Part 22

"Enpä toki olisi uskonut, hänen tällä tavalla sieltä pääsevän", sanoi nyt kokki linnanmiehille. "Minä en ole milloinkaan ennen nähnyt kunnianarvoista tuomiorovastia tikapuilla, niin etten minä voinut sellaista kiusausta vastustaa. Mutta enpä olisi ruvennut niin vaaralliseen leikkiin, jos olisin tiennyt, että te ja linnanvouti olitte läheisyydessä. Nyt saadaan nähdä olenko minä tehnyt hurskaalle herralle vääryyttä vai enkö. Kukaan ei voi moittia minua siitä, että pidin häntä viekkaana veitikkana. Missä tähän maailman aikaan tapaa niin innokkaan sielunpaimenen, että hän uskaltaa kaulansa pelastaakseen muutaman sielupahasen. Olipa aivan onneksi oppineelle herralle, että te tulitte. Minä olin jo tarttunut tikapuihin vetääkseni ne hänen altaan, ja silloin olisi kunnianarvoisa herra jäänyt riippumaan käsistään rautatankoihin tuolla ylhäällä niinkuin kissa lintuhäkistä, kunnes minä olisin hakenut teidät."

"Kurja, uskoton sielu!" huudahti mestari Grand kiivaasti. "Sanoinhan minä jo sinulle toimivani hurskaassa ja jumalisessa tarkoituksessa, ja sinä osasit niin teeskennellä ja uhata Herran palvelijan henkeä."

"Siitä teen tilin isännälleni, ja hänen armolleen, meidän korkeasti rakastetulle kuninkaallemme!" vastasi Martti kovaäänisesti. "Täällä me emme luokittele ihmisiä. Ruhtinaat ja mahtavat herrat me sulemme tänne, kun olemme saaneet käskyn pitää heitä juonittelijoina. Minä pistän heidät tottelevaisesti vartaaseen, jos minulle annetaan käsky pitää heitä kalkkunoina, ja jos keisari tai paavi itse haluaa kömpiä ikkunasta heidän luokseen, niin vastaan minä koko kristikunnalle siitä, että annan heidän armonsa taittaa korkeat ja pyhät niskaluunsa."

Kyökkimestari Martti alkoi olla kovaääninen, ja linnanvouti, joka nyt kiirehti takaisin vankilasta ja kuuli nämä rohkeat sanat, käski hänen olemaan hiljempaa palvelusinnossaan ja puhumaan suuremmalla kunnioituksella hurskaalle, kunnianarvoiselle tuomiorovastille, joka oli aivan viaton ja lisäksi tehnyt tehtävän, josta jokainen kunnon tanskalainen mies sai häntä kiittää. "Luulenpa melkein tarkalleen tuntevani maailman ja ihmiset", -- sanoi hän itserakkaan näköisenä mestari Grandille. "Ja minä iloitsen, kunnianarvoisa herra, että minä en ole erehtynyt teidänkään suhteenne. Että tarkoituksenne maata ja kuningasta kohtaan on hyvä, sen minä näen nyt, vaikka te puhuitte eilen illalla kovia sanoja mahtavien vioista ja synneistä. Siihen teillä ankarana Jumalan miehenä on oikeus. Mutta Herrajumala, olemmehan me kaikki ihmisiä, ja kunniallisinkin mies voi joutua epäilyksen alaiseksi ja huonoon valoon. Sen olette itse äsken kokenut, hurskas herra! Nyt voitte vapaasti lähteä täältä minä hetkenä vain haluatte. Mutta minulle on mieluista, jos haluatte jäädä vieraakseni päivän koittoon asti. Yö ei ole kenenkään ihmisen ystävä ja niin hengellinen herra kuin olettekin, voisitte tekin eksyä."

"Sitä minä en pelkää!" vastasi mestari Grand. "Minulla ei ole enää mitään tekemistä täällä. Olettehan te myöskin tyytyväinen maanjakoon, hyvä, rehellinen Paul Hvit!"

"Täydellisesti, hurskas herra! Viekää apotti Maunolle minun kunnioittavimmat terveiseni, ja lähtekää sitten Jumalan nimessä, jos kerran niin tahdotte."

Linnanvoudin käskystä tuotiin mestari Grandin hevonen esille. Korkea hengellinen herra sanoi arvokkaasti hyvästi linnanherralle, teki kolmella sormella siunauksen merkin linnanmiehille, jonka jälkeen hän erään papin seuraamana, joka palveli häntä ratsupalvelijana, jätti Sjöborgin hiljaisena kuutamoyönä.

