Part 26

"Niin kyllä, herra, mutta se oli tuotu Flynderborgista; se oli se samainen jota te ihailitte, ja josta te piditte kauniita puheita Inge neidolle, kun hän taputteli sitä rantakunnaalla puistossa. Minä seisoin vieressä enkä tohtinut teitä keskeyttää. Te puhuitte juuri Hamletin petoksesta, poltetuista puukorkeista sekä jarrusta ja oljenkorresta, ja Inge neito väitti että hänen herättäjälintunsa olisi ollut parempi varoitusmerkki petosta ja hengenvaaraa vastaan."

"Onko se lintu todella nyt Skanderborgissa?"

"Aivan varmasti se on sama lintu, sen huomion minä tein tänä aamuna. Muistattehan te sen själlantilaisen lintukauppiaan, joka toissa iltana tunkeutui teidän luoksenne linnaan ja itsepintaisesti tahtoi saada teidät kanojaan katsomaan? Te lukitsitte oven hänen nenänsä edessä ja luulitte miestä hulluksi, minäkin uskoin miehen olevan mielipuolen kun hän juoksi pois ja päästi parhaimman kukkonsa irti linnanpihalle. Vasta aamusella minä huomasin, että lintu olikin vanha tuttava. Haukkapojat olivat vanginneet sen punaisen helminauhan tähden, joka sillä oli kaulassa. Minä otin helmet ja minä uskon varmasti tuntevani sen; kyllä tekin sen tunnette, herra!" Tämän sanottuaan hän otti esille ruusunpunaisen, kirjaillun helminauhan, johon oli kaiverrettu pieniä valkoisia kukkasia.

Hehkuvin poskin drotsi Pietari tunsi Inge neidon hiusnauhan. "Anna tänne!" sanoi hän nopeasti, "se on minun!" Hän painoi sen salaa huulilleen ja säilytti sen povelleen ja kannustettuaan sitten hevostaan hän ratsasti edelleen mitä omituisimman mielentilan vallassa. Hän tunsi itsensä ylenmäärin onnelliseksi ja kuitenkin samalla omituisen tuskalliseksi ja levottomaksi. Pian kuitenkin katosi se iloinen toivo, jonka tämän nauhan omistaminen oli herättänyt hänen sydämessään. Tämä salaperäinen varoitus ja kehoitus valppauteen, joka liittyi tähän rakkaaseen muistoon, alkoi tuntua hänestä siksi merkilliseltä, että se melkein kielsi hänen ajattelemasta itseään ja rakkauttaan. Hänestä tuntui, että se mitä tuo isänmaallismielinen tyttö tahtoi sanoa hänelle salaisella viittauksellaan, koski ainoastaan kruunua ja kuningashuonetta. Hän pysäytti äkkiä hevosensa jääden miettimään ratsastaisiko takaisin Skanderborgiin saattaakseen itse seuraavana päivänä kuninkaan tänne, tai saadakseen hänen jättämään tämän käynnin. Mutta oli niin mahdotonta ja melkein naurettavaa ajatella kuninkaan ja koko hovin tähän suostuvan, että hänen itsekin täytyi hymyillä.

Skirmen oli sillävälin saavuttanut herransa. "Hyvä on", sanoi drotsi, "se kukko saattaa olla oikeassa; me saamme olla valppaita. Mutta ei ole minkäänlaista järkevää syytä pelätä täällä vaaran uhkaavan. Kuningas matkustaa suuri seurue mukanaan, minä ratsastan kuitenkin aamulla häntä vastaan ja saatan hänet metsän läpi väkeni kanssa. Harrestrupissa hän on paremmassa turvassa kuin itse Skanderbogissa."

"Sen minäkin uskon", vastasi Skirmen. "Eihän täällä voi muutakaan tehdä, mutta siitä minä olen varma, että madot matavat sammalessa."

