Part 25

"Me olemme jo kauan ja usein neuvotelleet yhdessä!" alkoi marski salaperäisesti puhua. "Me tiedämme kaikki, että sen täytyy viimeinkin tapahtua. Vihdoinkin on hetki käsissä, jolloin voimme tehdä viimeisen, ratkaisevan päätöksen. Mutta sitä, minkä me tänä hetkenä sielussamme päätämme, eivät edes nämä äänettömät muurit saa kuulla. Kieltävä ja myöntävä merkki on kylliksi, ja me ymmärrämme toisemme." Sen sanottuaan hän kumartui kuiskaamaan kreivi Jaakon korvaan pari sanaa, johon tämä heti vastasi vakavasti päätään nyökäyttäen. Samalla tavoin kulkivat salaiset sanat miehestä toiseen. Sen aikana vallitsi pitkä ja syvä hiljaisuus. Moni herroista mietti kauan ennenkuin kumarsi, ja niiden joukossa oli ritari Lave Litle. Hän oli valahtanut kuolonkalpeaksi kuullessaan sanat, jotka hänelle kuiskattiin. Viimeinkin hän teki päällään liikkeen, joka katsottiin nyökäytykseksi, mutta joka ennemmin näytti tahdottomalta, suonenvedontapaiselta lihasvärähdykseltä. Sitten tuli kamaripalvelija Raanen vuoro. Marski katseli häntä läpitunkevin katsein, eikä mestari Grand siirtänyt silmiään hänen kasvoiltaan. Viekas kamaripalvelija oli kuullut kuiskatut sanat, hän oli niistä hyvin hämmästyvinään, mutta näytti samalla salaisesti nauttivan siitä, että oli kaikkien huomion esineenä. Hän koetti olla hyvin arvelevan näköinen, viivytellen antamasta myöntymyksen merkkiä. Kaikkien täytyi ehdottomasti olla yksimielisiä aikeessa, jonka mitättöminkin heistä voisi ilmiantaa ja tehdä tyhjäksi. Kamaripalvelija oli viimeinen ja aseenkantaja Kaggen jälkeen alhaisin heistä kaikista arvoluokkaan katsoen. Mutta kuninkaan uskottuna hän oli heille tärkeä mies, ja hän näytti ylpeydellä tuntevan kuninkaan elämän ja ehkä koko kansan menestyksen tai kadotuksen riippuvan nyt yksinomaan hänen päänsä pienestä liikkeestä. Kun hän vielä seisoi näin ajatuksiinsa vaipuneena näyttäen epäröivän, koputettiin kolme kertaa lukittuun käytävänoveen. Kaikki säpsähtivät ja katsoivat ovelle. Marskin viittauksesta avasi aseenkantaja Åke Kagge sen, ja melkein kauhistuneina tuiottivat kaikki avattua ovea kohti, josta pitkä, mustapukuinen harsopeittoinen nainen astui sisään, taluttaen kädestä sokeaa, koukkuselkäistä vanhusta. Rauhallinen mielipuolenilme kuvastui ukon kasvoista ja kädet olivat sidotut selän taakse. Molemmat äänettömät olennot jäivät seisomaan pöydän päähän. Kaikki olivat nousseet ja seisoivat kuin kivettyneinä.

"Sukulaiset ja ystävät!" huudahti marski äänellä, jonka ääretön suuttumus ja viha melkein tuntui tukahuttavan. "Suuren Absalon suvun jälkeläiset, tässä näette minun vaimoni ja hänen onnettoman isänsä. Tarvitseeko minun sanoa enempää? Tahdotteko te nähdä syyttömän häpeänpunan sen hunnun läpi, joka yhdeksän vuotta on peittänyt minulta vaimoni kasvot? Tahdotteko te kuulla hänen häväistyn isänsä epätoivoiset mielipuolenhuudot? Onko teidän joukossanne ketään, joka vielä epäröi ryhtyä ratkaisevaan päätökseen, jolla itsevaltias kukistetaan ja onneton isänmaa vapautetaan?" Tämän sanoessaan hän katsoi terävästi kamaripalvelija Raaneen, joka myöskin hetkeksi oli hämmästynyt ja tullut liikutetuksi.

