Part 27

"Skirmen!" huudahtivat drotsi Pietari ja linnanvouti yhtaikaa iloisesti, iskien kahdenkertaisella voimalla. Ryövärit säpsähtivät ja vetäytyivät hämmästyneen johtajansa kanssa ritarisalin ovea kohti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä lensi rikkilyöty ovi auki ja Skirmen riensi herransa avuksi kymmenen reippaan linnanmiehensä seuraamana, joista kahdella oli suuri työ pitää kiinni kolmea köytettyä rimpuilevaa miestä, joita he pitelivät keskessään. Lyhyen, mutta kiivaan vastustuksen jälkeen riisuttiin aseet Niilo Rauhattomalta ja kaikilta hänen tovereiltaan, ja heidät sidottiin. He kirosivat ja melusivat, mutta drotsin käskystä vietiin heidät heti linnan vankilatorniin. Lave Rimordson haavoittunein käsin makasi vielä lattialla. Nuori, ylpeä ritari, joka vähän aikaa oli maannut tiedotonna, heräsi nyt tainnoksista ja näki mitä oli tapahtunut, hän näki olevansa sidottu ja vihollistensa vallassa. Drotsi Pietari sitoi paraikaa hänen haavoittunutta kättään, mutta hän hypähti ylös, puri katkeroituneena hampaitaan, potki hurjasti ympärilleen eikä tahtonut antaa sitoa itseään, hänen jalkansa sidottiin ja hänet pakotettiin siihen. Niin pian kuin hänen haavansa oli sidottu, irroitettiin hänen jalkansa.

"Pitäkää häntä tarkasti silmällä!" sanoi drotsi Pietari linnanvoudin laahatessa vastustelevaa vankia ovea kohti, "antakaa hänelle paras vankila ja hyvä ruoka! Hänestä olisi voinut tulla suuri mies. Nyt hänen elämänsä on kuninkaan kädessä. Minä iloitsisin jos hän voisi pelastua pyörään joutumasta."

"Drotsi Pietari Hessel!" -- sanoi nuori ryöväri, pysähtyen ovelle päättäväisen ja uhkaavaisen näköisenä, "minä vihaan teitä kuolemaan asti; mutta te olette urhoollinen mies, ja minä en olisi hävennyt kuolla teidän kätenne kautta. Jos te voitte pelastaa minut hirsipuusta, niin tehkää se, ei minun itseni tähden, -- minä kuolen yhtä mielelläni pyörän päällä ulkoilmassa kuin sänkypahaisessa, -- mutta minulla oli veli -- ja minä kannan ritarinimeä, -- te ymmärrätte minut" -- -- -- hän vaikeni hetkeksi ja värähtelevät lihasliikkeet suun ympärillä osoittivat tunteita, joita hän näkyi häpeävän ja jotka hän silmänräpäyksessä tukahutti. "Kuulkaapas, minä olen teidän kauniin kuningattarenne sukulainen ja ehkä hiukan langonsukua teidänkin kanssanne!" lisäsi hän katkerasti hymyillen. -- "Mutta elkää kuvitelko minun pelkäävän kuolemaa, elkää myöskään odottako minulta kiitosta, jos minut pelastatte!"

"Pois, viekää hänet pois" huusi drotsi Pietari, raa'an pilkan ja julkeiden syytösten katkeroittamana, jotka ilmenivät hänen sanoistaan ja uhkamielisestä käytöksestään. "Valapattoinen ja kunniaton ritari ei voi loukata kunniallista miestä!" lisäsi hän kääntyen vankiin selin, linnanvoudin työntäessä hänet ulos ovesta.

"Teistä vuotaa veri, herra!" huudahti nyt Skirmen. "Antakaa minun sitoa teidät!"

"Odota!" vastasi drotsi. -- "Minä tahdon ensin kuulla oletko sinä ansainnut kiitoksen tai moitteen. Veitkö sinä mukanasi pihavoudin avonaiselta portilta, niin että ryövärit pääsivät pujahtamaan tänne, sensijaan että olisit etsinyt heidät käsiisi?"

