Part 19

"Ei, ei, Tyko!" alkoi kalpea, totinen herttua taas kiivaasti puhua. "Ennakkoluulot ja ylenkatse kansan elämää ja kansanhenkeä vastaan ovat johtaneet harhaan maailman suurimmatkin hallitsijasielut. Sellainen vain ulkopuolinen herraus, jolla ei ole juuriansa kansan syvimmissä sydänsyissä: ja joka ei liity suuriin kansallismuistoihin ja sankarinimiin, on huono ja hylättävä, vaikka se ulottuisi yli koko maailman: se on valtaistuin, joka on rakennettu ylpeyden ja turhamaisuuden utupilvien ilmaan. Tuulenpuuska voi pyyhkäistä sen pois, ja ensimäinen vapaa, valtavampi henki, joka kohoaa näin sorretusta ja raa'asta ruumiillisen voiman hallitsemasta kansasta, on kyllin voimakas kumoamaan sellaisen varjokuninkaan ja kaikki hänen sieluttomat joukkonsa."

"Te hämmästytätte minua, jalo herra. Mistä olette saanut kaiken tämän uuden viisauden. Luulenpa melkein teidän nähneen näkyjä viisaudenluolassanne ja seurustelleen siellä henkien ja muiden hullutusten kanssa."

"Tule niin näytän sinulle minun henkeni!" sanoi herttua nousten. "Minä näytän sinulle, että minä en ole ensimäinen, joka näiden muurien sisäpuolella on ajatellut vakavasti kansan ja hallitsijan välisistä suhteista!"

"Kyllä Sjöborgissa ennenkin on ollut tärkeitä valtiomiehiä", sanoi ritari, "mutta minä epäilen kuitenkin kenelläkään heistä olleen teidän uusia, omituisia mielipiteitänne. Huomattavin niistä, jotka ovat olleet suljetut tähän valtiovankilaan, oli raivoava piispa Waldemar, hän halusi Knut IV:nen ja Waldemar Seierin kruunua uhaten heidän henkeänsä ja vietti elämänsä loppuosan mielipuolena pyhimyksenä Leckumin luostarissa."

"Mahdollisesti hän lopulta tuli mielipuoleksi", vastasi herttua, "mutta se mikä tekee toiset hulluiksi, saattaa toiset viisaiksi. Sinä olet arvannut oikein, Tyko! Minä olen saanut makuuhuoneekseni sen vankilakammion, jossa tuo onneton kuningassukuinen ja ylväsmielinen piispa istui kahlehdittuna hirteen, purkaen vihansa kirouksiin maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Mutta, että hänelläkin on ollut valoisat hetkensä, ja on monta kertaa nähnyt selvemmin maailman ja sen sokeat hallitsijat kuin ehkä kukaan olisi aavistanut siitä minä näytän sinulle muistomerkkejä, joita ei ehkä ainoakaan ihmissilmä ennen minua ole nähnyt."

He olivat astuneet herttuan ahtaaseen vankilahuoneeseen, joka oli linnanpihan puolella, sen pieni ristikko-ikkuna oli kahdeksan kyynärää maasta. Täällä oli vielä raskas, ruostuneella rautarenkaalla ja rautaketjulla varustettu hirsi, joka oli kiinnitetty kiviseinään. Hänen vieressä oli iso, lattiasta irroitettu kivi, jolla luultavasti oli suljettu ovi sisältäpäin. Linnanvouti olisi tahtonut poistaa nämä entisen vankila-asukkaan surulliset muistot, mutta herttua oli erityisesti pyytänyt jättämään ne, kuultuaan ketä kuuluisaa sukulaista ne muistuttaisivat hänelle. Likaisilla seinillä näki monenlaisia viivoja, jotka muistuttivat riimukirjoituksia ja itämaalaisia merkkikirjaimia. Herttua viittasi niihin, mutta alkoi hämärtää, eikä ollut mahdollista eroittaa selvästi kirjoitusmerkkejä, sitäpaitsi näytti merkkien selitykseen tarvittavan oppineisuuttta, jota ei ritari Abilgaardilla eikä hänen ruhtinaallisella herrallaan ollut.

