Part 29

"Silloin olette myöskin nähnyt hänen olevan herran talossaan ja pitävän tarkan huolen vierasvaraisuudesta!" vastasi kuningas ivallisesti hymyillen. "Ryövärit ja sissitkin ovat turvassa hänen kattonsa alla."

"Jos hän siinä meni hiukan liian pitkälle, teidän armonne!" sanoi ritari Jon -- "niin minä pyydän teitä minun tähteni suomaan sen hänelle anteeksi. En minäkään puolestani pitänyt niitä vankeja niin vaarallisina."

"Minun täytyy myöntää, herra kuningas", alkoi drotsi Pietari nyt puhua --"että näiden pahantekijöiden asia oli merkillisempi kuin mitä uskoinkaan, he ovat nyt palkkansa ansainneet. Jos minä siinä tilaisuudessa, erehdyin ja silmänräpäykseksi unohdin sen kunnioituksen, jota olen velvollinen osoittamaan kuninkaallista vierastani kohtaan, niin elkää salliko tänä päivänä auringon laskea vihanne yli, kuninkaani. Jos minä senkautta olen menettänyt kuninkaallisen suosionne, niin suokaa minun edes -- --"

"Kyllin siitä!" keskeytti kuningas hänet kylmästi, "minä olen tullut tänne huvittelemaan enkä joka päivä tuomioita langettamaan. Minä olen omien ajatusteni herra, ja minun päätökseni saatte tietää kunhan aika on käsissä. No, miksi eivät metsästäjien torvet soi?"

Raane antoi nopeasti viittauksen kuninkaallisille torvensoittajille, jotka seisoivat vähän etempänä pienellä kunnaalla. He soittivat nyt reippaan metsästyskappaleen, jota he kutsuivat Waldemar Seierin metsästykseksi, ja jota kuningas erityisesti suosi.

Painostava äänettömyys vallitsi kuninkaan epäsuosiollisen lausunnon jälkeen drotsi Pietarille. Raane hymyili viekkaasti, hän täytti kuninkaan pikarin ja koetti muutamilla hovinarrin eleillä herättää iloisen mielialan jälleen. Mutta kuningas ei koskenut pikariin, vaan vaipui syviin mietteisiin. Voimakas liikkeellä-olo ja tietoisuus taitavuudestaan metsästäjänä näytti karkoittaneen hänen kasvoiltaan sen epämääräisen ja vastakkaisen ilmeen, joka rumensi ne, ja hetkeksi oli niille levinnyt todellinen kuninkaallisen suuruuden piirre. Käsi miekan kahvalla hän katseli kolmea tärkeintä neuvonantajaansa niinkuin se, jolla on minä hetkenä tahansa oikeus vapautua heistä kaikista. Raane oli ainoa, jota kohtaan hän tunsi jonkinlaista luottamusta; parempina hetkinään kuningas kuitenkin ylenkatsoi häntä alhaisten huvitusten kurjana välittäjänä. Se voima, jota vanha ritari Jon osasi niin suurella viisaudella ja varovaisuudella käyttää, näytti hänestä tällä hetkellä olevan sekaantumista majesteetin oikeuksiin, ja drotsi Pietarin etevämmyys tuntui hänestä sietämättömältä. Nuo reippaat, ylpeät voitonsäveleet, jotka kuningas tunsi lapsuutensa ajoilta, herättivät eloon hänen nuoruudenunelmansa, ja muiston siitä ajasta, jolloin häntä äitinsä vieressä jo tervehdittiin kuninkaan nimellä ja hän tunsi Waldemarin veren virtaavan rohkeana ja turmeltumattomana suonissaan. Näytti siltä kuin hänen koko turhaankulutettu kuningaselämänsä kulkisi hänen ohitsensa ja hän istuisi yksin ja vihattuna ilman ainoatakaan ystävää. Omituinen surumielisyys ja alakuloisuus näkyi tahtovan vallata hänet; mutta hän voitti nöyryyttävän tunteen ja hurja uhka ja kovuus loisti taas hänen räpyttelevistä silmistään.