Pari tuntia myöhemmin, auringon noustessa ratsasti herttua Waldemar drotsinsa kanssa Paul Hviten ja kahdentoista asestetun ratsumiehen seuraamana Sjöborgin linnan portista Korsöriin vievää tietä, kulkeakseen ylitse Nyborgiin, jossa kuningas etevimpien miestensä kera oleskeli, ja jossa sovintosopimus sinetillä ja valalla vahvistettaisiin Danehoven kokoontuessa, ennenkuin herttua ja drotsi pääsisivät täydellisesti vapaiksi.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Harvinaisen ankaran talven jälkeen, jolloin Itämerikin oli jäätynyt, levitti kevät taas nopein askelin ihanuutensa, ja kukkaisrikkautensa Tanskan viljaville lakeuksille. Jo toukokuun keskivaiheilla olivat pyökkimetsät puhjenneet, ja huolimatta maan ja kansan surullisesta tilasta ja siitä salaisesta eripuraisuudesta, joka eroitti niin monet sydämet, näytti kuitenkin maa siitä, joka ei lähemmin tuntenut sen sisäisiä, rikkoutuneita olosuhteita, rauhalliselta ja onnelliselta paratiisilta.

Eräänä erittäin ihanana kevätpäivänä ratsasti Flynderborgin linnanportista Örekrogissa, matkaseurue, johon kuului kaksi ylhäistä ritaria, kaksi naista, sekä korkea hengellinen herra; heitä seurasi nuori aseenkantaja, kaksi ratsupalvelijaa ja kaksi kamarineitiä. Linnanportailla seisoi herra Lave Litle, linnanherra, kunnioittavasti paljastetuin päin vastaanottaen korkeat vieraat; kookas Inge neito seisoi isänsä vieressä. Silläaikaa kun ritarit auttoivat naisia satulasta ja saattoivat heidät linnanportaille, jäi kömpelö hengellinen herra rauhallisena istumaan hevosen selkään, voidakseen lukea oven yläpuolella olevan latinalaisen kirjoituksen. Hän oli valtakunnan oppinut kansleri mestari Martinus de Dacia. Lyhyt, harmaatukkainen, mutta vielä reipas ja voimakas ritari, joka ensiksi astui ylös linnanportaita taluttaen käsivarresta kookasta, vanhemmanpuoleista naishenkilöä, oli valtaneuvos, herra Jon Litle, mukanaan vaimonsa Ingefrid rouva. Hänen tytärtään Ceciliaa saattoi nuori, ritarillinen herra, jonka Inge neito hehkuvin poskin hänen solakasta vartalostaan heti tunsi drotsi Pietari Hesseliksi.

Herra Lave Litle vastaanotti vieraat hiukan hämillään ja tuntien salaista levottomuutta. Erityisesti näytti hän, kaikesta kohteliaisuudestaan huolimatta, tuskallisesti välttävän vanhan sukulaisensa katsetta. Drotsi Pietaria hän tervehti tylysti ja kylmästi. Oppinutta kansleria, joka viimeinkin oli tullut ylös portaita, näytti herra Lave katselevan aralla ja epäluuloisella katseella, mutta kun oppinut herra heti alkoi kysellä linnan ikää ja muinaisaikaisia ihmeellisyyksiä, näytti herra Lave rauhoittuvan ja pyysi häntä kääntymään hänen tyttärensä puoleen, joka, hänen sanansa mukaan, ymmärsi paremmin sellaiset narrin päähänpistot kuin kukaan muu linnassa.

"Täällähän sinä elät kuin pieni kuningas, hyvä Lave!" sanoi ritari Jon, katsellessaan suurta, holvikattoista salia, joka oli koko rakennuksen levyinen, ja jonka kaksi suurta kaksois-ovea olivat auki linnanpuistoon ja joista oli mitä ihanin näköala salmelle.

"Aivan niin, herra valtaneuvos! Linna on kyllä kuninkaallinen, mutta vasta teidän läsnäolonne suo sille oikean loisteen", vastasi ritari Lave nöyrällä äänellä, joka heti osoitti sen erikoisen riippuvaisuus-aseman, jossa hän oli vanhempaan, kuuluisaan sukulaiseensa, jonka henkisen ylevämmyyden ja korkeamman aseman hän tunsi liiankin painostavana.

