minä nyt todellakin voisin tulla Tanskan kuningattareksi. Kiitos siitä, että poistitte häpeäni, minusta ei kenenkään enää tarvitse huolehtia. Mutta jos minä taas olen Stig-marskin aviovaimo, niin kuule viimeinen sana, joka minulla on sanottavana sinulle tässä maailmassa! Minun hetkeni ovat luetut! Se hetken kunnia, jonka minä voitin, ei ole yhdeksän vuoden tuskien eikä hirveän murhapolttoyön arvoinen. Onko se pelko, joka lamautti meidän ystävämme, myöskin lamauttanut mahtavan Stig-marskin? Oletteko te se mies, joka pelkää lasta ja karkaa maasta poikanulikan käskystä! Ei, ei, urhea kostajani! Kamalan veriyön varjot ovat himmentäneet sinun silmäsi ja raskauttaneet sinun sielusi, -- kuninkaanveri sinun käsivarrenvarustuksillasi vain on lamauttanut sinun käsivartesi. Jää tänne kunnes päivä valkenee! Pese veri haarniskaltasi ja muista minkä vuoksi se on vuotanut! Se ei ollut vain senvuoksi, että sinä saisit nähdä tämän kuolemaanvihityn, -- minä seison tänä yönä sinun edessäsi kuin haamuna, kysyäkseni sinulta miksi sinä viivyttelit niin kauan, ja päästäkseni kunnialla hautaan. Mutta kun sinä olet sulkenut nämät silmät" -- --

"Sinun täytyy elää, urhea vaimoni!" keskeytti marski hänet liikutettuna. "Sinä saat nähdä minun toimivan niinkuin ei kukaan mies Tanskassa vielä ole toiminut! Mutta yksin ei voimakkainkaan mies voi kumota Tanskan valtaistuinta."

"Milloinka sinä jäit yksiksesi? Eikö sinun sukulaisissasi ole kreivejä ja ritareita? Etkö sinä ole liitossa ruhtinaitten ja kuninkaitten kanssa? Eivätkö Waldemar herttua ja Jaakko kreivi enää elä? Eikö Ove Dyreä ja Jaakko Sinijalkaa enää ole olemassa? Meidän mahtavat sukulaisemme eivät tahdo luopua sinusta, sen minä tiedän -- Norjan kuningas Eerik on sinun täysinuskollinen ystäväsi. Hänellä on paljon väkeä ja laivoja -- häneen sinä voit luottaa! Jää maahan! Elä salli juurruttaa pois meidän sukuamme, ja maan joutua perikatoon! Rakenna linna kypäreille, se seisoo lujana vasten nuoli- ja kivisateita. Urhoollinen, ylpeä Stig Andersen, elä ota voimakasta kättäsi pois Tanskan yltä! Aseta kruunu sen päähän, joka sitä voi kantaa, elä salli Toke ja Skjalm Hviden sukujen joutua maanpakolaisina harhailemaan, niinkauan kuin sinun silmäsi ovat auki! Anna minulle sinun kätesi sen vakuudeksi, jos sinulle minun rauhani ja autuuteni on kallis!"

"Rakas vaimoni, minä lupaan sen sinulle!" sanoi marski ja ojensi hänelle rautapanssarisen kätensä. "Jumala suokoon sen tapahtua!" Hän vaikeni vaipuen syviin mietteisiin.

He seisoivat näin hetken käsi kädessä. Samassa näytti kuin tuli olisi sammunut kalpean Ingeborg rouvan silmistä, ja varjo laskeutui hänen kasvoilleen. "Kiitos, kiitos! Nyt minä olen rauhallinen!" sanoi hän hitaasti ja juhlallisesti. "Nyt minä makaan hiljaa haudassani, enkä valittele rikkiraastettua elämääni enkä verta, joka vuodatettiin minun naiskunniani tähden -- minun ei tarvitse kuulla äidittömien tyttärieni itkevän -- enkä kuulla isäni tuskanhuutoja liekkien loimutessa. Nyt mustenee viimeisen kerran silmissäni", kuiskasi hän veltosti ja horjui. -- "Hyvää yötä, kostajani. Kiitos! Sinä toit minulle viimeisen viestin maailmasta -- se oli voitonviesti, mutta hirvittävä -- sinun aviovaimosi minä olen taas -- mutta vasta kiirastulen tuolla puolen minä olen se, mikä olin yhdeksän vuotta sitten -- --"

"Ingeborg, rakkakin Ingeborg, elä puhele niin sekavasti!" huudahti marski lopulta -- "mene levolle, sinä olet sairas!"