He ratsastivat nyt ääneti ja miettiväisinä edelleen. Alkoi jo hämärtää, kun he olivat ratsastaneet Daugbergin kirkon ohitse ja ratsastivat kylän pohjoispuolitse pitkänomaisen laakson poikki, joka kiemurteli korkeiden kukkuloiden välitse, mihin suuret kalkkikivimurrokset olivat synnyttäneet kaivoksia. Näillä kukkuloilla, kaivosten yläpuolella, viheriöitsi tummanvihreä, äsken kohonnut talvioras kiviröykkiöiden ja puoleksi kaatuneiden puuryhmien välillä. Tämän maalauksellisesti kauniin seudun näky herätti drotsi Pietarin mieleen ihania lapsuuden muistoja ja hajoitti hänen levottomat ajatuksensa.

"Täällä minä usein lapsena leikin ryöväriä", sanoi hän. "Mutta silloin minä en ajatellut että kerran saisin kulkea täällä näin vakavissa ajatuksissa."

"Katsokaa herra!" sanoi Skirmen ratsastaen aivan herransa viereen. -- "Ettekö te näe jotakin välkkyvän ja liikkuvan tuolla suuressa, pimeässä kaivoksessa."

"Uneksitko sinä ryöväreistä"? kysyi drotsi. "Minä en näe mitään."

"Nyt en minäkään näe mitään", vastasi Skirmen, -- "mutta kaivos on seitsemänkymmenen kyynärän syvyinen; ja se voi hyvin helposti piiloittaa kokonaisen joukkion".

"Paikka on erityisesti sopiva sellaisille roistoille", sanoi drotsi, "mutta näihin asti on tämä seutu ollut turvallinen. Näin lähelle Harrestrupia eivät ryövärit uskalla tulla. Tykon, minun reippaan linnanvoutini kanssa ei ole leikkiminen. Näitkö vanhan hirsipuun Daugberg harjulla? Siellä se oli vakavana varoituksena rosvoille ja ryöväreille. Metsä on sopivampi paikka, mutta sitä vartioi vanha Henner."

"Henner Friser?" huudahti Skirmen kiivaasti ja säpsähti. "Onko hän täällä?"

"No niin, se on totta, sitä ei sinun olisi tarvinnut tietää, Skirmen, mutta osaathan vaieta! Muistathan sinä että hän kaatoi kuninkaallisen aseenkantajan itsepuolustukseksi. Päästäkseen pois ikävyyksistä hän pakeni yhteen minun metsämajoistani."

"Mihin herra? Siihenkö, joka on Finnerupin lähellä?"

"No niin, koska sinä jo sen tiedät -- siellä hän asuu Mutta vaikenethan sinä siitä!"

"Sehän on selvää, herra!" vastasi Skirmen sydämenpohjasta iloiten. "Kyllä minä varon saattamasta rohkeata vanhusta ja pientä suloista Åsea onnettomuuteen. Mutta eiköhän olisi parasta, että he näiksi päiviksi poistuisivat metsätalosta? Kuningas metsästäjineen voivat helposti osua sinne. Ja jos kirottu vainuskelija Raane tulee mukaan" -- --

"Sinä olet oikeassa, Skirmen!" vastasi drotsi. "Sinä olet huolehtivaisempi minua. Sinä saat huomen-aamulla aikaisin ratsastaa heitä varoittamaan."

"Kiitos, herra, kiitos!" sanoi Skirmen hypähtäen iloisena satulassaan.

He ratsastivat nyt pieneen istutettuun pyökki- ja poppelilehtoon. Oli alkanut pimetä, mutta vielä kuitenkin voi eroittaa solakat, valkoiset poppelirungot.

"Tuskin tunnen enää pientä vesakkoani", sanoi drotsi. "Kas kuinka komeiksi poppelini ovat kasvaneet!"

"Olkoon Henner kuinka valpas vartia tahansa, täällä on kuitenkin sala-ampujia!" sanoi Skirmen. -- "Minä kuulin teräsjousen helähdyksen, -- ettekö te kuule rasahtelemista tuolla vesakossa?"

