Part 18

"Mitä muuta minä olisin vastannut, herra, kuin myöntävästi. Mutta nyt te taas ohjaatte liiaksi etelään."

Drotsi Pietari korjasi nopeasti pienen virheen. "Eikö hän puhunut mitään minusta?" kysyi hän taas hetken vaiti -- oltuaan.

"Niin, totta tosiaan, hän pudotti punaisen hiusnauhansa astuessaan ovelle, minä nostin sen ja ojensin sen hänelle. Etten seisoisi kuin pöllö, joka ei osaa mitään sanoa, huomautin minä, että hän kantoi kuningattaren väriä, niinkuin minun herrani drotsi, ja minä huomasin hänen säpsähtävän sen kuullessaan. Minä taisin vähän ylvästellä siitä, sillä onhan se kunnia, josta ei kuka ritari hyvänsä voi kehua."

"Typerää, kirottua kerskailua!" huudahti drotsi Pietari tavattoman kiivaasti. "Sitäpaitsi se ei ole totta; minä en enää kanna kuningattaren värejä."

"Sitä minä en tiennyt, ankara herra! Kannoittehan niitä vielä silloin, kun Melfarista matkustimme."

"Mutta nyt minä sanon sinulle, etten niitä enää kanna, ja sinun ei tarvitse kehuessasi sanoa muuta kuin minkä tiedät varmasti todeksi." Skirmen vaikeni nolona.

"No, mitä hän siihen typerään kehumiseesi vastasi?" kysyi drotsi lempeämmällä äänellä.

"Ei mitään, ankara herra, mutta minusta näytti, että hän tuli hyvin liikutetuksi siitä. Mutta elkää suuttuko, ankara herra, nyt ohjaatte taas väärään!"

"Enpä toki! -- Anna minun pitää huoli siitä. Liikutetuksi, sanoitko niin? Mistä luulet hänen tulleen liikutetuksi? Miten typerästi puhutkaan?"

"Katsokaa, hän kääntyi äkisti pois minusta, herra, hän oli sävähtänyt aivan punaiseksi ja minusta näytti, että hänen silmänsä olivat kyynelissä."

"Turhia, Skirmen, sinä näit väärin. Juokse korjaamaan purjeita!"

Skirmen kiirehti täyttämään herransa käskyä, eikä voinut käsittää minkätähden hänen herransa oli niin omituisen hajamielinen ja ärtyinen. Mutta nuori drotsi huokasi syvään ja katsahti vielä kerran taakseen torninikkunasta loistavaan valoon. Sitä ei enää näkynyt, ja hänestä tuntui kuin olisi äsken hänen lapsuudentaivaallaan tuikkava kaunis tähti sammunut tuon etäisen valon mukana. Tuuli suhisi voimakkaasti purjeissa, ja jo alkoi näkyä valoja Skånen rannikolta. Silloin kuului äkkiä hirveätä huutoa laivasta, ja tulisoihdut leimahtelivat kilahtelevien miekkojen ja keihäiden keskessä. Drotsi Pietari hypähti hämmästyneenä peräsimen luota ja näki kauhukseen ritari Thorstensonin ja herra Rimordsonin voimiensa takaa taistelevan Flynderborgin kolmenkymmenen sotamiehen kanssa.

Drotsi astui taistelevien joukkoon paljastettu miekkansa kädessä. "Rauhoittukaa, kuninkaan nimessä, tai olette kaikki kuoleman omia!" -- huusi hän äänellä, joka olematta kova, vaikutti ihmeellisellä voimalla kapinoiviin. Kaikki pysähtyivät katselemaan häntä. Raivoava ritari Thorstensonkin, joka oli haavoittanut yhdenmiehen ja kaatanut toisen, voitti suuttumuksensa, jääden rauhallisena seisomaan.

"Puhukaa, mitä on täällä tekeillä?" kysyi drotsi, "täällä minä olen ylin tuomari".