Raane nyökäytti.

"Siis, te olette kaikki myöntyneet!" jatkoi marski. "Laskekaa siis kätenne pyhälle raamatulle ja vannokaa!" Hän viittasi mestari Grandille, ja hengellinen herra otti esille suuren samettikantisen raamatun.

"Tapahtukoon se Jumalan ja hänen pyhän sanansa nimessä!" sanoi tuomiorovasti hitaasti ja juhlallisesti, laskien itse kätensä kirjalle. Senjälkeen hän vei sen miehestä mieheen. Kukin toisti samat sanat, pannen käden kirjalle. Kiivaan sisäisen taistelun jälkeen, joka selvästi kuvastui hänen kasvoistaan ritari Lave Litle myöskin asetti värisevän kätensä kirjalle ja sopersi valan. Kun Raanen vuoro tuli, sanoi hän samat sanat ääneen ja selvästi, mutta valan saneltuaan hän liikutteli huuliaan kenenkään kuulematta sanoja, jotka hän salaisesti lisäsi, senjälkeen hän laski epäröimättä kätensä kirjalle.

"Irroita, irroita käteni, Ingeborg tyttäreni!" huusi nyt mielipuoli vanhus, herättyään äkkiä horroksista. "Minäkin tahdon vannoa, minä tahdon vannoa ja kirota niin että Kaikkivaltias pilvien yläpuolella sen kuulee, ja kaikki perkeleet kauhistuen vapisevat!"

"Hiljaa, hiljaa, isä, muista mitä lupasit!" -- kuiskasi Ingeborg. Marski viittasi, että onneton vanhus vietäisiin ulos, mutta ennenkuin kukaan oli aavistanutkaan hän oli melkein käsittämättömällä voimalla riistänyt auki siteensä. Hurjasti nauraen hän ojensi suoriksi vapautetut kätensä. "Ikuisesti, ikuisesti kirottu olen, jos minä en pääse ensimäisenä!" huusi hän lyöden nyrkkinsä raamatulle. "Jos vanha Palle ei pääse ensimäisenä lyömään, niin minä kulen täällä näin tuomiopäivään asti!"

Mestari Grand oli vähällä pudottaa raamatun kädestään, ja kaikki näyttivät pelästyneiltä. Marski viittasi uudelleen, ja kaksi ritaria talutti mielipuolen vanhuksen nopeasti ulos salista. Yleinen äänettömyys seurasi tätä tapausta. Tuomiorovasti oli tointunut pian; hän seisoi nyt pyhä kirja kädessään Ingeborg rouvan edessä. Hän kuiskasi salaisen sanan hänen korvaansa, samoin kuin kaikki muutkin olivat sen vastaanottaneet. Hän taivutti hyväksyvästi päätään, ja äänellä, joka vihlaisten tunki jokaisen sieluun, joka sen kuuli, saneli hän saman valan, jonka kaikki olivat vannoneet, ja polvistuen hän kosketti kirjaa laihalla kädellään. Hän jäi liikkumatonna makaamaan. Marskin viittauksesta kaikki poistuivat äänettömästi. Vaistomaisesti synkkä linnanherra ojensi rautakäsivartensa onnetonta vaimoaan kohti, mutta syvään huokaisten hän antoi niiden taas vaipua. Hän tarttui kiivaasti kellonauhaan, ja vähän ajan päästä tulivat Ingeborg rouvan kamarineidot ja kantoivat pyörtyneen emäntänsä naistupaan.

KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU.

