Part 23

"Ymmärtäkää minut oikein, jalo neito! Tuo hamletilainen salavihkaisuus on todellakin pohjaltaan aito tanskalaista, vaikka minä en sitä ylistä jaloksi enkä suureksi; tämänlaisessa viekkaudessa piilee kunnioitus totuuteen vielä silloinkin, kun sitä ei voi eikä tahdo lausua julki. Jokainen sisäisten levottomuuksien aika Tanskassa voi osoittaa meille, että meidän kansamme parhaat ja jaloimmat ominaisuudet: rehellisyys, suoruus ja totuuden rakkaus, eivät milloinkaan kokonaan katoa, vaan ilmenevät sielläkin, missä näyttää olevan jälellä vain totuuden varjo koirankujeita peittämässä. Suurin roisto ja petturi joukossamme häpee kuitenkin vielä aivan julkisesti kieltää ja salata totuutta. Hän on liian ylpeä valehdellakseen, vaikka hän siten henkensä pelastaisi, ja hän sanoo totuuden silloinkin kun se voisi olla hänelle vaarallista, mutta niin hämärästi ja peitettynä, että vain hänen ystävänsä sen ymmärtävät, -- hänen vihollisensa uskovat päinvastaisen."

"Siinä voitte olla oikeassa", sanoi Inge neito vakavasti, "mutta siltä ei totuuden väärenteleminen ole kansan luonteenominaisuuksia".

"Enhän toki tahdo sitä väittää", vastasi drotsi Pietari, "mutta rehellisimmässäkin kansanihmisessä olen löytänyt usein omituisen halun leikin laskulla ohjata harhaan muiden katse, sanomatta siltä kuitenkaan suoraa valhetta. Siinähän piileekin suureksi osaksi talonpoikamme sukkeluus ja hauskuus. Sehän voi olla aivan hyväntahtoista ja viatonta; mutta näinä aikoina se on vaarallinen ominaisuus, jonka vuoksi on hyvin vaikea eroittaa valtakunnan tosiystävät sen salaisista vihollisista."

"Ei, ei!" huudahti Inge neito iloisesti; "siinä te aivan erehdytte, drotsi Pietari. Minä tunnen paremmin rehelliset, kunnon maamieheni. Minä näen ja puhuttelen täällä usein köyhimpiä ja halvimpia heidän joukostaan. He valittavat ääneen ja kärsimättömästi taakkansa raskautta, eikä siinä säästellä sanoja suurista ja mahtavista puhuessa. He eivät pelkää lausua itse kuninkaasta ja hänen uskotuistaan rohkeinta totuutta. Mutta jos minä puhelen heille kruunusta ja valtakunnasta ja siitä, mitä he sanoisivat heille vääryydellä pakoitetusta kuninkaasta, niin silloin te näkisitte miten pian he unohtavat kaiken oman tuskansa, ja miten suoraan he tuovat ilmi uskollisuutensa vanhaa, laillista kuningashuonetta kohtaan. On kyllä totta, että he leikkiä laskiessaan mielellään käyttävät peiteltyä puhetapaa ja kiusottelevat toisiaan vanhoilla sananlaskuilla ja lauseparsilla, mutta juuri tästä hyväntahtoisesta leikillisyydestä minä pidän, eikähän siinä ole mitään pahaa."

"En minäkään moiti sitä, mikä on kansalle luonteenomaista ja synnynnäistä", vastasi drotsi Pietari. "Ei kukaan meistäkään ole siitä vapaa", lisäsi hän. "Ehkä me molemmat tänään, jalo Inge neito, juuri tällä hetkellä, sanomatta valheellista sanaa, peitimme minkä tiesimme ja vältimme totuuden lausumista, säästääksemme itseämme ja toisiamme."