"Kapinaa, salavehkeilyä!" huusi Thorstenson, "tuossa makaa yllyttäjä".

"He luulevat meidän omavaltaisesti pakoittaneen linnanpäällysmiehen antamaan heidät mukaamme ja uskovat meidän aikovan viedä heidät onnettomuuteen", sanoi Rimordson.

Kapinoivat sotamiehet tunkeilivat nyt uhitellen esille, huutaen toinen toistaan hurjemmin: "me olemme vapaita tanskalaisia miehiä, -- me emme anna kolmen ryövärin nöyryyttää itseämme, -- kyllä me tiedämme, että te aioitte murhata linnanherran tornissa. Täällä meidät kuletetaan pois kuin teurastuselukat pilkkosen pimeässä, eikä kukaan tiedä mihin" --

"Hiljaa!" huusi drotsi. "Onko teidän joukossanne ketään, joka tuntee kuninkaan nimen ja sinetin?"

"On viisas Kristian, hän tuntee, Kristian Fyeniläinen", huusivat miehet.

"Antaa hänen tulla tänne!" käski drotsi Pietari, ottaen esille kuninkaallisen käskykirjeen linnanpäällysmiehille -- "tänne soihtu! Kuunnelkaa nyt!" Hän luki heille ääneen ja selvästi käskyn, että heille oli annettava miehistöä, missä vain tarvittiin, "tuossa näette kuninkaan nimen ja sinetin!"

"Se on oikea, toverit!" sanoi korkeasti oppinut Fyeniläinen, ja useimmat vaikenivat, kuitenkin kuului vielä joukosta murisevia ääniä.

"Nyt te olette nähneet mustalla valkoisen päällä, mitkä ovat oikeutemme, miehet", jatkoi drotsi Pietari ankarasti -- "mutta siitä huolimatta olisi teidän pitänyt totella päällysmiehenne käskyä. Nyt te olette kaikki minun vankiani, teidänlaisianne miehiä minä en voi pitää kuninkaan palveluksessa. Teidän johtajanne on saanut palkkansa. Heittäkää hänet mereen kalojen syötäväksi! Itse te heti riisutte aseenne!"

Sotamiehet viivyttelivät, ja heidän joukostaan kuului hiljaista murinaa.

"Vieläkö arvelette?" kysyi drotsi. "Tahdotteko tulla tuomituiksi maankavaltajina? Heittäkää mereen kapinanyllyttäjän ruumis! Hänen tuomionsa on täällä langetettu. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!"

Pari sotamiestä, jotka seisoivat lähinnä drotsia, tarttuivat ääneti kaatuneen toverinsa ruumiiseen ja heittivät sen mereen. Loiskahdus kuului syvyydestä, ja silmänräpäyksen ajan vallitsi kamala hiljaisuus. Ei kukaan pannut vielä pois aseitaan.

"Teidät on erehdyttävästi johdettu harhaan, maamieheni!" sanoi nyt drotsi lempeämmin. "Minä puhun teidän puolestanne tällä kertaa. Mutta nyt panette hiljaa pois aseenne ja menette alas ruumaan! Totelkaa heti, joka vastustaa, se on kuolemaan tuomittu!"

Hämmästyneet sotilaat tottelivat. Silmänräpäyksessä oli heiltä kaikilta aseet riisuttu, ja heidät sulettiin orjien kanssa laivanruumaan. Nyt palasi drotsi Pietari ääneti ja rauhallisesti takaisin peräsimen luo, jota Skirmen hänen viittauksestaan oli ottanut ohjatakseen. Ritari Thorstenson ja Rimordson seisoivat miekat paljastettuina vankilahuoneen luukun vieressä. Skirmen hoiteli purjeita. Laivalla oli kuoleman hiljaista. Myrsky oli asettunut. Päivä alkoi sarastaa skånelaisen rannikon takaa. Viimeinen luoviminen oli tehty, ja laiva liukui suoraan Helsingborgin satamaa kohti.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Oli vielä varhainen aamuhämärä. Herttua Waldemar ja hänen drotsinsa kävelivät edestakaisin Helsingborgin linnan ritarisalin kiiltävällä liuskakivilattialla. Penkillä olivat heidän meriveden läpikostuttamat matkavaippansa.