"Jos ei porttia lukittu meidän jälkeemme, niin saa Tyko linnanvouti vastata siitä, ankara herra!" vastasi Skirmen. "Minä en siitä huolehtinut. -- Minä vein heti miehet Daugbergin suureen kalkkikaivokseen, ja me löysimme sieltä osaksi sen mitä etsimme: kolme niskoittelevaa rosvosotilasta me olemme sitoneet ja tuoneet mukanamme tänne, ja sen lisäksi niin paljon hopeaa ja kultaa kuin jaksoimme kantaa. Kun me palasimme, oli portti auki, ja me huomasimme heti jotakin olevan tekeillä. Oli Jumalan ohjaus, että me jouduimme ajoissa."

"Sinä olet reipas poika, Skirmen!" sanoi drotsi taputtaen häntä olkapäälle. "Minä näin sinun taistelevan kuin parhaan ritarin. Saaliin saat itse viedä kuninkaalle, ja jos hän ei vuoden ja päivän kuluttua lyö sinua ritariksi, niin teen minä itse sen."

"Herra, rakas, hyvä isäntäni!" huudahti aseenkantaja iloisesti ja suuteli lämmöllä hänen kättään, -- "kunhan minä kerran olen ansainnut ritarilyönnin, niin sallikaa minun silloin saada se tästä kädestä. Se on minulle paljon suurempi kunnia, kuin sellaisen kuninkaan -- --"

"Skirmen!" keskeytti drotsi hänet ankarasti ja totisena, "uskallatko sinäkin soimata minun herraani ja kuningastani? Nyt sinä olet minun palveluksessani, mutta kun sinä kerran tulet ritariksi, niin palvelet maata ja kuningasta, eikä kukaan palvelija ylenkatso herraansa."

"Mutta te itse, jalo herra drotsi, voitteko te sydämessänne --"

"Minä osaan vaieta, silloin kun sydän ei voi puhua, tekemättä kieltäni maankavaltajaksi, ja siksi se tulee majesteettia pilkatessaan. Vaikene sinäkin nyt ja sido haavani! -- Hm! Oli kuitenkin sankariverta siinä käsivarressa, joka löi minuun nämä haavat", lisäsi hän surumielisesti paljastaessaan voitetun käsivartensa. -- "Hän miekkaili hyvästi, tuo eksytetty Rimordson. -- Jumala vahvistakoon hänen jaloja sukulaisiaan, kun he saavat kuulla mitä täällä on tapahtunut!" Drotsi Pietari poistui nyt kunnon aseenkantajansa kanssa makuuhuoneeseensa, ja pian oli kaikki Harrestrupin linnassa niin rauhallista kuin ei olisi mitään tapahtunut.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Ja aikaisin aamuhämärissä seuraavana päivänä istui drotsi Pietari kahdentoista komeasti puetun linnanmiehen kanssa hevosten selässä ja ratsasti kuningasta vastaan. Linnanvoudin ja muun miesväen hän oli antanut jäädä kotiin, korjaamaan yöllisen hyökkäyksen jälkiä ennenkuin kuningas saapuisi, sekä vartioimaan vangittuja ryöväreitä, jotka olivat kahlehdittuina tornissa. Skirmen oli isäntänsä suostumuksella ratsastanut metsätaloon, jossa, Henner Friser ja hänen tyttären tyttärensä asuivat, ilmoittaakseen heille kuninkaan tulosta ja huolehtiakseen heidän turvallisuudestaan.

