Part 17

"Mitä, onko saatana riivannut tuon ylpeän tytön?" huudahti merirosvo nauraen. -- "Vai tallirengiksi minua haukutte, ylpeä neiti, senvuoksi etten hienostele puheissani niinkuin nämä kohteliaat hoviherrat? Kyllä minä tarvittaessa osaan senkin taidon yhtähyvin kuin muut, eivätkä kuningattaretkaan pidä itseään liian hyvinä istumaan samaan pöytään Tönsbergin kreivin kanssa, tai ottamaan häntä syliinsä."

"Rauhoittukaa, uljas kreivi", alkoi herttua käskevästi puhua, nousten paikaltaan. "Me emme ole täällä laivassa, emmekä kapakassa, vaan minun ystäväni, jalosukuisen ritarin kodissa. Täällä ovat tämä neito ja hänen kamarineitinsä minun suojelukseni alaisina."

"Mitä perkelettä, nuori, suurinenäinen herttuani! Joko te olette kyllästynyt toveruuteen ja haluatte riitaa?" mörisi Alfkreivi ja oikasi jalkansa, nojaten selkänsä tuolinselustaan ja heittäen käsivartensa yli rinnan. "Siitä leikistä kuitenkin varoitan teitä! Tönsbergin kreivi voi syödä samasta vadista sekä norjalaisen, että tanskalaisen kuninkaan kanssa, tarvitsematta siltä ruveta koiraksi sen armon tähden. Minä en anna ainoankaan keisarin maailmassa nöyryyttää itseäni, vielä vähemmin mitättömän herttuan. Jos haluatte tietää kuka on väkevämpi, te vai Alfkreivi, niin otan tässä istuen heittääkseni nurin sekä teidät, että hienon drotsinne."

Herttua kalpeni suuttumuksesta. Ritari Abilgaard oli hypähtänyt paikaltaan ja oli asettunut hänen sivulleen käsi miekan kahvalla.

"Kutsukaa linnanmiehet!" sanoi Inge neito tytöilleen. Pelästyneet kamarineidit juoksivat ulos salista hätähuudoillaan herättääkseen huomion. Mutta itse jäi kookas, vakava Inge neito rauhallisena paikalleen, katsellen tarkkaavaisena kiivastuneita miehiä.

"Tämä paikka ei ole sovelias voimien mittelemiseen, kreivi Alf, enkä minä ole mikään venemies, joka tahtoo virtahevosten kanssa riidellä nuorasta!" lausui herttua ylpeästi ja ylenkatseella, laskien kätensä miekalleen. "Viini on ollut teille liian voimakasta, ja sitä minkä tänä iltana sanotte, voinette tuskin huomenna toistaa. Jos ajattelette missä olette, ja mistä tuuli puhaltaa, niin taidatte tulla järkiinne", lisäsi hän ylpeästi ja uhkaavalla äänellä. "Täällä ei kreivi Tönsbergille anneta enempää arvoa kuin Niilo Rauhattomalle tai jollekin toiselle kurjalle ryövärille, ja ellette halua koetella voimianne tanskalaisten pyövelien kanssa ja mittailla pituuttanne Örekrogin hirsipuussa, niin kesytätte hillittömän karhunluontonne ilman vankivoudin ja linnanmiesten apua." Kuului jo melua ulkoa ja keittiön ovi avattiin. "Sulkekaa ulko-ovet!" käski Inge neito ja viittasi. Keittiön ovi sulettiin taas.

Humaltuneen merirosvon silmät pyörivät hurjina hänen päässään. Hän otti pöydältä painavan hopeavadin ja teki liikkeen, kuin aikoen heittää sen herttuan päähän. Mutta hän tyyntyi ja tyytyi vihassaan rutistamaan paksun vadin hienoksi petkeleeksi. Kun hän tällä tavoin oli purkanut vihansa, ja antanut vastustajilleen näytteen äärettömistä voimistaan, oli hän täydellisesti rauhoittunut ja leppynyt. "Eikö Tanskassa ymmärretä leikkiä!" mutisi hän. "Meidän norjalaisten merikarhujen ei ole tapana punnita sanoja. Olkaa vain rauhallinen, ylpeä neito! Ja istukaa rauhassa paikoillenne, nuoret jalosukuiset herrani. Viini on hiukan noussut päähäni, niin etten jaksa seisoa. Ja hyvähän täällä onkin istua. No, mutta minne minun pieni ruskeatukkani hävisi? Antakaa hänen tulla tänne pikarini täyttäjäksi, niin saatte mennä kaikki vaikka helvettiin. Mutta ensimäistä linnanmiestä, joka uskaltaa jalallaan tähän huoneeseen, lyön minä otsaan kuin härkää." Hänen päänsä näytti olevan sekava ja raskas, ja hän oikasihe mukavasti tuolissaan kuin aikoisi nukahtaa, mutta ummisti silmänsä vain puoleksi. Hänen vasen kätensä lepäsi tikarinkahvalla, ja oikea kouristi rutistettua hopeavatia, joka oli vääntynyt muodottomaksi möhkäleeksi.