"Olipa se aika myrsky!" sanoi ritari Abilgaard käsiään hieroskellen. "Oli onni, että Alfkreivi oli mukanamme. Hän toi meidät kuitenkin kuivalle kuin mies, vaikka olikin humalassa."

"Raaka, villi merikarhu!" sanoi herttua. "Hän oli vähällä turmella koko asiamme. Merellä hän on korvaamaton, mutta minun sivullani ei hän enää milloinkaan astu jalkaansa maihin. Olihan hän maalle noustessa selvä ja ymmärsi tarkoitukseni."

"Hän ei vastustellut, herttua, ja häntä näkyi suututtavan illalliset typeryytensä. Oli hyvä, ettemme riitaantuneet hänen kanssaan! Siinä on kuitenkin mies, jota tarvitaan."

"Jäikö uskalias Niilo Rauhaton hänen luokseen? Näinä aikoina on hänkin hyvä olemassa etempänä, mutta tänne me emme huoli niitä miehiä. Vain heidän kasvonsa voisivat saattaa meidät epäluulon alaisiksi."

"Hyvä herttua, ei ainoatakaan sielua heistä tullut maihin. Minä toistin ankarasti teidän käskynne, että heidän heti piti nostaa ankkurin. Minä autoin Alfkreivin tavailemaan norjalaisen kuninkaan ja marskin kirjeet, ja hän vannoi kahdeksan päivän kuluessa olevansa Tukholman edustalla mukanaan kolmekymmentä sotaväen kuljetuslaivaa."

"Hyvä, hyvä!" sanoi herttua miettiväisenä. "Kunhan vain onnellisesti pääsisimme skånelaisen rajan yli! Silloin ei olisi mitään hätää ja silloin täytyy kaiken onnistua. Kun Maunu kuningas kuulee aikeemme, hyväksyy hän sen ja ojentaa meille kätensä. Heidän lapsi-kihlauksensa ja muut kurjat keinonsa eivät pelasta heitä! Mutta missä he viivyttelevät?"

Päivä alkoi yhä enemmän valeta. Suuren linnansalin ikkunat olivat lännenpuolella satamaan päin, ja parvekkeelta he näkivät Tönsbergin kreivin merirosvolaivan, jolla he olivat tulleet, kiitävän navakassa sivutuulessa ulos satamasta. "Kas, tuolla purjehtii Alfkreivi!" sanoi ritari Abilgaard. "Taisipa ottaa kovalle lähteä tanskalaiselta rannikolta ilman saalista. Mutta mitä tämä on? Tuolla sillan luona on sinipurjeinen laiva. Minä en nähnyt sitä meidän maihin noustessa. Se ei ole skånelainen."

"Jumalille kuolema!" huudahti herttua. "Sehän on Örekrogin kuninkaallinen jahti. Ei suinkaan meitä ole lähdetty takaa-ajamaan? Eihän vain ritari Lave ole pelästyksissään päästänyt irti kirottua drotsia? Missä linnanherra viivyttelee? Ilmoitithan sinä hänelle ketä me olemme, ja että me kuninkaallisina lähetteinä heti tarvitsemme saattoväkeä."

"Kyllä, herra! Eikä näkynyt olevan minkäänlaisia esteitä, heti teidän nimenne kuultuaan alkoivat vahdit ja palvelijat kiirehtiä. Linnanherra ei ollut vielä noussut, mutta hän aikoi silmänräpäyksen kuluttua olla täällä."

"Ei ole aikaa hukuttaa hetkeäkään!" sanoi herttua levottomana. "Jos emme heti saa saattojoukkoa, niin matkustamme yksin. Ovathan hevoset valmiina?"