Drotsi Pietari seisoi ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen rehellisistä avonaisista kasvoistaan voi selvästi lukea miten arka asia kuninkaan suosion menettäminen oli hänelle. Vain yksi ajattelematon sana oli tehnyt tyhjäksi hänen koko tulevaisuuden suunnitelmansa. Hän ei voinut kieltää esiintyneensä liian ylimielisenä asiassa, jonka tiesi oikeaksi, ja jonka liian rohkea puolustus oli saanut kuninkaan koko suuttumuksen kohdistumaan häneen. Hänen mieltänsä katkeroitti tietoisuus siitä, että oli loukannut kuningasta hetkenä, jona tämä saapui vieraana hänen kotiinsa. Se oli hänelle tällä hetkellä melkein katkerampaa kuin ajatus sen näennäisistä seurauksista. Nyt kohdistui kuninkaan ankara tuomarinkatse häneen, mutta sen liioiteltu kovuus näytti melkein tyynnyttävän häntä. Se avomielisyys, jolla hän vastasi tähän katseeseen, ei sen sijaan suinkaan ollut omiaan lepyttämään kuningasta, vaikka hänen täytyikin tuntea kunnioitusta sitä lujaa itseluottamusta ja rauhallista mieltä kohtaan, jota ei mikään hallitsijan oikku voinut nöyryyttää.

Sekä Raane, että vanha Jon ritari olivat näiden mykkien, mutta merkitsevien kasvonilmeiden tarkkaavaisina todistajina, jotka soiton ja yleisen vaitiolon aikana korvasivat keskeytyneen pöytäkeskustelun. Vanha, viisas valtiomies näytti rauhalliselta ja välinpitämättömältä, mutta kyynel kimmelsi hänen silmissään kun hän huomasi kuninkaan hurjien intohimojen rumentamilla kasvoilla vielä hetken välähtävän ylevyyden ja arvokkaisuuden ilmeen. Hän tunsi huolestuneena uskollisen drotsi Pietarin kukistumisen päätetyksi ja myöskin oman vaikutusvaltansa olevan horjuvalla pohjalla. Mutta eniten huolestutti häntä se riemuitseva ilme, jota viekas kamaripalvelija turhaan koetti salata, ja se liehakoiva teeskentely, jolla hän kehoitti jatkamaan metsästystä. Nyt huomasi vanha herra kamaripalvelijan tekevän myöskin omituisen liikkeen käsivarrellaan, johon kuningas nyökäytti päätään kuin salaisen sopimuksen merkiksi. Kuningas näytti aikovan nousta, mutta vaipui taas ajatuksiinsa, jääden istumaan. Torvensoittajat jatkoivat puhaltamistaan.

"Herrajumala!" keskeytti nyt vanha Jon ritari pitkän äänettömyyden, "he soittavat kuningas Waldemarin metsästystä. On niin omituista sitä ajatella, herra kuningas. Jos teidän suurella isoisällänne olisi ollut kreivi Albert ja uskollinen Riisen Kaarle vieressään, kun hänelle soitettiin tuo kappale Lyon onnettomalla metsästysretkellä, niin tuskin musta kreivi Henrik olisi sillä kertaa saanut häntä käsiinsä."

"Kruunuhirvi! Kruunuhirvi!" huusi nyt Raane, hypähtäen ylös. Kuningas nousi nopeasti. Joukko eläimiä, komea sarvipäinen hirvi etunenässä, juoksi ohitse. Silmänräpäyksessä olivat kaikki metsästäjät hevosten selässä. Torvet toitottivat ja koirat haukkuivat.

"Eteenpäin!" huusi kuningas ja hypähti oriinsa selkään. Drotsi Pietari ja Jon ritari kiirehtivät nopeasti hänen sivulleen. -- Kamaripalvelija ratsasti edeltä; ja nyt alkoi metsästys kahta innokkaammin ja rajummin. Väliin jouduttiin pois eläinten jäliltä ja löydettiin ne jälleen, ja sitten ratsastettiin muutama tunti keskeyttämättä.