"Sinä olet liian kohtelias, serkkuni!" sanoi ritari Jon. -- "Loistamisen halu ei ole minun ominaisuuksiani, sen sinä kyllä tiedät. Mutta jos tämä linna on yhtä luja kuin se on kaunis ja suuri, niin tahtoisin kernaasti olla täällä linnanherrana sodanaikana. Oletteko te ollut ennen täällä, drotsi Pietari!"

"Lapsuuteni aikana olin usein näissä saleissa, tänne liittyvät rakkaimmat ja kauneimmat lapsuudenmuistoni!" vastasi drotsi Pietari, heittäen katseen Inge neitoon, jota hän vain ääneti oli tervehtinyt ja joka näkyi kokonaan kiinnittäneen huomionsa Ingefrid rouvaan ja Cecilia neitoon. Nyt heidän katseensa yhtyivät, ja drotsi Pietari huomasi ilokseen, etteivät nämä muistelmat olleet hänelle yhdentekeviä.

"Ettekö te ole senjälkeen ollut täällä?" kysyi ritari Jon, mutta drotsi Pietari ei kuullut.

"Te olette hajamielinen, herra drotsi. Oletteko ollut senjälkeen täällä?"

"Viime vuonna", vastasi drotsi Pietari hiukan hämillään, "vastenmielisen tehtäväni aikana herttuaa vangitessani".

Nämä sanat kuultuaan ritari Lave kääntyi hyvin levottoman näköisenä vanhan valtaneuvoksen puoleen ja lateli hänelle yhtaikaa ainakin puolenkymmentä kysymystä osaksi aivan mitättömistä asioista ja hoviuutisista.

"Noista kujeiluista minä en välitä!" vastasi Jon ritari vakavana, luoden levottomaan serkkuunsa terävän, tutkivan katseen. "Mutta, serkkuni, sinä kai tiedät parhaimman ja tärkeimmän uutisen. Kun kuningas nyt on saanut herttua Waldemarista uskollisen alamaisen, toivomme me vihdoinkin saavamme rauhan ja yksimielisyyden maahan. Me odotamme nyt varmasti, että jokainen tanskalainen ritari, joka on ollut harhateillä, mutta jolla kuitenkin on rehelliset tarkoitukset isänmaataan kohtaan, seuraa nuoren herttuan esimerkkiä karkoittaen sydämestään kaikki kapinalliset ja uhkamieliset ajatukset maanlakia vastaan. Ankara tutkimus lienee kuitenkin tarpeen muutamissa paikoissa", lisäsi hän, "mutta minä toivon, että uhkarohkealla marski Andersenilla ei ole kovinkaan monta liittolaista tässä maassa".

Ritari Lave oli valahtanut kuolonkalpeaksi, ja ankaran ritari Jonin kasvoille levisi suuttumuksen ja syvän tuskantunteen ilme, joka kuitenkin silmänräpäyksessä katosi. Vanha herra kääntyi leikkiä laskien Inge neidon puoleen, viitaten yhteen tämän lapsuuden sankarittarista ylpeään Dolteen, jonka elämäntarina oli kuvattu vanhoihin kuvakudoksiin. "Vieläkö ihailet satujen ylpeää sankaritarta?" kysyi hän, osoittaen kuvaa, mikä esitti kahlehdittua neitoa, joka seisoo laivassa pieni ankkuri kädessään. -- "Vieläkö osaat laulun hänen juustoankkuristaan, jolla hän tahtoi pidättää koko Harald Hiusvaltiaan laivaston pääsemästä Tanskaan?"

"Vieläkö te sen muistatte, jalo sukulaiseni?" vastasi Inge neito punastuen. "Kun viimeksi lauloin sen laulun teille ja puolustin Doltea teidän pilkkaanne vastaan, niin silloin minä vielä olin lapsi. Te nauroitte minun innostukselleni, mutta vieläkin minä voin puolustaa häntä, jalo sukulaiseni. Jos hänen-aikaisensa tanskalaiset miehet olisivat olleet niin rohkeita, kuin hän luuli, niin olisivat he kyllä panneet terästä hänen juustoankkuriinsa, eivätkä olisi sallineet norjalaisen merirosvokuninkaan laahata kahleissa mukaansa tanskalaista tyttöä rohkean sanan tähden. Olihan hänen leikinlaskussaan hiukan ylimielisyyttä, ja lapsellista uhkaa ylivaltaa vastaan", jatkoi hän lämmöllä, "mutta tuo viaton kehuminen osoitti vain, että hän luotti tanskalaiseen rohkeuteen ja rehellisyyteen. Jos hän olisi ollut teidän tyttärenne, niin minä olen vakuutettu siitä, että te ilolla olisitte maksanut kaksinkertaiset lunnaat hänen vapauttamisestaan."

