Part 24

Oli iltapäivä, kolme päivää senjälkeen kun ritari Lave oli lähtenyt Flyndenborgista rautapukuisen ritarin kanssa, jonka Inge neito heti niin suureksi kauhukseen tunsi mahtavaksi marskiksi. Möllerupin holvikattoisessa naissalissa istui äänetön, mustapukuinen ritarin rouva, kasvot suuren mustan hunnun peittäminä. Kahdella korkealla rahilla molemmin puolin häntä istui kaksi pikkutyttöä, myöskin mustiin puettuina. Ne olivat vaaleatukkaisia, sinisilmäisiä, somia lapsukaisia. Toinen tyttö oli melkein päätä pitempi toista, ja hänen kiiltävät palmikkonsa olivat kiedotut yhteen mustalla helminauhalla. Hän näytti olevan noin neljäntoista vuoden vanha, hänen poskensa olivat niin kalvakat ja hänen ihonsa niin kuultavan valkoinen, että hän melkein oli kauniin marmorikuvan kaltainen, joka ihmeen kautta oli ruvennut elämään, mutta vielä vain puoleksi kuului ihmismaailmaan. Syvä, hiljainen surumielisyys kuvastui hienoilta totisilta kasvoilta; hänen kärsimyksensä ei ollut ensinkään tuskallista eikä kalvavaa, vaan sitä pehmensi niin hurskas ja ystävällinen ilme, niinkuin hän jo olisi voittanut hyvin suuren surun ja olisi löytänyt kadonneen lapsenilonsa siitä vieraasta ja salaperäisestä maailmasta, johon hän näytti kuuluvan. Hän istui sylissään kuvakudos, johon hän silkki- ja kultalangalla kirjaili pyhää neitsyttä ynnä vapahtajaa lapsena, enkelien sädekehän ympäröimänä. Nuoremmalla pienellä mustapukuisella tytöllä oli pellavankeltainen tukka, joka vapaina kiharoina valui kaulalle. Hän ei näyttänyt olevan yhdeksää vuotta vanhempi, ja hänellä oli iloiset, hyvin vilkkaat lapsenkasvot, hehkuvan punaiset posket ja vilkkaat silmät, jotka eivät milloinkaan katsoneet rauhallisesti ja joita hän aina räpytteli. Hän oli muuten miellyttävä lapsi, mutta kiivas, kärsimätön ja levoton kaikissa eleissään ja liikkeissään. Hän istui tuskin hetkeäkään hiljaa rahillaan, heitti usein luotaan pienen käsityönsä, tarttui siihen uudelleen ja keksi tuhansia kujeita, joihin yhtä pian kyllästyi.

"Hiljaa, Rikke!" sanoi hunnutettu nainen katsomatta lapseen ja vetämättä syrjään huntua. "Haluatko takaisin lastenkamariin?"

"Kyllä, mielelläni, äiti, siellä on paljon hauskempaa!" sanoi pieni levoton tyttö ja juoksi ulos.

Hunnutettu nainen huokasi syvään ja vaipui taas syviin mietteisiin. Hän istui ja hieroi ruostepilkkuja pois suuresta, leveästä miekasta, joka oli hänen sylissään; mutta hänen näkyi olevan vaikea kiinnittää ajatuksiaan työhönsä, ja hänen kätensä vaipuivat usein toimettomina syliin.

"Äiti!" sanoi hiljainen, totinen tyttö kultakirjailunsa äärestä, "minä ajattelen, mitä meidän herramme ja vapahtajamme sanoisi, jos hän vielä vaeltaisi täällä maan päällä ja tulisi tänne meidän luoksemme --"

"Jos vanhurskas seisoisi joukossamme, lapsi", vastasi äiti, "niin kysyisi hän, miksi kosto viipyy niin kauan".

"Oi äiti! Etkö sinä usko, että hän sanoisi saman, mitä hän sanoi pyhälle Pietarille sinä yönä, jona viekas Juudas hänet petti?"