Inge neito punastui. "Siihen on jokaisella ihmisellä oikeus!" sanoi hän vakavana: "Sitä, mitä minä en tahdo tai en saa puhua, siitä ei mikään voima maailmassa voi pakoittaa minua sanaakaan sanomaan. Jos me emme ole rehellisiä ja suoria siltä, vaikka emme sano kaikkea, minkä tiedämme, niin silloin ei olisi ainoatakaan rehellistä ihmistä olemassa. Katkaiskaa te meidän riitamme hyvä Cecilia!" hän kääntyi veitikkamaisena ystävättärensä puoleen, joka tähän asti oli ääneti kuunnellut heitä. "Uskotteko te drotsi Pietarin itsensä olevan niin suoran, että hän meitä pettämättä tahtoisi sanoa meille, jos sitä häneltä kysymme, mikä väri on hänen lempivärinsä?"

"Sitä meidän ei tarvitse kysyä häneltä", vastasi Cecilia, "samaa väriä, joka on teidän hiusnauhassanne, kantoi herra drotsi ainakin viime vuonna".

Drotsi Pietari sävähti hehkuvan punaiseksi. "Minä kannoin sitä viime vuonna senvuoksi, että se oli kuningattaren väri!" -- sanoi hän. "Helsingborgin ritarileikeissä voitin siihen oikeuden. Viime vuoden toukokuusta minä en enää kanna sitä, mutta siitä asti se on ollut minulle rakkaampi kuin milloinkaan: tuon ruusunpunaisen helminauhan pienine liljoineen luulen tuntevani jo lapsuuteni ajoilta. Se on ainoa side, jolla sallisin itseni vangiksi sidottavan. Mutta jos Inge neito tahtoisi sen minulle lahjoittaa, niin en kuitenkaan uskaltaisi kantaa sitä julkisesti. Syynä siihen on kieltämättä salaisuus."

Inge neito oli tehnyt vaistomaisen liikkeen kädellä ruusunpunaista hiusnauhaansa kohti, kuin aikoen irroittaa sen, mutta kuultuaan drotsi Pietari viimeiset sanat, solmi hän sen vielä lujemmalle ja käänsi heti keskustelun toisiin asioihin. "Kas vain, kaunis herättäjälintuni!" sanoi hän iloisesti. "Jos tämmöinen olisi ollut Hamletilla, niin olisi hän varmasti ymmärtänyt käyttää sitä." Näin sanoessaan hän taputteli suurta kesyä pihakukkoa, joka oli lentänyt ylös kukkulalle hänen luokseen, Klaus Skirmenin pelästyttämänä, joka etsi herraansa tullakseen tämän käskystä ilmoittamaan minkälainen tuuli oli. Drotsi Pietari ei näyttänyt kuuntelevan aseenkantajansa kertomusta. Hän kiitteli ja kehui muhkeaa, ritarillista lintua ja katseli sen valtijatarta omituisesti vaihtelevalla ilon ja surun tunteella, monien rakkaiden lapsuusmuistelmien vilahtaessa hänen sielunsa ohitse ja yhdistyen nykyiseen hetkeen. Hän luuli melkein uneksivansa, ja tuo kookas, kaunis ritarintytär oli taas hänen entinen lapsuuden morsiamensa.

Sillävälin läheni Jon ritari vaimonsa kanssa hitaasti kukkulaa.

Hän pysähtyi ja katseli nuoria ihmisiä tuolla viheriällä rantatöyrällä. "Kunnon ritari! Reipas nuori mies!" -- sanoi hän viitaten drotsi Pietariin, "hän on toisenlainen drotsi kuin ritari Abilgaard. Minua ei miellytä Cecilian huomaavaisuus tuota viekasta ritaria kohtaan. -- Noiden epäluulojen, jotka liittyvät häneen hänen vankeutensa jälkeen, olisi kuitenkin luullut parantavan hänen oikkunsa. Eikö hän vieläkään ole tehnyt päätöstään?"