"Loruja, Skirmen! Minun poppelini vain suhisevat minulle: tervetuloa!" vastasi drotsi. -- "Ehkä siellä vesakossa rapisee pelästynyt villivuohi. Niiden köllyköitten sietäisi oikeastaan pysyä poissa täältä!" lisäsi hän. -- "Mutta aita ei taida olla oikein kunnossa."

He olivat pian poissa lepikosta ja ratsastivat syvän laakson läpi. Viimeiset, heikot päivänsäteet valaisivat vielä vuorenharjanteen tapaisen kukkulan, joka kohosi mahtavana laaksosta. Siellä oli Harrostrupin linna heidän silmiensä edessä lakealla, melkein ympyrän muotoisella paikalla vuoren harjalla. Linna oli pieni, mutta niin hyvin varustettu luonnon puolesta, ettei se tarvinnut minkäänlaisia tehtyjä vallihautoja. Sen korkeat, lujat muurit, ja äkkijyrkät vuorenseinämät näyttivät olevan varustetut rohkeintakin hyökkäystä vastaan. Koko linnan muodosti yksi ainoa pyöreä torni, joka oli rakennettu vyörykivistä ja poltetuista muurikivistä. Laaksosta johti tornilinnaan vain yksi jyrkkä ja kapea tie. Väsyneet hevoset nousivat vaivaloisesti tietä pitkin, joka aina vain kapenemistaan kapeni, tullen yhä jyrkemmäksi. Drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa laskeutuivat lopulta alas hevostensa selästä ja taluttivat ne vaarallisimman paikan ohi, kapean vipusillan yli, jonka molemmin puolin ammoittivat syvät kuilut. Niinkuin aina rauhan-aikoina oli vipusilta alaslaskettu. Vihdoinkin seisoivat matkustajat linnanportilla. Se oli lukittu. Korkealla, drotsi Pietarin pään yläpuolella, liehui muurilta suuri, ritarillinen lippu, johon linnanherran vaakuna oli kirjailtu: keltaisella pohjalla kolme punaista yhtäsuuntaista parrua.

"Skirmen, onhan torvi mukanasi!" sanoi drotsi -- "no, puhallappas sitten iloinen kappale, niin he kuulevat meidän olevan täällä!"

Skirmenin olkapäältä riippui hihnasta kullattu käyräsarvi. Hän asetti sen suulleen ja puhalsi alun eräästä iloisesta laulusta Jon ritarista, joka vei morsiamen kömpelöltä kilpailijaltaan. Tähän merkinantoon vastasi tornista reipas, nuorekas miehenääni, joka lauloi tuon alotetun tutun laulun loppusäkeet:

"Te kypärän kultaisen otatte, Mua seuraten, herra Jon!"

"Tekö siellä olette itse, ankara herra!" kysyi senjälkeen ääni tornista.

"Aivan niin, aukaise vain, Tyko!" sanoi drotsi. Heti senjälkeen avattiin suuri, raudoitettu portti, ja nuori, reipas linnanvouti ja joukko linnanmiehiä, jotka myöskin olivat nuorta reipasta väkeä, ja samoin kuin linnanvouti asetettuina pyöreillä teräskypäreillä ja kiiltävillä keihäillä, vastaanottivat drotsi Pietarin sydämellisellä ilolla. Joukko tallipoikia ja soihdunkantajia tunkeutui myös esille katsomaan ja tervehtimään herraansa.

Drotsi Pietari puristi uskollisen linnanvoutinsa kättä taputti muutamia linnanmiehiä olkapäälle ja nyökäytti ystävällisesti heille kaikille. "Onko teillä nyt kaikki järjestyksessä?" kysyi hän. -- "Huomenna kuningas tulee tänne!"