"Taidat olla oikeassa!" vastasi ritari Jon, taputtaen reipasta sukulaistaan poskelle. "Aivan oikein, ylpeä Ingelil, sinä olet uljaan äitisi tytär. Tyttö on jossakin suhteessa oikeassa" -- jatkoi hän, kääntyen oppineen kanslerin puoleen: "Hän tuntee vanhat sankarit paremmin kuin minä. Sinun ihailemasi Harald Hiusvaltias ei ollut oikeastaan parempi reipasta, rohkeaa merirosvoa, eikä hänellä milloinkaan ollut ylhäistä, kuninkaallista sielua. Hänen tekonsa Tanskassa samoinkuin Mycklegårdissa eivät suinkaan olleet hänelle kunniaksi. Minun mielestäni meidän päivinämme rohkea jaarli Vähä-Alf on hänen arvokas sukulaisensa."

"Mielenlaadun ja tekojen puolesta voi heitä hyvin kutsua sukulaisiksi, heillä on veriset pakanasielut kristityissä ruumiissaan", vastasi mestari Martinus.

"Jaarli Vähä-Alf?" toisti Inge neito ihmetellen. "Onko tuo raaka, kömpelö Alfkreivi, tuo pieni inhoittava, eläimellinen merirosvo jaarli. Minä luulin hänen olevan vain Tönsbergin kreivin."

"Hän on nyt mahtava jaarli, ja lähinnä kuningas Eerik Papinvihaajaa ja herttua Haakonia, hän on Norjan suurin mies", sanoi ritari Jon. "Mutta sinä olet oikeassa, lapseni, hän on raaka mies, ja enemmän eläimen kuin ihmisen näköinen. Jos hän uskaltaisi tänne Flynderborgiin, niin etpä taitaisi tohtia tavallisena voivarkaana sulkea häntä ruokasäiliöösi. Ethän sinä toki koskaan ole nähnyt häntä?"

"Minä olen kuullut hänestä enemmän kuin haluaisin!" vastasi hän nopeasti, välttäen tätä kysymystä, joka saattoi hänen isänsä kuolemantuskiin.

Drotsi Pietari toivoi kuitenkin vielä, että ritari Lave oli toiminut tuon epäilyttävän käynnin aikana enemmän ajattelemattomuudesta kuin rikoksellisuudesta, vaikkakin tämä satunnainen muistutus näkyi tuskallisesti vaikuttavan tuohon levottomaan herraan. Vapauttaakseen hänet kaikesta levottomuudesta ja siitä, että hänet vedettäisiin edesvastuuseen jo mainitusta asiasta, nuori drotsi kääntyi nyt vilpittömän hyväntahtoisesti Inge neidon isän puoleen ja kertoi hänelle kysymättä, että tämän matkan varsinaisena tarkoituksena, joka soi hänelle tilaisuuden käydä niin rakkaassa paikassa, olivat lähettiläsvirkatehtävät Ruotsin hovissa Tukholmassa, ja samalla aikoi ritari Jon saattaa perheensä heidän kesäasuntoonsa Tömmerupin taloon Skånessa. Heti kuultuaan nämä tiedot kirkastuivat ritari Laven kasvot huomattavasti. Hän näkyi huomanneen drotsin ystävällisen tarkoituksen ja ojensi hänelle, melkein liikutettuna kätensä. "Te olette tervetullut, herra drotsi!" sanoi hän vapisevalla äänellä vetäen hänet avonaisista ovista puistoon. "Se mikä meidän välillämme on tapahtunut ei kuulu keneenkään!" jatkoi hän hätäisesti, astuen drotsin kanssa alas puistoon vieviä rappusia. Hän heitti katseen takaisin puutarhasaliin ja nähtyään vanhan ritari Jonin keskustelevan iloisesti kanslerin ja naisten kanssa, veti hän nopeasti drotsi Pietarin mukanaan syrjäiselle puistokäytävälle. "Pari sanaa meidän kesken, Pietari Hessel!" sanoi hän isällisellä äänellä, joka muistutti drotsia hänen lapsuutensa ajoista. "Se mikä täällä viimeksi tapahtui voitaisiin väärinkäsittää tavalla, josta minun kunniani ja asemani voisivat joutua vaaraan. Mutta minä olen luottanut teidän oikeudentuntoonne, ja jalouteenne, että te ette tahtonut väärinkäyttää sitä valtaa, jonka olosuhteet teille soivat minun ylitseni syöstäksenne minut kadotukseen. Voitteko te siitä antaa minulle kunniasananne?"