"Jos tämä on se viisauskirja, jota olette lukenut öisin, jalo herra", sanoi nuori, iloinen ritari, "niin silloin olette äkkiä tullut kovin oppineeksi ja olette lainannut silmät niiltä ystävällisiltä pöllöiltä ja kissoilta, jotka vähän väliä pujahtavat ristikko-ikkunan kautta luoksenne velvollisuus-vierailuille. Tässä komerossa te ette edes keskipäivällä voi eroittaa A:ta U:sta, vaikka olisitte kuinka tarkkanäköinen."

"Sinä olet arvannut oikeimmin kuin luuletkaan. Tyko! Viisauden lintu itse tulisilmillään on ollut lyhtynä eksytykseni tiellä." Tämän sanoessaan herttua avasi kirstun, jossa hän tavallisesti säilytti jalkineitaan. "Katso tätä", sanoi hän ottaen esille suuren, kesyn kultahöyhenisen tornipöllön, jolla oli tavattoman loistavat silmät.

"Hyi, herra!" sanoi ritari hypähtäen taapäin, "sehän on tuo inhottava kiljukurkku, jota kutsutaan ruumispöllöksi, mitä te sillä teette? Sitä ei kannata pitää vieraanaan, ja pahus siihen koskekoon! Ettekö te ole kuullut, että siitä talosta, jonka katolle se istuutuu, kuolee pian joku?"

"Minun puolestani tulkoon vaikka rutto Sjöborgiin, kun me vain olemme päässeet pois täältä!" sanoi herttua. "Mutta minä olen nyt hyvä ystävä ruumispöllön kanssa niinkuin näet. Eräänä yönä, maatessani valveilla levottomien ajatusten painostamana, minä näin noiden silmien kiiluvina katselevan muurin laidalta minuun päin. Minä pelästyin, ja minusta tuntui niinkuin tuona hiljaisena, salaperäisenä yönä perkele seisoisi tuijottaen minun sieluuni tulisilmillään. Mutta lähestyessäni ottamaan kiinni kutsumatonta yövierastani käänsi se kiiluvat silmänsä kiviseinään päin. Samassa pilkisti heikko kuunsäde sisään, liekö sitten linnunsilmät tai kuunvalo valaisseet seinän, sitä en tiedä, mutta minä huomasin hämärän kirjoituksen, jota en kuitenkaan voinut lukea. Minä panin tarkasti mieleeni paikan, pistin vankini tuonne kirstuun ja nukahdin. Mutta aikaisin seuraavana aamuna tutkin seinää ja kirjoitusta. Aamuauringon paistaessa tänne sisään voi sen hetken aikaa nähdä. Se on latinaa, ja minulla on ollut aika työ sitä lukiessani ja selvitellessäni. Muistathan sinä, ettemme päässeet kovinkaan pitkälle luvuissamme hurskaan munkin johdolla, jonka piti tehdä meidät oppineiksi."

"Miten paljon viisastuitte niistä harakanvarpaista, jalosukuinen herra!" -- kysyi Tyko. "Mutta heittäkää toki tuo inhottava ruumispöllö ulos ikkunasta! Sehän tuijottaa meihin niinkuin se tahtoisi hakata silmät päästämme sen viisauden tähden, jonka se on opettanut teille."

"Ei, tämä viisas lintu on tästä lähin minun pilttuutoverini sekä onnessa, että onnettomuudessa!" sanoi herttua, taputtaessaan ystävällisesti lintua, ja laski sen takaisin kirstuun. "Jos se tahtoo kuolemaa ennustaa, niin tehköön sen meidän vihollisillemme!"