Se mikä Möllerupissa tapahtui oli salaisuus, jota eivät ketään muut asianomaiset tunteneet. Vieraat, naamioidut herrat olivat poistuneet linnasta yksi kerrallaan, ja eri aikoina, enimmäkseen yöllä niinkuin he olivat tulleetkin, eivät edes lähimmät naapurit olleet saaneet vihiä tästä salaisesta kokouksesta. Linnassa ei huomattu minkäänlaista muutosta entisestä. Nuo neljä rautapukuista vahtisotilasta seisoivat yhä tornin katolla. Vipusilta oli edelleen nostettu, ja lukuisasta varusväestä huolimatta oli siellä niin hiljaista kuin linna olisi ollut tyhjä ja asumaton.

Sovinto herttua Waldemarin kanssa oli rauhoittanut kuningasmieliset, ja valtaneuvos ei näkynyt pelkäävän mitään vaaraa. Kuningas ja kuningatar viettivät ihanan kesän Skanderborgin linnassa, koko hovin ja maan paraimpien miesten ympäröimänä. Vanha Jon ritari, mestari Martinus ja drotsi Pietari olivat palanneet Tukholmasta, tuoden mukanaan hyvät tiedot lähettilästoimiensa onnistumisesta. Heidän neuvottelunsa kuningas Maunon kanssa koskivat nimittäin molempien kuningashuoneiden yhdistämistä kaksinkertaisen lankouden kautta. Pieni tanskalainen prinsessa Merete, joka oli kihlattu Ruotsin kruununperilliselle, vietäisiin ennen vuoden loppua Tukholmaan, jossa hänen kasvatuksensa sopimusten mukaan täydennettäisiin. Samalla tavalla kasvatettaisiin pieni ruotsalainen prinsessa Ingeborg tanskalaisessa hovissa, jos se katsottiin tarpeelliseksi. Kihlaus hänen ja tanskalaisen kruununperillisen välillä oli kirjoitetun asiakirjan kautta määrätty, mutta sen julkaiseminen oli siirretty pari vuotta eteenpäin. Tanskalaiset lähetit olivat mielihyvällä katselleet pientä ruotsalaista prinsessaa, jonka he vielä kerran toivoivat näkevänsä Tanskanmaan kuningattarena. Vanha Jon ritarikaan, joka ei odottanut elävänsä tätä aikaa, ei voinut olla innostumatta puhuessaan tästä kauniista, herttaisesta lapsesta, niinkuin hän odottaisi hänestä toista Dagmaria, jonka kautta siunaus ja rauha palajaisivat Tanskaan. Sekä tämä valtioviisas herra, että drotsi Pietari, kiinnittivät salaisesti kaiken toiveensa Tanskan paremmista ajoista tulevaan sukupolveen, ja nuoreen, toivorikkaaseen kruununperilliseen. Ritari Jon koetti usein vaikuttaa nuoreen prinssiin; mutta huolimatta kaikesta kunnioituksestaan drotsi Pietaria kohtaan, hän puisti päätään, nähdessään miten nuori ritarillinen drotsi koetti terästää prinssin oikeuden- ja kunniantuntoa siihen määrin, että se näytti hänestä vaaralliselta.

Eräänä päivänä tämä vanha herra oli ollut kuningattaren hoviseurueen kanssa Skanderborgissa läsnä prinssin aseharjoituksissa ja oli tehnyt siellä sen huomion, että nuori kuningas, joksi häntä aina kutsuttiin, koetti muuttaa nämä harjoitukset ja leikit oikeiden ritarijuhlien kalliiksi ja häikäiseviksi jäljittelyiksi, joissa hän jakoi kuninkaallisia lahjoja aseenkantajille ja liioitetun ankarasti langetti tuomion jokaisesta ritarilain rikkomisesta, milloin sen vain näihin leikkeihin voi sovittaa. Vanha valtaneuvos hymyili, ja sekä hän, että kuningatar ja drotsi Hessel näyttivät olevan mieltyneet leikkiin, mutta kun se oli loppunut, niin hän kutsui drotsin luokseen kahden kesken puhumaan. "Minä olen vanha", sanoi hän vakavana, "mutta minä en kuitenkaan usko olevani ärtyinen ja pikkumainen, vaikka panen suuremman arvon niihin tarpeellisiin keinoihin, joilla ulkonainen onni saavutetaan, kuin mitä te sallitte. Prinssin anteliaisuus ja jalomielisyys on kyllä kaunista; mutta elkää opettako tulevaa kuningastamme tuhlariksi, ja tuhlaamaan kansan rahoja ja omaisuutta, niinkuin sitä tomua, jota hän polkee jaloillaan. Varokaa, että hän ei mielly enemmän ritarilliseen loistoon ja komeuteen, kuin hiljaiseen voimaan ja tosisuuruuteen!"