"Herra kuningas!" sanoi lopulta drotsi Pietari ratsastaen aivan kuninkaan viereen, kun tämä oli hetkeksi pysähtynyt tarkkaamaan koiria ja jälkiä, "levähtäkäämme hetken! Ritari Jonin ikäiselle on näin raju liikkuminen rasittavaa, minun haavojeni siteet ovat auvenneet!"

"Se, joka ei jaksa seurata, jääköön jälkeen!" vastasi kuningas -- "minulla on kylliksi metsästäjiä mukanani, minä en tarvitse teitä. Eteenpäin, Raane!"

Metsästystä jatkettiin innolla. Mutta ei drotsi Hessel eikä ritari Jon jääneet jälelle. Alkoi viimein hämärtää. Drotsi Pietari ratsasti taas Raanen ja kuninkaan hevosien väliin. "Jos tahdotte ehtiä Harrestrupiin yöksi, herra kuningas", sanoi hän näennäisellä levottomuudella, "niin täytyy meidän nyt kääntyä ja jättää eläimet täksi päiväksi rauhaan".

"Minä teen vain sen mitä minä tahdon!" vastasi kuningas suuttuneena. Hän oli juuri äsken itse nuolella osunut kruunuhirveen, jota nyt tulisesti seurattiin. "Kruunattu eläin on minun", huusi hän, "vaikka sitten saisin seurata sitä aamuun asti!"

Nyt mentiin huimaavaa nelistä eteenpäin, yli kantojen ja kivien, läpi metsien ja vesakkojen, koirien haukkuessa ja torvien iloisesti raikuessa. Drotsi Pietari ja ritari Jon seurasivat vielä kuningasta, eivätkä kadottaneet häntä hetkeksikään näkyvistään. Mutta ritari Jonin hevonen kompastui erään vaikeamman hyppäyksen tehdessään, ja hän itse sai niin voimakkaan sysäyksen oikeaan sivuunsa, että hän jäi hetkeksi makaamaan tainnoksiin maahan. Drotsi Pietari hyppäsi hevosensa selästä ja riensi häntä auttamaan; hän huomasi kauhukseen vanhan herran taittaneen yhden kylkiluunsa. "Pysähtykää, Jumalan nimessä, pysähtykää!" huusi hän voimiensa takaa. Metsästäjät kuulivat drotsin voimakkaan äänen, jota he olivat tottuneet tottelemaan ja pysähtyivät. He tulivat heti avuksi. Pian oli risuista saatu kokoon paari, jolla vanha herra voitiin kantaa. Kaikki osoittivat hänelle mitä suurinta osanottoa. Mutta tämän hämmingin aikana olivat kuningas ja kamaripalvelija Raane, sekä kaksi vikkelintä haukankantaja-poikaa kadonneet heidän näkyvistään.

Niin pian kuin ritari Jon heräsi tainnoksista ja näki makaavansa paarilla, ympärillään drotsi Pietari ja hätääntyneet metsästäjät, kyseli hän huolissaan ja pelästyneenä kuningasta.

"Hän ei tahtonut pysähtyä", sanoi drotsi Pietari, "mutta hänen täytyy heti kääntyä takaisin. On mahdotonta enää jatkaa metsästystä. On jo melkein yö."

"Joutuun hänen jälkeensä, drotsi Pietari!" huusi vanhus, "taivaan nimessä, joutukaa hänen jälkeensä. Mitä te ajattelette!" kuiskasi hän, "onhan hän yksin Raanen kanssa. Teidän väkenne pitää huolen minusta. Eteenpäin!"

"Pidä hyvä huoli hänestä, Tyko! Hän on kuninkaan tärkein mies", sanoi drotsi Pietari linnanvoudilleen, hypätessään kiireellä ratsunsa selkään. "Kantakaa hänet varovasti Harrestrupiin! Te muut seuraatte minua! Jumala olkoon teidän kanssanne, jalo herra!"