"Tulkoon vaikka keisari!" vastasi linnanvouti. -- "Ei teidän tarvitse hävetä. Jo kaksi kuukautta on Dortella ollut pöydät katettuina. Koko linna on yhtä puhtaaksi kiilloitettu kuin meidän kilpemme. Ruokasäiliöt ovat täynnä ruokatavaraa, ja kellarit hyvää olutta ja makeaa viiniä. Jääköön kuningas tänne vaikka koko talveksi, siltä ei hänen tarvitse huuliaan imeksiä."

"Entä metsästyshevoset? Koirat? Haukat?" kysyi drotsi.

"Ne ovat hyvässä kunnossa ja oivallisesti harjoitettuja. Te saatte niistä kunniaa, herra!"

"Vielä yksi asia, Tyko! Onko ympäristöllä kaikki turvallista. Eikö poppelilehdossa ole nähty salametsästäjiä ja irtolaisia, tai epäilyttäviä henkilöitä Daugbergin kalkkikaivoksissa?"

"Mitä te sillä tarkoitatte? Miten te olette tullut sitä ajatelleeksi? Kerjäläisiä ja kulkureita poikkeaa tänne joskus, me annamme niille Jumalan nimeen leipää ja yösijan, eivätkä he koske ainoaankaan eläimeen metsässä eikä höyheneenkään kanatarhassa. Jos seutu olisi epävarmaa, niin kyllä me sen tietäisimme. Niin lähelle Harrestrupin linnaa ei yksikään varas tai rosvo uskalla niinkauan kuin teidän lippunne liehuu portin yläpuolella. Oletteko huomannut jotakin, herra?"

"En minä, ne olivat Skirmenin päähänpistoja tänne tullessamme."

"Mitä, Klaus Skirmen!" sanoi iloinen linnanvouti -- "milloinka sinä olet ruvennut näkemään näkyjä akkojen tapaan?"

"Uskotteko minun huostaani kymmenkunnan miestä, herra!" sanoi Skirmen reippaasti ja varmasti drotsille, "ehkä minä voin vielä ennen teidän maatapanoanne näyttää teidän luotettavalle linnanvoudillenne etten minä ole nähnyt näkyjä akkojen tapaan".

"Hyvä on, jos haluat lähteä hiukan katsastamaan ympärillesi, niin mielelläni sen sallin! Ota kymmenen miestä mukaasi! Mutta elä taita niskojasi kaivoksessa! Ennen keskiyötä palaat tänne takaisin! Kuu nousee myöhään, onko sinulla tulisoihdut?"

"Niitä ei tarvita!" sanoi Skirmen: "mitä pimeämpi, sitä parempi. Pojat, hoitakaa hyvästi norlantilaistani! Minä en huoli ketään teistä mukaani -- mutta sinut reipas Jon, ja sinut, Sören pihavahti, ja sinut --" Hän valitsi nyt itse kymmenen reippainta miestä linnamiehistöstä ja kiiruhti ulos portista heidän kanssaan, tallirenkien taluttaessa hevoset talliin. Drotsi Pietari astui linnanvoudin kanssa pihan yli ja nousi kivirappusia ylös asuinhuoneisiin.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Ennenkuin nuori linnanherra ajatteli lepoa ja virkistysten nauttimista matkan jälkeen, hän tarkasti koko linnan. Kuninkaan ja hänen seurueensa vastaanottoa varten hän huomasi kaiken olevan mitä parhaimmassa järjestyksessä, kaikki valmistukset olivat erinomaisia. Drotsi Pietarin imettäjä, toimelias Dorthe, oli tomuharja ja pyyhinliina kädessään sipsutellut häntä vastaan keittiöstä, ja syleillyt häntä sydämellisellä ilolla. Hän ei ollut vähääkään ylpeä siitä, että hänen haltuunsa oli uskottu huolenpito koko linnan talouspuuhista. Hän itki ilosta ajatellessaan ylpeydellä saavansa olla koko kuninkaallisen herrasväen emäntänä, ja hänestä oli suurin kunnia minkä voi toivoa saada olla hallitsevana kuningattarena keittiössä ja ruokasäiliössä näin merkillisessä tilaisuudessa, josta tulisi hänen elämänsä tärkein tapahtuma. Hän vei nuoren rakkaan isäntänsä kaikkialle näyttäen hänelle kaikki ne harvinaiset ja herkulliset ruuat jotka hän aikoi tarjota kuninkaalle ja kaikille korkeille herroille, ja aivan loppumaton oli hänen kuvauksensa siitä miten hän oli järjestänyt jokaisen hetken niinä päivinä, joina kuninkaan vierailu kestäisi.