Drotsi Pietari piti haavansa mitättöminä eikä ollut välittänyt Skirmenin arveluista tai kasvatusäitinsä, Dorthen huolenpidosta. Vasta pitkän aikaa senjälkeen kuin taistelu ryövärien kanssa oli tauonnut oli vanha Dorthe herännyt ja saanut kuulla mitä oli tapahtunut, ja huolissaan rakkaasta nuoresta herrastaan hän oli herättänyt hänet tämän parhaimmasta unesta kysyäkseen hänen vointiansa. Huolimatta hänen kiellostaan Dorthe oli valvonut hänen ovellaan jälellä olevan osan yötä. Vasta nähdessään hänet reippaana ja iloisena ratsastavan linnan pihalta, ehti hän ruveta päivittelemään hävityksen kauhistusta muuten niin kiiltäviksi puhdistetuissa huoneissa, ja koettaessaan parantaa sitä lattialuutulla ja harjalla sai hän paastoavalla sydämellä vielä kokea senkin surun, että näki Tyko linnanvoudin panevan kaiken saksilaisen oluen juoksemaan viemäriojaan.

Aurinko ei vielä ollut noussut, kun drotsi Pietari kahdentoista varusmiehensä kanssa ratsasti Daugbergin kaivosten ohitse. Hän pysähtyi paikkaa tarkastamaan ja kysyi Jon talonmieheltä, joka oli ollut Skirmenin mukana, mitenkä he olivat saaneet vangituksi ne kolme ryöväriä ja anastetuksi heidän suuren saaliinsa.

"Sen minä pian kerron teille, herra!" vastasi talonmies, "seisoessamme tällä paikalla me näimme valon tuikkavan tuolta suuresta luolasta. Ei juuri kellään meistä ollut halua kömpiä sinne alas, mutta hullu Skirmen häpäisi meidät ja kiipesi heti luolaan. Me rohkaisimme silloin itsemme ja kiipesimme jälestä. Valo, jonka me olimme nähneet, oli kadonnut, ja me olimme ainakin sata kyynärää maanpinnan alapuolella ennenkuin portaat loppuivat. Toinen ei voinut nähdä toistaan, ja moni meistä kaatui nenälleen noille kirotun liukkaille kalkkikiville. Me olimme hiljaa kuin hiiret, ja minä kuulin koko ajan portinvahti Kallen nenän puhinan. Kukaan ei tiennyt minne Skirmen oli joutunut! Mutta samassa me kuulimme kimakan huudon ja aseiden helinää ja tappelua vähän etempää pimeästä. Me hyökkäsimme ääniä kohti. Minä osuin kädelläni pitkään nenään, jota pitelin kiinni, mutta se nenä sai avukseen voimakkaan nyrkkiparin, ja minun täytyi painia kauan sen lurjuksen kanssa ennenkuin sain hänet nutistetuksi maahan. Portinvahti Kallella oli myöskin temmellyksensä miehen kanssa, joka oli vieläkin voimakkaampi. Yhden oli Skirmen saanut valtaansa, ja ne, jotka eivät osuneet saamaan ryöväriä osalleen, painivat sydämen pohjasta toistensa kanssa, kunnes nuohoojamestari Jesper toi löytämänsä soihdun, jonka hän sytytti. Heti nähtyämme ketä me olimme, ja että me olimme saaneet kiinni kaikki, jotka siellä olivat, olimme pian sitoneet heidät ja etsineet aarrekammion -- ja niin oli asia selvitetty."

"Sillä kertaa oli onni järkeä parempi?" sanoi drotsi Pietari. -- "Mutta kyllä minun täytyy ihmetellä Skirmenin rohkeutta. Sellaiseen uhkarohkeaan yritykseen minä en taitaisi ryhtyä."

Heidän vielä puhuessaan tästä, ratsasti täyttä nelistä heidän ohitsensa ratsastaja harmaassa munkkikauhtanassa harmaalla hevosella. Ei kukaan ollut nähnyt häntä tiellä, näytti siltä kuin hän olisi tullut kaivoksista. Kaikki katselivat ihmetellen hänen jälkeensä, mutta samassa silmänräpäyksessä oli harmaa olento kadonnut aamu-usvaan.