"Mutta mitä sitten luitte sieltä, herra?" kysyi ritari Abilgaard kiihkeästi.

"Minä luin monta hirvittävää sanaa, joita en tahdo mainita, ne ovat monta kertaa saaneet hiukset nousemaan minun päässäni. Mutta yksi sana on siellä, joka on sanonut minulle minkä vuoksi minä olen tullut tänne ja mitä minulle on tehtävää täällä ihmeellisessä maailmassa. Sinä, joka uneksit valtaistuimesta ja havahduit kahleissa, seisoo siellä, tartu siihen valtikkaan, joka henkiä hallitsee, ja sinun kruunusi loistaa kuin aurinko!"

"Se on pyhimyssädekehä, joka jo kummitteli täällä hullun piispan aivoissa", sanoi ritari Abilgaard, "tai sitten mietiskeli hän loihtuja ja salaisia henkienmanaamisia. Elkää vain tekin tulko hulluksi, jalo herra, ettehän vain saa sitä päähänpistoa, että tahtoisitte päästä pyhimykseksi! Tohdinpa vannoa, että siinä me kumpikaan emme pääse kovinkaan pitkälle tässä maailmassa!"

"Minä en ymmärrä hänen sanojansa niin", vastasi herttua ja hänen silmänsä loistivat. -- "Minä selitän hänen sanansa maailmalliseen tapaan, ja sellaisina ne eivät ole hulluutta, vaan syvää ja totista vallitsijaviisautta. Minä en luovu suuresta, rohkeasta elämänsuunnitelmastani, minä en luovu siitä niin kauan kuin pisarakaan Waldemar Seierin verta virtaa suonissani. Mitenkä! Siinä vain on kysymys. Minä en hae enää apua ja voimia vierailta ruhtinailta ja sotajoukoilta, enkä minä enää luota kapinallisten alamaisten kunniattomaan salaliittoon. He voivat yhtähyvin rikkoa uskollisuutensa minua vastaan kuin minun edeltäjiäni vastaan. Minä en tahdo estää enkä vastustaa aijetta, joka voi olla minulle eduksi, mutta minä olen oppinut ylenkatsomaan sitä. Se käsi, joka vapisematta tahtoo kantaa valtikkaa, olkoon puhdas sukulaisverestä. Se otsa, jota kruunu ei polta, elköön kantako salaista kaininmerkkiä koristustensa alla --"

"Siinäpä sitä ollaan!" keskeytti hänet Tyko. "Tehän tahdoitte olla pyhimys! Hyvä on! Mutta ei pidä mennä liiallisuuksiin, armollinen herra! Pitäähän teidän kuitenkin olla selvillä siitä mitä on tekeillä, ja mitä te jo tiedätte -- --"

"Minä en tahdo tietää mistään, josta joskus saisin hävetä Europan ritarien ja ruhtinaitten edessä!" huudahti herttua -- "ja sen minkä minä jo tiedän, Tyko, sen minä tahdon unohtaa ja haudata sieluni syvimpään sopukkaan turhana unelmana. Minä en tahdo kantaa kruunuani niinkuin onneton, soaistu iso-isäni kantoi, saadakseni itse lyhyen loistokauden jälkeen surmani suuttuneelta kansaltani. Jos petturit tahtovat tehdä työtä minun puolestani, niin tehkööt, mutta minä en nostata myrskyä. Nyt on vain tarpeen voittaa aikaa ja luottamusta. Minä tahdon luopua Alsista, jopa herttuakruunustanikin! -- Enempää ei kai voitane vaatia minun vapaudestani. Horjuva valtaistuin kaatuu kuitenkin ilman minuakin. Mutta sitä ei kohota kukaan muu kuin yksi Waldemareista. Minä tahdon näyttää kansalle, etten minä kanna Waldemar-nimeä turhaan, ja että minä voin voittaa itseni. Vääryyttä kestämällä minä voitan sekä sydämet että linnat. Ensiksi minä tahdon tarttua siihen näkymättömään valtikkaan, joka pakoittaa henkiä, ja jos sitten asioitten onnellisiksi kääntyessä kruunu ojennetaan minulle, -- niin silloin se ei ole haaveilijan-kruunu eikä myöskään mikään pyhimyskruunu. Mutta sitten se pysyykin lujasti näillä kiharoilla ja loistaa kirkkaana vuosisatojen halki niinkuin suurien Waldemarien."