"Ne ovat satuloituina linnanportaiden edessä, herra! Mutta kuulkaa, nyt he tulevat!"

He kuulivat linnassa levottomasti liikuttavan, asestettua väkeä juoksi edestakaisin. Suuren salin itäiseltä sivulta näki linnanpihalle. Sieltä he nyt kuulivat melua ja kiirehtivät levottomina ikkunaan. "Linnanportti lukitaan, herra!" sanoi ritari Abilgaard. "Katsokaa, piha on täynnä sotaväkeä."

"Jumalan nimessä, mitä tämä merkitsee? Onko meidät petetty?" huudahti herttua. "Tule. Tyko, täytyyhän täältä päästä ulos, meidän täytyy lähteä!"

Salissa oli neljä suurta ovea. Kaksi niistä oli lukossa. He astuivat kolmannelle. Se ei ollut lukittu. He avasivat sen nopeasti, mutta ulkopuolella seisoi kuusi asestettua miestä, linnan varusväkeä, Tanskan vaakuna kypäräpäähineissään.

"Täältä ei kukaan mene ulos!" huusi korskea ääni heitä vastaan. He kiirehtivät pelästyneinä neljännelle ovelle, mutta ennen kuin he ennättivät sinne, avautui se, ja drotsi Pietari seisoi heidän edessään, yhdessä ritari Thorstensonin ja herra Rimordsonin kanssa, mukanaan tanskalaiseen ritaripukuun puettu vanhempi herra, linnanpäällysmiehen päällikkösauva kädessään. Se oli Helsingborgin linnanherra. Häntä seurasi kaksitoista asestettua miestä.

"Kuninkaan nimessä, teidän aseenne, hyvät herrat!" sanoi drotsi Pietari rauhallisesti: "te olette meidän vankiamme".

"Mitä? Minkä vuoksi?" huudahti herttua polkaisten jalallaan kivilattiaan. "Kuka rohkenee vangita herttua Waldemarin?"

"Minä, drotsi Pietari Hessel ja nämät tanskalaiset ritarit, teidän herranne ja kuninkaanne nimessä."

"Minä en tunne teitä. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta vangita? jalosyntyistä herttuaa ja vapaata, kuninkaallista läänitysherraa!"

"Silloin ainakin tunnette kuninkaan nimen ja sinetin, korkea-arvoinen herra!" vastasi drotsi Pietari, ojentaen hänelle valtakirjansa.

Herttua luki sen, silmät suuttumuksesta säkenöiden. "Se on laiton!" huusi hän, "se sotii valtakunnan lakia ja oikeutta vastaan, minua ei ole syytetty missään kihlakunnan-käräjissä tai maakuntakäräjissä. Minä panen laillisen vastalauseen tätä toimenpidettä vastaan, katsoen sen mielivaltaiseksi ja oikeudettomaksi. Te olette minun todistajani, linnanpäällysmies, julistaessani tämän valtakirjan kelpaamattomaksi. Minä vastaan maan ja kansan edessä siitä että hävitän sen." Tämän sanoessaan repäisi hän kuninkaallisen valtakirjan ja heitti sen lattialle. "Kuninkaan sukulaisena ja Etelä-Juutinmaan herttuana käsken minä nyt teidän", jatkoi hän ruhtinaallisella valtiasäänellä, "heti vangitsemaan tämän ylvästelevän herran, joka uskaltaa väärinkäyttää kuninkaallista valtaa moiseen laittomaan toimenpiteeseen".