"Sen minä olen unohtanut" -- vastasi äiti, "onko isä Antero opettanut sen sinulle? No, mitä hän sanoi?"

"Onhan se pyhässä raamatussa, rakas äiti!" Ja nyt hän luki kädet ristissä, laulavalla äänellä seuraavan paikan Matheuksen evankeliumista: "pistä miekkas siallensa, sillä kaikki jotka miekkaan rupeevat, ne miekkaan hukkuvat. Taikka, etkö luule, etten minä voisi vielä rukoilla minun isääni, lähettämään minulle enemmän kuin kaksitoistakymmentä legiota enkeleitä?"

Äiti vaikeni ja vaipui synkkiin mietteisiin. "Sinä olet hurskas lapsi, Margaretani!" sanoi hän viimeinkin, "mutta sinä et ole rohkean isäsi kaltainen. Sinä olet vielä liian nuori ymmärtääksesi sitä hirvittävää vääryyttä ja kammottavaa häväistystä, joka on kohdannut tätä taloa. Sinä et voi vielä ymmärtää minkä vuoksi sinun äitisi ei tahdo antaa ainoankaan ihmisen koko maailmassa nähdä häväistyjä kasvojansa. Niillä on pilkkuja, hirvittäviä pilkkuja, lapseni, jotka voidaan pestä pois vain pesussa, joka on kallis, vaarallinen ja hirvittävä, mutta välttämätön niinkuin ijankaikkinen kosto. Ei sinun äitisikään ole kokonaan unohtanut hurskasta lapsuudenoppiaan. Tiedätkö mitä meidän vanhurskas herramme ja tuomarimme sanoi, ennustaessaan sen äärettömän vääryyden, jonka hän saisi kärsiä? Se, jolla ei ole miekkaa, myyköön vaatteensa ja ostakoon sen! sanoi hän."

"Niin, oikein, oikein, tyttäreni Ingeborg!" kuului nyt änkyttävä vanhuksen ääni eräästä naistuvan pimeästä sopesta -- "niin on kirjoitettu. Se on Jumalan omaa sanaa. Ostakaa minulle miekka minun vaatteillani! Minä en tarvitse yhtään vaatteita -- kaikki maailman vaatteet eivät voisi peittää meidän häpeäämme."

Se, joka näin oli puhunut, näyttäytyi nyt: pieni ukonrähjäke, kasvot kamalan kuihtuneet, kompuroi esiin. Punaisilla, puoleksi ummistaneilla silmillä ei ollut näönvoimaa; hänen päänsä oli melkein kalju, näytti siltä kuin olisi hiukset repimällä poistettu, sillä muutama valkoinen kihara vain oli jälellä. Vanhuksen takkuinen harmaa parta oli myöskin harvoina tupsuina kuin puoleksi pois revittynä; hänen laihat sormensa olivat koukkuiset ja hirveän pitkäkyntiset. Hänen pukunsa oli uutta, hienoa verkaa, mutta riippui riekaleina hänen ympärillään, ja hurja mielipuolen-ilme hänen kasvoillaan osoitti, että hän itse raivoissaan oli näin repinyt itseään.

"Oi, isoisä parka!" sanoi pieni Margareta -- "nyt hän taas on saanut kätensä irti ja on repinyt itseään".

"Juokse ulos hakemaan tänne pari pihamiehistä, lapseni!" kuiskasi äiti nopeasti -- "mutta kaikessa hiljaisuudessa, ehkäpä minä itsekin saan hänet rauhoittumaan".

Pieni Margareta meni nopeasti ulos, kädet yhteen liitettyinä rinnalle kuin rukoukseen.