"No niin, minä alan ymmärtää teitä, armollinen herra!" -- sanoi ritari Abilgaard. "Se myrsky, joka kaataa mädänneen rungon, voi myöskin pyyhkäistä mukanaan oksat ja taimet, arvelette te, teidän tarvitsematta siltä puhaltaa keuhkojanne puhki. Minäkin alan tulla selvänäköiseksi ja tunnen jo kunnioitusta tuolla kirstussa makaavaa hyvää ystäväänne kohtaan. Tulkaa, jalo herra! Tämän jalon päätöksen kunnaksi me juomme Bragepikarin, vanhojen pakanallisten esi-isiemme tapaan. Eläköön viisaudenlintunne, minun jalo herrani ja ruhtinaani! Kunhan tulette omaan valtakuntaanne, niin me poistamme leijonan teidän kilvestänne, ja asetamme sinne viisaan linnun sijaan!"

Herttua seurasi iloista ystäväänsä juomapöytään ja oli taas elämänhaluinen, vallaton nuorukainen. Hänen kalpeat poskensa hehkuivat, ja hänen hiukan sisäänpainuneet silmänsä loistivat suurten, rohkeiden toiveiden innostuksesta. Sillävälin oli tullut pimeä, mutta pian paistoi kuu rautaristikon lävitse, valaisten pienen juomapöydän. Ritari Abilgaard lauloi iloisia lauluja, ja herttua yhtyi niihin hurjan kiihkoisasti, tyhjennellen sillävälin ahkeraan pikariaan. Näin melutessaan he eivät huomanneet, että lukot ja telkeet narahtelivat, ennen kuin vankilanovi avattiin, ja suuri, totinen mies, puettuna lyhyeen turkkiin, ja karvalakki päässään, astui lyhtyä pitäen heidän luokseen.

"Hei vain, Paul Hvit, syvämietteinen ihmistuntijamme, meidän oivallinen varovainen isäntämme! Teidän maljanne!" huudahti ritari Abilgaard iloisesti. "Kaikki on täällä parhaimmassa järjestyksessä, niinkuin näette."

"Terve, hyvä ystäväni!" sanoi herttua. Ja puoleksi humaltuneet vangit tyhjensivät iloisina pikarinsa linnanvoudin terveydeksi.

"Minä kiitän kohteliaimmin siitä kunniasta, jonka te osoitatte minulle, korkea-arvoiset, nuoret herrani!" sanoi rauhallinen ja totinen Paul Hvit, kumartaen kohteliaasti lakkiaan nostaen ja silmäili heitä tarkkaavaisin ja tyytyväisin katsein. "Minä olen mielissäni siitä, että viini maistuu teille, ja että te ette välitä sen enempää maailman vaihtelevasta onnesta kuin minkä arvoinen se on. Minä tunnen maailman ja ihmiset", lisäsi hän itserakkaasti päätään nyökäyttäen: -- "On aina hyvä merkki, kun valtiovangit ovat iloisia. Minulla on muuten tietoja, jotka luultavasti ovat teille tervetulleita", jatkoi hän antaen lyhdyn valon langeta heidän punakoille kasvoilleen, voidakseen tarkasti tutkia heidän kasvonilmeitään. "Huomenna aikaisin, kun te olette vähemmän iloisia ja paremmin valmistuneita vakavampiin mietiskelyihin, on minulla kunnia tuoda teille sovinto-ehdoitus kuninkaalta, armollinen herra. Jos te, niin kuin toivon, otatte sen vastaan, niin on minulla pian ilo avata teille tämä portti ainiaaksi. Nyt minä toivon teille hyvän ja rauhallisen yön."

