Part 20

"Uskokaa minua, herra tuomiorovasti", sanoi drotsi Pietari rauhallisesti, "uskollinen Tanskan mies ei milloinkaan vastaanota kunnianosoituksia isänmaansa viholliselta. Eihän ole mitenkään mahdollista, että te isänmaan ystävänä puolustatte sellaista toimintatapaa."

"Ollakseni isänmaani järkevä ja kristillinen ystävä", vastasi mestari Grand katkerasti, "ei minun tarvitse kääntää viittaani tuulien mukaan. Minun säädyssäni Jumalan kiitos, ei tarvitse peitellä totuutta tai puolustaa jumalatonta pahansuopeutta täyttääkseen virkavelvollisuuttaan. Jumalan pyhä sana ja kanooninen oikeus silmieni edessä minä en pelkää sanoa kuninkaan ja kuningattaren mahtavimmalle suosikille vapaasti ja avonaisesti, että minä ainoastaan siinä määrin kunnioitan ja rakastan tätä maallista isänmaatani kuin siellä kunnioitetaan minun korkean isänmaani jumalallisia lakeja. Jos tahdotte tulla siitä vakuutetuksi, herra drotsi, niin hankkikaa minulle tilaisuus pitämään edes yksi ainoa parannussaarna kuninkaalle ja kuningattarelle, ja heidän hienolle, kohteliaalle liehakoitsija-liudalleen! Silloin saatte nähdä, että minä olen mies näyttämään tämän maailman mahtaville totuudenkuvastimen, jossa moni poski taitaa sävähtää punaiseksi, jos Tanskan hovissa vielä on jälellä hituistakaan omaatuntoa ja kunniaa."

"Semmoinen nuhdesaarna, kunnianarvoisa herra", sanoi drotsi Pietari painolla, "taitaisi varmasti useinkin olla tarpeen, sekä maallikoille, että oppineille. Toivoisinpa teidän käyttävän yhtä suoraa kieltä silloinkin kun te hurskaalla tiellänne tapaatte ruhtinaallisia herroja ja läänitysmiehiä, jotka hallitsijansa synneistä ja vioista etsivät sovitusta omille -- rikoksilleen!"

Mestari Grand vaikeni. Linnanvouti katseli ihmetellen riitaisia vieraitaan ja keskeytti nopeasti keskustelun, jonka katkeraan käänteeseen hänen mielestään ei ollut minkäänlaista syytä. Hän kysyi äkkiä, eikö kukaan arvoisista herroista ollut matkallaan kulkenut Soerin kautta ja nähnyt sen äskettäin uudelleen rakennettua kirkkoa, ja kun siihen vastattiin lyhyen kieltävästi, kysyi hän eikö kukaan heistä tiennyt, missä Ruotsin erotettu kuningas nykyään oleskeli, ja oliko totta, että hän oli jättänyt kuningattarensa erään tunnetun Kristina-neidon tähden.

"Se on liiankin totta!" vastasi tuomiorovasti kiihkeästi, käyttäen tilaisuutta hyväkseen saadakseen purkaa suuttumuksensa. "Siinä meillä taas on todistus nykyisen aikamme jumalattomuudesta ja siitä synninsaastasta, joka virtaa mahtavista. Eipä ole ihme, jos Jumala koettelee sellaisia ruhtinaita, näyttäen tämän maailman herroille, että kaikkien meidän yläpuolellamme on tuomari, joka ei anna pilkata itseään, vaan hymyilee pilvien yläpuolella, kun maan mahtavat rehentelevät ja ylpeilevät. Tuo ajatus on lohduttava ja ylentävä", lisäsi hän ylimielinen ilme kasvoillaan, "että kaikkivaltias, jonka käsissä koko maailma on, yhtä helposti voi alentaa kuninkaita ja ruhtinaita ja heidän suosikkejaan, kuin hän voi ylentää halvat ja sydämeltään nöyrät".

Linnanvouti oli hartaasti liittänyt kätensä yhteen kuin saarnaa kuunnellessa. "Niin, niin", huokaili hän, "me olemme kaikki ihmisiä! -- Valta ja arvo ovat katoavaisia."

