Part 31

Melu yltyi nyt hirvittäväksi ulkopuolella. Ladonovea työnnettiin kiivaasti auki. Yläpuolella oleva ohut keppi katkesi, ja ovi avautui niin helposti kuin olisi se alhaalta ollut sulettu vain olkilyhteillä. Kaksitoista miestä naamaripäähineet ja harmaat munkinkauhtanat yllään astui ääneti sisään paljastetut miekat kädessä. Yhdellä heistä oli loimuava tulisoihtu kädessään. He katselivat ympärilleen joka puolelle ja näyttivät hämmästyvän kun eivät löytäneet sitä, jota etsivät. "Missä hän on? Missä piilee pelkuri tyranni!" keskeytti voimakas ääni naamioitettujen joukosta äänettömyyden, toisten katsellessa turhaan ympärilleen. Raane seisoi paljastettu miekka kädessä olkikasan luona.

"Pelasta minun elämäni, uskollinen Raane!" kuiskasi kuningas olkien alta. "Minä annan oman sisareni sinulle vaimoksi!"

"Minun herrani ja kuninkaani ei ole täällä!" huusi Raane. "Minä vartioin tässä hänen aarteitaan ja kalleuksiaan", hän viittasi paikkaan, jossa kuningas makasi. "Ensimäisen, joka lähestyy minua, rutistan minä kuoliaaksi!" Hän heilutti ohutta korumiekkaansa ja löi sillä hurjasti ja kiivaasti erästä vaunun aisaa ja puulaatikkoa, jotka olivat lattialla.

"Sinä puolustat kuningastasi kuin konna ja petturi!" kuiskasi Åke. "Anna minulle miekkasi, kun et osaa sitä paremmin käyttää!"

"Pois tieltä, poika!" huusi Raane raivostuneena, ja tähtäsi lyöntinsä hänen päätänsä kohti, kuitenkin häneen osumatta.

Asestettujen munkkiolentojen joukossa oli pieni, koukkuselkäinen mies, joka horjuvin askelin haparoi eteenpäin kuin sokeana voimakkaan sankari-olion vieressä. Nämä molemmat miehet tunkeutuivat esiin koko naamioituneen joukon etunenässä, ja sokea piteli kiinni kookkaan herran takin liepeestä, kunnes tulivat paikalle, johon Raane viittasi. Täällä he pysähtyivät molemmat suuren olkikasan luokse, johon kuningas oli piiloutunut.

"Täällä!" kaikui kumeasti rautaristikon takaa, sankariolion naamaripäähineestä, ja rautapukuinen käsivarsi kohotti valtavan miekan. Samassa silmänräpäyksessä olivat kaikki kaksitoista miekkaa kohotetut.

"Haa, haa!" huusi sokea vanhus hohottaen hurjaa mielipuolen naurua ja työntäisi äkkiä pitkän miekkansa syvälle olkikasaan.

Tukahutettu kauhunhuuto, johon sekaantui mielipuolen naurunkihinä, kaikui kamalana olkikasasta, joka peitti sekä kuninkaan, että hänen raivoavan murhaajansa. Taistelevat oliot vierivät sen alle, ja nyt hyökkäsi yhtaikaa koko tuo asestettu munkkijoukkue heidän molempien päälle. Raane jäi huitomaan ympärilleen kuin raivostunut, haavoittamatta kuitenkaan ketään, lopulta hän hyökkäsi ottamaan soihdun sen kädestä, joka sitä kantoi. "Apua! Apua!" huusi hän. "He murhaavat minun herrani ja kuninkaani!" Hän heitti palavan soihdun olkiin ja juoksi kuin mielipuoli ulos ladosta.

Oljet leimahtivat heti palamaan, valaisten mitä kamalimman näyn.