"Ritarikunniani kautta!" vastasi drotsi Pietari, ojentaen hänelle liikutettuna kätensä. "Minä en ole, Jumalan kiitos, luullut olevani velvollinen esiintymään teidän syyttäjänänne, Taivas suokoon, ettei minua koskaan siihen pakoiteta!"

"Hyvä!" sanoi ritari Lave rauhoittuneena. "Minä tahdoin vain päästä varmuuteen menneisyyden suhteen, ja siitä on teidän kunnianne minulle takeena, tulevaisuudesta minä kyllä itse huolehdin. Meidän vanhat suhteemme ovat rikotut eikä meidän välillemme voi enää uusia syntyä. Me kaksi voimme nyt olla kuin kuolleita toisillemme."

Hän kääntyi mennäkseen, mutta drotsi Pietari pidätti hänet. "Kuulkaa minua, ritari Lave!" huudahti hän kiihkeästi. "Minullakin on tärkeä sana sanottavana teille. Minä en pidä sitä suhdetta loppuneena, johon opin oikein panemaan arvoa vasta sinä hetkenä, jona se rikkoontui. Se mikä teidät, vieroittaa minusta, sitoo minut juuri kiinni teidän taloonne ja teidän jaloon sukuunne siteillä, joita ei mikään maallinen voima voi irtiriistää. Se on sama side, joka liittää yhteen Tanskan kruunun ja sydämet. Teidän jalosydäminen tyttärenne ajattelee samoin ja niin lämpimästi ja sellaisella innolla, että minun sydämeni on kiintynyt häneen, huolimatta kaikista riitaisista ja epäsuotuisista olosuhteista. Minä en ole puhunut sanaakaan enempää hänelle kuin minkä te itse olette kuullut, siitä minkä nyt varmasti tiedän tuntevani häntä kohtaan. Minä en vielä uskalla sanoa tunteeko hän samaa minua kohtaan, mutta minulla on suuri ja ihana toivo. Siitä minä en luovu niin kauan kuin elän, jos hän ei itse -- Jumala sitä auttakoon -- sitä minulta riistäisi" -- --

"Siitä on jokainen sana liikaa, herra drotsi!" keskeytti hänet ritari Lave kylmästi ja vieraasti. "Toivokaa ja tuntekaa minun puolestani mitä ikinä haluatte! Minun tahtoni isänä te tiedätte. Teidän suhteenne ja periaatteenne tekevät minut ja jokaisen vapaamielisen tanskalaisen miehen teidän silmissänne kansalliseksi kerettiläiseksi, enkä minä tulevaisuudessa voi ajatella minkäänlaista yhteyttä teidän kanssanne. Pysyköön molemminpuolinen kunnioitus toistemme sydäntä ja hyvää tahtoa kohtaan, olkoon mielipiteemme kuinka eriävät tahansa!" lisäsi hän vähemmän kylmästi. "Elkäämme, aivan erilaisista valtiollisista mielipiteistä huolimatta, syyttäkö ja tuomitko toisiamme, ja sanokaamme tässä toisillemme rauhallisesti hyvästit -- ainiaaksi!" Näin sanoen ojensi hän drotsi Pietarille kätensä, häneen katsomatta.

"Siis te viimeisen kerran ojennatte minulle kätenne, ritari Lave!" huudahti drotsi Pietari, koettaen tukahuttaa tuskaansa. "Oi, jos minä voisin pitämällä kiinni tästä kädestä vetää teidät pois siltä tieltä, jolla te horjutte. -- --"

"Päästäkää minut, ihminen, ja vaietkaa!" kuiskasi ritari Lave katsellen levottomasti ympärilleen. "Tahdotteko puheellanne syöstä minut perikatoon? Minun tieni ei ole teidän, mutta minä olin oppinut kulkemaan yksin ennen kuin te olitte syntynytkään. Päästäkää minut. Me emme kuulu yhteen."