"Minä menen levolle!" kuiskasi hän tuijottaen hurjin katsein eteensä. "Isä, isä, elä pala enää tyttäresi tähden! Nyt hän kulkee kanssasi liekkien läpi -- hyvää yötä!" -- Tämän sanottuaan hän puristi kiivaasti marskin kättä ja syöksyi äkkiä kivilattialle kuin sisäisen iskun satuttamana.

Kauhistuneena huusi marski apua, mutta ennenkuin palvelijat olivat ehtineet avuksi, lepäsi heidän onneton emäntänsä kuolleena aviopuolisonsa verisillä käsivarsilla.

KOLMASKYMMENESKAHDES LUKU.

Ennenkuin herttua Waldemar ja Brandenburgin markkreivit saavuttivat Skanderborgin linnan, seisoivat drotsi Pietari ja ritari Pentti Rimordson melkoisen sotamiesosaston etunenässä linnan edustalla, johon leiri oli majoitettu, lukuisan kansanjoukon tulvaillessa sinne osoittamaan suosiotaan nuorelle kuninkaalle. Vanha ritari Jon oli viety kantotuolissa linnaan, ja mitä ankarimpiin toimenpiteisiin oli ryhdytty. Ei minkäänlaisia kapinallisia ääniä kuultu. Herttua Waldemar ja hänen seurueensa olivat ratsastaneet yötä päivää. Kielin jätettyään he näkivät auringon nousevan nyt toisen kerran, se näytti heille hiukan etempää leirin Skanderborgin edustalla. Herttua säpsähti. "Me tulemme sittenkin liian myöhään", sanoi hän. "Pysähtykää silmänräpäykseksi, hyvät herrat, jos näen oikein, niin täällä on jo leiriydytty."

"Leirissä on noin seitsemän tai kahdeksansataa miestä", sanoi markkreivi Otto, ja hänen katseestaan leiriin huomasi taitavan sotapäällikön.

"Drotsi Pietari ja ritari Jon ovat siis kiirehtineet kunnianosoitukselle", jatkoi herttua, "ja he ovat tehneet sen odottamatta ensin maan tärkeimpiä miehiä ja kuningashuoneen läheisimpiä sukulaisia. Siinä te näette näiden itsevaltaisten herrojen röyhkeyden. Tällä hetkellä on valta heidän käsissään ja meidän täytyy vaieta. Poika julistetaan nyt Tanskan kuninkaaksi, ja teidän älykkään, etevän sisarenne, jalot herrat, täytyy aluksi suostua hoitamaan holhousta yhdessä minun kanssani. Mutta myöskin tästä täytyy meidän vielä vaieta. Niinkauan kuin ensi rauhattomuus täyttää kaikkien mielet, ei voi odottaa minkäänlaista kannatusta eikä keksiä viisasta neuvoa."

Koko loppumatkan he pysyivät äänettöminä ja mietteisiinsä vaipuneina.

"Teidän ehdotuksenne, jalo herttuani, tuntuu nyt minusta hiukan onnistumattomalta", alkoi markkreivi Otto viimeinkin puhua. "Teidän kaunopuheliaisuutenne on tänä sekasorron aikana vain silmänräpäykseksi samentanut minun arvostelukykyni. Onhan kuningasvaali jo aikoja sitten laillisesti vahvistettu, ja jokainen muutos siihen olisi rohkea hyökkäys kansamme oikeuksia vastaan. Minun sisareni, kuningatar, epäilisi varmaankin suuresti sulkea omalta pojaltaan tie valtaistuimelle, kunnianhimosta tulla nimitetyksi hallitsevaksi kuningattareksi. Todellisuudessa hän jää kuitenkin siksi niinkauaksi kuin nuori kuningas on alaikäinen."