"Hiljaa, hiljaa, isä rakas!" puheli nyt hunnutettu nainen, laskiessaan miekan pöydän alle ja astui hitaasti häntä vastaan. -- "Meidän aikamme ei ole vielä käsissä, mutta se lähenee. Sinä saat ehkä vielä ennen kuolemaasi kuulla tyttäresi äänen, tarvitsematta sitä hävetä. Sinä olet vapaa näkemästä minua ja minun häväistystäni!"

"Ha, ha!" nauroi vanhus hurjasti -- "sen vapauden otti vanha Palle Litle itselleen, kysymättä kuninkaalta tai paavilta lupaa siihen! Jos tahdot taas sitoa minut, niin tee se heti, mutta kiirehdi! Elä koske minun korpinkynsiini, minä varoitan sinua -- ne ovat kasvaneet hyvästi, voidakseen repiä tiikerisydämen ja räpyttävät pukinsilmät. Mutta lupaathan sinä varmasti päästää minut irti ja itse ojentaa minulle Token miekan, kun aika on tullut!"

"Sen olen kalliisti ja pyhästi luvannut ja vannonut sinulle rakas isä! Mutta silloin sinä et myöskään saa tehdä pahaa itsellesi tai meille muille, vaan pitää lujana minkä lupasit minulle!"

"Hyvä on, sido minut taas, lapseni, ja saata minut takaisin huuhkajan-luolaani! Tyttäreni, sinä puhuit miekasta, ja minä luulin hetken tulleen. Siihen on vielä pitkältä, pitkältä. Siitä on nyt kulunut yhdeksän pitkää talvea. Minussa ei ole enää paljon elonvoimia -- ja minä en voi kuolla ennenkuin se on tapahtunut, -- senhän sinä tiedät."

"Onneton isä!" huokasi kookas naisolento polvistuen ja ojentaen laihat kätensä häntä kohden. Hän tarttui hiljaa ukon kouristuneisiin, väriseviin käsiin, joita hän suuteli kunnioittavasti harson läpi, ja sitoi ne mukavasti silkkinauhalla ristiin hänen selkänsä taakse. "Nyt sinä taas olet sidottu, isä kulta!" jatkoi hän ja nousi. -- "Anna minun nyt saattaa sinut takaisin odotuskomeroosi! -- Elä joudu epätoivoon! Sovituksen päivä koittaa vielä varmasti: se ei ole kaukana."

Äänettömänä ja hiljaa seurasi tutiseva vanhus häntä takaisin soppeensa, johon lyyhistyi, kuin olisi nukahtanut.

Pieni Margareta palasi nyt mukanaan kaksi pihamiestä, jotka jäivät liikkumattomina seisomaan ovelle.

"Saatte mennä, minä en tarvitse teitä", sanoi talonrouva ja viittasi heidät poistumaan. Pihamiehet kumarsivat kunnioittavasti onnettomalle emännälleen ja poistuivat hiljaa.

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty! Isoisä nukkuu nyt taas rauhallisesti", sanoi pieni Margareta istuutuen hiljaa työnsä ääreen. Kun äiti ja tytär olivat istuneet hetken aikaa ääneti, ja kuolemanhiljaisuus vallitsi heidän ympärillään, kuului hevoskavioiden töminää pihalta. "Kuuletko, nyt taas tulee vieraita", sanoi Margareta. "Sieltä saapuu vielä lisää isän ystäviä meitä puolustamaan." Hän astui ikkunan luo. "Se olikin isä itse, vieras herra mukanaan!" sanoi hän nopeasti. -- "Hän laskeutuu suurelle kivelle portaiden viereen. Jumalan kiitos, että hän tuli! Vieraiden paljous melkein peloitti minua."

Onneton äiti kuuli tytön uutisen liikutuksella, joka ilmaisi hetken iloa. Hän nousi nopeasti, mutta istuutui takaisin syvään huoaten, sanaakaan sanomatta.