Kuninkaan verinen ruumis oli laahattu oljista keskilattialle, se oli kahdentoista pitkän miekan lävistämä. Nuo kaksitoista kammottavan näköistä munkkioliota seisoivat ääneti ruumiin ympärillä. Veriset miekat käsissään he tuijottivat jäykin jännitetyin katsein murhattuun, jonka kasvot venähtelivät suonenvetoisesti, ja nyt vasta heitti henkensä.

"Hän on kuollut. Jättäkäämme hänet liekkien saaliiksi!" keskeytti viimeinkin johtajan voimakas ääni kamalan äänettömyyden. -- "Pois täältä! Hevosten selkään!"

Silmänräpäyksessä olivat kaikki poistuneet ladosta, lukuunottamatta sokeaa, mielipuolta vanhusta, joka vielä kerran raivostuneena oli heittäytynyt ruumiin yli, niinkuin hän olisi tahtonut kynsillään repiä sen palasiksi.

Molemmat pojat olivat sillaikaa istuneet itkien piilossa pilttuun takana.

"Hirviö!" huusi nyt pieni Åke juosten esiin. Hän vetäisi kuninkaan miekan ruumiin kokoonpuristetusta kädestä ja työnsi sen hurjistuneen vanhuksen sydämeen.

"Kas niin, nyt minä voin kuolla! Siunattu olkoon se taivaan enkeli, joka minut vapautti!" sanoi sokea soperteleva vanhus ja kaatui kuolleena murhatun kuninkaan viereen. Puolet ladosta oli jo liekkien vallassa. Ne neljä pilttuussa olevaa hevosta juoksivat hurjina ruumiin yli ja ulos palavasta ladosta. Haukat lensivät kirkuen niiden jälestä. Liekit loimahtivat jo olkikaton läpi, tukahduttava savu täytti hirvittävän murhaluolan, ja ulkopuolelta kuului avuksi rientävien ihmisten hätähuutoja.

"Auta minua pelastamaan kuninkaan ruumis, Pentti!" sanoi Åke itkevälle toverilleen. Vaivoin laahasivat pojat raskaan ruumiin ulos käytävään. He olivat melkein tukehtua savuun ennenkuin ehtivät sinne. "Se vanha hirviö jäi sinne sisään, Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!" sanoi Åke katsahtaen vielä kerran taakseen Pallen ruumiiseen. "Palakoon nyt sinne! Joudu pois!"

Juuri kun he olivat joutuneet ulos ladosta, romahti katto kovalla romahduksella sisään, musertaen alleen vanhuksen ruumiin.

Paljon hätääntyneitä ihmisiä oli kokoontunut ulkopuolelle. He eivät välittäneet tulipalosta, nähdessään kuninkaan runnellun ruumiin ja kuullessaan voivottelevien poikasten kertomukset. Meluava joukko palopaikalla kasvoi yhä kuninkaan ruumiin ja itkevien poikien ympärille. Se osanotto, jonka tämä kamala näky herätti useimmissa, näytti kuitenkin osoittavan, että kansa vihasi kuningasta vähemmän kuin mitä yleisesti uskottiin. Melu oli hirvittävä. Toinen huusi toistaan kovemmin. "Juoskaa murhaajien jälkeen!" huusivat muutamat. -- "Huolehtikaa toki kuninkaan ruumiista!" huusivat toiset. "Lähettäkää sana Harrestrupiin drotsille ja Jon ritarille!" huusivat muutamat. "Lähettäkää tieto Skanderborgiin!" huusi joku, -- "siellähän ovat kuningatar ja nuori kuningas." Mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan toimittaakseen yhtäkään kaikista näistä ehdotuksista. Naisia ja lapsia tunkeili ruumiin luo. Lapset huusivat, naiset päivittelivät kamalaa näkyä, miehet kiroilivat ja voivottelivat. Monet käskivät ja järjestelivät, mutta ei kukaan totellut. Viimeinkin kuului kesken melua huuto: "tilaa, tilaa! Drotsi tulee!" Meluava kansanjoukko väistyi kolmen kiirehtivän ratsastajan tieltä, jotka ajoivat heidän keskelleen hengästyneillä hevosillaan. Ne olivat drotsi Pietari, Skirmen ja vanha Henner Friser. Heidän jälestään seurasi joukko metsästäjiä kamaripalvelija Raane sidottuna välissään.