"Siitä hänet Jumala varjelkoon!" huudahti drotsi Pietari, "mutta, jos suuren Waldemarin päivät vielä palajavat --"

"Hyvä, hyvä, minä tiedän mitä te tarkoitatte", -- keskeytti vanhus hänet, "mutta, jos te tahdotte kasvattaa Waldemar Seierin prinssi Eerikistä, niin varokaa silloin että hänen kunniahimonsa ei muodostu turhaksi koreiluhaluksi, ja hänen oikeusintonsa ikäväksi itsepintaisuudeksi. Siitä pojasta voi vielä Jumalan avulla tulla jotakin. Miettikää tarkasti, drotsi Pietari, teidän edesvastauksenne on suuri. Voimakkaimmastakaan haukasta ei tule kotkaa. On vaarallista ruveta muodostelemaan Jumalan töitä, ja on hulluutta ruveta lisäämään kyynärääkään omaan tai toisten mittaan."

Tämän sanottuaan hän puristi voimakkaasti nuoren ystävänsä kättä ja jätti hänet. Senjälkeen drotsi huomasi hänen olevan tavallisella hyvällä tuulellaan, ja hänestä näytti, että vanhus ei halunnut puhella enempää tästä asiasta. Ritari Jonin varoituksista oli drotsi Pietari käynyt hyvin vakavaksi eikä hän voinut kieltää, että viisas vanha herra oli monessa kohdin oikeassa.

Myöskin oppinut mestari Martinus otti omalla tavallaan innokkaasti osaa prinssin kasvatukseen, mutta hän koetti turhaan tehdä hänestä filosoofia ja opettaa hänelle kuivia, loogillisia _Modi significandiaan_. Prinssi kunnioitti suuresti oppinutta kansleria, mutta hän ei ollut milloinkaan iloisempi kuin päästessään vapaaksi hänen latinastaan. Iloisen, vilkkaan kruununperillisen suurimpana huvituksena Skanderborgissa olivat ritarilliset leikit reippaitten aseenkantajien ja passaripoikien kanssa, joiden joukossa pieni, ystävällinen Åke Jonson oli hänen rakkain leikkitoverinsa. Kun prinssi Kristoffer häiritsi koirankujeillaan heidän leikkejään tai aikaansai riitaa passaripoikien kesken, oli pieni kuningas aina riidanratkaisija, ja leikkitoverit rakastivat häntä yhtäpaljon hänen ankaran puolueettomuutensa tähden, kuin riidanhaluinen veli häntä siitä soimasi. Kun päivän aseharjoitukset olivat ohitse, oli prinssi Eerikistä hauska päästä mellastelemaan Skanderborgin järvelle, jossa hänen taitava asemestarinsa drotsi Pietari myöskin opetti hänet keveästi ja varmasti ohjaamaan purjevenettä silloinkin kun järvi oli levottomimmillaan.