Möllerupin suuressa ritarisalissa odotteli kolmetoista totista vierasta linnanherran saapumista. He olivat istuutuneet pitkän, mustalla veralla peitetyn tammipöydän ympäri, joka oli keskellä salia. Pöydän ympärillä oli kahdeksantoista tuolia. Yksi tuoleista oli korkeampi kuin muut ja punaisella sametilla verhottu. Se oli tyhjä. Tämän vasemmalla puolen oli myöskin vapaa istuin; mutta oikealla puolen samettituolia istui paksu Hallandin Jaakko kreivi, ojennellen sääriään ja rummutellen pöytään sormillaan. Hänen ja hänen veljensä Niilo Hallantilaisen välillä, joka ulkomuodoltaan ja olennoltaan muistutti häntä, istui kunnioitusta herättävä tuomiorovasti, mestari Jens Grand, katsellen vakavan tutkivalla katseella kokoontuneita herroja, joista useimmat olivat hänen sukulaisiaan, laskien itsensä ylpeydellä kuuluviksi suuren Absalonin sukuun. Hän näytti erityisellä mielihyvällä katselevan neljää ritaria, joiden synkät kasvot ja uhkamielinen ilme osoittivat tyytymättömyyttä ja rohkeaa kostonhalua: ne olivat herra Jaakko Sinijalka, Arvid Pentin poika, Pietari Jaakonpoika ja Niilo Knuutinpoika Skånesta, jotka kaikki olivat kunnostautuneet Stig Andersenin ja Jaakko kreivin johdolla ruotsalaisessa sodassa, mutta olivat päälliköittensä ohella joutuneet epäsuosioon omavaltaisesti pannessaan edellisen Ruotsin kuninkaan viralta. Vastapäätä tuomiorovastia istui komea, nuori herra, jonka kasvojen ilme oli ylpeä, mutta samalla iloinen ja kevytmielinen, hän oli herttua Waldemarin vankilatoveri Sjöborgin linnassa, ritari Tyko Abilgaard. Lähinnä häntä istui mies, joka kauan oli tunnettu yhdeksi kuninkaan uskollisimmista miehistä: kamariherra Ove Dyre. Hän ja vierustoverinsa, Pietari Porse olivat äsken julkisesti rikkoneet välinsä kuninkaan kanssa erään saatavan tähden, jota kuningas ei ollut suostunut maksamaan, ja jonka vuoksi he olivat vedonneet itse Ruotsin Maunu-kuninkaaseen. Kaikkia näitä herroja näkyi viisas tuomiorovasti mielihyvällä katselevan. Vanhempaa aatelista aseenkantajaa, Åke Kaggea, jonka kuningas oli syrjäyttänyt, ja joka kauan turhaan oli odottanut ritarilyöntiä, näkyi tuomiorovasti myöskin katselevan erityisellä mielihyvällä. Mutta hän heitti epäluuloisen katseen tämän pitkään naapuriin, jonka viekkailla kasvoilla loisti itserakas hymy, ja joka näkyi pitävän itseään hyvin tärkeänä henkilönä tässä salaisessa neuvostossa. Se oli kuninkaan kaksimielinen huvitteluneuvos, viekas kamaripalvelija Raane.

Tyhmänylpeä, ylimielinen ilme kasvoilla istui keskellä tätä seuraa pieni, kömpelö, komeasti puettu herra, tikarinkahva timanttien koristamana, ja suuret kultakäädyt paksun härkäkaulan ympärillä. Hänen ahnailla kasvoillaan kuvastui suuttumus ja kiukku, ja hän näkyi kyllästyneen pitkään vaitioloon. Se oli norjalainen merirosvopäällikkö, Vähä-Alfin jaarli: "No perhana vieköön, kauanpa kestää ennenkuin hän hevosensa selästä laskeutuu!" -- keskeytti hän lopulta vaitiolon -- "hän menee tietysti ensin vaimoa lohduttamaan, saatte nähdä. Minä olen ratsastanut kolme luontokappaletta kuoliaaksi ehtiäkseni tänne ajoissa, ja sittenkin minä saan odottaa. Minulla on täpärältä aikaa, ja minä olen jo istunut tässä puoli tuntia, kuin tyhjä tynnyri, saamatta märkää tai kuivaa suuhuni. Minulla ei ole kuin kolme sanaa sanottavana teille kuninkaaltani, hyvät herrat, mutta ne ovat kullan arvoisia; mutta, jos te saatatte aikani liian pitkäksi, niin minä ratsastan, Jumala paratkoon, heti tieheni, ja silloinpa nähdään mitä hyötyä teidän kuiskauksistanne ja happamista naamoistanne on!"