"Hiljaa! Tehkää tilaa!" huusi drotsi Pietari ja hypähti hevosensa selästä. Kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään, ja suuressa kansanjoukossa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kauhistuksella katseli drotsi Pietari kuninkaan ruumista. Hän tarkasti pikaisesti kuninkaan haavat ja tutki oliko enää elonmerkkiä jälellä. Hän laski kaikkiaan 56 kuolettavaa haavaa. Murhatun liivien alta hän löysi tikarin, jota ei ollut vedetty pois haavasta. Hän veti sen ulos ja katseli sitä tarkkaan, se oli kallisarvoinen ja taitavasti koristeltu: kahvan muodosti kullattu leijona. Hän antoi lähinnä seisovien todistajien nähdä sen ja pani sen talteen.

"Kuningas Eerik Kristofferin poika on kuollut ja häpeällisesti murhattu!" huusi hän nyt kovalla äänellä noustessaan ruumiin vierestä, ja luoden katseen kansanjoukkoon, jonka jännitettyjä ja osanottavia kasvoja ladosta loimuavat liekit valaisivat. "Tämä taivaita järisyttävä teko ei jää rankaisematta, niin totta kuin vanhurskas tuomari valvoo meidän kaikkien ylitsemme!" Hän vaikeni hetkeksi, ja syvä hiljaisuus vallitsi heidän ympärillään. "Nuori kuningas Eerik Eerikinpoika on nyt meidän laillinen herramme ja kuninkaamme!" sanoi hän sitten vähän rauhallisemmin ja kohotti oikean kätensä. "Tanskan kansa on itse valinnut hänet ja vannonut hänelle uskollisuusvalan. Pyhä kirkko vahvistaa vaalit, ja pian hän istuu kruunattuna ja voideltuna isiensä valtaistuimella. Olkaa hänelle uskolliset, rehelliset Tanskan miehet! Jumalan avulla tulee hänestä vielä hyvä ja oikeutta rakastava kuningas, ja hän rankaisee ankarasti isiensä julmat ja jumalattomat murhaajat. Kaikkivaltias suokoon hänelle voimia ja pitäköön suojelevan kätensä hänen ja koko hänen uskollisen kansansa ylitse!"

"Eläköön kuningas Eerik Eerikinpoika! Eläköön meidän nuori kuninkaamme!" huusi monta ääntä. "Kostoa, kostoa kuningasmurhaajille!" huusivat toiset.

Drotsi Pietari viittasi heidät vaikenemaan ja kääntyi sen puoleen, joka seisoi häntä lähinnä. "Kenellä täällä on paras ja nopein hevonen?" kysyi hän.

"Minulla, minulla!" huusi Skirmen juosten esiin. "Aivan niin! Ei kukaan osaa lentää sinun laillasi. Ratsasta heti Skanderborgiin, uskollinen Skirmenini! Kiiruhda viemään kuningattarelle tämä onnettomuussanoma! Kerro mitä sinä olet nähnyt ja kuullut! Sano myöskin minun nimessäni ritari Thorstensonille, että kaikki portit linnaan ja nuoren kuninkaan luo ovat heti suljettavat! Huomenna minä tulen itse ritari Jonin kanssa, kun ensin olen pitänyt huolen kuninkaani ruumiista. Lähde heti! Jumala olkoon sinun kanssasi!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä Skirmen oli hevosen selässä ja ratsasti pois nuolen nopeaan pienellä, reippaalla norlantilaisellaan.

"Vanha, uskollinen Henner!" jatkoi drotsi Pietari kääntyen vakavan vanhuksen puoleen, joka istui liikkumattomana hänen vieressään korkealla hevosellaan ja tuijotti omituisen kärsivän näköisenä kuninkaan ruumiiseen. "Ratsasta sinä heti kuninkaallisten metsästäjien kanssa murhaajien jälestä! Ota Raane mukaasi! Pakota hänet johtamaan sinut jäljille!"