Silmänräpäyksessä oli drotsi Pietari kadonnut metsään kuninkaallisten metsästäjien kanssa, sillaikaa kun linnanvouti Tyko miestensä kanssa kantoi varovaisesti sairaan ritari Jonin Harrestrupiin.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Samaan aikaan, iltahämärässä, seisoi Klaus Skirmen aseenkantajahattu kädessään Henner Friserin ja Åsen edessä pienessä yksinäisessä metsätorpassa, lähellä Finnerupea. Voimakas sankarivartaloinen vanhus oli sota-asussa; hänen yllään oli friisiläinen sotisopa, nahkainen panssari, ja hylkeennahkalakki harvoilla hiuksilla, ja hän nojasi pitkään keihääseen. Pienellä, somalla Åsella näytti olevan paljon rauhallisemmat ajatukset mielessä; hänellä oli yllään sama tummansininen puku, sama poimuteltu hame ja heleän -- sininen esiliina, jossa Skirmen oli nähnyt hänet silloin kun hän oli mukana pelastamassa Åsea Hegnesgavelista. Hän piteli tuttavallisesti Skirmeniä kädestä ja katseli ihastuneena häneen suurilla, vilkkailla silmillään, tämän ujona odottaessa vanhan Hennerin ratkaisevaa sanaa.

"Kiitos varoituksestasi, reipas poikani!" sanoi Henner ja Pudisti voimakkaasti aseenkantajan kättä. "Oh hyvä, että sinä tulit niin aikaseen, että voit auttaa meidän pieniä varustustöitämme. Tulkoot nyt takaa-ajajamme minä hetkenä tahtovat. Ei kukaan näe meitä kauemmin kuin itse haluamme. -- Jos on totta mitä puhut, -- ja minä en pidä sinua minään lavertelijana -- niin sinä olet nopsa poika. Niiden ryövärien kanssa ei ollut leikkimistä. Jos sinä jatkat tähän tapaan, ja herrasi hyvällä omallatunnolla voi antaa sinulle ritarilyönnin, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, että minun pieni Åseni rakastaa sinua ja sinä häntä. Kun me ensikerran tapaamme voimme puhua lähemmin asiasta!"

Skirmen ja Åse lensivät onnellisina toistensa syliin ja syleilivät sitten ilonsa innossa vanhusta.

"Hiljaa, hiljaa, lapset! Jumala ja pyhä Kristian teitä siunatkoot!" jatkoi voimakas vanhus liikutettuna -- "mutta nyt ei ole aikaa ajatella rakastelemista ja lempimistä. Nyt sinun täytyy lähteä, Skirmen! Ja vie suoraa päätä herrallesi tiedot siitä mitä me tiedämme!"

"Hänellä on siitä jo vähän vihiä", sanoi Skirmen. "Hän tietää mitä Riiben porvarit sanoivat kapakassa. Mutta ei hän kuitenkaan usko sen paljoakaan merkitsevän."

"Sano hänelle terveisiä minulta", sanoi vanhus, "että niillä varmasti ei ole vähempää merkistä kuin mitä kansa sanoo niiden kolmen auringon merkitsevän, jotka me näimme taivaalla pyhän Nemesiuksen päivänä. Se oli päivänä ennen pyhäin miesten päivää. Oppineet papit puhuvat paljon eräästä pakanallisesta koston noitahengestä, jolla on ollut melkein sama nimi kuin sillä hyvällä pyhimyksellä, jota me sinä päivänä palvelemme. Meidän herramme tuntee sen noidan, enkä minä ymmärrä näitä auringon ja kuun merkkejä. Mutta yhden minä tiedän: kun vihaiset ritarit kömpivät munkinkauhtanoihin, niin eivät he silloin ainakaan aio pyhiinvaellusmatkalle. Käske herrasi ensiksi ja etupäässä varomaan Finnerupin latoa! Ja nyt matkaan! Suutele häntä Åse, ja anna hänen sitten mennä! Sinun norlantilaisesi on innokkaampi kuninkaan palvelija kuin sinä, Skirmen! Kuuletko miten kärsimättömästi se kutsuu?"