"Siinä minä olen samaa mieltä veljeni kanssa", sanoi markkreivi Konrad, joka näytti hiukan nuoremmalta kuin veljensä, ja jonka kanssa hän useammin oli samaa mieltä, joskin hän näytti osoittavan voimaa ja itsenäisyyttä liikkeissään ja kasvonilmeissään. "Me olemme kiitollisia teidän osanottavaisuudestanne sisaremme kohtaloon, jalo herttua", jatkoi markkreivi Konrad, "mutta se on johtanut teidät harhaan. Elkäämme puhuko hänelle niin vaarallisesta ja viekoittelevasta toivomuksesta, joka ei varmaankaan koskaan olisi juolahtanut hänen mieleensä."

"Te olette oikeassa, jalot herrani; se oli vain ohimenevä ajatus", sanoi herttua äkkiä. "Me annamme asioiden kulkea luonnollista latuaan. Sen minkä minä kunnioituksesta teidän korkean sisarenne viisauteen ja harvinaisiin ominaisuuksiin katsoen ajattelin pelastuskeinoksi Tanskalle, ja mitä minä tämän hämmennyksen aikana olen lausunut siitä, jääköön ritarikunniani kautta salaisuudeksi meidän välillemme."

"Se on selvä", vastasi Markkreivi Otto, tarkastaen herttuaa tutkivalla katseella. "Te olette viime viikon aikana erityisesti vaivannut itseänne, ja sekavalla valtioviisaudellanne te olitte melkein panna meidänkin päämme pyörälle. Voisinpa melkein vannoa teillä olleen aavistuksen siitä mitä täällä tulisi tapahtumaan."

Herttua kalpeni, ja ritari Tyko Abilgaard, joka koko matkan kestäessä oli ollut hiljainen ja vaitelias, käänsi äkkiä oriinsa näyttäen kokonaan olevan kiintyneenä sen ohjaamiseen.

"Valitettavasti!" sanoi herttua nopeasti. "Kuka ei olisi tarkannut Tanskan onnetonta tilaa ja sitä kireätä väliä, joka jo kauan on vallinnut kuninkaan ja mahtavan aateliston välillä, aavistamatta ja pelkäämättä pahinta? Oli aika", jatkoi hän, "jolloin minä, niinkuin te tiedätte, otin tehokkaasti osaa Tanskan valtioasioihin. Nuoruuden kokemattomuudessani minä toivoin itse rohkealla toiminnalla ja ase kädessä voivani saada aikaan sisällisen rauhan ja luomaan oikeudenmukaisen hallitusmuodon. Minun yritykseni eivät onnistuneet, ja nyt minä iloitsen siitä, että minä sopimukseni nojalla kuninkaan kanssa ja luopumisvalallani vetäydyin ajoissa syrjään, välttäen siten pienimmänkin epäluulon osallisuudesta tähän kamalaan tapahtumaan. Myöskin oleskeluni teidän luonanne, jalot herrat, yllämainitun kauhean tapauksen aikana pidän minä elämäni onnellisimpana sattumana. Yhdessä teidän ja teidän jalon sisarenne kanssa minä voin ehkä nyt, joutumatta epäluulon alaiseksi, olla avullisena rauhan ja järjestyksen palauttamisessa tässä sekasorron maassa. Tahdon myöskin auttaa kurittamaan sen itsepäisiä ja röyhkeitä aatelismiehiä, jotka nyt tahtovat olla herroina maassa. Me olemme kuitenkin valitettavasti nähneet, että he eivät pelkää väkivaltaisimpiakaan hankkeita, saadakseen omat pikkumaiset pyyteensä toteutetuiksi ja tyydyttääkseen yksityisen kurjan ja typerän vihansa -- --"

"Tässä on käteni, jalo herttua Waldemar", puhkesi kreivi Otto sanomaan, ojentaen hänelle sydämellisesti kätensä. -- "Teillä on hyvä ja rehellinen tarkoitus kansaa ja onnetonta kuningashuonetta kohtaan, ja me tahdomme edelleenkin auttaa teitä neuvoilla ja teoilla rauhan ja järjestyksen palauttamiseksi maahan. Elkäämme viivytelkö kauempaa! Minä haluan sisareni luo voidakseni lohduttaa häntä hädässään."