Henner Friser nyökäytti päällään ja käänsi hevosensa. Heti senjälkeen nähtiin sankarivartaloinen vanhus metsästäjien etunenässä ja sidottu kamaripalvelija sivullaan, ratsastavan täyttä nelistä loimuavan ladon ohi.

"Hyvät Tanskan miehet!" jatkoi drotsi Pietari kääntyen muutamien arvokkaimpien talonpoikien puoleen, jotka seisoivat häntä lähinnä ja näyttivät suurimmalla osanotolla katselevan runneltua kuningasta. "Te viette nyt minun kanssani murhatun kuninkaan ruumiin Viborgiin! Niin verisenä kuin se tuossa makaa, asetetaan se kansan nähtäväksi. Asettakaa vankkureille neljä lautaa ja valjastakaa eteen kuusi hevosta! Ottakaa ensimäiset parhaat! Levittäkää minun vaippani laudoille ja asettakaa ruumis varovasti sille! -- Te seuraatte minua, lapset!" sanoi hän molemmille itkeville pojille, jotka sillä aikaa olivat ottaneet kiinni kuninkaan metsästysoriin ja yhden haukoista. "Åke, sido kuninkaan hevonen kiinni ruumisvaunuun ja anna sen saattaa herraansa! Pentti, anna minulle haukka! Sytyttäkää pari tervasoihtua, ja istukaa kuninkaan jalkapäähän! Tänä yönä te saatte kantaa viimeisen kerran soihtua hänelle!"

Pojat itkivät ja tottelivat. Pian olivat talonpojatkin täyttäneet drotsin käskyn. Hänen tulipunainen vaippansa oli nyt kuninkaan ruumisliinana. Itse hän istui ratsunsa selässä, kuninkaan lempihaukka käsivarrellaan, pitäen silmällä, että kaikki tarkasti täytettiin. Vielä seisoi suuri kansanjoukko heidän ympärillään, mutta ei huomattu minkäänlaista meluavaa levottomuutta. Naisten parvesta kuului sieltä täältä tukahutettuja huokauksia ja säälin huudahduksia. Miesten joukossa oli kauhistus tuon kamalan teon johdosta suurempi kuin suru ja säälittely. Drotsi Pietari näki sen syvän surumielisyyden valtaamana. "Kuningas Eerikin viimeinen tie on synkkä. -- Ottakaa kekäleitä ladosta ja valaiskaa se!" sanoi hän hillityllä äänellä lukuisalle kansanjoukolle, jonka joukosta pari Harrestrupin miestä heti totteli häntä. -- "Kunnioittakaa kuollutta sen kruunun vuoksi, jota hän kantoi, ja sen suuren kuningassuvun tähden, josta hän on syntyisin. Seuratkaa häntä niin monta kuin teitä voi, mutta tämä on vapaaehtoinen rakkaudenosoitus, eikä siihen ketään pakoiteta. Menkää minne haluatte, mutta menkää hiljaa täältä, ja rukoilkaa ainakin rukous hänen sielunsa puolesta! Auringon laskiessa hän oli vielä mahtava mies ja meidän laillinen herramme ja kuninkaamme. -- Antaa murhaajaluolan tuolla palaa!" lisäsi hän kauhusta vavahtaen, "sen perus on purettava, ja sen jäljet tasoitettavat maasta. Eikä ainoakaan ihminen saa tietää missä se on sijainnut, mutta sadan vuoden kuluttua siellä vielä rukoillaan öin ja päivin murhatun kuninkaan sielun puolesta. Vanhurskas Jumala olkoon hänelle ja meille kaikille armollinen!"