"Hyvä, hyvä, rakas Dorthe", sanoi viimein drotsi Pietari hiukan kärsimättömänä ja taputti häntä olkapäälle. "Sinä olet pitänyt erinomaisen huolen kaikesta. Minä en ymmärrä niitä asioita, mutta minä tiedän kuitenkin että sinä huolehdit talon kunniasta niinkuin olisit minun emäntäni."

"Oi rakas nuori herra", sanoi Dorthe hänen kättään suudellen, "milloinka minä saan sen suuren ilon, että saan nähdä ja vastaanottaa hurskaan ja ihanan nuoren vaimonne. Te ansaitsisitte totisesti, että joku taivaan ihanista enkeleistä tulisi teidän luoksenne. -- Täällä on Jumalan siunaus, ja olettehan te niinkuin siunattu Josef, kohonnut maan ensimäiseksi mieheksi lähinnä kuningasta, ja minä voin vannoa, että jos Potifarin vaimo viekoittelisi teitä..."

"Hyvä, hyvä, Dorthe", keskeytti drotsi hänet. "Minä en epäile, sinun hyviä ajatuksiasi minun suhteeni."

"Oi niin!" lisäsi Dorthe. "Mutta mitä onnea teillä on kaikesta tästä kunniasta ja onnesta, rakas, nuori herrani, kun te kuitenkin elätte kuin yksinäinen lintu maailmassa? Uskokaa minua, hyvä herra, ei ole hyvä ihmisen yksinänsä, olla. Niin sanoi aina minun autuas miesvainajani. Jumala hänen sielunsa siunatkoon. Kyllähän hän aina joskus löi minua, autuas vainaja, kun hän ei saanut lämmintä hakkeluruokaa illalliseksi, sillä se oli hänen lempiruokaansa, -- mutta jokaisella ihmisellä on omat heikkoutensa, ja hän oli kuitenkin läpeensä hyvä mies, ja niin laupias kuin enkeli kun vain oli saanut ruokansa. Niin, niin, kaikki maailmassa on katoavaista. Minun onneni aika on ohitse. Nyt on minun ainoa iloni huolehtia teistä, kallis herrani. Oi, jospa vain saisin elää sen päivän, että näkisin pienen, hyvän Pietari Hesselin naimisissa ja rauhaan asettuneena, ja saisin keinutella hänen lapsiaan ja lapsenlapsiaan käsivarsillani, silloin minä tahtoisin ainiaaksi sulkea väsyneet silmäni ja jättää tämän turhuuden maailman." Tämän sanoessaan hän pyyhki kyökkiesiliinallaan pari kyyneltä ryppyisiltä poskiltaan, välittämättä linnanvouti Tykon huomautuksesta, että hän olisi yli sadan vuoden vanha ennenkuin kaikki nämä toiveet täyttyisivät. "Mutta tulkaa nyt jo sisään, rakas nuori herra, jotakin virvoitusta saamaan", jatkoi hän sipsutellen edeltä ovea avaamaan. "Te näette nälkää, Jumala paratkoon omassa talossanne ja kaiken tämän runsauden keskellä." Tämän sanoessaan hän juoksi takaisin ja vei hänen kiiltäväksi puhdistettuun arkihuoneeseen, jossa hän pakotti hänet istumaan pöytään, sillaikaa kun hän itse piti huolen hänen kestitsemisestään.