"Sinun äänettömyytesi on saanut hänet epäröimään", vastasi äiti huolestuneena, "ja sinun tahtoasi kuulematta hän ei anna ratkaisevaa vastausta".

"Hän on vapaa! Mutta minulta hän ei saa sanaakaan siihen asiaan. Cecilia tietää kyllä minun ajatukseni hänestä."

"Silloin hänestä ei milloinkaan tule ritari Abilgaardin vaimoa. Jumala häntä vahvistakoon!"

"Drotsi Pietarilla ei näytä olevan kiirettä!" keskeytti ritari Jon hänet nopeasti.

"Hänen lapsuutensa morsian ei enää vihaa häntä", vastasi Ingefrid-rouva. "Tuskinpa hän ehdoitti tänne poikkeamista vain tuulen tähden."

Ritari Jon heitti silmäyksen linnantornin tuuliviiriin. "Sinä olet oikeassa! Meidän täytyy lähteä. Jos minun hyvä drotsi Pietarini pitää meitä narreinaan, niin saa hän siitä vastata!"

He olivat nyt aivan kummun juurella. "Drotsi Pietari!" huusi ritari Jon. -- "Tuuli on jo suotuisa, me olemme valmiit purjehtimaan. Jos aijotte mukaan, niin joutukaa!" Sen sanottuaan astui vanha herra nopeasti takaisin puutarhasaliin, ja muut seurasivat häntä.

Astuessaan suureen puutarhasaliin, Jon Litle tapasi siellä mestari Martinuksen yksinään syventyneenä tutkimaan pientä siroa käsikirjoitusta.

"Taas kaulaa myöten tieteessä kiinni!" sanoi ritari Jon. "Vieläkö te tutkitte _Logicaanne_?"

"En, en, jalo herra!" huudahti oppinut kansleri, ja hänen silmänsä loistivat melkein nuorekkaalla eloisuudella. "Katsokaa, täältä olen löytänyt ihanimmat, ikivanhat tanskalaiset laulut, jotka olen kuullut lapsuudessani, ja monta tosikansallista, jota en koskaan ole tuntenut. Teidän serkkunne linnanpäällikkö taitaa olla oivallinen, isänmaallismielinen mies, koska hän niin hyvin tuntee meidän vanhat laulumme ja tarinamme. Tänne on kirjoitettu laulujen reunoille aivan erinomaisia huomautuksia, ja nämä ovat ammennetut todellisesta elävästä lähteestä, itse kansasta."

"Sepä erinomaista!" sanoi ritari Jon, hyvin osanottavasti. "Enpä olisi sitä uskonut hyvästä herra serkustani, ja se on minulle rakkaampaa kuin luulettekaan. Laulut voivat olla hyvinkin erinomaisia; sitä rihkamaa minä en ymmärrä, mutta minä kuulen mielelläni niitä laulettavan. Puolet siitä, mitä noissa lauluissa puhutaan on kuitenkin valhetta ja runoa, mutta tarkoitus on hyvä, ja varmaankin ne ovat kunnon tanskalaisten tekemiä."

Inge neito, molemmat toiset naiset ja drotsi Pietari olivat myöskin astuneet sisään.

"Inge pieni, lapsukainen!" huudahti ritari Jon, astuen häntä vastaan -- "milloinka sinun isäsi on tullut oppineeksi ja ruvennut pitämään lauluista ja vanhoista runoista? Eihän hän ennen voinut sellaista kärsiäkään."

"Ei se ole isän, vaan minun oma pieni laulukirjani!" vastasi Inge neito. -- "Autuas äitivainajani on kirjoittanut monet niistä --"

"Entä reunamuistutukset? Huomautukset sivuilla?" kysyi mestari Martinus.

"Oi, ne ovat vain asioita, joita olen kuullut vanhoilta kehruuvaimoilta, ja mitä joskus on johtunut mieleeni."