"Hyvästi, isä Henner, hyvästi, rakas Åseni!" sanoi Skirmen nyt kiireisesti: "Olkaa vain varovaisia! Åse, jos sinä olet haltijatar, niin ole yhtä nopea katoamaan kuin hän! Katoa Jumalan nimessä heti kun aavistat pahaa!"

"Ole varuillasi, nuori herra ritarini, minä olen todellakin haltijatar!" sanoi Åse leikillisesti ja syleili häntä: "etkö näe minun sinistä hamettani ja ruskeaa kaksiosaista hattuani? -- Kas niin, katso minua vain silmiin, elä selkään, -- siellä minulla on reikiä kuin seulassa. Nyt pois, matkaan poika! -- Ratsasta kuninkaasi ja herrasi luo, muuten et ansaitse ritarinkannuksiasi, enkä minä halua enää kuulla sinusta."

Skirmen syleili häntä nopeasti ja kiiruhti ulos, Åsen ja vanhuksen saattamana. Vähän senjälkeen kuului keveää nelistämistä metsästä, ja Henner Friser palasi tupaan tyttärentyttärensä kanssa. He olivat molemmat vaiti. Vanhus löi telkeet oven eteen, heitti keihäänsä nurkkaan, ja istuutui vakaviin ajatuksiin vaipuneena nojatuolin kaislaistuimelle. Tuvassa oli aivan pimeä. Åse otti esille käsityönsä ja istuutui ompelemaan luukun lähelle.

"Sytytä lamppu, Åse!" keskeytti vanhus viimein vaitiolon, nousten levottomana paikaltaan. "On vielä liian aikaista mennä levolle tuonne komeroon, ja sinä tiedät, että minä en siedä istua pimeässä."

"Mutta eiköhän se olisi viisainta tänä iltana, rakas isoisä?" vastasi Åse. "Lamppu kuultaa läpi, vaikka minä ripustaisin esiliinanikin luukun eteen. Jos me haluamme pysyä salassa, niin eiköhän olisi paras" -- --

"Minä en ole mikään akka!" sanoi Henner. "Minä en kömmi piiloon ihmispelosta, enkä minä rupea paholaisen kiusattavaksi pimeässä. Eläviä minä en pelkää, kun vain nuo kirotut kuolleet antaisivat minulle rauhan!"

"Ajatteletko sinä taas kuolleita, rakas isoisä!" sanoi Åse hiljaa huoaten, ja sytytti lampun, jonka hän asetti leveästä hirrestä riippuvaan rautakoukkuun ripustettuaan ensin ohuen, heleänsinisen liinaesiliinan metsään viettävän luukun sarviruudun eteen. "Rakas isoisä, eiväthän kuolleet meitä vainoa, vaan elävät meitä takaa-ajavat!" jatkoi hän, ja istui käsitöineen penkille hänen tuolinsa vastapäätä. "Se mikä sinut väliin tekee niin levottomaksi öisin, on vain myrsky, joka riuhtoo kuivia oksia puista, ja villit yölinnut, jotka huutaen lentävät metsän yli."

"Se tulee aina tänne Gottorpista!" mutisi vanhus, joka taas oli istuutunut nojatuoliin, "siellä hän makaa suossa, sydän seivästettynä, tuo kirottu kuningas, joka heitätti veljensä Slieeniin, hän täällä öisin hurjana ratsastelee metsien halki. Minä olen kauan pitänyt sitä valheena ja taikauskona, mutta nyt minä uskon sen, kun sen itse olen nähnyt."

"Jumala meitä auttakoon! Oletko sinä sen itse nähnyt isoisä! Milloinka sinä sen näit?"