"Korkea-arvoinen herra jaarli!" vastasi heti mestari Grand. "Tuonlaisen pikaratsastuksen jälkeen täytyy teidän välttämättömästi ensin saada sydämenvahviketta, ennenkuin mietitte vakavia asioita. Tahdotteko seurata minua viereiseen huoneeseen, siellä on ihanaa kinkkua ja erinomaista vanhaa viiniä, jonka veroista tuskin olette ryöstänyt ainoastakaan meidän luostaristamme."

"Kas, sepä joltakin kuuluu!" murahti jykevä herra paikaltaan nousten. -- "Te olette mies, joka ymmärrätte sekä sielun että ruumiin parasta: te tiedätte minkä tarpeessa rehellinen merimies on kirotussa sisämaan ilmassa. Paholainen pistäköön jalkansa isännättömään, naisettomaan ja viinittömään taloon. Tulkaa siis! Mutta pieni sydämenvahvistus vain!" lisäsi hän miettiväisesti: "jos minä kunnollisesti asetun juomapöytään, niin saatte tuskin sanaakaan minusta tänään näissä typerissä maaselkkausjutuissanne."

Mestari Grand tarttui nyt nopeasti häntä käsivarteen, vieden hänet mukanaan ritarisalista.

"Pyhän Knutin nimessä! Luulenpa, että seuraan heitä!" sanoi Jaakko kreivi nousten. -- "Hyvä sotatoverini, marski, ei kuitenkaan taida muistaa ketä hän on kutsunut vieraikseen."

"Tuossa hän on, tuossa on marski!" sanoivat ritarit toisilleen, ja kreivi Jaakko jäi seisomaan, sillaikaa kun kaikki herrat nousivat ja katselivat jännityksellä ovelle, joka avattiin mahtavalle linnanherralle. Ylpeänä ja majesteetillisena astui tuttu sankariolento kynnyksen yli, yllään suuri ritarihaarniska, ja kypärän silmikko suljettuna. Häntä seurasi ritari Lave Litle, joka katseli levottomana ympärilleen ja näytti hyvin hätääntyneeltä huomatessaan kamaripalvelija Raanen.

Marski tervehti ääneti seuraa ja astui pöydän luo, jossa asettui seisomaan samettituolin vasemmalle puolen. Sitten hän työnsi kypäränsilmikkonsa syrjään ja tarkasteli terävällä, tutkivalla katseella seuraa.

Ankaran, voimakkaan sotapäällikön kasvoilla oli melkein kammottavan tuskan ilme, joka vaikutti omituisesti kaikkiin. "Istukaa!" sanoi hän hilliten ääntään. "Minun appeni ja vaimoni yhtyvät meidän päätöksiimme, heidän paikkansa jäävät vapaiksi. Mutta minä kaipaan kahta tärkeää miestä --"

Samassa avattiin sivuhuoneen ovi, ja mestari Grand talutti lepytetyn jaarlin saliin. He tervehtivät molemmat ääneti. Ja istuutuivat paikoilleen. Kookas marski yksin jäi seisomaan.

"Teljetkää ovet, me olemme kaikki saapuvilla", sanoi hän nyt niille kahdelle, jotka istuivat pöydän alipäässä.