Drotsi Pietarilla oli vielä paljon puhumista linnanvoudin kanssa. Hän sai viimeinkin Dorthen menemään levolle ja jäi tupaan Tykon kanssa kahden. Hän otti selkoa tilan hoidosta ja alustalaistensa voinnista, siten kului pari tuntia.

Linnanvouti oli käynyt ulkona väkeä tarkastamassa ja palasi taas sisään.

"Alkaa jo olla myöhäistä, Tyko", sanoi drotsi tuntien itsensä väsyneeksi. "Missä viipyy Skirmen näin kauan? Meidän on jo aika joutua levolle. Ennen päivän koittoa meidän täytyy ratsastaa reippaimpien miesten kanssa kuningasta vastaan. Olethan sinä pitänyt huolen siitä, että he ovat päässeet levolle ollakseen aikaisin jalkeilla?"

"Miehet nukkuvat jo kuin tukit", vastasi linnanvouti, "mutta se ei ole minun talontapojani. Kolme niistä, joiden tänä yönä piti olla vahdissa, seurasi Skirmeniä, ja heidän paikoillaan ei ole ketään. Se on huonoa järjestystä herra drotsi, sellaista ei minulle ole koskaan ennen tapahtunut, ja te suonette sen armollisesti minulle anteeksi. Tällä hetkellä me molemmat olemme ainoat valveilla olevat koko linnassa. Meidän miehemme ovat muuten rohkeita ja valppaita miehiä, mutta iloisina teidän kotiintulostanne he ovat kaikki katsoneet liian syvälle oluthaarikkaan ja lyöneet reijän saksilaiseen olyttynnyriin."

"Mitä, onko teillä saksilaista olutta linnassa?" kysyi drotsi tyytymättömänä. "Tiedäthän sinä minun sen ankarasti kieltäneen! Se sotii kuninkaan käskyjä ja asetuksia vastaan, ja niitä täytyy minun ja minun väkeni etupäässä totella."

"Sen olen minäkin sanonut, ankara herra, mutta syy oli Dorthen. Hän ei antanut minulle rauhaa, ennenkuin minä olin tuottanut muutaman tynnyrin Viborgista. Hänen mielestään ei mitenkään voinut kunniallisesti vastaanottaa kuninkaallista väkeä ilman saksilaista olutta, vaikka kuningas olisi sen kymmenen kertaa kieltänyt. Hän ei uskonut sen olevan syntiä kun se joutui hänen itsensä ja hänen väkensä nautittavaksi."

"Se on niin hänen tapaistansa!" sanoi drotsi hymyillen. "Olkoon nyt niinkuin on! Mutta huomenna aikaisin sinä annat kaataa viemäriin kaiken saksilaisen oluen mitä linnassa on viime tippaan asti välittämättä Dorthen vastaväitteistä."

"Tapahtukoon niin, herra, mutta ettekö tekin kalliin kotirauhan tähden tahtoisi itse sanoa sitä hänelle! -- Mitä ihmettä?" huudahti hän kuunnellen. "Minusta ritarisalin ovi narahti. Minä luulin Dorthen nukkuvan sikeästi. Vieläkö hän todellakin askartelee siellä sisällä? Hän on niin innokas taloustoimissaan, että hän nousee ylös keskiyöllä puuhailemaan; on Jumalan onni, jos hän ei tule hulluksi kaikesta tästä ihanuudesta. Sallitteko, herra, että minä menen katsomaan oliko se hän."

Hän otti yhden kynttilöistä ja lähestyi ritarisalin ovea, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, avattiin se hiljaa raolleen, ja hurjat, villiytyneet kasvot kurkistivat sisään sieltä, samassa silmänräpäyksessä ne katosivat ja ovi sulettiin heti.