Mestari Martti näkyi tämän kuultuaan melkein häpeävän innostuneensa työstä, josta sai kiittää naisia ja oppimattomia ihmisiä; mutta hänen harras rakkautensa noihin vanhoihin lauluihin voitti kuitenkin tämän oppineen ylpeyden loukkauksen. Hän tarttui lämmöllä Inge neidon käteen, ojentaen hänelle takaisin käsikirjoituksen. "Te olette ilahduttanut sieluani, jalo neito!" sanoi hän liikutettuna, "tahtoisinpa melkein tästä oppimattomasta naiskäsikirjoituksesta antaa teille tunnetun teokseni _de Modis significandi_ -- --"

"Tyttö ei taitaisi suostua siihen vaihtokauppaan, herra kansleri!" keskeytti hänet Jon ritari. -- "Mutta missä on sinun isäsi, Inge pieni? Meidän täytyy sanoa hänelle hyvästi ja joutua laivaan!"

"Minä menen häntä etsimään!" vastasi Inge ja poistui nopeasti.

"Herra linnanpäällikkö puhelee nyt erään hyvän ystävän kanssa salakammiossa", sanoi mestari Martinus. -- "Minä olin kirjan tähden aivan unohtaa hänet. Matkustavalla herralla oli hyvin kiire."

"Tunsitteko te sen hyvän ystävän?" kysyi ritari Jon näennäisesti välinpitämättömän näköisenä.

"En toki!" vastasi kansleri hajamielisesti, ja katseli vielä käsikirjoitusta, jonka Inge neito oli laskenut pöydälle. "Hänen kypäräsilmikkonsa oli suljettu, -- sepä vasta oli komea ilmiö."

"Naamioitunut sotilas?" kysyi ritari Jon tarkkaavaisena. "Arvattavasti jokin rantavartija", -- vastasi kansleri. -- "Kuninkaallisessa linnassa ollaan aina sotajalalla. Linnanpäällikkö tuntuu olevan yhtä varova kuin valpas. Minä en ihmettele, jos hän näin levottomina aikoina pitää luonaan urkkijoita, ja valepukuisia palvelijoita."

Nyt Inge neito palasi. Hän oli kuolonkalpea ja koetti turhaan salata ääretöntä tuskaansa ja hämmennystään.

"Minun isäni", sanoi hän puoleksi tukahutetulla äänellä -- "minun isäni tulee pian".

Drotsi Pietari kiirehti pelästyneenä muutaman kiivaan askeleen häntä kohti, ja huolestunut osanoton huudahdus häilyi jo hänen huulillaan; mutta hän pysähtyi ja vaikeni, arvattuaan äkkiä syyn hänen hätääntymiseensä.

"Mikä sinun on, lapseni?" kysyi ritari Jon, tarkastellen häntä levottomin katsein. -- "Sinä olet varmasti juossut liian kovaa!" lisäsi hän samassa, ikäänkuin antaakseen hänelle valmiin vastauksen.

"Minä en voi oikein hyvin", vastasi hän nojautuen tuoliin. "Kyllä hän tulee kohta, minä lähetin sanan hänelle."

"Minä kuulin hänellä olevan virkatehtäviä, enkä tahdo häntä häiritä. Tervehdä häntä ja sano että meillä oli kiire. Jumala siunatkoon sinua, lapsi! -- Tulkaa, hyvät herrat!"

Vanhan herran kasvoissa kuvastui syvä suuttumus ja harmi, ja katsellessaan kalpeata Inge neitoa, herahti kyynel hänen silmäänsä -- mutta niinkuin tavallista hän oli taas heti näennäisesti rauhallinen. "Kas, tuossahan onkin valpas linnanpäällysmiehemme!" -- sanoi hän tavallisella reippaalla äänellään, kun ritari Lave avasi oven ja astui sisään kasvoillaan jännittynyt, mutta kohteliaasti hymyilevä ilme. "Ei mitään anteeksipyyntöjä, serkku!" lisäsi ritari Jon. "Kuninkaan palveleminen ennen kaikkea; senvuoksi täytyy minunkin kaikessa kiireessä lausua sinulle jäähyväiset."