Aseenkantaja Kagge ja kamaripalvelija Raane nousivat ja asettivat telkeet salin molemmille oville. He palasivat takaisin paikoilleen, ja nyt vallitsi jännittävä hiljaisuus, kaikkien katseiden kiintyessä marskiin.

"Uskolliset ystävät, te tiedätte kaikki, minkävuoksi me taas olemme kokoontuneet tänne", alkoi vihdoin vakava marski puhua syvällä, hillityllä äänellään, josta kuvastui voimakas, vaivoin tukahutettu suuttumus ja kiukku. "Te tiedätte kaikki, minkä vuoksi tämä linna yhdeksän vuotta on ollut surun ja kauhistuksen asuntona. Minä julistin sen Tanskan kansalle ja koko maailmalle sinä hetkenä, jolloin minä Viborgin käräjillä kieltäydyin vannomasta uskollisuutta Tanskan kuninkaalle ja vannoin kostavani häpeän tai kuolevani. Se ei ole vielä tapahtunut, ja vielä marski Stig Andersen elää. Jos minä olisin viivytellyt näin kauan kurjasta pelosta, ja jos minä mieluimmin olisin tahtonut olla kerskailija ja valapatto kuin uskaltaa elämäni kunniani tähden, silloin saisitte kaikki ylenkatsoa minua -- silloin kohotkoon jokainen veripisara minun ruumiissani häpeän punaksi poskilleni minun ystävieni ja sukulaisteni nähden. Mutta te näette, minä en häpeä! Minä olen rauhallinen ja kylmä, niinkuin sen miehen tulee olla, joka osasi salata kostonsa kunnes hiuksensa harmaantuivat ja antoi ajatuksensa kasvaa kunnes se kypsyi. Oman häväistykseni minä olen kantanut näin kauan teidän tähtenne ja isänmaan tähden. Minulla on ollut suurempi ja tärkeämpi päämäärä edessäni kuin ainoastaan häpeäpilkun poistaminen omasta ja taloni kunniasta. Vielä ei ole suuren sovituspäivän hetki käsissä, mutta se lähenee. Pois kärsimättömyys, hätäileminem ystävät! Ja varmasti se koittaa. Minä en näe täällä ainoatakaan miestä, jota ei tämä sama itsevaltias olisi syvästi loukannut, ja jolle hän ei olisi tehnyt vääryyttä. Minä olen vannonut hänelle kuoleman ja kadotuksen. Mutta ei kenelläkään teistä ole niin paljon kostettavaa kuin minulla -- niinkauan kuin Stig Andersen jaksaa odottaa, voitte tekin."

Jaakko kreivi teki kärsimättömän liikkeen, aikoen ruveta puhumaan, mutta marskin katse sai hänet heti vaikenemaan.

"Nyt ei ole kysymyksessä vain yksityisen miehen kostonaikeet", jatkoi marski, "on kysymyksessä enemmän kuin koko meidän sukumme turma tai menestys yhteensä. On kysymyksessä harhaanjohdetun, mutta kuitenkin jalon, sorretun ja onnettoman kansan pelastus. Ei ole kylliksi, että syöksemme hallituksesta itsevaltiaan, joka halveksii maallisia ja jumalallisia lakeja, sortukoon hän, mutta valtaistuin pysyköön! Syöstessämme kruunatun roiston, me emme saa ajatella vain omaa turvallisuuttamme ja omia oikeuksiamme, mutta meidän täytyy säilyttää valtaistuin arvokkaammalle hallitsijalle. Me toivoimme jo löytäneemme hänet, ja me toivomme vieläkin; mutta hänen vangitsemisensa esti meidän suuren aikeemme. Hänen valansa ja lupauksensa ovat riistäneet meiltä hänen osanottonsa tähän neuvotteluun, me emme nyt näe häntä täällä joukossamme, hänen koroitettu istuimensa on tyhjä. Kuitenkin hänen ritarillinen ystävänsä ja vankeustoverinsa on täällä, myöskin hänen rippi-isänsä, viisas, kunnianarvoisa tuomiorovasti on täällä. Puhukaa, hyvät herrat! Mitä voimme odottaa herttualta?"