Liikutettuna hän kohotti kätensä ja viittasi saattueelle. Hitaasti se alkoi kulkunsa eteenpäin. Ääneti ja hiljaa hajosi suuri kansanjoukko. Vain kaksitoista talonpoikaa seurasi heitä, he astuivat palavat tervasoihdut kädessä molemmin puolin ruumisvaunua. Lähinnä kuninkaan päätä ratsasti drotsi Pietari haukka käsivarrellaan. Kuninkaan metsästysratsu astui hänen sivullaan. Saattue kulki palavan ladon ohitse. Voimakas valo lankesi drotsin vakaville kasvoille. Kuningasruumis lepäsi korkealla kaikkien nähtävänä. Ruumiin jalkapäässä istuivat molemmat pojat pidellen soihtuja käsissään. Hiljaa ja hitaasti häipyi outo ruumissaattue yöhön, ja kauan seisoi vielä siellä täällä ihmetteleviä talonpoikia poluilla ja teillä, tuijottaen miettiväisinä eteensä Viborgiin vievälle tielle.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Skanderborgissa nukkuivat vielä kuningatar ja nuoret prinssit syvää unta aamulla aikaisin, Klaus Skirmenin ratsastaessa sisään linnanportista hengästyneellä hevosellaan, joka kuudessa tunnissa oli juossut yli yhdeksän peninkulmaa kepeää taakkaansa kantaen.

Sotamiehet, jotka vartioivat linnanporttia ja linnanportaita, tunsivat drotsin aseenkantajan ja antoivat hänen vapaasti tulla sisään. He ihmettelivät hänen hevostaan. "Vetäkää ylös laskusilta, ja sulkekaa portti!" huusi Skirmen. "Vihollinen on kintereilläni!" Vakavat sotamiehet ällistyivät: he eivät sarastavassa aamuvalossa voineet huomata missään vihollista, eivätkä olleet tottuneet vastaanottamaan käskyjä aseenkantajilta. Heidän viivytellessään ja tuumaillessaan hypähti Skirmen satulasta ja kiirehti ylös linnanportaita kuningattaren suureen etusaliin, jossa ritari Thorstenson itse yöllä johti kuninkaallista henkivartiota.

"Kuningas on murhattu!" sai Skirmen hengästyneenä sanotuksi. Kaikki rauhalliset ritarit hallissa kavahtivat ylös ja seisoivat kuin salaman lyöminä ja kivettyneinä.

"Murhattu?" huudahti ritari Thorstenson. "Oletko hullu, Skirmen?"

"Murhattu!" toisti Skirmen. "Murhaajat eivät ole puolenkaan peninkulman päässä täältä! Heitä on suuri ratsastajajoukko. Ellette tahdo tulla yllätetyksi, herra niin antakaa heti sulkea linnankäytävät!"

"Tahdotko sinä tehdä meidät hulluiksi, Skirmen? Henkivartijat, sulkekaa linna! Kaikki miehet aseisiin! -- Vanhurskas Jumala! -- Murhattu!"

Henkivartijat poistuivat nopeasti salista, kauhusta kalpeina, ja kykenivät tuskin täyttämään päällikkönsä käskyn.

"Nyt, perkele vieköön, Skirmen, puhu!" huudahti kiivas Thorstenson jalkaa polkaisten. "Kuka on uskaltanut tehdä niin kamalan teon? Haa, oliko se Alfkreivi, tuo kirottu Alfkreivi" -- --

"Ei, ankara herra, jos se ei ole perkele apulaisineen, niin se on Stig-marski ystävineen. Onnettomuus tapahtui Finnerupin ladossa", ja nyt hän kertoi mitä itse oli kuullut ja nähnyt, ja mitä drotsi oli käskenyt hänen sanomaan. "Ja minun herrani oli oikeassa", lisäsi hän, "jos ei minun herrani olisi lähettänyt minua heti matkaan, niin olisivat ehkä murhaajat itse ensiksi tuoneet teille tiedon. Noin tunti sitten pitivät he neuvottelua Tulstrupin luona olevalla nummella. He istuivat rauta- ja teräsvarustuksissaan ratsujensa selässä. Minä olin sumussa vähällä ratsastaa heidän joukkoonsa, mutta silloin pistäysi kuu esiin heidän päänsä yläpuolelta näyttäen minulle heidän veriset miekkansa. Minä kiirehdin heidän ohitsensa, mutta he seurasivat minua metsään asti. Heitä on ainakin puolitoistasataa miestä, ja heidän joukossaan oli naamioituja harmaaveljesmunkkeja. He voivat olla täällä tuossa tuokiossa."