Sen sanottuaan hän kumarsi ja poistui. Raskas ovi lukittiin hyvin huolellisesti, ja vangit istuivat taas yksinään kuun valossa. Linnanvoudin puhe oli saattanut nuoret herrat totisempiin mietteisiin. He keskustelivat vielä kauan mihin ehtoihin voisi suostua, mihin ei. Vihdoinkin he menivät levolle, jännityksellä odottaen toisiko seuraava aamu heille vapauden tai ehkä kovemman ja pitemmän vankeuden.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Linnanvouti oli palannut takaisin vanhaan ritarisaliin, joka hänen aikanaan oli pantu kuntoon ja korjattu, ja jossa hän vastaanotti ylhäiset vieraat. Suuressa takassa leimusi iloinen valkea. Keskellä salia runsaasti katetulla illallispöydällä paloivat kynttilät kolmihaaraisissa messinkijalustoissa. Nuori, ritarillinen herra astui lujin askelin edestakaisin salissa. Se oli drotsi Pietari Hessel. Klaus Skirmen seisoi lämmitellen takan luona.

"No, hyvä Paul Hvit!" sanoi drotsi Pietari astuessaan tyytyväisennäköistä linnanvoutia vastaan. "Mitä hyvää sanoivat teidän vankinne? Tahtovatko he mieluimmin nähdä minut tänään tai huomenna?"

"On oikein ilo käydä näiden vankien luona!" sanoi linnanvouti. "He eivät huokaile ja valittele niinkuin onnettomat rikoksentekijät. Ja uskokaa pois, herra drotsi: kaikista heidän erehdyksistään huolimatta heillä on hyvä ja rehellinen tarkoitus. He olivat pidelleet niin hyvänä viinikannua, jalo herra, ettei voinut tulla kysymykseenkään puhua heidän kanssaan vakavammista asioista tänä iltana. Siinä tilassa ollen olisivat he kirjoittaneet nimensä minkä sopimuksen alle tahansa. Mutta minun tietääkseni, ette te eikä kuningas olisi sitä toivonut, tai siitä hyötynyt. Ihminen on kummallinen olento, sanon minä teille, ja kun me ihmiset emme ole täydellisesti selviä, niin me emme toimi vapaina järkiolentoina, -- sanoi minun arvoisa nuoruudenopettajani Horsensissa. Herran ilo hänen sielulleen!"

"Sehän on selvää!" vastasi drotsi Pietari. "Ainoastaan täydellisesti selvänä heidän on kuunneltava minun ehdotustani. Heillä täytyy olla aikaa ja tilaisuutta miettiä niin vakavaa omantunnonasiaa. Siis aamulla! Voinen kai jäädä yöksi linnaan?"

"Sehän on itsestään selvää, herra drotsi! Siitä olen kyllä huolehtinut. Me olemme kaikki ihmisiä, ja elköön puuttuko ruumiiltamme lepo ja virkistys, kun sielun tulee olla valmiina hyviin tekoihin. Olkaa hyvä ja istukaa! Ja jos sallitte niin on täällä myöskin paikka aseenkantajallenne. Ei pidä sitoa kyntävän härän suuta, ja ihminen -- no niin, ihminen on nyt myöskin ihminen", lisäsi hän nopeasti, kun ei sen syvämietteisempi huomautus johtunut hänen mieleensä.

Drotsi Pietari hymyili linnanvoudin huonosti sattuville sukkeluuksille ja istuutui pöytään. Skirmen asettui nöyrästi seisomaan hänen tuolinsa taakse ja punastui kun kohtelias linnanvouti osoitti tyhjää paikkaa drotsin vieressä.

"Istu vain, Skirmen!" sanoi drotsi Pietari ystävällisesti, -- "täällä me emme ole hovissa".