"Paljon -- mahdollisimman paljon!" sanoi drotsi Tyko Abilgaard nousten. "Nämä eivät ole suoranaisesti minun herrani ja ruhtinaani sanoja, vaan minun omiani. Vala sitoo hänen kielensä, mutta minä tunnen hänet: Minä voin panna pääni pantiksi teille siitä, että hän nyt, niinkuin ennenkin, on teidän ystävänne ja salainen suojelijanne, ja että hän astuu voimakkaasti toimimaan kun hetki on käsissä."

"Minä vahvistan nämä sanat!" alkoi mestari Grand juhlallisesti puhua ja nousi arvokkaana paikaltaan. "Meidän salaisesti valitsemamme David on valinnut minut tänne puhumaan puolestaan. Minä olen henkeni kaupalla osoittanut hänelle tien vapauteen, niinkuin te toivoitte. Hän palvelee nyt mielipuolta Saulia siksi kunnes tuomionpäivä koittaa. Hän on liian omantunnonmukainen rikkoakseen valaansa. Hän on liian ylpeä pyytääkseen kristikunnan isän hänet siitä päästämän. Hän ei nyt tahdo eikä voi ottaa julkisesti osaa teidän suuriin aikeisiinne. Hän ei tahdo eikä hän saa mitään tietää siitä, mitä hänen ystävänsä päättivät isänmaan vapauttamiseksi. Mutta kun hetki on käsissä, jota hän rauhallisessa itsensä kieltämisessä odottaa, kun tie ja paikka ovat hänelle avoinna, silloin hän kirkon ja Kaikkivaltiaan avulla astuu esiin, ja päättää kunnialla tehtävämme. Sen minä tohdin vannoa teille hänen nimessään ja hänen korkeasti ruhtinaallisen sielunsa kautta."

"Hyvä!" Stig Andersen ryhtyi taas puhumaan. -- "Meidän täytyy luottaa kahteen näin luotettavaan todistajaan. Mutta itsevaltiaalla on viisaita ja rohkeita ystäviä. Suuri osa soaistua kansaa pysyy uskollisena hänelle ja pojalle. Ellemme ole varmoja Norjan jalon kuninkaan avustuksesta, niin on meidän aikeemme suoranaista uhkapeliä. Minä näen joukossamme meidän uskollisen, liittoutuneen ystävämme, rohkean jaarli Alf Tönsbergin. Se vastaus, jonka hän tuo meille kuninkaaltaan, määrätköön, milloin on aika toimia."