"Sen pahempi, te olette oikeassa!" sanoi drotsi Pietari ja päästi salaista kauhua tuntien kylmän, vapisevan käden. Katsomatta häneen, ritari Lave poistui nopeasti hänen luotaan, palaten toisten tärkeiden vieraittensa luokse, ja drotsi Pietari jäi hyvin liikutettuna kävelemään pitkin varjoisaa puistokäytävää.

Palattuaan puutarhasaliin ritari Lave näki suureksi mielihyväkseen vanhan Jon ritarin yhä leikillisesti keskustelevan mestari Martinuksen kanssa, Ingefrid rouva ja hänen tyttärensä olivat juuri lähdössä Inge neidon kanssa linnanpuistoa katsomaan.

"Drotsi Hessel on jo ulkona haaveilemassa, ihania näköaloja katsellen!" sanoi linnanherra vieraille naisille. "Minun tyttäreni osaa varmasti näyttää teille kaikki ne paikat, joissa kirkas vesi ja viheriät puut tekevät kaikki, jotka sellaista ymmärtävät, isänmaan ihanuuksien lämpimiksi ihailijoiksi. Minä en kuulu niihin onnellisiin, jotka sellaista ymmärtävät."

Naiset hymyilivät kohteliaasti tälle huomautukselle ja astuivat alas puistoon johtavia portaita. Ritari Lave heitti tutkivan katseen linnanportin yläpuolella olevaan tuuliviiriin ja lähestyi sitten molempia keskustelevia herroja, kuitenkaan häiritsemättä heitä.

"Te hämmästytätte minua, oppinut herra kansleri!" sanoi ritari Jon, sydämellisesti hymyillen. "Enpä olisi uskonut kuivan filosofian olevan niin hauskaa! Oliko kaikki todellakin teidän keksimäänne?"

"Oli tietysti, herra valtaneuvos!" vastasi oppinut kansleri vakavana, ja itserakas ilme kasvoillaan. "Se on monen unettoman yön tutkimuksen tulos. Minä jo ajattelin sitä Parisissa ennen opintoaikanani, mutta vasta Antvorskovin rauhallisessa otiumissa [otium = joutilaisuus] se minulle lopullisesti selvisi, ja nyt sitä opetetaan kaikissa Euroopan korkeakouluissa."

"Nämäkö siis ovat nuo kuulut Martinuksen modumit? -- tai miksi te kutsutte niitä?"

"_Modi significandi Martiniani_", oikaisi kansleri hänet nopeasti. "Se on aarre, tieteellinen keksintö, josta minä en tahdo ylpeillä, mutta minun nöyrä toivoni on, että Jumalan ja pyhän neitsyen avulla tämä tärkeä keksintö logiikassa on säilyttävä minun nimeni filosofian historiassa niin kauan kuin on olemassa perusteellista filosofiiaa ja yliopistoja."

"No, sen minä kyllä ymmärrän!" vastasi ritari Jon salaa hymyillen. "Se on varmasti hyvin oppinutta ja filosoofista, sillä totta totisesti minä en siitä ymmärrä vähääkään. Mutta eiväthän minunlaiseni maallikot sellaista käsitä!"

"Mitenkä, herra valtaneuvos?" huudahti kansleri hämmästyneenä pyyhkien hikeä kaljulta otsaltaan. "Eikö se ole yhtä selvää kuin Jumalan kirkas päivä? Ja minä olen kuitenkin koettanut kääntää teille kaikki ne kreikkalaiset ja latinalaiset lausemuodot, jotka ovat suurena kaunistuksena tuollaisissa ainehistoissa, mutta, jotka ehkä voivat olla hämäriä vihkimättömille. Sallitteko minun selittää teille koko järjestelmäni alusta asti. Modi significandilla ymmärretään logiikassa -- --"