Skirmen totteli ja istuutui tuolin laidalle. Hän oli totutun tapansa mukaan nöyrästi vaiti kun vanhemmat puhuivat ja piti tarkasti silmällä mitä herransa tarvitsi, ollakseen valmis auttamaan.

"Teidän tärkeät vankinne, hyvä Paul Hvit, tyytyvät siis ilman vihaa ja katkeruutta kohtaloonsa" -- sanoi drotsi Pietari. "Se ilahduttaa minua. Huolimatta heidän hirveästä erehdyksestään, on heillä molemmilla kuitenkin erinomaisia, niin melkein suuria ominaisuuksia. On ollut aivan surullinen velvollisuus riistää heiltä vapaus niin kauaksi aikaa. Mutta minä tiedän, että te ette ole tehnyt heidän vankeuttaan pahemmaksi kuin on tarpeellista."

"Minä olen täsmälleen seurannut teidän määräyksiänne, herra drotsi ja -- luulenpa tuntevani hiukan maailmaa ja ihmisiä. Se vanki, jota kohdellaan hyvin, ajattelee vähiten pakenemista. Nyt saamme nähdä onko yksinäisyys saanut heidät taipuvaisiksi. Jos he ovat vastahakoisia ja te tahdotte, että heitä kohdellaan kovemmin, niin voi sekin tapahtua. Minä olen vain halpa palvelija, ja mihin minua käsketään sen toimitan henkilöstä välittämättä. Ihminen, sanoi minun unohtumaton oppimestarini Horsensissa -- Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen -- ihminen ei aina siedä hyviä päiviä."

Nyt astui paksu, pyöreäposkinen kyökkimestari sisään ja asetti vadin pöydälle. Drotsi Pietari katseli häntä ja säpsähti, mutta vaikeni kunnes hän taas oli mennyt ulos.

"Onko teillä ollut kauankin luonanne tämä kyökkimestari, hyvä Paul Hvit?" kysyi hän, "ja oletteko te varma hänen uskollisuudestaan?"

"Hän on palvellut minun luonani viime vuoden toukokuusta asti", vastasi linnanvouti, "ja minä tuntisin huonosti ihmiset, jos voisin epäillä hänen uskollisuuttaan, hän huolehtii keittiöstään, eikä välitä mistään muusta koko maailmassa. Aina hän vain laulaa ja ilvehtii keittiössä eikä puhu milloinkaan yhtä totista sanaa. Jos kaikki väkeni olisivat hänen laisiaan, niin minä voisin nukkua turvallisesti, vaikka minulla olisikin keisareita ja kuninkaita vahdittavina. Minä uskon niinkuin jo sanoin, tuntevani vähän maailmaa ja ihmisiä. Herra drotsi! Onko teillä jotakin erikoista syytä epäillä kyökkimestarini uskollisuutta, jalo herra?"

"Ei erityisesti", sanoi drotsi, "mutta pitäkää häntä tarkasti silmällä! Ehkä se oli vain sattuma, mutta minä näin hänet viime vuonna vähää ennen Danehoven alkua Melfartissa, Henner Friserin majatalossa, matkaseurassa, johon ei kuulunut valtakunnan ja kruunun erikoisia ystäviä."

"Se taisi olla vain sattuma, jalo herra!" sanoi linnanvouti rauhallisen itsetyytyväisesti. "Minä tunnen väkeni, eikä minua niin helpolla petkuteta. Minun tietääkseni ei kyökkimestari Martti välitä valtioasioista. Hän on hauska, hyväntahtoinen mies, josta minulla on paljon huvia. Hän on samalla linnan puutarhuri, ja minä olen käyttänyt häntä koetellakseni vankien mieltä ja lisätäkseni ihmistuntemustani. Minä olen antanut hänen toimittaa salaa kukkia vangituille herroille. Vangit eivät tiedä mistä kohteliaisuus on kotoisin, ja minä olen huomannut siitä olevan ajanviettoa nuorille herroille, ne saavat heidät rakkausmietteisiin. Ja minun mullakseni ihmiset, jotka voivat ajatella tuollaisia hullutuksia, eivät ole vaarallisia maalle ja valtakunnalle. Paksu Martti ei näe koskaan vankeja, mutta hän on pakahtua naurusta kuullessaan heidän laulavan rakastuneita lauluja ihanasta kädestä, joka kietoo heille kukkavihkoja."