"Antaa heidän tulla!" sanoi Thorstenson. "He löytävät meidät valppaina. Haa; sitä ei uskalla kukaan muu kuin Stig-marski. Hän on nyt täyttänyt valansa ja surmannut kuningas Eerikin, -- silloin on prinssienkin henki vaarassa. -- Mutta ei, tänne asti kostaja pääsee tulemaan -- mutta ei pitemmälle! Onko kaikki kunnossa, henkivartijat?"

Muutamia henkivartijoita astui taas sisään etusaliin ja kertoivat mitä oli tehty linnan puolustukseksi. Muutama heistä lähetettiin heti pois uusia käskyjä täytäntöön panemaan, ja kaikki olivat linnassa mitä ankarimmassa toiminnassa.

Kuningatar oli herännyt äkkinäisestä hälinästä. Hän soitti kamarineitojaan ja kyseli heiltä syytä levottomuuteen. Kaikki olivat pelästyneet, mutta ei kukaan vielä tiennyt mitä oli tapahtunut. Kuningatar nousi ja pukeutui nopeasti kiirehtiäkseen heti henkivartiosaliin. Hälinä linnassa kasvoi yhä. Väki juoksi hätääntyneenä edestakaisin, tuntui kuin salama olisi lyönyt heidän keskelleen, mutta ei kukaan tiennyt mihin. -- Jokainen huomasi suuren onnettomuuden tapahtuneen, mutta mikä se oli, sitä ei ainoakaan heistä uskaltanut lausua. Henkivartiosalissa seisoivat ritarit miettiväisinä täysissä varustuksissa ja odottivat henkivartijapäällikön käskyjä. Sali johti linnanpihalle, ja sen edessä oli korkea parveke eli niinkutsuttu avonainen pilarisali, josta oli näköala maantielle. Ritari Thorstenson ja Skirmen seisoivat avonaisella parvekkeella katsellen suurta tomupilveä, joka sarastavassa aamuhämärässä näkyi linnaan johtavalla tiellä, ja jonka nyt vasta selvästi eroitti aamusumusta.

"Sinä olet oikeassa, Skirmen!" sanoi Thorstenson. "Sieltä tulee suuri parvi ratsastajia, jotka todellakin aikovat antaa meidän vatsat tyhjinä vastaanottaa heidät. Hyvä on, he saavat maistaa suurusta ennen meitä! Ovatko jousimiehet tornissa?" kysyi hän eräältä henkivartijalta.

"Kyllä, herra ritari!" vastasi henkivartija. "He ovat miehittäneet kaikki ampumareijät. Kaikki seisovat nuoli jänteellä, niinkuin te olette käskenyt."

"Hyvä! Mutta kukaan ei ammu ennenkuin minä heilautan tätä lippua parvekkeelta!" Tämän sanoessaan hän tarttui suureen, kahden leijonan koristamaan, kuninkaalliseen lippuun, joka koristi salin peräseinää. "Mitä enemmän voitamme aikaa, sitä parempi!" lisäsi hän. "Jos rynnäkkö on kysymyksessä, niin me voimme käyttää ampumavaunujamme. Ne miehet ovat ansainneet lämpimän aamiaisen. Anna lisätä tulta kivien alle, että ne pian ovat punaisia. Kyllä me sulatamme ne panssaroidut kivisydämet!"

Henkivartija poistui.