"Sytyttäkää soihdut, miehet!" sanoi drotsi Pietari ja laskeutui hevosensa selästä. "Meidän täytyy tarkastaa nämä rosvoluolat ennenkuin astumme askelenkaan edemmäksi!"

Nyt sytytettiin muutamat niistä soihduista, jotka oli otettu mukaan valaisemaan tietä kuninkaalle, jos hän tulisi myöhemmin, ja sillaikaa kun kuusi varusmiestä jäi hevosten luokse, tutki drotsi Pietari itse jälellä olevien kuuden miehen kanssa epäilyttävät luolat. Ensimäisessä luolassa he viipyivät pisimmän aikaa, ja sieltä he toivat mukanaan vähän aseita, ja kaksi suurta harmaata vaippaa ja naamiopäähinettä. Muuten olivat luolat tyhjiä, eikä niissä näkynyt jälkiäkään pitkäaikaisesta tai hyvin varustetusta ryöväriasumuksesta. Varmuuden vuoksi drotsi Pietari jätti kuitenkin neljä miestä vartioimaan kaivoksia, ja ratsasti sen jälkeen toisten kanssa vakaviin mietteisiin vaipuneena edelleen Skanderborgiin vievää tietä pitkin.

Päätöksensä mukaisesti kuningas ratsasti jo hyvin aikaisin linnasta. Niin usein kuin hän muuten muissa asioissa vaihtelikin päätöksiä, oli hän hyvin täsmällinen tällaisien huviretkien suhteen. Puolitiessä Harrestrupiin mennessä drotsi Pietari kohtasi hänet, ja kun drotsi heti kertoi mitä oli tapahtunut, mainiten myöskin suuren saaliin, jonka he olivat anastaneet rosvolta, oli kuningas hyvin mielissään, ja jatkoi keskeyttämättä edelleen. Vanha Jon Litle, joka kamaripalvelija Raanen ja suuren metsästäjä- ja haukkapoika-joukon kera seurasi kuningasta, näytti hyvin arvelevan-näköisenä kuuntelevan drotsin kertomusta, ja hänen terävä katseensa huomasi kamaripalvelija Raanen kasvoilla levottoman jännityksen ilmeen. Mutta kun drotsi kertoi itse tarkastaneensa Daugbergin kaivokset ja asettaneensa sinne vartiat, näyttivät vanhan herran epäilykset kadonneen. Hän hymyili ja laski iloista leikkiä, mutta seurasi kuitenkin salaa jokaista kamaripalvelijan ilmettä ja liikettä.

Iltapäivällä pysähtyivät kuningas ja hänen seurueensa tuon kuuluisan kalkkikaivoksen luokse, jota hän muutenkin oli aikonut käydä katsomassa, ja jonka ohitse hän nyt sitä vähemmän voi ratsastaa huomaamatta. Hän säpsähti nähdessään aseelliset miehet kaivosten ulkopuolella ja hän kysyi drotsilta olivatko ne hänen väkeään, ja minkä vuoksi ne vartioivat täällä kun kaikki rosvot olivat vangitut ja luolat tarkastetut.

"Voisihan olla mahdollista ettemme ole saaneet kiinni kaikkia, herra kuningas!" vastasi drotsi Pietari. "Heillä voi olla liittolaisia, jotka olisi hyvä saada paljastetuiksi. Niin kauan kuin teidän armonne on Harrestrupissa pidän minä velvollisuutenani vartioida näitä lymypaikkoja mitä tarkimmasti."

Kuningas oli astunut alas hevosensa selästä. Linnanmiehet olivat sytyttäneet soihtunsa ja seisoivat odotellen suurimman luolan aukolla. Kuningas astui pari askelta eteenpäin ja vilkaisi alas luolaan. "Ei kannata tuhlata aikaa", sanoi hän äkkiä ja nousi takaisin ratsunsa selkään. "Jolla on halua, se menköön alas! Mene sinä Raane! Sinähän pidit niin suurta ääntä tästä kalkkikaivoksesta."