Drotsi Pietari nousi nopeasti, ja nuori linnanvouti seisoi kuin kivettyneenä kynttilä kädessä keskellä lattiaa. "Kuolema ja onnettomuus!" kuiskasi hän. "Skirmen on poistunut linnanvahtien kera jättäen portin avoimeksi -- täällä on varmaankin varkaita ja ryöväreitä talossa, herra! Antakaas minun herättää talonmiehet, sillä ei tiedä miten mieslukuisina ne roistot ovat tulleet. Minä menen keittiön kautta. Elkää avatko tätä ovea ennenkuin minä palajan takaisin!" Sen sanottuaan hän pani nopeasti telkeet ritarisalin ovelle.

"Hyvä, mutta kiirehdi!" sanoi drotsi Pietari. "Ellen erehdy, olivat ne Niilo Rauhattoman eläinkasvot. Hm! siis Skirmen oli kuitenkin oikeassa!"

Linnanvouti poistui nopeasti, ja drotsi Pietari seisoi yksin huoneessa. Hän oli vetäissyt esille miekkansa; hän nojautui siihen miettiväisenä ja kuunteli. Hän kuuli useita ääniä ritarisalista.

"Onko hän siellä? Onko hän siellä? Montako siellä on?" kuiskasi joukko ääniä toisilleen.

"Siellä ei ole kuin kaksi miestä, ja kirottu drotsi on toinen heistä", kuului matala, raaka ääni sanovan. -- "Tulkaa miehet, hän ei enää pääse johtamaan meitä onnettomuuteen!"

Tartuttiin voimakkaasti oveen, mutta telkeet pysyivät paikoillaan.

"He ovat lukinneet oven. Kyllä me ne tikut taitamme", huusi sama raaka ääni. "Juoskaa päälle pojat, murretaan auki ovi! Se avautuu sisäänpäin!"

Hirveällä kolinalla katkesi tanko. Ovi avautui, ja yhdeksän voimakasta miestä, Niilo Rauhaton etumaisena, hyökkäsi sisään lyhyet sotakirveet ja kiiltävät miekat käsissään. Drotsi Pietari astui pari askelta taapäin asettuen selkä seinää vasten asentoon, jossa voi hetken puolustautua ja pitää pitkällä ritarimiekallaan rosvot loitommalla. Hän loi terävän katseen miehiin. "Oletteko te sellaisia roistoja, että tahdotte taistella kymmenen yhtä vasten? Minä näen ainakin yhden miehen joukossanne, jota Tanskan kuningas kerran kunnioitti ritarilyönnillä, minun tietääkseni ei sitä ole vielä huuhdottu kiehuvalla vedellä hänen hartioiltaan. Astukaa esille, ritari Lave Rimordson! Te olette ainoa näistä miehistä, joka minusta on sen arvoinen, että voin hänen kanssaan taistella kaksintaistelun elämästä ja kuolemasta. Jos teillä on jälellä hituinenkaan kunniantuntoa niin astukaa esille!" Niilo Rauhaton ja hänen raa'at toverinsa eivät näyttäneet välittävän tästä kehoituksesta, vaan hyökkäsivät esille, hyökätäkseen yksinäisen vastustajansa kimppuun.

"Pois tieltä, roistot!" huusi nyt kiivas, nuorekas ääni, ja komea mies, punatöyhtöinen hattu päässä ja kasvoilla ylpeä uhkamielinen ilme riensi esiin. "Joka rohkenee koskea drotsiin enempää kuin minä, sen minä lyön mäsäksi tuohon paikkaan!" jatkoi hän. "Yksi yhtä vasten, ja kymmenen paholaista vasten! Tulkaa, drotsi Pietari Housunkaulus. Me tapaamme jo toisen kerran senjälestä kuin julistitte minut lainsuojattomaksi Tanskassa. Vårbyn sillalla minä jouduin tappiolle. Jos ei minun veljesvereni silloin olisi ollut hiukan sameampi kuin vesi virrassa, niin te ette milloinkaan olisi päässyt sen joen yli. Nyt me seisomme tärkeämmässä tienhaarassa; se johtaa maasta taivaaseen -- tai helvettiin, aina olosuhteiden mukaan. Täällä saa nyt toinen meistä lausua hyvästit ihanalle, hauskalle maailmalle!" Tämän sanoessaan hän heitti sotakirveen sivulle, ja paljasti ritarimiekkansa, joka oli samanpituinen kuin drotsin. Töyhtöhattunsa hän myöskin heitti lattiaan, ettei olisi missään suhteessa edullisemmassa asemassa kuin vastustajansa, joka seisoi paljain päin hänen edessään.