"Jopa viimeinkin, saakeli soikoon, tulee minunkin vuoroni puhua!" mörähti merirosvopäällikkö, joka kauan oli istunut kärsimättömänä ja hieronut tikarinkahvansa jalokiviä. "Minun kuninkaani vastaus on lyhyt ja hyvä, marski Andersen", jatkoi hän kovaa ja nousi hitaasti ja mukavasti tuoliltaan, jääden seisomaan jalat haarallaan kuin keinuvalla laivalla. "Te olette sanan ja toimen mies, sanoo minun herrani ja kuninkaani, ja hän teidän luotettava ystävänne onnessa ja onnettomuudessa. Teidän ystävänne ovat myöskin hänen, ja joka uhkaa teidän henkeänne, se joutuu tekemisiin hänen kanssaan. Teidän salaisista neuvotteluistanne hän ei juuri välitä; mutta hän tahtoo uskollisena ja rehellisenä norjalaisena julkisesti puolustaa teitä kaikkia vihollisia vastaan, ja auttaa teitä laivastollaan kun tarvitaan. Hänen maansa ja valtakuntansa on teille ja teidän ystävillenne avoin, jos sattuisi vastoinkäyminen kohtaamaan, ja minä, hänen jaarlinsa ja merisotapäällikkönsä, en jätä näitä rantoja laivoineni ja miehineni niin kauan kuin olette pienen avustuksen tarpeessa ja täällä on jotakin mihin ryhtyä. Siihen nähden on kaikki selvää ja valmista. Siitä mitä te täällä päättelette minä en paljoakaan välitä. Se mikä on mennyt sisään yhdestä korvastani, sen annan mennä ulos toisesta. Loruista minä en välitä, ja valani minä nyt kerran olen vannonut teille. -- Mutta totta puhuen, täällä ollaan minun mielestäni liian hiljaisia ja happamia. Minä en myöskään kärsi salaisia neuvotteluja ja hienojen juonien punomisia. Minä en kelpaa muihin kuin karkeihin tekoihin, joiden ohella voi huutaa kovaa ja lyödä rohkeasti. Sanalla sanoen -- minä poltan vaikka koko Tanskan kaikkien teidän silmienne edessä, jos siitä on apua! Muuten minä välitän viis' siitä kuka on kuninkaana maassa. Niin kauan kuin täällä saa hyvän saaliin, olen minä mukana, ja te tiedätte mistä minut tapaa. Elkää antako minun kuluttaa aikaani turhiin puheisiin, vaan sallikaa minun juoda tuolla sisällä teidän maljanne! Olettehan te ymmärtäneet minut?"

"Täydellisesti, herra jaarli!" vastasi marski. -- "Vielä vain sana! Tahdotteko pitää lupauksen, jonka annoitte minun vaimoni sisarenpojalle, kamaripalvelija Raane Jonsonille, joka istuu täällä? Sillä ehdolla hän tahtoo tulla meidän ystäväksemme. Hänen apunsa on meille tärkeämpi kuin ehkä uskotte."

Marskin näin puhuessa oli kamaripalvelija Raane noussut ja lähestynyt jaarlia.

"Sinäkö haluaisit langokseni, poika?" kysyi jaarli hymyillen ja mitellen häntä ylpeällä katseella. "No, sen minä ainakin sanon, että minun mielestäni sinä et ole miehen näköinen, joka voi kosia jaarlin tytärtä. Minä annoin sen lupauksen herttualle ollessani aimo hutikassa, ja epäilenpä tyttäreni siihen suostuvan. Mutta, jos sinä olet yhtä viisas kuin miksi sinua kehutaan, niin me voimme puhua siitä kun aika joutuu. Jos tyttö sinuun suostuu, hyvä on, silloin jaarli vastaa selvänä siitä mitä Tönsbergin kreivi on juovuspäissään höpissyt."

"Minun rohkea toiveeni ei ole ulottunutkaan pitemmälle, herra jaarli!" -- vastasi Raane. "Kun sopimus minun puoleltani on täytetty, niin minä näytän teille, etten minä ole tähdännyt korkeammalle kuin mihin hyvästi voin ulottua!"

"Hyvä, huolensa päivällä kullakin!" mutisi jaarli. -- "Osoita minulle ensin kunnon teolla mihin sinä kykenet, niin minä lyön sinut vielä kaupan päälle ritariksi, niin että ohuet olkaluusi rusahtavat."

"Sepä oli oivasti sanottu, herra jaarli! Kuulittehan te kaikki sen, hyvät herrat!" sanoi Raane, katsahtaessaan rohkeasti ympärillä olijoihin. Senjälkeen hän astui viekkaasti hymyillen takaisin paikalleen, ja merirosvopäällikkö, sen enempää hänestä välittämättä, tervehti toisia herroja päätään nyökäyttäen ja poistui juomatupaan. Kaikki istuutuivat marskin viittauksesta paikoilleen ja seurassa vallitsi taas kuolemanhiljaisuus.