"Se on varmasti näkemisen arvoinen, herra kuningas!" -- vastasi Raane nopeasti ja laskeutui hyvin innokkaasti kaivokseen, mukanaan suuri osa metsästäjiä ja haukkapoikia. Vanha Jon ritari oli myöskin astunut alas hevosensa selästä; hän otti itse soihdun kätensä ja katseli miettiväisenä suurta kaivosta, laskeutumatta kuitenkaan kokonaan sinne alas.

"Olipa se oiva saalis, drotsi Pietari!" sanoi kuningas ratsastaessaan hitaasti edelleen. "Se oli uhkarohkea ja vaarallinen joukkio! Nyt ei tämä kuuluisa Niilo Rauhaton enää pääse pakoon! Vielä ennen iltaa minä annan hirttää heidät. Silloin me voimme nukkua yömme rauhallisesti, eikä meidän tarvitse siirtää huomenaamuista metsästysretkeämme." Drotsi Pietari vaikeni.

"Miksi vaikenette?" jatkoi kuningas. "Olettehan te itse ottanut heidät kiinni ilmeisen väkivaltaisen sisäänmurron ja rosvoamisen tähden? Sellaisten miesten tulkitsemiseksi ei tarvita pitkiä oikeudenkäyntejä."

"He ovat kaikki ansainneet kuoleman, herra kuningas!" vastasi drotsi Pietari -- "mutta olisi kuitenkin toivottavaa, että he saisivat tehdä synninpäästön jollekin papille, ja saisivat huolehtia eksytetyistä sieluistaan".

"Siihen ei ole aikaa!" sanoi kuningas. "Minä en tahdo asua saman katon alla ryövärien ja murhaajien kanssa. Jos minä tulen vieraaksenne, drotsi Hessel, niin täytyy teidän odottamattomien vieraittenne nukkua tänä yönä hirsipuussa."

"Jos te vain käskette, herra kuningas, voidaan heidät tänä iltana viedä Viborgin vankilatorniin, eikä teidän silloin tarvitse olla heidän kanssaan saman katon alla eikä myöskään niin nopeaan langettaa verituomiota. Heidän joukossaan on miehiä, jotka ovat syntyneet parempaankin kuin lopettamaan elämänsä näin äkkiä ja julmasti."

"Ei suinkaan siihen ole kukaan syntynyt!" sanoi kuningas ajatuksiinsa vaipuen. -- "Jos joku tietäisi mitä hänen kehtonsa ääressä on laulettu, ja jos sillä on jokin merkitys", lisäsi hän, "niin minä haluaisin itse tietää mitä meille laulettiin, siitä voisi olla apua näinä aikoina. Onko heidän joukossaan hienompaakin väkeä?"

"Heidän joukossaan on ainakin yksi, joka ei kuulu ihmiskunnan roskajoukkoon, ja jossa vielä on jälellä hitunen kunniaa ja ylevyyttä. Hänen sielunsa voisi ehkä vielä pelastaa. Hänen säätynsä ja syntyperänsä ovat nyt kuitenkin hänen pahimmat syyttäjänsä: hän on ylhäistä ja jaloa syntyperää. Herra kuningas, te olette itse kerran kunnioittanut häntä ritarilyönnillä!"

"Se ei häntä auta -- siinä te olette oikeassa! Hän kuolkoon: jalosukuinen ritari olisi rangaistava kymmenen kertaa ankarammin, kun hänet vangitaan ryövärien ja sissien parissa. Kuka hän on?"

"Ritari Lave Rimordson, teidän jalon kuningattarenne sukulainen ja uskollisen Pentti Rimordsonin veli."