"Totisesti ovat monet meidän aikamme onnettomuuksista hyvin ansaitut, arvoisa herra", alkoi drotsi Pietari jotenkin kiivaasti puhua ja katsoi terävästi tuomiorovastiin, "mutta silti ei syntisten ihmisten rohkeasti ja kutsumattomina tarvitse julistaa Herran rankaisutuomiota! Minä en tahdo puolustaa sitä onnetonta kuningasta, josta te puhuitte. Mutta, jos kansat saavat oikeuden panna viralta kuninkaansa, senvuoksi, että he eivät ole sellaisia kuin heidän pitäisi olla, silloin ei mikään valtaistuin eikä mikään valtakunta pysy, ennenkuin meille lähetetään taivaan puhtaat enkelit hallitsemaan maailman kansoja."

"Se ei ole tarpeen!" vastasi tuomiorovasti, rehennellen ylpeästi. -- "Niin kauan kuin Herran käskynhaltija istuu apostoli Pietarin pyhällä valtaistuimella ja niin kauan kuin kansa kunnioittaa häntä ja sananjulistajia Jumalan ja totuuden lähetteinä, -- niin kauan ei minkään kansan tarvitse epäröidä, kuinka suuri maallinen kuorma heidän on kärsivällisesti kannettava, ja kuinka suuren syntisen Herra kärsii voideltujensa joukossa. Ellette te ole aivan pääkerettiläinen, herra drotsi, niin te ette voi väittää sitä vastaan."

Drotsi Pietari vaikeni, ja kyökkimestari Martti, joka juuri asetti erikoisen herkkuruuan hengellisen herran eteen, näytti, veitikkamaisesta hymystä päättäen, olevan mielissään siitä, että rohkea rovasti siten oli saanut drotsin vaikenemaan.

Osoittamatta vähintäkään suuttumusta kääntyi drotsi Pietari taas riemuitsevan tuomiorovastin puoleen. "Minä olen ritarina vannonut uhrata elämäni valtaistuimen sekä laillisen kuninkaani edestä" -- sanoi hän hänelle ominaisella syvällä totisuudella ja voimalla, -- "enkä minä pelkää tulla kerettiläisenä tuomituksi roviolla poltettavaksi, vaikka minä olenkin sitä mieltä, että laillisesti kruunattua ja voideltua kuningasta ei voida syöstä valtaistuimelta vatikaanin tai Lundin voimakkaimmallakaan pannasäteellä. Että meidän tanskalaiset kuninkaamme ainakin näihin asti ovat olleet samaa mieltä, sen on muiden muassa teidän oma sukulaisenne, arkkipiispa Erlandson kokenut. Minä en kehoita ainoatakaan Tanskan pappia seuraamaan niin vaarallista esimerkkiä. Tämän vankilalinnan tulisi osoittaa teille, arvoisa herra, että arkkipiispan sauvakin on liian heikko murtamaan auki sen portit, kun ne ovat Tanskan kuninkaan käskystä suljetut." Tämän sanottuaan nousi drotsi Pietari paikaltaan ja pyysi hämmästyneeltä linnanvoudilta, että hänet saatettaisiin makuuhuoneeseensa. Mestari Grand nousi myöskin pöydästä uhkaavan näköisenä ja lausui saman toivomuksen.

Linnanvouti itse saattoi kolmihaarainen kynttiläjalka kädessään drotsi Pietaria. Skirmen seurasi herraansa hänen vaippaansa ja miekkaansa kantaen. Kylmästi ja jäykästi sanottiin hyvästi toisilleen. Kyökkimestari Martti saattoi linnanvoudin viittauksesta hengellisen herran ritarisalin sivulla olevaan huoneeseen. Se oli ahdas ja pimeä. Oven voi avata vain ulkoapäin ja se jäi raolleen. Voimakas ilmanveto oli vähällä sammuttaa kynttilän. Muita huonekaluja ei ollut kuin sänky, tuoli ja pöytä, ja muuriin jätetyn valoaukon edessä olivat rautaristikot.

Kun mestari Grand astui tähän huoneeseen, säpsähti hän ja katseli levottomana ympärilleen. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän, "annetaanko minulle vankikomero makuuhuoneeksi?"