Linnanherra katseli miettiväisenä vuoroin herttuaan, vuoroin drotsi Pietariin, ja näytti epäröivän mitä olisi tehtävä. Thorstenson helähytti kiukustuneena miekkansa kivilattiaan, ja Rimordson näytti aikovan puhua, mutta drotsi Pietari ehti ennen häntä. "Täällä ei ole kysymys siitä, onko tämä toimenpide laiton tai ei", alkoi drotsi puhua, "ja onko kuninkaalla oikeus vangituttaa tämä korkea ruhtinaallinen herra, ennen kuin hänet on syytetty maakunnankäräjillä, siitä vastatkoon kuningas itse. Te olette nähnyt minun valtakirjani ja kuninkaallisen käskykirjeen, niitä ei voi tehdä tyhjiksi. Niiden nojalla minä vaadin teidän viipymättä ja vastustelematta tottelemaan kuninkaan tahtoa. Jos te ette tahdo sovinnolla jättää minulle aseitanne, hyvät herrat, niin olen pakoitettu käyttämään väkivaltaa."

Drotsi Pietarin rauhallinen ja varma esiintyminen saattoi herttuan hämille, ja karkoitti linnanherran viimeisetkin epäilykset. "Tällä hetkellä teidän täytyy taipua välttämättömyyden mukaan, jalosukuinen herttua!" sanoi vakava herra kohteliaasti ja kumartui itse ottamaan kuninkaallisen valtakirjan. "Ehkä kaikki on erehdystä, ja te voitte siitä vielä puhdistautua ja nostaa kanteen tätä herraa vastaan jos hän on väärinkäyttänyt kuninkaallisen vallan. Tällä hetkellä hän on siihen täydellisesti oikeutettu, ja häntä on senvuoksi toteltava."

Herttua puri hammasta ja ojensi drotsi Pietarille miekkansa, katsomatta häneen. Ritari Abilgaard seurasi herransa esimerkkiä, ja katkeroituneet valtiovangit eivät puhuneet enää sanaakaan. Linnanherran kohteliaasti kysyessä halusivatko he minkäänlaisia virvokkeita ennen laivaan menoa, puisti herttua suuttuneesti päätään. Hänen aikoessaan lähteä, ympäröi taaja sotilasryhmä molemmat tärkeät vangit. Drotsi Pietari ja hänen seuralaisensa lausuivat kohteliaasti hyvästi linnanpäällysmiehelle, joka antoi drotsille takaisin rikkirevityn valtakirjan ja saattoi heidät kaikki laivasillalle. Vielä ennen auringon nousua, purjehti drotsi Pietari täysin purjein tärkeiden vankiensa kanssa Själlandia kohti. Flynderborgin kapinalliset sotamiehet olivat jätetyt Helsingborgin linnanherran huostaan, joka toisella laivalla toimitti heidät sidottuina Örekrogiin. Siinä Klaus Skirmenille oli ollut kyllin tekemistä. Hän katseli nyt isäntäänsä ylpeillen ilosta, mutta piti kuitenkin varansa, ettei ylimielisellä ilmeellä loukkaisi vangittuja herroja. Kun ritari Thorstenson ja herra Rimordson hetken seisoivat yksin drotsi Pietarin kanssa peräsimen luona, puristivat he luottamuksella hänen kättään ja kiittivät hänen onneaan.

"Mutta harmillista on kuitenkin olla teidän kanssanne vaarallisilla seikkailuilla!" mutisi Thorstenson: "ennenkuin minä olen tilaisuudessa kunnolla käyttämään hyvää miekkaani, olette te miekka huotrassa parilla sanalla ehtinyt toimittaa paljon enemmän".

"Teidän hyvä miekkanne taitaa olla meille liiankin pian tarpeen", vastasi drotsi Pietari, hillityllä äänellä. "Se uhkayritys, johon olemme ojentaneet kätemme, taitaa olla suurempi kuin uskotaan."