Kuningas säpsähti. Hän pysäytti hevosensa ja katseli drotsi Pietaria terävällä katseella, jossa, kuvastui salainen epäluulo, silmänluomien räpytellessä levottomasti. "Kuningattaren sukulainen. Niinkö te sanoitte? Lainsuojaton Lave Rimordson, hänkö, joka on uskaltanut uhmata minua ja kiihoittaa talonpoikia kapinaan? Samako, jonka te itse julistitte lainsuojattomaksi?"

"Hän juuri, herra kuningas!"

"Ja nyt te tahdotte puolustaa kapinoitsijaa ja rukoilla armoa sellaiselle vaaralliselle rikoksentekijälle? Drotsi Hessel!"

"Herra kuningas, minä en ole tahtonut puolustaa häntä mutta minä tohdin rukoilla syntisen puolesta. Vanhurskaimmalta tuomarilta on suurin laupeus odotettavissa. Minä pyydän vain kuninkaani muistamaan hänen veljensä ansioita isänmaan ja valtakunnan palveluksessa, ja hänen suhdettaan teihin itseen ja kuningashuoneeseen."

"Hm! Minä tahdon nyt näyttää teille ja uskollisille alamaisilleni" -- sanoi kuningas koettaen salata tyytyväisyyttään -- "että minä oikeutta käyttäessäni en ota lukuun minkäänlaisia sukulaisuus- tai ystävyyssuhteita enkä katso arvoon tai syntyperään, en edes omaan lankouteeni ja ruhtinaalliseen vereeni! Ritari Lave Rimordsonin minä tahdon itse nähdä teloituspaikalla ennen auringon laskua. -- Eteenpäin!"

Kuningas kannusti hevostaan. Kaikki seurasivat häntä. Ne, jotka olivat olleet kaivoksissa kiiruhtivat saavuttamaan häntä. Ritari Jon ratsasti taas hänen vieressään. Vanha herra ei ollut kuullut äskeistä keskustelua. Hän näki kuninkaan olevan levottoman ja kiihoittuneen, ja hän seurasi vähän aikaa harvinaisen kiivaasti ratsastavien mukana, tarkaten sillä välin huolestuneena kuninkaan vihaista ilmettä ja huomaten drotsi Pietarin alakuloisuuden. "Miksi te kiirehditte niin kovasti, herra kuningas?" kysyi vihdoinkin vanha ritari. "Tuolla näkyy jo Harrestrupin linnantorni, ja aurinko on vielä korkealla taivaalla."

"Sitä parempi!" sanoi kuningas. "Missä teloitetaan rikoksentekijät täällä? Missä asuu paikkakunnan pyöveli?"

"Daugbergin-harju on määrätty teloituspaikka, herra kuningas!" vastasi Jon ritari, joka tunsi hyvin kaiken mikä kuului oikeudenkäyttöön maassa. Teloituspaikka näkyi kalkkikaivosten yli. "Sillä oikeudenpalvelijalla, jota te kysytte, on vapaa asunto Daugbergissa."

"Hyvä, lähettäkää heti hakemaan hänet!" Vanha ritari säpsähti, mutta totteli empimättä ja antoi heti erään metsästäjän ratsastaa takaisin Daugbergiin pyöveliä hakemaan. Hän ratsasti sitten taas ääneti kuninkaan vieressä kunnes uskoi hetkellisen kiivastuksen asettuneen. "Ette suinkaan te, herra kuningas, tahdo äkkinäisellä kuolemantuomiolla tehdä tuloanne tänne linnaan muistetuksi!" sanoi nyt vanha, totinen valtaneuvos, ratsastaessaan hetken yksinään kuninkaan vieressä kapealla tiellä. -- "Minä en ole aikonut tehdä esirukousta niin karkeiden rikoksentekijöiden puolesta: sillä ankaruus on meidän päivinämme hyvin tarpeen. Mutta kun on olemassa varmoja vankiloita eikä maassa ole kapinaa, silloin on minun mielestäni näin kiireellinen oikeudenkäyttö tarpeeton."

Kuningas vaikeni ja räpytteli levottomana silmiään.