Drotsi Pietarin toimelias osanotto valtakunnanneuvoston asioiden käsittelyihin sekä hänen huolenpitonsa kruununperillisestä ei antaneet hänelle aikaa ajattelemaan itseään eikä salaisia sydänsurujaan. Mutta risteiltyään oppilaittensa kanssa myöhäiseen iltaan Skanderborgin sillalla, hän vaipui usein syviin mietteisiin, ohjatessaan purjeveneen naistuvan valoa kohden, joka korkeasta tornista vilkkui järvelle, niinkuin ennen Inge neidon kammiosta Flynderborgissa. Hän voi silloin istua kauan kuin uneksija ja tuiottaa tuohon etäiseen valoon, huomaamatta mitä hänen ympärillään tapahtui, siksi kunnes äkkinäinen voimakas tuulenpuuska tai veneen kallistuminen herättivät hänet ajatuksistaan. Välistä hän kavahti ylös levottomana moittien itseään haaveilemisestaan, kun uskalias Eerik prinssi oli uhkarohkeasti kääntänyt purjeet, ja prinssi Kristoffer torui kiivaasti veljeään siitä.

Kuningas huvittelihe enimmäkseen metsästyksellä, jota hän intohimoisesti rakasti, ja jonka vuoksi hän usein unohti tärkeimmät valtioasiat. Kamaripalvelija Raane oli yhä vielä hänen suosikkinsa. Viekas kamaripalvelija oli usein poissa salaisissa asioissa, mutta ne näkyivät olevan yhteydessä tavallisten rakkausjuonten ja muiden mitä ala-arvoisimpien seikkailujen kanssa, jotka taas usein olivat yhteydessä kuninkaan tiheiden metsästysretkien kanssa. Kuningatar ei halunnut tietää niistä mitään. Hän oli viimevuotisen Danehoven jälkeen Nyborgissa tullut omituisen hiljaiseksi ja vakavaksi. Hän kyllä vielä rakasti ympärillään kuninkaallista loistoa, esiintyen arvonsa mukaisesti hovijuhlissa, mutta hän ei enää ottanut osaa tanssiin, vaan vetäytyi yhä enemmän pois hovin huvituksista. Hän näytti viettävän kauniissa linnassa hiljaista maaelämää, käyttäen osan ajastaan hyväntekemiseen ympäristössä. Kuninkaan poissaollessa oli viisas kuningatar hänen paikallaan valtakunnan neuvostossa, ja kaikki ihmettelivät taitavuutta, millä hän näissä tilaisuuksissa osasi johtaa asioita, koettaen aina säilyttää kruunun arvokkaisuuden sekä puolustaen kaikkia toimenpiteitä, jotka voisivat keventää kansan taakkaa ja tukahuttaa vielä salaisesti kytevän kapinahengen. Drotsi Pietaria kohtaan hän osoitti luottamusta ja ystävyyttä, mutta pysyi häntä kohdellessaan ankarien hovisäädösten rajojen sisällä. Hän ei puhutellut drotsi Pietaria muuta kuin valtakunnanneuvostossa tai vanhan Jon ritarin läsnäollessa, silloin kun hänellä oli tärkeää sanottavaa prinssin kasvatuksen suhteen.

Huolimatta siitä, että drotsi Pietari ihaili viisasta ja kaunista kuningatarta nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, tuntui hänestä kuitenkin aina niinkuin hän ei tohtisi hänen läsnäollessaan olla vapaa ja iloinen. Ihaillessaan ja kunnioittaessaan kuningatarta hänen sydämensä ei enää sykkinyt yhtä rajusti kuin hänen ritarinaan ja suosikkinaan kantaessaan hänen värejään. Nähdessään hänet purppuraviitassa, rubiininen diadeemi mustilla kiharoilla, oli hän drotsin mielestä kaunis ja majesteetillinen, mutta kookas, reipas Inge neito oli kaikessa yksinkertaisuudessaan paljoa rakkaampi hänen silmissään, ja ruusunpunainen hiusnauha tytön kellertävillä kiharoilla oli hänestä monta vertaa kauniimpi kuin kuningattaren diadeemi.