Totiset ritarit eivät puhuneet sen enempää keskenään. Heidän ruhtinaallinen valtiovankinsa ei kunnioittanut heitä sanallakaan. Salaten katkeruutensa hän taipui kohtaloonsa. Vankeustoverinsa kanssa hän käveli edestakaisin laivankannella, sen näköisenä, kuin hän olisi isäntänä laivassa, lopulta näyttäen välinpitämättömältä ja iloiselta. Mutta drotsi Pietari huomasi hänen katseessaan kostonhimoisen toivon ilmeen, joka saattoi hänen mielensä hyvin vakavaksi ja huolestuneeksi. Istuessaan peräsimen luona, näki valpas drotsi taas Flynderborgin synkät tornit. Hän heitti surumielisen silmäyksen pieneen torninikkunaan, josta hän yöllä oli nähnyt valon tuikkavan. Ikkuna oli sulettu ja näytti olevan sisäpuolelta peitetty tummalla verholla. Koko mahtava linna, johon hän ei tällä kertaa halunnut poiketa, lepäsi puoleksi sumuun verhoutuneena rauhallisena kevätaamuna, näyttäen hänestä yhtä synkältä ja salaperäiseltä kuin oma tulevaisuutensa ja onnettoman isänmaansa kohtalo.

* * * * *

Pian oli tunnettua koko maassa, että herttua Waldemar ja hänen drotsinsa olivat viedyt vangittuina Sjöborgin linnaan. Tämä kuninkaan ja hänen toimeliaiden miestensä uskalias askel oli hämmästyttänyt tyytymättömiä aatelisherroja, ja nyt näytti siltä kuin uskaliaimmatkin läänitysherrat olisivat kadottaneet rohkeutensa niskoitella kuningasvaltaa vasten eivätkä enää ajatelleet kapinoida valtakunta; ja kruunua vastaan. Suuri joukko Tanskan mahtavinta aatelia, sekä monta vierasta ruhtinasta koettivat saada sovitetuksi tätä kuninkaan ja herttuan välistä vaarallista riitaisuutta, koettaen saada nuoren, harhaanjohdetun herttuan vapautetuksi vankilasta, mutta toinen kuukausi toisen perästä kului ilman sanottavaa muutosta. Kuten tavallisesti matkusteli kuningas kesän aikana ympäri maata ja vietti talven Riibenlinnassa. Drotsi Pietarin sanottiin taas olevan hyvin suosiossa, ja niihin ehtoihin herttuan vapauttamisesta, jotka drotsi ja vanha, ankara ritari Jon katsoivat tarpeellisiksi turvatakseen kruunua, epäiltiin täydellä syyllä nuoren, rohkean herttuan tahtovan alistua, niin kauan kuin hän voi luottaa mahtaviin liittolaisiinsa sekä omassa maassa, että sen ulkopuolella.

Oli viimeisiä päiviä marraskuussa, vuonna 1286. Vangittu herttua ja hänen ritarillinen vankeustoverinsa drotsi Tyko Abilgaard, istuivat iltapäivällä vastatusten sakkipöydän ääressä Sjöborgin linnan pimeässä tornikamarissa, jossa he näin olivat viettäneet kolme kaunista kesäkuukautta, ja enemmän kuin kuusi pitkää syys- ja talvikuukautta. Heitä vartioitiin ankarasti, mutta ilman kovuutta, ja kaikella sillä kunnioituksella ja huomaavaisuudella, jota näin ylhäiset ja tärkeät valtiovangit voivat vaatia. Heiltä ei puuttunut yhtään niistä tarpeista ja pikkumukavuuksista, joita näin syrjäisellä paikalla voitiin hankkia, ja joka voitiin suoda heille tarvitsematta pelätä heidän pääsevän pakoon tai ylläpitämään yhteyttä ystäviensä ja liittolaistensa kanssa. Molemmilla vangituilla herroilla oli oma huoneensa, mutta heitä ei ollut kielletty olemasta yhdessä, ja heidän huoneittensa välillä oli ovi, jonka he itse saivat avata ja sulkea. Pienet tornikamarit pidettiin niin puhtaina, ilmavina ja lämpiminä kuin vangit itse halusivat. Huoneisiin oli varustettu heidän mukavuudekseen kaikenlaisia talouskapineita ja sitä paitsi useita erilaisia lautapelejä ja muutamia käsinkirjoitettuja aikakirjoja. Siellä oli vielä pari hartauskirjaa sekä kannel, harppu ja monta muuta sellaista esinettä, joka voisi helpoittaa heidän vankeuttaan ja lyhentää heidän aikaansa. Mutta valo ja kirjoitusvehkeet olivat heiltä kielletyt, eivätkä he nähneet muuta ihmistä kuin kuuron tornivahdin, joka ei milloinkaan puhunut sanaakaan heitä palvellessaan, ja ankaran linnanvoudin Paul Hviten itsensä. Hän kävi heitä tervehtimässä joka päivä epämäärätyillä ajoilla, ja sinä tuntina, jolloin he joka päivä saivat kävellä linnanpihalla raittiissa ulkoilmassa, ei hän koskaan väistynyt heidän vierestään. Joka päivä tuotiin heille hyvinvalmistettu ruoka hopeavadeilla, ja kunkin vuoden ajan parhaat hedelmät koristivat aina heidän yksinäistä pöytäänsä. Heidän viinikannunsa kahvaan oli usein pistetty tuore kukkavihko ankarimpinakin talvikuukausina, mutta he eivät olleet saaneet selville kuka heille osoitti tämän ystävällisen huomaavaisuuden.