"Tuommoinen kiirehtiminen, herra kuningas!" jatkoi vanha Jon "voi usein johtaa väärään tuomitsemiseen, tai pidetään sitä pelon osoitteena, joka voi heikontaa luottamusta valtiomahtiin. Sankarin, joka tuntee oman voimansa, ei tarvitse oman turvallisuutensa tähden kiirehtiä ottamaan hengiltä pientä sidottua kääpiöjoukkoa. Suurintakaan rikoksentekijää ei saa langettaa ilman laillista tuomiota."

"Mutta onhan rikos päivänselvä!" huudahti nyt kuningas kiivastuneena. "Laki on kyllä tunnettu, ja minä langetan tuomion heti: heidät teloitetaan! -- Te saatatte rikokselliset teloituspaikalle, ritari Jon! Ja te vastaatte minulle siitä että laki ja tuomio pannaan täytäntöön kaikessa ankaruudessaan, vieläpä ennen auringonlaskua. Ei mitään vastaväitteitä! Se on minun kuninkaallinen tahtoni."

Ritari Jon vaikeni, ja nyt ratsastettiin hitaasti ylös jyrkkää linnaan johtavaa tietä. Siellä hyppäsi drotsi Pietari ratsunsa selästä ja astui kuninkaan hevosen vieressä. Seurue oli pysähtynyt, ja heidän takaansa kuului kiireellistä hevoskavioiden kapsetta ja vaunun pyörien jyrinää. Metsästäjät ja haukkapojat katsoivat taakseen, sieltä tuli se metsästäjä, jonka ritari Jon oli lähettänyt kuninkaan käskystä. Hän ajoi täyttä nelistä leveäharteisen ratsastajan seuraamana, joka istui laihan hevoskaakin selässä. Vieraalla oli päässään karvalakki ja yllään lyhyt veripunainen vaippa; hänellä oli suuri, kiiltävä kirves kädessään, ja satulan sivusta riippui tavattoman pitkä miekka. Heidän jälestään tulivat pienet kärryt, joilla ajoi pari miestä, mukana ketjuja, nuoria, pyöriä ja kaikenlaisia kidutuskapineita. Ja tämä kamala joukko mukanaan lähestyi kuningas seurueineen Harrestrupin linnaa. Drotsi Pietari oli ääneti ja hiljaa, eikä ritari Jon myöskään puhunut mitään.