Siinä silmänräpäyksessä kuningatar astui sisään hovinaistensa seuraamana. "Mitä täällä on tekeillä?" kysyi hän katsellen levottomana ympärilleen, vastattuaan kuitenkin ensin tavallisella arvokkaisuudellaan henkivartijoiden keihästervehdykseen.

"Jumala ja pyhä neitsyt vahvistakoon teitä, minun jalo kuningattareni!" sanoi ritari Thorstenson ja astui kunnioittavasti häntä vastaan, taivuttaen lipun hänen eteensä. "Minä en tiennyt teidän armonne olevan valveilla, enkä minä tahtonut antaa herättää teitä onnettomuussanomalla. Valmistautukaa kuulemaan se, maltillisesti, jalo kuningattareni. Tämän pikaviestin lähettää meille drotsi Hessel. Meidän pitäisi kaikkien seisoa täällä yön väreissä: sanoma, jonka hän lähettää meille, on synkkä kuin yö ja hauta."

"Siis se on tapahtunut, jota minä kauan pelkäsin?" sanoi kuningatar kalveten. -- "Minun herrani ja kuninkaani on kuollut? Puhu, nuorukainen!" jatkoi hän kääntyen Skirmenin puoleen. "Mitä onnettomuussanomia tuot sinä minulle onnettomasta puolisostani? Puhu, sinun sanasi eivät muserra Tanskan kuningatarta, vaikka paljas ajatuskin ajaa veren poskiltani -- minun herrani ja kuninkaani on kuollut?"

"Te sanoitte sen, jalo kuningatar!" vastasi Skirmen ja astui kunnioittavasti lähemmäksi, Thorstensonin vetäytyessä syrjään ja katsoessa jännittävän tarkkaavaisena salin yli. "Petturit ovat yllättäneet hänet yöllä", jatkoi Skirmen, "se tapahtui onnettomana hetkenä, kuningas oli eksynyt Finnerupin metsään, eivätkä hänen uskolliset miehensä olleet hänen luonaan".

"Siis murhattu, katalasti salamurhattu, niinkuin nyt kaikki kuninkaat Tanskassa?" huudahti kuningatar nojautuen yhteen neidoistaan.

"Niin, jalo kuningattareni!" vastasi Skirmen sydämellisellä osanotolla, vaikka hänen mielestään tuskallinen ilme kuningattaren kasvoilla näytti osoittavan enemmän katkeraa suuttumusta kuin syvää surua. "Drotsi Hessel löysi teidän onnettoman puolisonne sitten vasta kun kamala teko oli tehty, ja murhaajat paenneet. Hän tutki heti haavat, joita oli monta, ja kaikki kuolettavia. Hän ei tahtonut jättää kuninkaan ruumista ennenkuin se oli rauhassa jatkuvalta pahoinpitelyltä. Mutta teidän ja prinssin turvallisuuden vuoksi hän käski minun kiirehtiä. Minä olen kiirehtinyt parhaani mukaan, ja Jumalan kiitos, minä jouduin ennen kavaltajia. Jumala varjelkoon teitä ja nuorta herraa, joka nyt on Tanskan valtakunnan hallitsija!"

"Missä hän on?" kysyi kuningatar katsellen tuskallisesti ympärilleen. "Missä on prinssi? Missä on minun Eerikkini? Tulevatko murhaajat tännekin? Ovatko he lähellä?"

"Olkaa rauhallinen, jalo kuningattareni!" alkoi Thorstenson taas puhua. "Joukko asestettuja ritareita, muutamia naamioituja herroja etunenässä, ratsastaa kyllä linnaa kohti, mutta niinkauan kuin minä ja yksikin tanskalainen mies on täällä elossa, ei kukaan petturi astu jalallaan näiden muurien sisäpuolelle. Minä olen lähettänyt hakemaan prinssit, he ovat aivan heti täällä."