Saadakseen yksitoikkoiseen elämäänsä jonkinlaista vaihdosta, olivat he vuoroon vieraina toistensa luona, ja tänään oli Tyko Abilgaard isäntänä. Päivällispöytä oli korjattu pois, mutta viinikannu ja hopeapikarit olivat vielä pöydällä.

"No, joutuin, jalo vieraani!" sanoi kohtelias ritari. "Jos te olette väsynyt saamaan minut matiksi, niin antaa typerien nappuloiden seisoa, ja juokaamme mieluummin pikari yhdessä! Viini on erinomaista. Kunhan meillä vain olisi kaksi somaa neitosta täällä seuranamme, niin ei meidän vankeutemme olisi minusta niinkään suuri onnettomuus. Kuka tietää, mitkä somat kätöset lähettävät meille alituiseen noita ihania kukkasia, ehkä toinen meistä on löytänyt omansa täältä linnan somien neitosten ja tyttöjen parista?"

"Sinulla on onnellinen luonne, Tyko", vastasi herttua, "mutta minä en sitä kadehdi sinulta. Minun luullakseni sinä olisit onnellinen vaikka itse helvetissä, kun sieltä vain ei puuttuisi viini eikä kevytmieliset naiset. Oli kuitenkin aika, Tyko, jolloin sinä otit osaa ylpeihin unelmiini", sanoi hän oltuaan hetken aikaa syviin mietteisiin vaipuneena ja heitti sakkinappulat luotaan. "Kevytmielisempienkin kujeittemme aikana sinä et unohtanut olevasi vääryyttä kärsineen ruhtinaan ystävä, joka tahtoi toimia hänen kanssaan suurimman päämäärän edestä mitä mies voi toivoa. Sinä olit vihitty elämäni suureen salaisuuteen: sinä kohotit pääsi uljaasti minun kanssani joukkojen yli, ylenkatsoen nukkeja, joiden kanssa me leikimme, aina silloin ajatellen mitä sinäkin voisit toimittaa, jos herttua Waldemar kerran kantaisi esi-isänsä voittokruunua."

"Elkää luulko, jalo herra, minun vielä sitä unohtaneen!" vastasi ritari. "Mutta eihän tässä auta ruveta kalpeana ja laihana suremaan paksujen muurien sisällä, kun me emme kuitenkaan pääse askeltakaan lähemmäksi päämaaliamme."