"Saatte sen edestä antaa meille synninpäästön, kunnianarvoisa herra!" vastasi Martti, asettaessaan lepattavan kynttilän kivipöydälle ja sulki pitkällä seipäällä luukun pienen pyöreän rautaristikko-ikkunan eteen, joka oli ylhäällä paksussa muurissa. "Kas nyt täällä on hyvä ja tyyni olla", jatkoi hän. "Täällä ei muuten kukaan vietä yötään, joskus vain joku eksynyt pöllö. Täällä linnassa on vain yksi vierashuone, jossa vieras on ovensa herra, ja sen on nyt drotsi saanut haltuunsa. Odottamattomille vieraille meillä on vain tämä pieni, soma huone. Sanotaan tämän entisiin aikoihin olleen kidutushuoneen, ja täällä kerrottiin riippuneen kaikenlaisia pahoja kapistuksia, joilla paatuneet pahantekijät piinattiin tunnustuksia tekemään. Mutta nythän täällä on jotensakin kunnollista, niinkuin te näette. Onpa vahinko, että minä en voi näyttää teille noita vanhoja, konstikkaita kidutuskoneita, minä tiedän, että te rakastatte sellaisia oppineita harvinaisuuksia."

Ylpeä tuomiorovasti kalpeni ja häntä alkoi vasten tahtoakin puistattaa. "Hyvä ystäväni!" sanoi hän levottomana kokille, "minusta tuntuu, että me olemme ennen nähneet, toisemme. Kyökkimestari Martti Ryystä? Vai miten?"

"Teidän palvelijanne, armollinen herrani! Että minun halvalla, mutta jotensakin pyylevällä persoonallani voisi olla tilaa teidän oppineissa aivoissanne, sitä minä en olisi odottanut. Mutta niin kauan kuin minun pääni saa olla hartioitteni välissä, eikä minun kaulaani tehdä heikommaksi kuin että minä voin juoda ja laulaa hauskan laulun, niin kauan en minäkään unohda teidänlaistanne oppinutta ja rohkeaa herraa."

"Puhu vakavasti, Martti, mitä sinä tarkoitat tuolla puheellasi?"

"Mehän olemme täällä kahden kesken", jatkoi paksu kokki, "ja olettehan te harras Jumalan mies, jolle minä vaaratta voin ladella syntini. Tahdonpa senvuoksi uskoa teille, että kun te viime vuonna Vähän-Beltin ylikulkiessamme pelastitte pullokirstuni joutumasta Ahdin saaliiksi, niin vapautitte te samalla minun kaulani kirotusta kutiamisesta muutamien kirjeiden tähden, jotka olivat piiloitetut viattomien pullojen alle. Minä olin sulasta palvelevaisuusinnosta ja hyvästä tahdosta ottanut viedäkseni ne eräälle hyvälle ystävälle, jonka pelkään vielä kerran joutuvan paholaisen saaliiksi. Minä en tiedä mitä ne rakkauskirjeet sisälsivät, eikä se kuulu minulle, mutta sen minä tiedän, että jos ne olisi ongittu sieltä vielä ihmisten nähtäviksi, niin olisin minä ollut varma tulevani koroitetuksi lihavuudelleni jokseenkin sopimattomaan asemaan. Katsokaa, senvuoksi minä olen luvannut pyhälle neitsyelle ja Martinus pyhimykselle, olla teidän apunanne silloin kun te tarvitsette, ja minä voin. Jos teillä on jotakin käskettävää, niin minä seison varpaillani teidän edessänne paraimpani mukaan!"

Mestari Grand ihmetteli. "Vai niin, poikani!" sanoi hän hengittäen taas rauhallisesti. "Oletko sinä näinä rauhallisina aikoina antautunut kirjekyyhkyseksi? Sinun iloisuutesi muuten osoittaa sinulla olevan hyvän omantunnon, ja minä annan sinulle rehellisten kasvojesi nojalla synninpäästön siitä mitä sillä kertaa olet voinut rikkoa. Minne sinä veit ne kirjeet, poikani?"

"Yhdelle teidän rippilapsistanne ja hyvistä ystävistänne armollinen herra --" vastasi Martti hymyillen. "Mutta en minä tunne erityistä tarvetta ripittää itseäni siitä teille ainakaan vielä, mutta jos tahdotte määrätä minulle siitä jonkun katumusrangaistuksen, niin sanokaa!"

"Hyvä on, poikani! Minä en tahdo sitä tietää. Mutta se oli lainvastainen teko ja voi tulla sinulle kalliiksi, kuitenkin sovittaaksesi sen sinä voit nyt ehkä minun ja pyhän kirkon palveluksessa toimittaa lohdutuksen sanan eräälle erehtyneelle sielulle näiden muurien sisäpuolella, joka tarvitsee minun neuvoani, tai mikä olisi vieläkin parempi, hanki minulle salainen tapaaminen" --

"Sydämeni pohjasta, teidän armonne! Mutta te ilveilette! Minun mielestäni te ette ole samanlaiseksi luotu kuin me muut vaivaiset maailmanlapset."