Drotsi Pietari hymyili, mutta puisti päätään ja tahtoi kuitenkin kehoittaa linnanvoutia luopumaan tuosta tavastaan tutkiskella vankiensa luonteita.

Samassa astui kyökkimestari Martti taas sisään, ja heti sen jälkeen ilmoitti oven vahti hengellisen herran tulosta, joka toi tervehdyksen ja viestin Esromin luostarin esimieheltä.

"Antaa hänen astua tänne sisään!" sanoi linnanvouti. "Ei kai teillä ole mitään sitä vastaan, herra drotsi? Se on varmaankin joku apotin ystävistä, joka tulee sopimaan minun kanssani muutamista maa-asioista. Mutta tuleepa hän ihmeelliseen aikaan", lisäsi hän miettiväisenä.

Drotsi Pietari vastasi kohteliaasti myöntäen ja näytti ajattelevan muita asioita. Ovi avattiin, ja kookas, hengellinen herra astui sisään. Noustiin häntä tervehtimään, ja hän astui pelästyneenä askeleen taapäin nähdessään drotsi Pietarin. Drotsi hätkähti myöskin. Linnanvouti ei huomannut molemminpuolista hämmästystä, vaan vastaanotti uuden vieraansa kohteliaalla huomaavaisuudella. "Varmaankin kunnianarvoisen apotti Maunon ystävä", sanoi hän. "Olkaa hyvä ja astukaa lähemmäksi! Keskustellessamme asiastamme näen mielihyvällä, että tämä kuninkaan uskollinen mies, herra drotsi Hessel, on todistajana, sitä kernaammin, kun minä näinä aikoina en muuten uskalla vastaanottaa vieraita tänne linnaan näin myöhään. Kyllä tunnetaan maailma ja ihmiset, sen minä sanon, ja ankarat säädökset ovat tarpeen. Uskallanko kysyä arvoisan herran nimeä?"

"Herra drotsi Hessel tuntee minut" -- vastasi hengellinen herra, astuen ylpeän näköisenä lähemmäksi. "Oppineessa maailmassa on nimi maisteri Janus Roskildensis minulle tarpeellinen suositus. Maallikoille esitän itseni tuomiorovasti Jens Grandiksi. Oletteko te linnanvouti Paul Hvit?"

"Teidän palvelijanne, kunnianarvoisa herra!"

"Hyvä! Sen mitä minulla on teille sanomista voivat kaikki kuulla: minä tulen Esromin luostarista, ja koska minun juuri piti kulkea tästä ohitse, otin minä apotin ja luostarineuvoston puolesta tuodakseni teille sopimuskirjan Grimstropin riidanalaisista maista ja lupauduin toimittamaan asiat järjestykseen teidän toiveittenne mukaisesti. Mutta jos te epäilette, tai olette estetty vastaanottamasta minua, niin siirretään asia ja minä nousen taas hevoseni selkään."