Vanha Dorthe oli herransa tietämättä saanut kohotetuksi kunniaportin linnanportin ulkopuolelle. Se oli koristettu vihreillä seppeleillä ja kaikilla niillä sen vuodenajan kukilla joita hän oli voinut hankkia. Itse hän seisoi valkoisiin puettuna suuri kukkavihko kädessään, kaikkien keittiöpalvelijattariensa ja karjapiikojensa edessä kunniaportin vieressä vastaanottaakseen kuninkaan tavalla, joka hänen mielestään hämmästyttäisi sekä kuninkaan että hänen rakkaan, nuoren isäntänsä. Sen jälkeen kun kuningas oli armahtanut hänet, silloin kun hänen naisellisen kunniansa tähden piti tulla elävältä haudatuksi, ei hän voinut kyllin kiittää kuninkaan lempeyttä ja armollisuutta. Näyttääkseen nyt hänelle tässä erinomaisessa tilaisuudessa uskollisuutensa ja kiitoksensa, hän oli enemmän kuin kahden kuukauden ajan harjoittanut linnan palvelijatarten kanssa laulua, jota he eivät milloinkaan ennen olleet kuulleet, mutta joka hätätilassa voitiin laulaa erään vanhan tunnetun kansanlaulun säveleellä. Laulun hän oli saanut rippi-isältään; se oli vapaa käännös schwabilaisen mestarilaulajan herra Reinmar von Zwetersin kuninkaalle omistetusta kunnialaulusta, johon kuitenkin oli otettu muutamia yksityisiä tosikuninkaallisia piirteitä. Kunniaportin ulkopuolella, Dorthen ja hänen piikojensa vastapäätä seisoi linnanvouti Tyko ja osa linnan miehistä varusväkeä. Dorthe oli koristanut heidän kypäränsä silkkinauhoilla ja vihreillä oksilla, ja kiilloitetut keihäät käsissään he seisoivat kunniaa tehden liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Kun drotsi Pietari näki nämä juhlalliset valmistukset, jotka niin vähän soveltuivat hänen omaan mielentilaansa, ja tämän saattueen kamalaan jälkijoukkueeseen, valtasi hänet omituisen ahdistava tuskantunne. Tuo yksinkertaisesti rakennettu kunniaportti oli melkein mestauslavan näköinen, ja vanha, valkopukuinen imettäjä muistutti niinkutsuttuja itkijänaisia, jotka tavallisesti kaupunkien hautajaisissa johtivat hautajaismenoja. Naurettavasti koristeltujen karjapiikojen joukossa, jotka olivat esittävinään hienoja ylimysnaisia, tunsi Dorthe itsensä emännänarvossaan melkein kuningattaren veroiseksi. Vähemmin vakavassa tilaisuudessa heidän näkeminen olisi saanut nuoren, vilkkaan drotsin hymyilemään. Nyt se lisäsi vihlovasti ja melkein tuskallisesti hänen synkkää mielialaansa. Kuningas ei näyttänyt huomaavan näitä suosionosoitusten merkkejä, joihin hän pienissä kauppakaupungeissa oli niin tottunut, senkin vuoksi, että tiesi olevansa suurimman osan vihaama. Useimmiten olivat nämä tällaiset teeskennellyt suosionosoitukset viekkaan kamariherra Raanen toimeenpanemia, joka viisaasti laski, että jos ne eivät aina saavuttaneet hyväksymistä, niin harvoin ne kuitenkin olivat vastenmielisiä mielistelyä rakastavalle kuninkaalle.

Huolimatta tämän esityksen mauttomuudesta ja tilapäisleimasta, hedelmä Dorthen pikkukaupunkisivistyksestä ilmeni niissä kuitenkin tosikunnioitus kuningasta kohtaan, ja vanhan imettäjän yksinkertainen hyväntahtoisuus, kun hän nyt kimakalla, värisevällä äänellään, kirkuvien juutilaisten karjapiikojensa säestämänä näin esitti kuninkaalle saksalaisen mestarilaulajan ylistyksen tanskankielellä:

"Paras kansan ystävä kuningas on, hänt' ilman on kruunukin loistoton.

Hätäturva on hyljätyn lesken hän, ja ruokkija orvon leivättömän.

Hän suoja ja rauha on kansan ja maan Mihin käykin, on rakkaus vastassaan.

Jalo sydämeltänsä ja mieleltään, sanat suussaan on lempeät yhtenään.

Käsi aulis suurelle, pienellekin, raha hällä ei ruostu kirstuihin.

On kunnia suuri sen kuninkaan, Hän Eerik on, ruhtinas Tanskanmaan."

Nyt vasta osui esilaulajattaren lyhytnäköinen katse kuninkaaseen, ja nähdessään hänen tuikeat kasvonsa ja räpyttelevät silmänsä valahti hän kuolemankalpeaksi. Dorthe tuiotti häneen kuin noita-akka, joka manattuaan esille hirvittävän hengen itsekin kauhistuu tuon mahtavan tuntemattoman nähdessään. Hän risti ehdottomasti silmänsä ja käänsi katseensa pois hänestä; mutta nähdessään saattueen loppupäässä teloittajan apulaisineen, kohosi hänen kauhunsa korkeimmilleen, vieden kokonaan hänen mielenmalttinsa. Suonenvedontapaisesti huutaen hän kaatui maahan, sillaikaa kun kuningas käänteli arkaa orittaan ja ratsasti portista sisään seurueensa kanssa.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.