"Näinkö pian, herra valtaneuvos!" änkytti ritari Lave -- "minä arvelin, tuulen -- --"

"Meillä ei ole paras myötätuuli, jos sinun tuuliviiriisi on luottamista", vastasi vanha herra -- "mutta minä luulen että erehtyy, jos luottaa siihen. Minä purjehdin kuninkaanjahdilla. Sen laivan minä tunnen: se luovii aika hyvästi vastatuuleen. Sitäpaitsi minä ymmärrän itsekin vähän purjehtimista, ja meillä on drotsi Pietarissa hyvä perämies. Hyvästi!"

Näillä näennäisesti välinpitämättömillä sanoilla, jotka vanha valtaneuvos lausui erikoisella painolla, vaikka mitä rauhallisimmalla ilmeellä, oli herra Lavelle vakava ja peloittava merkitys, joka melkein lamautti hänet puhumattomaksi. Hän kumarsi hämillään ja kohteliaasti, ja saattoi vieraansa ovelle. Vanha Jon ojensi vielä kerran Inge neidolle kätensä kiivaudella ja sydämellisyydellä, joka oli hänelle harvinaista. Drotsi Pietari tervehti häntä katseella, joka tunki lohduttaen ja hyväätehden hänen sielunsa läpi, ja mestari Martinus kiitti vielä kerran siitä ilosta, jonka hänen laulukirjansa oli suonut hänelle. Ingefrid-rouva ja Cecilia neito, yhtävähän kuin kanslerikaan eivät aavistaneet syytä hänen pahoinvointiinsa. Naiset eivät sallineet hänen saattaa heitä ovelle; he syleilivät häntä sydämellisesti ja äiti neuvoi hänelle monenlaisia kotilääkitsemiskeinoja, jotka hän tiesi äkkinäistä sydämenahdistusta auttavan.

He olivat tuskin ehtineet ulos ovesta, kun Inge neito purskahti kiihkeään itkuun, heittäytyen molemmat kädet silmillään tuoliin. Hän istui näin liikkumattomana pari minuuttia. Kun hän otti kädet silmiltään, seisoi hänen isänsä hänen edessään.

"Mitä nyt? Mitä tämä tämmöinen käytös merkitsee? Lapsi!" -- kysyi hän melkein kovalla äänellä. -- "Rakas, paras Inge!" lisäsi hän hellemmin, "toinnu toki! Mikä sinua vaivaa?"

"Isä, isä!" huudahti hän kiivaasti ja nousi -- "onko vieras ritari vielä sinun salakammiossasi?"

"Ei sinulla ole oikeutta kysellä minun virka-asioitani!" sanoi isä hämmentyen. "Minä en kärsi tällaista sekaantumista asioihini. Mene huoneeseesi ja laita minun matkalaukkuni kuntoon! Puolen tunnin kulutta minä matkustan täältä."

"Sinä matkustat, isä! Jätätkö minut tänne yksin? Miten kauan viivyt poissa?"

"Pari päivää vain. Minulla on tärkeitä virkatehtäviä. Ethän ole ennenkään pelännyt jäädä yksin. Minä pidän huolen linnan vartioimisesta poissaollessani. Sinä voit olla rauhallinen -- --"

"Sinustakin, isä? Ei, ei, minä en kestä tätä kalvavaa vaitioloa. Saat sen tietää, isä! -- minua kauhistaa sinun salaiset aikeesi, -- minua vapisuttavat sinun hirvittävät ystäväsi, -- minä kärsin hirveintä tuskaa sinun sielusi tähden --"