He kannustivat hevosiaan ja ratsastivat reippaasti Skanderborgin linnan edustalla olevaa leiriä kohti. Täällä heidät pysäytettiin ja heidän täytyi vahdeille ilmoittaa nimensä. Niinpian kuin nämä kuulivat ketä he olivat antoivat he heidän vapaasti mennä. Kun he saapuivat Skanderborgin linnaan, näkivät he alaslasketulla nostosillalla olevan vahvan keihäsmiesvartion. Tässä täytyi heidän nousta alas hevosen selästä ihmispaljouden tähden, joka täytti tien. Tosin siellä täällä väistyttiin noiden kolmen ruhtinaallisen herran tieltä, joiden komeat puvut ja kullalla kirjaillut viitat osoittivat heidän korkeaa arvoaan, mutta usein kuitenkin pidätti tungos heidät, ja heidän aseenkantajiensa täytyi pysähtyä hevosten kanssa kansanjoukon taakse. Kun he sillätavoin hitaasti raivasivat itselleen tietä, kuulivat he kansanjoukosta monta sanaa, jotka ainakin ritari Abilgaard painoi mieleensä.

"Onko kuninkaan murhaajat saatu kiinni?" kysyi eräs porvarismies.

"Pahus heidät tietää!" sanoi toinen. "Kyllä ne miehet varansa pitävät. Ja kuka heidät tuntee? Kaikki olivat munkkipäähineisiin peittäytyneet. He voivat olla vaikka täällä meidän keskellämme. Ei koiraa karvoista tunneta."

"Metsillä on korvat ja mailla silmät, -- mitä lumeen piilotetaan, se tulee esiin suojasäällä", sanoi eräs vanha vaimo, kyhmysauva kädessä. "Jos ritari Jon ja drotsi Pietari Hessel saavat heidät kiinni, niin varmasti heidät hirtetään."

"Hirtetään?" huusi eräs nuori mies. "Sanoitteko niin, Dorothea Rakkers! Ne miehet saavat hirsipuun jälestä nuolla sormiaan ja heti suudella hirttonuoraa, jos pääsevät niin vähällä. Ei, ne koirat ruhjotaan ja saavat maata teilillä ja pyörillä. On kyllä totta, että kuningas oli kova mies ja aika kipa hänellä oli hameitten perään, mutta ei häntä siltä olisi tarvinnut tappaa kuin härkää latoon."

"Kun meidän nuori kuninkaamme tulee suureksi, niin kyllä hän kostaa hyvänä kristittynä isänsä kuoleman", sanoi eräs talonpoika.

"Mutta missä hän viipyy? Emmekö me saa nähdä häntä?" sanoi eräs toinen. "Eivät suinkaan ne häntäkin lyöneet kuoliaaksi?"

"Ei, Jumala varjeli hänet siitä", vastasi ensimäinen. "Ne olivat kyllä täällä aikaisin samana aamuna, ennenkuin paholainenkaan oli vetänyt töppöset sorkkiinsa, ja he tahtoivat saada käsiinsä nuoren kuninkaan, mutta hän oli yhtä aikaisin ylhäällä kuin he, ja nähtyään hänet linnanparvekkeella kalpenivat heidän nenänpäänsä valkeiksi, eivätkä he uskaltaneet koukistaa hiuskarvaakaan häneltä. Itse tuo uhkarohkea marskikin alkoi pelätä kun hän kuuli olevansa julistettu lainsuojattomaksi. Ja piru vei heidät kaikki, ennenkuin ehtivät porttia kolkuttaakaan."

"Teili ja pyörä luvattiin heille, ja he saivat hehkuvia kiviä matkaeväiksi", sanoi eräs nuori mies.

"Se oli reippaasti tehty -- hänestä tulee kelpo kuningas!" huusi monta ääntä yhtaikaa. "Hänestä tulee toisenlainen mies kuin hänen isästään!"

"Tuolla hän on, tuolla hän on!" huusi nyt monta ääntä ja linnanparvekkeella nähtiin nuori kuningas yllään musta ritaripuku ja pieni kruunukypärä päässään. Hän seisoi äitinsä, kuningattaren vieressä, joka oli mustaan samettiin puettu, otsakoriste tummilla palmikoilla, ja katseli kansanjoukkoa hiljaisella tutkivalla katseella, kasvot kalpeina ja tyyninä. Pienen kuninkaan vasemmalle puolelle kannettiin ritari Jon kantotuolissa, ja hänen takanaan nähtiin ritari Thorstenson ja joukko kuninkaallisia henkivartijoita, aseilla ja kilvillä varustettuina.