"Ei, taivaan nimessä, ei, hyvä herra kansleri!" keskeytti hänet ritari Jon nopeasti. "Elkää koettako saada minua syventymään siihen oppiin. Minä kunnioitan sitä täydellisesti ja minä uskon mielelläni teidän tulevan sen kautta ikuisiksi ajoiksi kuolemattomaksi oppineiden maailmassa. Mutta, jos minä en muulla lailla voi tulla kuolemattomaksi, niin lempo vieköön, olen siksi tulematta, ja saan Jumalan nimessä tyytyä eläessäni tekemään minkä voin ja antamaan meidän Herramme huolehtia lopusta. Totisesti puhuen, herra kansleri, eiköhän sitä voi olla järkevä ja kunnon mies ilman kaikkea tuota päänvaivaa? Jos minun sillä tavalla täytyisi käännellä ja väännellä ajatuksiani, ennen kuin itse tietäisin ovatko ne viisautta vai hullutusta, niin tulisin sadan vuoden vanhaksi, Jumalan tähden, ennen kuin olisin ehtinyt käsittää kunnon ajatusta, ja minä tarvitseisin kolme ihmis-ikää, ennen kuin saisin hyvän ajatuksen käytäntöön. Ei, minä käytän toista tapaa. Kun minä tiedän, mitä minä tahdon sanoa, niin minä sen sanon, ja kun minä tiedän mitä minä tahdon tehdä ja mitä minun täytyy tehdä, niin, kas silloin sen teen, enkä välitä vaikka koko maailma siitä myllertyisi. Katsokaa, siinä on koko minun järjestelmäni. Se ei ole niin oppinut kuin teidän, mutta että tekin lopullisesti seuraatte sitä, siitä te olette antanut minulle monta oivallista todistetta, jotka minä kaikella kunnioituksella tunnustan." Näin sanottuaan hän puristi sydämellisesti oppineen kanslerin kättä ja heitti katseen ritari Laveen. "Kas! Tuossa seisoo serkkuni Linnanpäällysmies", jatkoi hän iloisesti, "hän on viisitoista vuotta minua nuorempi, hän ehkä vielä voi jotakin oppia maailmassa. Jos voitte saada hänet käsittämään miten tärkeää on ajatella oikein ja järkevästi näinä kieroina aikoina, niin ette taitaisi tehdä turhaa työtä. Minä lähden puistoon hengittämään raitista ilmaa!" Jättäessään näin tuon jotenkin väsyttävän filosoofisen kanslerin ritari Laven seuraan, hän poistui nopeasti puistoon vievästä ovesta ja syventyi pian vakaviin mietelmiin kävellessään puistokäytävillä.

Viheriällä kunnaalla, josta oli mitä ihanin näköala salmelle, seisoivat Silläaikaa drotsi Pietari, Inge neito ja Cecilia neiti, innokkaasti keskustellen vanhoista muinaisaikaisista tapahtumista, joista tällä seudulla vielä oli säilynyt paljon lauluja ja muistomerkkejä. Inge neidon mielipidettä vastusteli drotsi Pietari, väittäen näiden muistojen liittyvän toisiin, hänelle tuttuihin paikkoihin Jyllannissa. Heidän keskustelunsa aiheena oli näet ollut Hamletin traagillinen tarina. Ingefrid-rouvakin kuunteli mielenkiinnolla, kuinka isänmaallisuudesta innostunut Inge neito elävöitti nämä vanhat tarinat lausumalla säkeitä ja osia vanhoista kansanlauluista, osoittaen samalla niitä paikkoja, joissa hän lapsena oli kuullut ja ajatellut noiden suurten tapahtumien tapahtuneen. Nyt näki Ingefrid-rouva miehensä käytävän päässä, ja astui häntä vastaan, näyttääkseen hänelle tämän näköalan. Drotsi Pietari ja Inge neito puhuivat vielä Hamletista ja hänen rohkeasta teostaan, jonka viisautta drotsi Pietari kyllä ihaili, mutta josta hänen mielestään puuttui totuus, oikeudentunto ja jalo suuruus.

"Tämä rikkiviisas salavihkaisuus", sanoi hän -- "tämä vain näennäinen totuudenrakkaus, jolla juuri totuus peitetään, kun se lausutaan kaksimielisesti ja koristeltuna -- tämä viekas leikkiminen viisaudella ja hulluudella, ivalla ja hirvittävällä totuudella, vaikuttaa minuun melkein kamalasti. Mutta nämät sadun piirteet, niin vähän tanskalaisia kuin ne ovatkin, perustuvat kuitenkin kieltämättä erääseen huomattavaan omituisuuteen kansassa."

"Mitä te tarkoitatte drotsi Pietari!" kysyi Inge neito, tuntien itsetuntonsa loukatuksi. "Syytättekö te itseänne ja meitä kaikkia niin alhaisista taipumuksista, petollisuudesta ja viekkaudesta?"