"Yöllä Pyhän Nemesiuksen päivän jälkeen, silloin kun me olimme nähneet sen ihmeellisen näyn taivaalla, -- toissa yönä oli siitä kulunut kolme viikkoa. Oli sunnuntai, ja me olimme olleet kirkossa. -- Sinä muistat kyllä miten myrsky ulvoi. Sinä nukuit lopulta tuonne komeroon, mutta tuolta kirotulta suhinalta ja kohinalta minä en voinut ummistaa silmiäni. Minä nousin viimein ylös ja katsoin luukusta metsään, ja se mitä siellä näin ei ollut valhetta. Metsän läpi ratsasti kuutamossa pikimusta herra; hän ratsasti hurjaa nelistä sysimustalla oriilla. Orit hirnui ja korskui niin kuin se olisi ollut noiduttu, ja säkenet singahtelivat sen jälissä. Se mies, joka ratsasti jälestä, oli kuin raudasta valettu, taisikin olla itse paholainen, ja kolme suurta koiraa juoksi perästä; ne loistivat kuunvalossa; mutta että ne olisivat olleet tulisia niinkuin sanotaan, sitä en minä voi vannoa. Minä olin saanut kylliksi näkemistäni; ja nyt ei kenenkään tarvitse koettaa uskotella minulle, että kuningas Aabelin metsästys on vain puhetta ja taikauskoa."

"Minä näin varmasti ne samat metsästäjät maanantai-iltana", vastasi Åse, "mutta voit olla varma siitä, isoisä, että ne olivat eläviä ihmisiä. Metsävoudin Marja oli myöskin nähnyt heidät, ja hän arveli niiden olleen Möllerupin peloittavan Stigmarskin ja väkevän Mads Jyden, joka aina seuraa häntä. Se oli vähän sitä ennen, kun me kuulimme puhuttavan niistä monista harmaaveljesmunkeista Riibessä ja kummittelemisesta Finnerupin ladossa, ja uskoithan sinä itsekin heidän olevan kavaltajia, jotka väijyvät kuningasta."

"Sinä voit olla oikeassa, lapsi!" sanoi Henner rauhallisempana ja nyökäytti miettiväisesti harmaata päätään. "Minä olen vanha höperö, kun uskottelen itselleni sellaista hullutusta. Vaikka se olisikin ollut kirottu kuningas Aabel itse", jatkoi hän ja nousi -- "niin tulkoon vain, jos tahtoo! En minä ole ennenkään pelännyt katsoa sitä miestä silmiin. Minulla on jälellä vanha teräsjouseni, ja minun hyvä friisiläinen keihääni suojelee minut vielä kaikilta roistoilta, olkoot ne sitten eläviä tai kuolleita!" Hän jäi seisomaan keskilattialle, käsivarret ristissä yli rinnan ja vaipui syviin mietteisiin. "Olisiko se todellakin ollut Stig Andersen?" huudahti hän nyt äkkiä. "Olisiko hänelläkin oma osansa ladon kummitusjutuissa? Hm, hm, se oli siis vaarallisempaa kuin uskoinkaan, nyt ei ole aikaa kömpiä komeroon oman nahkansa pelastamiseksi. Olisi ollut parempi, että itse olisin ratsastanut drotsin luo. Skirmen on reipas poika, mutta nyt sinä olet sitonut hänet lemmensiteilläsi, ja silloin ei voi luottaa parhaimpaankaan. Eikö hän tehnyt kaikkea tänään niin kömpelösti, niinkuin ei hänellä ikinä ennen olisi ollut kirvestä tai lapiota kädessään" --

"Mutta hän onkin ritarin poika, isoisä, eikä hän ole tottunut sellaisiin töihin. Mutta saat nähdä, että hän on sukkelampi silloin kun on hänen kuninkaansa pelastus kysymyksessä."

"Puolusta sinä vain aseenkantajaasi, mutta jos hän ei ole parempi aseenkantaja kuin kirvesmies, niin ei hänestä ikipäivänä tule ritaria. Sano minulle, Åse, pelkäätkö olla yksin kotona tämän yötä?"