"Hyvä on, minun puolestani te saatte kyllä ryhtyä kunnolliseen kukontaisteluun!" murahti Niilo Rauhaton. "Mutta jos te ette heti nutista häntä, ritari Suurisuu, niin kyllä minä jatkan!"

Kömpelö ryöväripäällikkö ja hänen hurjat toverinsa hymyilivät mielissään ja asettuivat tiheään puolikaareen heidän ympärilleen. Sen jälkeen alkoi kiivas ja ankara miekkailu, mutta kaikkien taiteen ja ritarilakien sääntöjen mukaisesti. He asettivat jalan jalkaa vasten, eivätkä väistäneet hiuksen vertaakaan paikoiltaan. Ei kumpikaan heistä käyttänyt miekan kärkeä. He löivät miekan terällä, ja vain päähän ja rintaan tai neljän jäsenen väliin niinkuin oli tapana sanoa. Molemmat pöydällä palavat kynttilät valaisivat huoneen vain puoleksi; mutta tuikeasti tuiottivat ritarit toistensa silmiin, ja kilahtelevat miekat sattuivat niin nopeasti yhteen, että niitä tuskin eroitti. Joka silmänräpäyksenä uhkasi kuolettava lyönti molempia paljastettuja päitä, mutta he näyttivät olevan molemmat yhtä taitavia aseenkäyttäjiä. Kumpikaan heistä ei saanut vastustajaansa haavoitetuksi; kuin salamoina välähtelivät miekat heidän päänsä päällä.

"Joko minä teen lopun leikistä?" murisi Niilo Rauhaton leveää sotakirvestänsä heilauttaen.

"Pahus vieköön, oletteko te haavoittumaton?" huusi nyt ritarillisesti taisteleva ryöväri, tehden vasten sääntöjä uskaliaan ja vaarallisen hyökkäyksen vastustajaansa kohti. Mutta samassa silmänräpäyksessä putosi miekka hänen kädestään lattialle ja samalla oikean käden kolme etusormea.

"Nyt te ette enää vanno kuninkaalle ja ritaristolle väärää valaa!" huusi drotsi Pietari kiukustuneena.

Nuori ryöväri kalpeni ja kaatui lattialle.

"Lyökää maahan senkin saatana!" huusivat nyt raivoavat ryövärit hyökäten drotsin kimppuun, joka selkä seinää vasten puolustautui epätoivoisesti. Hän oli jo saanut pari haavaa ja verta vuoti runsaasti, silloin aukeni keittiön ovi ja linnanvouti Tyko hyökkäsi sisään kuuden puolihumaltuneen miehen kanssa. He tulivat hoiperrellen herransa avuksi, ja syntyi verinen ottelu miekoilla ja kirveillä. Ryövärit olivat vielä humaltuneita linnanmiehiä voimakkaampia, jotka tuskin osasivat eroittaa ystävää vihollisesta. Hurjasti huutaen hosuivat linnanmiehet, kaatuen kumoon toistensa jalkoihin. Ainoastaan drotsi Pietari ja linnanvouti Tyko taistelivat maltillisesti ja varmasti; he olivat vähällä tulla voitetuiksi. Silloin kuului melua pihalta ja käyräsarven törähdys.