"Ei, se ei ole mitään sellaista Martti! Minä olen kieltäytynyt siitä katoavaisesta hulluudesta, jota sinä maailmallisuudessasi ajattelet. Minun pyhässä säädyssäni täytyy ainoastaan puhtaan kristitynrakkauden johtaa meidän sekä salaisimpia että julkisimpia askeleitamme. Nuori herttua, joka istuu täällä vangittuna, on kokematon, katsoppas -- hänet on johdettu uhkarohkeisiin aikeisiin, joista voi koitua hänelle paljon onnettomuutta, jos hän ei niitä kadu ja paranna itseään. Huolenpito hänen sielunsa pelastuksesta on tuonut minut tänne, saadakseni jos mahdollista puhutella häntä tai ainakin antaa hänelle kirjallisen neuvon."

"Jos te tahdotte puhutella häntä, hurskas herra, niin täytyy teidän voida muuttua pöllöksi tai lepakoksi" -- --

"Mutta eikö ole mahdollista saada toimitetuksi hänelle minulta kaksi sanaa, ennenkuin hän puhuu drotsi Hesselin kanssa huomenna?"

"Jos ei ole puustavillisesti enemmän kuin kaksi sanaa, niin luulen sen kyllä onnistuvan", vastasi kokki viekkaasti hymyillen, mietittyään hetken aikaa -- "mutta minun täytyy tietää ne kaksi sanaa, antaakseni itse niille äänen ja siivet. Jos te ette luota minuun, armollinen herra, niin en minä eikä pyhä Martinuskaan voi auttaa teitä. Jos te pelkäätte seinien kuulevan niin kuiskatkaa minulle sanat korvaan! Kuka tietää, vaikka ne samalla myöskin voisivat kääntää minut ja pelastaisivat syntisen sieluni, ja silloinhan te saisitte kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä, hurskas herra!"

"Kyllä sinä taidat olla aika velikulta!" sanoi tuomiorovasti totisena ja katseli häntä tutkivasti. Sitten hän kumartui hitaasti ja kuiskasi hänen korvaansa pari sanaa.

"Hyvä!" vastasi Martti. "Ohhoi, Pyhän Martinuksen nimessä, luulenpa heti tulleeni niistä hurskaaksi, armollinen herra, ja minua alkaa epäilyttää. Mitäpäs, jos tässä onkin kysymyksessä sopimus paholaisen kanssa, armollinen rovasti? -- Mutta olettehan te hurskas Jumalan mies, tiedänhän minä sen, ja teidän arvoisa rippilapsenne saa varmasti teidän hyvän neuvonne huomen aamulla tyhjään vatsaansa!"

"Vielä yksi asia! Jos ei nuori herttua pääse vapaaksi huomenna ennen auringon laskua, niin täytyy minun välttämättä saada puhutella häntä."

"Se kyllä on vaikeampi asia, armollinen herra! Kuinka monta yötä te kunnioitatte meitä tutkimalla täällä kidutushuoneessa muinais-ajan raakuuksia?"

Mestari Grand katseli taas levottomana ympärilleen. "Aseta tuoli kynnykselle, poikani ja anna oven olla raollaan!" sanoi hän: "minä en tahdo tulla teljetyksi tänne! Minä jään hyvin vastenmielisesti tänne pitemmältä kuin on tarpeellista, -- mutta koetan kestää ylihuomiseen asti --"

"Hyvä on, koetetaan keksiä neuvo!" vastasi Martti siirtäen tuolia. -- "Rohkeutta ei minulta ainakaan puutu. Jos teillä ei ole muuta tehtävää kuin pitää parannussaarna jalosukuiselle vangille, niin kyllä joku pyhimyksistä näyttää teille tien. Enkeli teidän hahmossanne taivaanportailla tai niiden puutteessa tikapuilla voisi vaikuttaa erityisen herättävästi hänen kadotettuun sieluunsa. Nyt hyvää yötä, armollinen herra! Huomenaamulla aikaisin tuon teille olutjuuston. Jos ei täällä vain kummittele, niin voitte nukkua turvallisesti. Nyt minun täytyy joutua keittiöön laulamaan, muuten linnanvouti ei luota minuun." Tämän sanottuaan poistui iloinen kokki ovesta ja lauloi niin ääneen että kaikui ritarisalissa:

-- Mieskoljo suur' oli Bernissä, -- yli muurien nous' sen pää. -- Oli hullu hän, viisas ei konsanaan, -- joka miehen lannisti jätti tää. -- Mut täysi on kukkia metsä.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna, herttua Waldemarin herätessä, oli jo pöydällä hänen sänkynsä vieressä hopeamalja täynnä lämmintä olutta. Hän nousi nopeasti ja pukeutui. Niin pian kuin hän oli pukeutunut, hän kohotti hopeamaljan kädensijasta kuten tavallisesti juodessaan, mutta hän laski sen heti hämmästyneenä luotaan ja katseli valkovuokkoa, joka oli pudonnut hänen käteensä, ja joka näkyi olleen aivan heikosti kiinnitetty maljan korvaan. "Kuka täällä pitelee minua pilkkanaan?" huudahti hän suuttuneena, ja heitti kukan pöydälle, mutta hän huomasi samassa pienen pergamenttiliuskan, joka pisti esiin hienosta kukanteriöstä. Hän otti tuon pienen kukkaskirjeen ja luki ainoastaan yhden sanan: "Allekirjoita!" -- Hän tuijotti kauan salaperäiseen kirjoitukseen vajoten syviin mietteisiin. "Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän viimein, aivan kuin unesta heräten. -- "Kuka täällä lähettää minulle salaisia neuvoja? Onko se ystävä vai vihollinen! Hm, allekirjoita! Se on helposti sanottu, mutta jos minun kunniani on kysymyksessä -- -- jos se koskee minun sieluani ja omaatuntoani tai minun elämäni suurta päämäärää, niin minä allekirjoittaisin ennen oman kuolemantuomioni kuin sen sopimuksen, jota tänään voin odottaa." Hän tuijotti taas paperiliuskaan ja vajosi syviin ajatuksiin.

"Näin varhain valtaneuvostossa, jalo herra", sanoi hänen iloinen vankilatoverinsa sisäänastuessaan. "Jos minä en kuullut väärin, niin viisaat ja hupaiset henkenne ovat jo käyneet aamuvierailulla luonanne. Minä luulin teidän puhelevan jonkun kanssa. Ehkä te juttelitte hyvälle ystävällenne, joka makaa tuolla kirstussa?"

"Ei Tyko", vastasi herttua, "mutta valppaita henkiä on lähellämme. Ei vain piispa-vainaja puhu minulle noista muureista, vaan elävät olennotkin ottavat osaa kohtalooni, koettaen taivuttaa tahtoani ennen kuin itsekään tiedän. Katso, mitä minä löysin tästä kukasta!" Hän ojensi ritari Abilgaardille kukan ja pergamenttiliuskan.

"Valkovuokko! Varokaa sitä, jalo herra, jos se ei ole tullut pienestä somasta kätösestä, joka tahtoo ainoastaan näön vuoksi laskea leikkiä, tehdäkseen talvinarrinsa todella onnelliseksi. Allekirjoita! Todella, sepä lyhyt ja hyvä neuvo! täydellisesti hallitsijattaren äänellä. Jos se olisi ollut saksaksi, minä kyllä tietäisin ketä epäilisin."

"Vai niin, luuletko sinä näkymättömän suojelushenkeni olevan saksalaisen? Sano vain, mitä sinä tarkoitat?"

"Voi, ketä muuta minä tarkoittaisin kuin tuota pientä sievää pyhimystä, saksilaisen herttuan tytärtä, joka huolehtii enemmän teidän uskostanne ja oivasta sieluparastanne, kuin herttuakunnastanne ja kaikista suurista suunnitelmistanne. Te kannatte kuitenkin vielä salaisesti hänen näkymättömiä kahleitaan."