"Jättiläisaskeleita voimme täällä ottaa, Tyko! Minä olen ehkä tässä ahtaassa huoneessa jo astunut tärkeämmän askeleen, kuin vapaana ollessani keskellä meluavaa ja ilvehtivää hovimaailmaa. Lue aikakirjoista suurimmista miehistä, ja sinä saat nähdä mitenkä he hautautuivat erämaihin ja yksinäisiin luoliin, koetellakseen salassa itseään ja voimiaan, ennenkuin he ryhtyivät tekoon, joka hämmästyttäisi tulevia sukupolvia, ja jota muistettaisiin vuosisatojen läpi! Kun sinä olet nukkunut ja uneksinut huveista ja kauniista tytöistä -- olen minä valvonut monta yötä tuolla luolassani. Ajatusten suuri, valtava maailma avautui vankilassani eteeni, menneitten aikojen suurten henkien ollessa lähelläni."

"Herra varjelkoon meitä, jalo herra, onko teistä tullut henkiennäkijä! Eipä ole senvuoksi ihme, että olette laihtunut ja käynyt kalpeaksi. Sellaiset yönvalvomiset ja moiset mietiskelyt murtavat teidän terveytenne, viemättä teitä kuitenkaan askeltakaan edemmäksi. Mitä olette sitten harkinnut? Mitkä ovat niitten vaarallisten ponnistustenne tulokset? Te olette tullut yhtä totiseksi ja juhlalliseksi kuin paastonnut munkki, minä tuskin enää tunnen teitä."

"Mutta sinä ja maailma saatte oppia tuntemaan minut!" sanoi herttua, "nyt vasta minä tunnen itseni, ja nyt minä tiedän, että olin ennen kevytmielinen narri. Minä olin poikamainen, uhkamielinen ja raukkamainen, tahtoessani vetäytyä pois itsevaltiaan holhouksesta ja riidellessäni mahtavan sortajani kanssa mitättömistä saarista ja surkeista rahaoikeuksista, silloin kun tavottelin hänen kruunuansa. Minä olin typerä, mahdottoman typerä, antaessani sinun ja noiden muiden ajattelemattomien herrojen houkutella minut vaatimaan itselleni maata ja valtakuntaa, ennen kuin olin varma siitä olinko kansan henkinen valtias."

"Minä en ymmärrä teitä, jalo herra! Ettehän toki ole ruvennut haaveilemaan henkisestä herruudesta, jätetään se pappien ja paavin haltuun. Mutta te olette oikeassa: voidaksenne lyödä valtikat tyrannin kädestä, jota mahtavat, soaistut orjat vartioivat, siihen tarvitsette sotapäällikkösauvan ja armeijan. Oli epäilemättä erehdys, että liian aikaisin ilmaisitte, mitä kilvessänne kannoitte, antaen siten vastustajillenne aseet käteen teitä vastaan, ennen kuin itse olitte kyllin varustettu."

"Se oli pienin virheeni, Tyko, ja sen olen kyllä sovittanut näiden vankilamuurien sisällä. Minun suurin erehdykseni oli kun kuvailin voivani hallita kansaa, joka ei vapaaehtoisesti valinnut ja tunnustanut minua hallitsijakseen, ja että kruunu voitettiin niin kuin valloitetaan linna tai kappale maata hurjalla uhkarohkeudella ja vieraiden sotajoukkojen avulla. Minä en tahdo pyrkiä tämän kansan hallitsijaksi ennen kuin olen voittanut puolelleni sen sydämet."

"Ne ovat haaveiluja, liiallisten yövalvomisien ja liikkumisen puutteen seurauksia. Mitä te luulette suuren, typerän kansanjoukon välittävän hallitsijansa sisällisestä olennosta? Joukot tottelevat vain sitä, jolla on valta ja voima. Sitä hallitsijaa, jolla on suurimmat sotajoukot, ja joka kykenee heiluttamaan pisintä miekkaa kansojen ylitse, he kutsuvat mieluimmin kuninkaakseen ja sydämellisesti rakastetuksi isäkseen, kun hän ei vain määrää heille korkeampia veroja kuin edeltäjänsä, ja jotakuinkin seuraa maansa oikeutta ja lakia."