"Eläköön kuningas Eerik Eerikinpoika!" kaikui nyt voimakas ääni parvekkeelta, ja vanha ritari Jon korottautui vaivalla heiluttamaan hattuaan. Monta sataa ääntä yhtyi suurella melulla tähän tervehdyshuutoon. Nuori kuningas vastasi ritarillisen arvokkaasti tervehdykseen lausuen muutamia sanoja, jotka ainoastaan lähimmät kuulivat, mutta johon koko kansanjoukko vastasi tuhatäänisellä suosionhuudolla.

"Katsos miten poika keikailee", kuiskasi ritari Abilgaard herttualle. -- "Hän on aikaisin oppinut leikkimään ritaria ja kuningasta."

Herttua Waldemar purasi harmissaan alahuultaan ja antoi ritari Tykolle salaisen viittauksen. Ritari poistui syrjään. Kohta senjälkeen kuultiin äänen huutavan kansan keskeltä. "Ei Eerikkiä enää Tanskan valtaistuimelle. Me tahdomme Waldemarin kuninkaaksemme!" Tähän huutoon, josta kukaan ei tiennyt mistä se tuli, yhtyi moni, ja levoton mutina kuului kansan joukosta. Mutta silloin vanha ritari Jon nousi uudestaan seisomaan, huolimatta suurista tuskista, joita tämä asento näytti hänelle tuottavan, ja luki kuuluvalla ja voimakkaalla äänellä piispojen ja valtiosäätyjen allekirjoittaman, ja sinetillä varustetun asiakirjan, joka vahvisti pienen Eerik-kuninkaan laillisen kuningasvaalin, sellaisena kuin se jo kymmenen vuotta sitten hänen ollessaan toisella ikävuodellaan oli päätetty, ja jonka kansa kuusi vuotta sitten 1280 uudisti. Senjälkeen hän toisti tervehdyshuudon ja jokaisen kapinallisen ja vastustavan äänen tukahutti voimakas huuto: "Eläköön kuningas Eerik Eerikinpoika! Eläköön, meidän laillinen kuninkaamme! Alas kavaltajat!"

Herttua Waldemar koetti nyt kiirehtiä ulos meluavasta tungoksesta, peläten täten syystäkin joutuvansa rahvaan revittäväksi, epäiltynä osalliseksi tuohon kapinahuutoon. Hän yhtyi kovalla äänellä tervehdyshuutoihin Eerikille ja pääsi onnellisesti sisään linnanportista, yhdessä Brandenburgin markkreivien kanssa.

Kuninkaalliset olivat jättäneet parvekkeen. Kansa hajaantui vähitellen, ja kuningatar vastaanotti hyvin liikutettuna ritarisalissa ruhtinaalliset veljensä, sitävastoin hän tervehti herttua Waldemaria kylmyydellä, joka näytti olevan tälle aivan odottamatonta.

Drotsi Pietari oli sillaikaa antanut sotaväen vannoa uskollisuudenvalan nuorelle kuninkaalle, ja muutaman tunnin kuluttua hän oli lukuisan suojelusosaston kanssa saattamassa koko kuninkaallista perhettä Viborgin linnaan. Kuningattaren vaunut, joissa pieni Merete-prinsessa ja hänen hovinaisensa istuivat, kulkivat hitaasti etumaisina. Joskus vain kuningatar käytti niitä, ollessaan väsynyt tai kyllästynyt ratsastamiseen.