Vaikka Raane oli kuninkaan uskottu, niin hän osoitti kuitenkin suurta luottamusta drotsi Pietaria kohtaan, suoden hänelle monta kunnianosoitusta armostaan, etenkin senjälkeen kun drotsi tärkeän ja pontevan toimintansa kautta oli vanginnut herttuan ja saanut aikaan sovinnon tämän vaarallisen herran kanssa, joka siitä asti oli pysytellyt rauhallisesti Schleswigin linnassa. Ei lähetelty ainoatakaan tärkeää kuningaskirjettä ilman drotsin, sekä Jon Litlen ja kanslerin allekirjoitusta ja sinettiä. Drotsi oli saanut usein laatia yksin monta tärkeää kuninkaallista käskyä, ja hänet mainittiin oikeudella yhdeksi kuninkaan tärkeimpiä ja suosituimpia miehiä.

Kuningas oli usein lausunut haluavansa kerran vierailla drotsi Pietarin luona, tämän sukutilalla, Harrestrupin linnassa, jonka ympärillä oli erinomaiset petoeläimen-metsästysmaat, erittäinkin syksyllä. Tämä kuninkaallinen vierailu oli määrätty syyskuuksi, ja drotsi oli antanut tehdä mitä suurenmoisimmat valmistelut tilallaan kuninkaan ja hovin vastaanottoa varten. Tämä vierailu siirrettiin kuitenkin viikko viikolta muiden metsästysretkien ja huvien tähden. Lokakuu kului ja drotsi luuli kuninkaan unohtaneen sen tai siirtäneen sen seuraavaan syksyyn.

Oltiin jo marraskuun keskivaiheilla. Syksy ei näyttänyt tällä kertaa väistyvän talven tieltä, ja moniväriset syyslehdet eivät olleet vielä kokonaan pudonneet puista. Eräänä aamuna kamaripalvelija Raane toi drotsi Pietarille kuninkaalta sen hämmästyttävän tiedon, että kuningas aikoi seuraavana päivänä tulla hänen luokseen Harrestrupiin ja huvitella noin kahdeksan päivää hänen luonaan metsästämisellä. Ei ollut kovinkaan harvinaista, että kamaripalvelija Raane suullisesti ilmoitti tämänlaiset kuninkaan hetkelliset mielijohteet, erittäinkin kun metsästysretket ja jokapäiväiset huvit olivat kysymyksessä. Vaikka drotsi Pietarille oli vastenmielistä vastaanottaa ohjeet kamaripalvelijan kautta, joka senlisäksi tehtiin jotensakin käskevällä tavalla, niin hän mukautui kuitenkin siihen kohteliaasti, jättäen viipymättä Skanderborgin, varustaakseen kaikki linnassaan kuninkaan mielen mukaiseksi ja ollakseen itse vastaanottamassa häntä seuraavana päivänä niinkuin hovitavat ja ritarillinen kohteliaisuus vaativat. Hän sai mielihyväkseen sitä ennen tietää ritari Jonin seuraavan kuningasta ja ritari Thorstensonin jäävän Skanderborgiin kuningattaren ja nuorten prinssien henkivartiopäälliköksi.

Kiemurteleva ja huono tie Skanderborgista Harrestrupiin oli yli kymmenen peninkulman pituinen, ja hänen lähtiessään linnasta oli päivä jo pitkälle kulunut. Hän ratsasti yksinään ainoastaan aseenkantajansa Klaus Skirmenin seuraamana, joka vei mukanaan kaksi hevosta vaihtamista varten.

Drotsi ratsasti kovaa ja oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, että hänen aseenkantajansa sai monta kertaa alkaa ja keskeyttää puhuttelunsa, kun hän ei saanut herraansa ottamaan siihen vähintäkään osaa. Iltapäivällä he näkivät edessään hyvin korkean mäen, aivan Harrestrupin lähellä, joka länttä ja itää kohti voidaan nähdä neljän peninkulmaa etäisyyteen, ja on tunnettu siitä sinervästä usvasta, joka melkein aina liitelee sen yläpuolella, kohoten läheisestä suuresta suosta.