"Pelkäisinkö, isoisä!" vastasi hän nopeasti ja punastui. "Ei, en minä pelkää, -- kun et sinä vain olisi puhunut tuosta pahasta kuolleesta kuninkaasta. -- Mutta se ei merkitse mitään!" jatkoi hän iloisesti huomatessaan tyytymättömän ja levottoman ilmeen vanhuksen kasvoilla. "Minä en pelkää vähääkään, isoisä! Olenhan minä haltijatar, tiedäthän sinä sen, ja kun minä tahdon ettei minua nähdä, teen minä vain itseni näkymättömäksi."

"No, se on hyvä, lapseni!" sanoi Henner rauhoittuneena ja katseli häntä sydämellisen osanottavasti: "sinun hienoissa suonissasi virtaa rohkeaa friisiläistä verta, ja sinä olet kauan ollut vapaa unikohtauksistasi. Sinun turvallisuudestasi on täällä jokseenkin huolehdittu. Mutta jos olet levoton, niin en minä tahdo jättää sinua. Sinä olet minun silmäteräni, Åse. Eipä kannata nykyään paljon huolehtia muusta maailmasta. Mutta kun rantasulut murtuvat, silloin ei ainoakaan tosi rantafriisi nuku, jos ei meidän Herramme ja pyhä Kristian ole katsoneet hyväksi muuttaa meitä tukeiksi. Se on tärkeä asia, sinä sen kyllä ymmärrät. Kuninkaasta itsestään minä en välitä enempää kuin mädänneestä nuoranpätkästä. Mutta maahan ja valtakuntaan katsoen hän on kuitenkin tärkeä mies, ainakin siksi kunnes drotsi Hessel on kasvattanut meille paremman kuninkaan. Kunnon drotsi on pelastanut sinun kunniasi ja ehkä minunkin henkeni; hän on kuninkaallensa uskollinen rehellisenä miehenä, ja minä olen velvollinen tekemään kaikkeni hänen ja hänen herransa puolesta. Jos uskallat jäädä tänne yksin, lapsi, niin minä ratsastan heti etsimään drotsi Hesseliä ja kuningasta, olkoot he missä tahansa. Luulenpa toki olevani turvattu kun tulen semmoisessa asiassa."

"Ratsasta Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, isoisä, jos se on sinun velvollisuutesi! Minä en pelkää ja osaan kyllä suojella itseni!" vastasi Åse reippaasti. Vanhus ei miettinyt kauempaa. "Pane leipäpalanen metsästyslaukkuuni, sillaikaa kun minä satuloitsen Pitkä-jalan!" sanoi hän ja meni keittiön kautta pihalle ja talliin.

Åse meni hänen kanssaan keittiöön ja palasi hetken kuluttua takaisin, tuoden mukanaan vähän ruokaa, jonka hän pisti hirvensarvinaulakosta riippuvaan nahkaiseen metsästyslaukkuun. Hänen siinä askaroidessaan, putosi esiliina pieneltä sarviruudulta, mutta hän ei sitä huomannut ollessaan selin ikkunaan päin. Esiliinan putoamisen oli aiheuttanut ohut keihäänkärki, joka nopeasti vetäistiin pois sarviruudun läpi. Viekkaat punaviiksiset kasvot tirkistivät ruudun läpi. Ne katosivat heti ja sijaan tulivat toiset, jotka nekin nopeasti katosivat Åsen kääntyessä. Nyt vasta hän huomasi esiliinana pudonneen ruudun edestä. Hän meni rauhallisesti ripustamaan sen paikalleen, huomaamatta kapeata halkeamaa sarviruudussa.

Nyt astui hänen isoisänsä matkavarustuksissaan keittiönovesta. "Minä ratsastan takaportin kautta", sanoi hän ja heitti metsästyslaukun olalleen. "Ethän sinä vain pelkää, lapseni? Jos huomaat jotakin epäilyttävää, niin tiedät mitä sinun on tehtävä. Jos et uskalla pitää valoa, niin sammuta lamppu!"