"Sofia, hyvä, hurskas lapsi!" puhkesi herttua puhumaan ja punastui samassa, pyyhkäisten otsaansa. "Tarkoitatko sinä, että hän yhä ajattelee minua ja kohtaloani? Ei Tyko, sitä minä en edes toivoisi, se häiritsisi minua harmittavassa määrin. Puolitoista vuotta on nyt tämä ihmeellinen kuva ollut poispyyhittynä sielustani. Minulla on ollut tärkeämpiä asioita mielessäni kuin pieni herttuantytär ja hänen hurskas, ahdas jumalanpelkonsa. Minä olen onnellisesti riistäytynyt irti siitä hullutuksesta. Minä en anna kahden kyyhkyssilmän itseäni sokaista, ne soveltuvat paremmin luostariin tai alttaritauluun. Elä enää koskaan puhu minulle hänestä. Sinä tiedät, että se ainoastaan häiritsee minua -- ja totta puhuen, -- sitten kuin suunnitelmamme veivät meidät hovin ylhäisten kaunotarten joukkoon, on minun täytynyt itsekseni hävetä ajatellessani häntä. Mutta sinä olet kuitenkin oikeassa", jatkoi hän liikutettuna. "Nämä hennot, kainot kukat, jotka niin lempeästi ja ystävällisesti melkein kokonaisen vuoden täällä vankeudessamme ovat muistuttaneet meitä keväästä ja kesästä, näiden olisi pitänyt muistuttaa minulle häntä, tämänkin valkoisen, viattoman kevätkukan, joka nyt on saanut äänen ja pyytänyt minua suostumaan ja allekirjoittamaan. Haa! Allekirjoittamaan sopimus, joka tekee minun omantunnontarkkuuteni hurskaaksi orjaksi aina kuolinpäivääni asti -- ja kuitenkin -- oli aika, jolloin tämänlainen orjuus näytti minusta olevan oikeaa vapautta" -- -- hän vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.

"Se oli surullinen aika", tarttui Tyko äkkiä puheeseen. -- "Se oli vähällä tehdä teistä nahjuksen. Minä sanon myöskin: allekirjoittakaa, lempo vieköön, olkoon se sitten mitä hyvänsä. -- Vapautta ei voi ostaa liian kalliista. Mutta elä siltä heittäydy yhden kynänvedon orjaksi. Tuo pieni, kaunis haaveilijatar tekee teistä lopulta kuitenkin rauhallisen, sävyisän Etelä-Jyllannin herttuan, joka ei koskaan ajattele kohota korkeammalle maailmassa, vaan jättää kaikki rohkeat suunnitelmansa ja ottaa itselleen rauhallisen, hurskaan puolison, sanoen hyvää-yötä näille maailmallisille turhille hallitsijaunelmille ja nukahtaa kauniisti Schleswigin linnaansa, uskollisena ja kuuliaisena tanskalaisena vasallina. Siitä voi koitua liikuttava elämä, herrani! Näitä kärsimisiämme täällä ei sitten enää ajatella kostaa, -- hyi, sehän olisi halpamaista ja epäkristillistä. Me suutelemme hurskasten lasten tavoin vitsaa ja tulemme kauniisti kilteiksi. Ja miten mukava, hauska elämä! Te ehkä pahimmassa tapauksessa varustaudutte suojelemaan hanhia ketulta, tai kaadatte omalla ylhäisellä kädellänne hyvälle maistuvan metsäkauriin kehnoa herttuallista pöytäänne varten, jonka ääressä tuo hurskas vaimo istuu kädet ristissä, sillaikaa kuin hiljaiset hyvin kasvatetut lapset lukevat pöytärukouksia."

"Ei, ei Tyko!" ratkesi herttua äkkiä puhumaan ja hypähti ylös ikäänkuin unesta havahtuen. "Minä näytän sinulle vielä kerran olevani Waldemar Seierin jälkeläinen. Hänkin istui vankeudessa ja kahleissa. Mutta hän ei vanhuudestaan ja harmaudestaan huolimatta unohtanut kostoansa, eikä hän onnettomuutensa aikana unohtanut kruunuaan ja kuninkaallista arvokkuuttaan."

Nyt koputettiin ovelle ja keskustelu keskeytyi. Siellä oli kohtelias linnanvouti. Hän avasi oven vasta sitten kun oli huudettu: "Astukaa sisään!" Nyt hän astui sisään ja kysyi sopiko korkeasukuisten herrojen vastaanottaa drotsi Hessel.