"Näetkö Daugbergin-harjun, Skirmen?" sanoi viimein drotsi Pietari viitaten harjuun, ja pysähtyi laskeutuen alas vaihtaakseen hevosta. -- "Nämä kuusi peninkulmaa mentiin nopeasti. Me ehdimme mainiosti Harrestrupiin vielä ennen iltaa."

"Me tulemme kyllä ajoissa Harrestrupiin tällä kertaa!" sanoi Skirmen, hypätessään alas norlantilaisensa selästä ja antaessaan isännälleen toisen hevosen. -- "Kunhan vain sieltä kunnialla palaisimme, herra!"

"Miten niin, Skirmen, sinä et tavallisesti arastele. Mikä sinua vaivaa, sinä olet niin omituisen näköinen."

"Ei minulla ole mitään hätää", vastasi Skirmen pidellessään herransa jalustinta, "kun ei vain tapahtuisi mitään teille, tai kuninkaalle itselleen! Uskokaa, jos tahdotte, mutta täällä eivät asiat ole oikealla tolalla. Kyllähän he olivat juoneet aikalailla, niin etteivät enää tunteneet kärpäsiä seinällä, mutta ei aina tarvitse ylenkatsoa humalaisen miehen puhetta. Lauletaanhan vanhoissa lauluissakin, että lintujen laulusta on oppimista kuin vain sen ymmärtää. Niin viisaita ei enää meidän aikana olla, mutta luulenpa kuitenkin ymmärtäneeni mitä kukko kiekui aamulla."

"Oletko sinä hullu, Skirmen! Minä en ymmärrä sanaakaan sinun puheistasi."

"Se ei totisesti ole minun syyni, ankara herra", vastasi Skirmen, noustessaan taas hevosen selkään, ja ratsasti herransa sivulle. "Kokonaiseen viiteen tuntiin te ette ole tahtonut vastata sanaakaan kaikkeen siihen mitä minä olen teille sanonut, te olette antanut minun puhua kuuroille korville. Uskokaa minua, tällä Harrestrupin matkalla on jokin salainen tarkoitus. Ettekö te nähnyt miten iloiseksi viekas kamaripalvelija tuli saadessaan teidät matkalle? Ettekö te huomannut miten innokkaasti hän toisti kuninkaan haluavan, että te olisitte kotona vastaanottamassa häntä huolehtivana talonisäntänä, ja että te ette missään tapauksessa saisi ratsastaa häntä vastaan huomenna?"

"Entä sitten, -- sehän oli kuninkaan tavallinen oikku."

"Mutta eihän kukaan voi paremmin näyttää kuninkaalle tietä teidän linnaanne, kuin te itse, herra! Onhan hiukan omituista, että te saatte tanssia kamaripalvelijan pillin mukaan ja mennä edeltäpäin, te, joka olette sekä ritari, että drotsi."

"Skirmen, se on lapsellista turhamaisuutta! Tuokoon kuninkaan käskyn kuka tahansa, minun täytyy totella. Minusta siinä on yhtä vähän ihmeteltävää kuin sinun kaikissa muissa puheissasi harmaaveljeskunnan munkeista ja kanoista ja Riiben porvareista. Onhan aivan itsestään selvä että kuninkaan tullessa minun luokseni, minun on oltava edeltäpäin kotona voidakseni ottaa hänet arvoni mukaisesti vastaan. Seuraahan ritari Jon urhoollisine metsästäjineen häntä, ja onhan täällä maassa kaikki rauhallista ja turvallista."

"Mistä te sen tiedätte, herra! Ei kukaan tiedä missä Niilo Rauhaton oleskelee, ja Alfkreivi luovii alituiseen rannikoilla puhumattakaan Möllerupin marskista."