"Ole sinä vain huoleti minusta, isoisä!" vastasi Åse ilman vähintäkään pelkoa. "Kun sinä puhuit niin paljon kuolleista, niin minä en tahdo sammuttaa lamppua. Kummitukset eivät siedä valoa. Eläviltä ihmisiltä minä kyllä osaan suojella itseni. Milloin saan odottaa sinua takaisin?"

"Ennen aamua", vastasi vanhus. "Sule keittiönovi minun jälestäni. Sinä et avaa kenellekään, ennenkuin kuulet yhdeksän lyöntiä ovelle. Jumalan haltuun!" Hän syleili tyttöä kiihkeästi, ja poistui samaa tietä, jota oli tullutkin. Åse telkitsi oven hänen jälestään ja palasi takaisin yksinäiseen tupaan. Vähän senjälkeen hän kuuli hevoskavioiden kapseen metsästä ja tiesi sen aiheutuvan isoisän voimakkaasta ratsastuksesta.

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Noin pyssynkantaman päässä pienestä metsätorpasta, muutaman tiheän orapihlaja-pensaan takana seisoi kaksi satuloitua hevosta. Niitä piteli kiinni kaksi komeasti puettua poikaa, jotka istuivat pienten metsästyshevosten selässä, ja kummallakin oli haukka käsivarrellaan. Mutta kymmenen askeleen päässä metsätorpasta seisoivat kuningas ja kamaripalvelija Raane kuiskaten salaperäisesti tiheän leppäpensaikon takana, joka melkein peitti heidät.

"Se oli vanhus, joka ratsasti pois!" kuiskasi Raane. "Sepä vasta onnen sattuma. Ja kuulitteko herra? Yhdeksän lyöntiä ovelle avaa sen!"

"Hm! Olinhan minä jo luopunut koko aikeesta", mutisi kuningas levottomana. "Olisi ollut parempi, että sinä olisit pitänyt huolen tiestä!"

"Totta puhuen, herra kuningas, minulla oli parempi tieto tiestä kuin mitä olin näyttävinäni. Minä tahdoin kuitenkin vastoin teidän tahtoanne hämmästyttää teitä ja pitää lupaukseni. Nyt te olette itse nähnyt hänen olevan täällä, ja että drotsi Hessel on piiloittanut tytön teiltä. Tämä on hänen metsätorppansa. Täällä hän on nyt viime vuodesta asti piiloittanut ja säilyttänyt sekä tytön että vanhan kuninkaanmurhaajan."

"Hiljaa!" kuiskasi kuningas, "elä lausu kirottua sanaa! Hän ei ole ehtinyt vielä etäälle ja kuka tietää vaikka täällä olisi kavaltajia? Sinä teit varomattomasti, Raane, johtaessasi minut harhaan metsässä tähän aikaan tällaisten kujeilujen tähden. Miten helposti sinä olisit voinut saattaa minut tuon saatanan kynsiin! Tahtoisin kyllä tytön käsiini, mutta en tahtoisi uskaltaa paljoakaan sen leikin vuoksi. Minä en voi unhottaa tuon kirotun Niilo Rauhattoman ja hirveän Lave Rimordsonin eilisiä puheita. Nyt ne riippuvat siellä ylhäällä hirsipuussa; kyllä ne irvistävät ilkeästi kuutamossa, kun me ajamme sieltä ohitse. Kuule, sanoppas minulle Raane!" jatkoi hän hetkisen mietittyään -- "minä en ole ollut pitkiin aikoihin kirkossa, enkä ole juuri selvillä pyhistä, -- milloinkahan meillä on pyhän Cecilian päivä?"

"Sitä minä en tiedä, herra!" vastasi Raane. -- "Minä en taida siinä suhteessa olla teitä parempi, mutta kyllä siihen on vielä pitkältä."