"Drotsi Hessel?" toisti herttua katkeralla äänellä. "No hyvä, antaa hänen tulla!" Sitten hän istahti ylpeän ja rauhallisen näköisenä nojatuoliinsa pöydän ääreen, ritari Abilgaardin tekeytyessä nöyräksi palvelijaksi ja asettuen viekkaasti hymyillen seisomaan ruhtinaallisen herransa tuolin taakse. Linnanvouti kumarsi syvään ja poistui. Heti sen jälkeen astui drotsi Pietari sisään. Hän tervehti kohteliaasti, mutta vakavasti. Herttua kohottautui puoleksi tuolissaan ja istuutui taas takaisin.

"Mitä on drotsi Hesselillä esitettävää Etelä-Jyllannin herttua Waldemarille?" kysyi hän voimakkaalla äänellä, koettaen salata kiukkuaan.

"Korkeasukuinen herra", alkoi drotsi Pietari puhua, "minun herrani ja kuninkaani on teidän ystävienne esityksestä päättänyt tarjota teille sovinnon ja vapauden, jos te olette halukas allekirjoittamaan ja vahvistamaan ne ehdot, jotka minä tässä hänen nimessään jätän teille". Näin sanoen hän otti esille suuren pergamenttikirjeen, jonka hän kohteliaasti kumartaen ojensi herttualle.

"Lue se minulle, drotsini!" sanoi herttua, ojentaen olkansa yli kirjeen ritari Abilgaardille, nojautuen itse taapäin tuoliinsa, ja tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi. Ritari Abilgaard astui herransa eteen ja luki. Kirje oli kanslerin laatima tanskaksi, jäykkään, turhantarkkaan asiakirjatyyliin, joka näytti olevan muodostettu oppineeseen kirjoitustapaan. Drotsi Pietari piti tarkasti silmällä herttuan kasvojen ilmettä, jääden seisomaan sopivan matkan päähän. Herttua ei ollut huomaavinaan häntä, vaan tuijotti synkkänä ja miettiväisenä ennen kuvattuun pimeään vankilaseinään. Sopimuksen johdannossa lueteltiin ne herttuan ystävät, jotka olivat ryhtyneet sitä ehdoittamaan, ja niiden joukossa kuuli hän erinomaisella myötätunnolla mainittavan Saksin herttuan nimen, jonka tyttärestä hän äsken oli puhunut. Myöskin hyväsydämisen Holsteinin kreivi Gerhardin nimi näytti täällä häntä hämmästyttävän, silloin hän varmaankin muisti, kuinka hän Danehovessa Nyborgissa oli koettanut saattaa tämän urhoollisen herran naurunalaiseksi. Johdanto sovitusehdoitukseen kuului seuraavasti:

"Herman, Jumalan armosta Schwerinin piispa; Johannes, Saksin herttua; Gerhard, Johannes ja Aadolf, Holsteinin kreivit; Helmond ja Klas, Schwerinin kreivit; Gerdt, Hojan kreivi; Johannes ja Henrick, Mecklenburgin kreivit, tervehtivät Jumalan armosta kaikkia niitä, jotka tämän kirjeen näkevät tai luettavan kuulevat. Se olkoon kaikille tiettäväksi tehty, että me Schleswigin herttuan Waldemarin puolesta nöyrimmästi pyytäneet olemme, että saisimme hänen takuumiehikseen ruveta ja että hän pitäisi ne kohdat, jotka tätä seuraavassa kirjeessä esitetyt ovat sopimuksena Tanskan kuningas Eerikin ja hänen välillään."

"Kuka on pyytänyt näitä hyviä herroja minun puolestani näin nöyrästi lupaamaan semmoista, jota minä en vielä edes tunne?" huudahti herttua. "Mutta se onkin vain muodollisuus. Käykäämme asiaan!"

Nyt luki ritari Abilgaard itse sovitusehdoituksen, joka herttuan nimessä alkoi näin:

"Waldemar, Jumalan armosta Etelä-Jyllannin herttua, ikuinen tervehdys Jumalalta. Se on ruhtinasten laki ja kunnia, että he armollisesti kuuntelevat ja täyttävät rukoilevien pyynnön, ja sen suosion ja armon tähden, jota he osoittavat valittaville, heidän alamaistensa kuuliaisuus ja uskollisuus lisääntyy ja näin he saavutettuaan alamaistensa kunnioituksen ja rakkauden enentävät hallitsevien kunniaa, nimeä ja..."

"Ne ovat drotsi Hesselin kauniita ajatuksia mestari Martinuksen kauniisti lausumina", keskeytti herttua lukemisen pilkallisella äänellä. "Edelleen, drotsi!"