"Hän on ritari eikä mikään ryöväri, eikä Niilo Rauhaton ole mikään sotapäällikkö. Viisas ryöväri ei uskalla tulla liian lähelle kuningasta, eikä ainoakaan merirosvo uskalla rannikkovartijoidemme sisäpuolelle. Hyvä Skirmen, jos ritari Jon ja minä emme pelkää sissejä ja kapinoitsijoita, niin voit sinäkin olla aivan rauhallinen!"

"Mutta ettekö te ole kuullut Riiben monista harmaaveljeskunnan munkeista?"

"Taasko sinä tuot ne munkkisi esille? Onhan niitä paljon kaikkialla."

"Mutta ei heillä ole tapana ratsastaa ryhmissä öiseen aikaan; ja jos heillä on, niinkuin kerrotaan, miekka ja ritarin panssari harmaiden vaippojensa alla, niin eivät suinkaan nämä hyvät herrat ole kömpineet munkinkauhtanoihinsa vain Jumalan valtakunnan tähden."

"Kuka on kertonut sinulle nuo jutut?" kysyi drotsi tarkkaavaisena.

"Ne kolme Riiben miestä, jotka eilen välttämättä tahtoisivat puhutella kuningasta -- ja joille kuningas kamaripalvelija Raanen kautta antoi vastauksen, ettei hänellä ole aikaa kuunnella heidän typeriä jaarituksiaan. Senvuoksi he olivat niin kovin vihoissaan. Kun minä tapasin heidät eilen illalla kapakassa, niin olivat he aivan humalassa. Mutta niin paljon minä kuitenkin sain selvää heidän puheestaan, että he eivät olleet vain kuvitelleet nähneensä kolme aurinkoa taivaalla" -- --

"Loruja, Skirmen. Juopuneet ihmiset voivat nähdä taivaalla vaikka kuinka monta aurinkoa."

"Moni selväkin ihminen on ne nähnyt, herra! He sanovat niiden merkitsevän suurta onnettomuutta ja he olisivat voineet ilmaista kuninkaalle tärkeitä asioita. Mutta nyt hän sai syyttää itseään koska oli liian ylpeä puhumaan köyhien porvarien kanssa."

"Haa, se on sitä nykyaikaista uskollisuutta!" huudahti drotsi Pietari harmistuneena. "Kun mies on loukkaantunut, niin hän välittää viis' kuninkaasta ja isänmaasta! Luuletko sinä, Skirmen, sen puheen olleen muuta kuin taikauskoa ja kerskailua! Miksi sinä et puhunut minulle siitä ennemmin?"

"Herra, te olitte Jon ritarin ja prinssien kanssa kuningattaren luona. Tuommoisen hataran puheen tähden minä en myöskään tahtonut heti nostaa turhaa melua, erittäinkin koska Riiben porvarit näyttivät aikovan rauhassa asettua asumaan pariksi päiväksi majataloon. Aamulla aikaisin minä menin sinne tavatakseni heidät selvinä, mutta minulle sanottiin, että he olivat yöllä poistuneet, eikä kukaan tiennyt minne he olivat menneet. Aamulla minä en voinut teitä lähestyä kamariherran ja monien ylhäisten herrojen tähden. Ja senjälkeen kun nousitte ratsunne selkään te ette ole kuullut sanaakaan kaikesta mitä minä olen teille sanonut ennen kuin nyt, ei edes komeasta kaulanauhalla varustetusta kukosta."

"Siitä lorusta minä olen jo saanut tarpeeni. Mutta mitä yhteyttä sillä on tämän asian kanssa? Ja luuletko sinä minun ehtivän ajatella sinun kukkotaistelujasi?"

"Mutta olihan se sama kukko, jota te itse ihailitte niin suuresti Flynderborgissa?"

"Flynderborgissa?" toisti drotsi Pietari säpsähtäen, "kuka puhuu Flynderborgista? Skanderborgissahan se ihmekukko oli nähtävänä, joka voitti kaikki muut?"