"Voiko linna puolustautua?" kysyi kuningatar hätäisesti. "Ovatko petturit vain ulkopuolella? Eikö niitä ole täällä joukossamme? Eivätkö Tanskan kuninkaan murhaajat olleet tanskalaisia?" Kauhun ja pelon valtaamana katseli kuningatar tämän sanoessaan synkkiä, asestettuja miehiä, jotka täyttivät salin, ja hän tiesi ettei niiden joukossa ollut ainoatakaan, joka olisi ollut sydämestään uskollinen kuninkaalle.

"Linnaa voidaan ja sitä täytyy puolustaa niinkauan kuin ainoakaan kivi on siitä jälellä!" vastasi Thorstenson hehkuvin poskin. "Petturit ovat meitä lähellä, mutta teidän ympärillänne on uskollisia miehiä. Elkää häväiskö kaikkia tanskalaisia niin halventavalla epäluulolla, ylevä kuningatar. Uskollinen Tanskan kansa ei ole osallinen tähän veriseen petokseen. Teidän kuninkaallinen puolisonne ei ollut rakastettu -- eikä hän ollut minunkaan miehiäni -- ei kannata totuutta salata --, mutta me emme sen vuoksi ole valapattoja ja kavaltajia. Marski Stig on tämän kammottavan kostotyön alkuunpanija eikä hän myöskään ole valapatto: hän on kauheasti täyttänyt sen minkä lupasi, mutta nyt hän on minun ja kaikkien tanskalaisten verivihollinen. Me tahdomme suojella kuningashuonetta, ja teidän kuninkaallinen poikanne on yhtä varmasti kantava Tanskan kruunua kuin vapaa ja uskollinen kansa on hänet siihen valinnut!"

"Kuningashuonetta me tahdomme suojella!" toistivat vakavat ritarit ja henkivartijat. "Eläköön kuningatar ja meidän nuori kuninkaamme!"

"Missä ovat petturit?" kysyi kuningatar toinnuttuaan. "Voimmeko me nähdä heidät?" Hän astui nopeasti parvekkeelle ja näki nyt itse suuren, tumman ratsujoukon lähenevän linnaa, harmaat, naamiopäähineiset miehet etunenässä. "Heitä on monta", jatkoi hän, "he eivät näy pelkäävän minun suojelijoitani. He näyttävät lähestyvän linnaa kuin parhaan rauhan vallitessa."

"Antaa heidän tulla aivan muurin lähelle, jalo kuningatar! Elkööt uskoko meidän pelkäävän katsoa heitä silmiin. Heillä ei ole jousimiehiä eikä rynnäkkötikapuita mukanaan. Jos heillä on jotakin sanomista meille, niin me voimme varmasti puhua heidän kanssaan täältä parvekkeelta. Sinä hetkenä, jona he näyttävät aikovan ryhtyä hyökkäykseen, lähetän minä heille nuolitervehdyksen tornista."

"Hyvä on, ritari Thorstenson!" vastasi kuningatar kohottaen päänsä uhkamielisen suuttumuksen valtaamana. "He saavat nähdä Tanskan kuningattaren! He saavat nähdä nuoren herransa ja kuninkaansa. He saavat nähdä oikeuden vielä valvovan, ja että Tanskan kruunulla, vaikka alaikäisen päässä, on vielä voimaa uhmata murhaajajoukkoa!"

Nyt astuivat molemmat nuoret prinssit sisään kahden ritarin saattamina. Nuori kruununperillinen oli kalpea kauhusta kuultuaan hirvittävän sanoman. Nuorempi prinssi Kristoffer oli hehkuvan punainen ja hyvin levoton. Kuningatar kääntyi parvekkeelta ja astui heitä vastaan. "Minun poikani", sanoi hän, "teidän kuninkaallinen isänne on kuollut. -- Kantakaa tämä suru niinkuin hänen poikiensa ja kostajiensa sopii! Ne, jotka aiheuttivat hänen kuolemansa, janoovat myöskin minun ja teidän vertanne. He lähestyvät häpeämättömän julkeasti tätä linnaa. Mutta, jos te olette minun poikiani, niin te ette pelkää tätä sanomaa."