"Raivoatko sinä, tyttö!" huudahti levoton isä suuttuneena ja polkaisi kiivaasti jalkaa, "oletko sinäkin liittoutunut minua vastaan? Eikö siinä ole kylliksi, että minun itsevaltias sukulaiseni ja hänen kätyrinsä hätyyttävät minua minun omassa talossani, uhaten minua salaisesti tyranninvallallaan? Tuleeko minun omasta lapsestani minun pettäjäni? Pettävätkö ja ilmiantavatko minun omaiseni minut senvuoksi, että minä puhellen tuttavallisesti ystävieni kanssa salakammiossani? Mene huoneeseesi, lapsi, elä itke! Elä ainakaan itke muiden nähden! Varo kieltäsi, että lapsellisessa ymmärtämättömyydessäsi et saata isäsi henkeä vaaraan. Sinä et ymmärrä arvostella minun tekojani, ja minun sielustani sinun ei tarvitse huolehtia! -- minä tiedän mitä teen: minun sielunpaimeneni on mies, joka paremmin ymmärtää sieluni autuuden kuin sinä ja tunnontarkka drotsi Pietari. Tee niinkuin sanon, lapseni, ja ole järkevä! Minulla ei ole sitten enää aikaa tulla sinulle hyvästi sanomaan. Se herra, jonka kanssa minä matkustan, on minun ystäväni, ja mies, johon minä voin luottaa. Hyvästi!" Näin sanoen poistui hän nopeasti. Onneton tytär ei enää itkenyt. Hän näytti rauhalliselta, melkein jäykistyneeltä, ja poistui huoneeseensa isänsä käskyä täyttämään.

Hän oli tuskin ehtinyt saada isänsä matkakapineet kuntoon, kun jo eräs ratsumies astui sisään niitä hakemaan. Vieras, kookas mies oli täysissä rautavarustuksissa, kasvoillaan hurja, uhkamielinen ilme.

"Mikä on sinun nimesi? Ja kuka on sinun isäntäsi, kansalainen?" kysyi Inge neito, katsellen häntä rauhallisesti ja terävästi.

"Täällä minun ei tarvitse pelätä rehellistä nimeäni!" vastasi mies Juutilaisella murteella "Minua kutsutaan pitkäksi Mads Judeksi. Minun herrallani on parempi nimi, mutta sitä minä en tohdi mainita sjellantilaisella alueella. Sellaisen herran ei kannata näyttää kasvojaan näin typerälle väelle. Hän ei astukaan jalkaansa tälle maalle muuta kuin kiilloitetussa teräksessä kiireestä kantapäähän, ja se joka vain näkee hänen silmänsä kypäräsilmikon läpi, saa heti vatsakouristuksen, lukuunottamatta teidän isäänne, pikku neiti, hän on rohkea mies, sen olen huomannut. Ja sukuun näytte tekin tulevan."

"Mads Jude?" toisti Inge neito. "Minunko kamarineitini, Elsan lemmitty?"

"Niin olenkin, pikku neiti", myhähteli mies, partaansa pyyhkäisten. "Pienoinen morsian on hyvä olemassa aina matkan varrella; ei siitä ole vahinkoa: se on hyväksi sekä ratsumiehelle, että hänen hevoselleen. Mutta tuolla minun isäntäni jo astuu alas laivarantaan. Hyvästi, pikku neiti!" Hän tarttui nopeasti parilla sormella jotenkin painavan matkalaukun hihnoihin, heittäen sen selkäänsä. Inge neito oli astunut ikkunaan. Elsa seisoi ovessa sanoakseen vielä kerran hyvästi komealle sulhaselleen, mutta tällä ei ollut aikaa pitkiin ja liikuttaviin jäähyväisiin. Hän suuteli tyttöä vain sivumennen kapeassa käytävässä, työnsi hänet syrjään ja kiirehti herransa jälkeen.