"Jumalan nimessä, elkää tehkö minulle sitä ikävyyttä, herra! Te olette sydämellisesti tervetullut!" -- sanoi Paul Hvit nopeasti. -- "Elkää panko pahaksenne minun varovaisuuttani! -- Me olemme kaikki ihmisiä, ja näinä aikoina on paras olla varuillaan. Tänne tulee usein susia lampaan vaatteissa, ja minun täytyy tuntea kenet täällä vastaanotan. Koska herra drotsi tuntee teidät, niin voin minä vähintäkään epäilemättä lausua teidät tervetulleeksi. Taidanpa olla huono ihmistuntija, kun en voinut nähdä, että te olitte sen oppineen herran palvelija niinkuin sanoitte ja arvoisan apotti Maunon arvoisa ystävä. Jos teillä on sopimuskirja mukana, voidaan asia järjestää huomenna. Olkaa siihen asti vieraani, kunnianarvoisa herra tuomiorovasti, ja ottakaa tilaisuudesta vaari! Olkaa hyvä ja istukaa pöytäämme!" Näin sanoen hän vei lisäytyneen seuran istumaan.

Drotsi Pietari oli hiljainen ja harvasanainen. Tuomiorovasti ei myöskään näkynyt viihtyvän tässä seurassa. Skirmen oli hänen sisäänastuessaan noussut ja asettunut herransa tuolin taakse. Linnanvouti yksin oli hyvin iloisella tuulella. Hän kehoitteli ahkerasti vieraitaan syömään ja koetti saada keskustelun käyntiin. Hän kosketteli kaikkia niitä asioita ja tapahtumia, joista tavallisesti näihin aikoihin puhuttiin. Norjalaisesta sodasta ja Tönsbergin kreivin Vähä-Alfin rohkeista ryöstöretkistä tanskalaiselle rannikolle puhui hän innolla, joka osoitti hänen olevan uskollisen, isänmaallismielisen miehen. Hänellä oli sukulaisia Horsensissa, ja hän kertoi hyvin tarkasti, mitä tämä kaupunki oli kärsinyt tuon julman merirosvon hyökkäyksistä.

"Tönsbergin kreivi on kyllä meidän vihollisemme", alkoi nyt mestari Grand puhua, "mutta rohkea ja kuuluisa vihollinen, jota ei saa haukkua ryöväriksi ja merirosvoksi. Hän ei ole noita hienostelevia ritareita, jotka turnajaisissa naisten silmiin pistävät. Meillä ei ole koko maassa urhoollisempaa ritaria. Hän on meidän aikamme suurin norjalainen merisotilas, ja voi pian tulla korotetuksi jaarliksi."

"Mutta kun hän omin päin julmasti ja pohjattomalla ryöväyshalulla ryöstelee ja polttaa meidän rannikoillamme kuin kurjin pakana" -- vastasi drotsi Pietari, "niin silloin hän ei ole ritarikunnalle kunniaksi. Hän on tavallinen raaka merirosvo, olkoon vaikka kuinka rohkea ja mahtava, vaikkapa hän olisikin kuninkaallista syntyperää ja niinkuin sanoitte, nyt olevan toivossa pian kantaa jaarlinnimeä. Meillä tanskalaisilla maallikoilla ei ole minkäänlaista syytä kunnioittaa häntä millään jalommalla nimellä, ja meidän kristinuskonopettajillamme vieläkin vähemmän."

Mestari Grand vaikeni ja koetti peittää suuttumustaan. Linnanvouti pani taas keskustelun käyntiin. Hän otti nyt puheeksi sen, että Hallandin Jaakko kreivi keskellä sota-aikaa oli vastaanottanut ritariarvon Norjan kuninkaalta, ja paheksui sitä kovasti. Drotsi Pietari myönsi hänen olevan oikeassa ja katseli kunnioituksella rehellistä linnanvoutia, mutta mestari Grand ei voinut kauvemmin hillitä suuttumustaan. "On sentään hyvä", sanoi hän ivallisesti -- "että vieraat ruhtinaat huomaavat tanskalaisten miesten ansiot, kun nämä eivät saa tunnustusta ja oikeutta täällä kotona. Norjan kuningas on ylevä näin kunnioittaessaan arvossa pidettyä vihollistaan, enkä minä voi moittia urheata Jaakko kreiviä sen vuoksi, että hän vastaanottaa niin hyvin ansaitun kunnian."