Surusaattue oli juhlallisen komea. Kuningatar ratsasti kylien läpi valkoisella hevosellaan molempien poikiensa välillä, yllään musta samettivaippa ja päässään kurjensulilla koristettu helmihattu. Prinssi Kristofferilla oli myöskin yllään komea surupuku, mutta nuori kuningas veti etupäässä kaikkien huomion puoleensa. Hän ratsasti korkealla, pikimustalla oriilla. Mustan samettivaipan alla, joka oli koristettu näädän nahoilla ja kultaisilla kruunuilla, oli hänellä täydelliset ritarin teräsvarustukset, drotsi Pietarin ja Jon ritarin varovaisesta kehoituksesta. Hänen pienessä kruunukypärässään liehui korpinsulkatöyhtö, hänen kypäräsilmikkonsa oli sininen ja kullattu, ja käsivarrellaan hän kannatti pientä kilpeä. Kilpeen oli kuvattu kypärä ja kaksi kullattua häränsarvea, joiden ulommaiseen taitteeseen oli kiinnitetty kaksi riikinkukon sulkaa. Nuorta kuningasta ei oltu ikänsä vuoksi vielä lyöty ritariksi. Mutta vaikka hän jo kaksivuotisesta oli kuullut itseään kutsuttavan kuninkaaksi, pani hän paljon enemmän arvoa siihen, että häntä pidettiin ritarina ja sai esiintyä aseissa. Tämä hänen lapsellisen ritarikomeilun ihailemisensa oli saattanut hänet maalauttamaan kilven, joka hänellä nyt oli ensi kerran mukanaan esiintyessään julkisesti. Hän kantoi sitä niin miehekkään ja vakavan näköisenä, kuin tuntisi hän ihmeellistä lohdutusta siitä, että hän nyt oli kutsuttu suojelemaan maata ja valtakuntaa lapsenkilvellään.

Lähinnä kuninkaallisia henkilöitä ratsastivat Brandenburgin markkreivit yhdessä herttua Waldemarin ja hänen drotsinsa kanssa. Heidän jälestään seurasivat kansleri, oppinut Martinus herra, hengellisessä veljeskunnanpuvussaan, niinikään hovimarski, valtakunnan hovimestari, alimarski, ja valtakunnan kaikki neuvosherrat, lukuunottamatta vanhaa Jon Litleä, joka oli pakoitettu jäämään Skanderborgiin, missä taidolla huolehdittiin hänen parantumisestaan. Senjälkeen seurasivat kuninkaalliset henkivartijat, ja kaksitoista passaripoikaa soihtuineen. Ritari Thorstenson ratsasti lukuisan sotamiesjoukon kanssa kulkueen etunenässä, ja drotsi Pietari Hessel ja ritari Pentti Rimordson päättivät kulkueen, suojaten uskollisten, rohkeitten ratsumiestensä kanssa kuninkaallisia henkilöitä molemmin puolin.

Saattue kulki hitaasti ja hiljaisena Viborgia kohti, jonne useiden pysäysten perästä saavuttiin vasta seuraavan päivän iltapuolella.

Viborgin suuressa tuomiokirkossa oli murhatun kuninkaan ruumis ollut Cecilian yöstä asti kansan nähtävänä. Tänä iltana oli se määrätty pantavaksi kirstuun ja laskettavaksi hautaan.

Kun kulkue läheni Viborgia, katkaisi mestari Martinus ensiksi pitkän ja juhlallisen äänettömyyden, jota hän koko matkan oli noudattanut. Huolimatta maan onnettoman kohtalon tuottamasta surusta, joka lannisti hänen mieltään, tunsi oppinut, isänmaallinen herra niin suuren halun puhella jonkun kanssa, että hän itse hetkeksi unohti sen epäilyksen, joka salaisesti kyti hänen mielessään herttua Waldemaria kohtaan, että tämä olisi kuninkaanmurhaajien salainen johtaja ja suojelija. He olivat joutuneet ratsastamaan vierekkäin, ja kansleri kääntyi herttuan puoleen huomautuksella vanhan Viborgin kaupungin nimestä ja alkuperästä, jonka hän luuli johtuvan eräästä kuningatar Vebescasta tai gootilaisesta Viti kansasta, tai ehkä paremminkin seudun korkeussuhteista ja ikivanhoista uhrilehdoista, sekä pakanallisesta sotajumala Vigistä, niin että kaupungin nimi oikeastaan alkujaan olisi ollut Vigberg.

"Hyvin mahdollista, herra kansleri!" vastasi herttua hajamielisenä. "Se täytyy teidän oppineena miehenä parhaiten tietää."

Kansleri jatkoi selityksiään ja mainitsi vielä pari olettamusta Vigeristä, Odinin lisänimestä, ja naissankari Vedborgista, joka mainitaan Bravallataistelun Staerkodderlauluissa.

"Hyvin mahdollista, herra kansleri!" sanoi herttua suuttuneena. "Minä en ymmärrä tuollaisia perin oppineita asioita, enkä myöskään niistä välitä."