Inge neito seisoi kuin kiinninaulittuna ikkunassa. Hän näki isänsä, tiukasti matkapäällysvaippaansa kietoutuneena, kulkevan linnanpihan poikki, pitkän mahtavan ritariolennon rinnalla, joka mustassa teräshaarniskassaan, pitkin, ylpein askelin astui linnanporttia kohti. Linnanherra pysähtyi pari kertaa, niinkuin olisi unohtanut jotakin tai epäröisi. Vasta suuren porttiholvin eteen kookas uros pysähtyi ja kääntyi. Inge neito näki nyt, että musta kypärä silmikko peitti hänen kasvonsa. Hän kohotti rautapukuisen käsivartensa ja viittasi. Ritari Lave epäröi vielä hetken. Silloin helähti vieraan ritarin miekka kovaa pihakivitystä vastaan. Hän viittasi taas käskevällä käsivarren liikkeellä, niinkuin sotapäällikkö ja kääntyi. Ritari Lave seurasi nopeasti häntä, ja he katosivat molemmat pimeään porttiholviin. Inge neidosta tuntui kuin olisi tuo peloittava rautauros vetänyt hänen isänsä perikadon syvyyteen. "Armias Jumala! Stig Andersen itse!" huudahti hän ja kaatui tainnoksiin lattialle.

Tointuessaan hän huomasi olevansa neitostensa sylissä, ja pikku Elsa kaikessa kevytmielisyydessään oli melkein valmis itkuun rakkaan emäntänsä tähden. Pian Inge neito kuitenkin oli toipunut. Joku ajatus oli välähtänyt hänen mieleensä, ja näkyi antavan hänelle voimaa ja rohkeutta. Hän nousi äkkiä ja poistui kamarineitostensa luota. Hän astui isänsä salakammion ovelle, avainnippunsa kädessään. Hän jäi miettiväisenä seisomaan ovelle, koperoiden levottomasti avaimia; mutta ihmeekseen hän huomasi salakammion oven olevan raollaan. Hän tarkasti lukkoa ja huomasi sen olleen lukitun, mutta luultavasti niin levottomasti ja kiireellä, että teräsjänne, joka sitä kiinnitti, oli lauennut. Tämä huomio poisti häneltä viimeisetkin epäilykset; hän astui päättäväisesti kynnyksen yli ja katseli ympärilleen. Ensiksi hän tarkasti hänelle hyvin tuttua muuriin upotettua salakaappia, jossa hänen isänsä aina säilytti salaisimmat kirjeensä. Teräsnappula, jolla kaappi voitiin avata, kimalteli hänen silmissään kuin vaarallisen käärmeen pää. Hän painoi teräsnappulaa ja ovi avautui. Nippu papereita ja kirjeitä tuli hänen näkyviinsä, ne hän tunsi: vähän ennen herttua Waldemarin käyntiä heidän luonaan viime vuonna, oli hän nähnyt isän hyvin levottoman näköisenä vastaanottavan tämän helposti tunnettavan nipun eräältä iloiselta, lihavanlaiselta mieheltä, joka oli laulellut iloisia lauluja renkituvassa ja auttanut palvelijoita keittiössä ruuan laitossa. Että nämä kirjeet olivat tärkeitä ja niiden sisältö vaarallinen, oli hänelle liiankin selvää. Heittämättä silmäystäkään papereihin, hän sulloi ne isoon rautakirstuun, joka oli tyhjänä ja avonaisena oven vieressä, ja jossa isän oli tapana säilyttää kuninkaalliset tullirahansa. Hän lukitsi kirstun ja piiloitti avaimen povelleen. Sitten hän vaipui ääneti rukoilevaan asentoon, jääden koko päiväksi yksinäiseen salakammioon. Heti pimeän tultua hän laahasi suuren rautakirstun salaa linnanpuistoon, jossa hän suurilla ponnistuksilla kaivoi sen maahan, salmen luona olevaan kumpuun. "Jumala antakoon minulle anteeksi!" huokasi hän syvään. "Hän on minun isäni, minä hautaan hänen häpeänsä -- minä pelastan hänen nimensä ja kunniansa. Mutta pois poveltani tuon hirvittävän salaisuuden avain, se painaa minua raskaana taakkana." Ikäänkuin voimakkaan pelon valtaamana hän otti avaimen poveltaan ja heitti sen koko voimallaan syvään salmeen, joka kohisi törmän juurella. Sitten hän palasi hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena takaisin linnan.

KAHDESKYMMENESYHDES LUKU.

Aarhuusin läänissä, Felballen pitäjässä, Eteläisessä kihlakunnassa, sijaitsi Möllerupin kuuluisa linna joen lähellä, jonka rannalla oli muutamia vesimyllyjä; ympärillä oli synkkä, puolen peninkulman laajuinen metsä. Linna oli hyvin varustettu, rakenteeltaan jykevää gootilaista tyyliä. Raskaat harmaakivi-muurit ympäröivät sitä, ja päärakennuksen keskiosasta kohosi korkea, neliskulmainen torni. Linnaa suojasivat multavallit ja leveät haudat sekä sisä- että ulkopuolelta. Siellä asui kuuluisa ja mahtava Stig Andersen perheineen. Hän oli itse rakentanut tämän linnan ja varustanut sen muureilla. Sen torni näkyi hyvin etäälle metsän yli. Tornin laakealla katolla seisoi yötä päivää neljä, voimakasta rautapukuista miestä, jotka taukoamatta tuijottivat kuhunkin neljään ilmansuuntaan niinkuin patsasurhot Koldingen linnassa. Raskas vipusilta oli aina nostettuna, ja porttiholvin yläpuolella leijui suuri lippu, jota koristi linnanherran vaakuna: sinisellä pohjalla seitsenhaarainen tähti, valkosiipisen kypärän alla. Valleilla oli suuria kivilinkoja, jonkinlaisia suuria puukoneita, joilla voitiin lingota äärettömän raskaita kiviä. Suurilla kustannuksilla oli marski koonnut tänne joukon puolustuskoneita, jotka osaksi saksalaiset asetaiturit olivat valmistaneet Roeskildessä. Täällä nähtiin hirvittävät siilit, joiden selässä olevilla tammisilla piikeillä tahdottiin musertaa parittajat. Täällä nähtiin myöskin nuo hirvittävät, käyrillä, terästetyillä piikeillä ja rautaketjuilla varustetut nuijat, joilla piirittäjät alhaalta vangittiin ja vedettiin ylös valleille. Työntökärryt tulisia kiviä varten olivat yötä päivää valmiina puolustautumisen varalle. Seitsemän sataa rautapukuista miestä vartioi linnaa. Siellä vallitsi järjestys ja hiljaisuus, joka osoitti mitä ankarinta sotakuria. Tummat rautamiehet liikkuivat keskenään äänettömästi ja hiljaa, antaen pelottavan kuvan linnassa vallitsevasta synkästä tunnelmasta.

Mahtava linnanherra ei ollut itse kotona, mutta häntä odotettiin joka päivä, ja linna oli täynnä hiljaisia, vakavia vieraita. Salaisen merkin kuultua laskettiin joka yö vipusilta, ja portti avattiin äänettömille, naamioituille herroille, joilla oli yllään harmaa veljesten viitta tai täydelliset ritarivarustukset. Suuressa ritarisalissa ja korkeissa, holvikattoisissa huoneissa nähtiin joka päivä suuremman joukon vieraita liikkuvan. Veitset ja muut pöytäkalustot kilahtelivat, mutta sieltä ei kuulunut minkäänlaista kovaäänistä puhetta eikä seurusteluilon ääniä. Vieraiden joukossa ei ollut ainoatakaan naisolentoa; mutta syrjäisessä linnan siipirakennuksessa asuivat linnan naispuoliset asukkaat melkein luostarimaisesti erotettuna miesten sotilaallisesta yhdyskunnasta.