"Hän on juovuksissa niinkuin näette, jalo neito!" sanoi herttua hiljaa Inge neidolle, tarjoten hänelle käsivartensa ja seurasi häntä viereiseen saliin. -- "Anteeksi, että toimme raa'an matkatoverimme mukanamme. Hän on muuten rohkea norjalainen ritari, jaloa sukua, mutta tuossa tilassa ei hänen kanssaan tule toimeen. Hän on silloin kuin hullu ja kuvittelee olevansa mahtava merirosvo, Vähä-Alfin kreivi Tönsberg. Silloin täytyy maksaa hänen puheensa samalla mitalla, ja uhata häntä kirveellä ja hirsipuulla ennenkuin hän talttuu. Juomapöydästä hän ei nouse niin kauvan kuin on tippaakaan kannussa, siitä voimme olla varmat. Pian hän on saanut unesta kiinni, silloin hän sallii kantaa itsensä laivaan liikkumattomana kuin kivi. Huomenna hän taas on maailman sukkelin ritari eikä uneksikaan olleensa tänä iltana Tönsbergin kreivi."

"Onpa tuolla väkevällä herralla omituinen heikkous", vastasi Inge neito, katsellen herttuaa vakavalla, tutkivalla katseella. "Taisi sekin olla seuraus hänen päihtyneestä tilastaan, että hän luuli teidän olevan herttuan?"

"Ei, siinä hän oli oikeassa, jalo neito! Minä olen todellakin herttua Waldemar, ja vaikka minä en ole teille tervetullut, niin on teidän isänne kuitenkin ottanut minut ystävällisesti vastaan vieraanansa. Minä pyydän teitä senvuoksi, sekä hänen että itseni tähden, lähettämään linnanväen takaisin, että turhalla melulla ette ilmaisisi tätä salaista käyntiä. Vaikka minä mielestäni voin puhdistautua kaikista syytöksistä, olen minä tällä hetkellä väärinkäsityksen takia vainottu. Teidän isänne voisi menettää henkensä, jos minut täällä tunnetaan."

Inge neito horjahti ja kalpeni. Talonmiehet olivat sill'aikaa sulkeneet kaikki ulko-ovet, ja muutamat ryntäsivät nyt meluten saliin sisään.

"Takaisin!" sanoi Inge, astuen rauhallisen arvokkaana heidän luokseen. "Se oli erehdys. Täällä ei ole mitään vaaraa. Nämä ovat rauhallisia matkustajia ja isäni ystäviä. Yksi heistä on juovuksissa ja pelotti meidät hurjalla puheellaan. Hän nukkuu jo. Te saatte palata linnan käytävään ja pysyä rauhallisina siksi kuin minä kutsun. Mutta kolme teistä jää keittiöön!"

Linnanmiehet tottelivat ja poistuivat. Kamarineitoset eivät enää tohtineet näyttäytyä, ja Inge jäi yksin herttuan ja hänen drotsinsa kanssa.

"Te siis olette herttua Waldemar?" sanoi hän katsellen nuorta, ylpeätä herraa rauhallisin, läpitunkevin katsein ja asettuen niin lähelle keittiön ovea, että hän voi sen avata minä silmänräpäyksenä tahtoi. "Teidän humaltunut toverinne tuolla sisällä on varmasti maan julkinen vihollinen, kuuluisa norjalainen merirosvo ja murhapolttaja. Teidän tallirenkinne on myöskin ryöväri, ja sellaisessa seurassa te uskallatte vierailla kuninkaallisessa linnassa? Te olette pettänyt minun isäni, hänen henkensä on ehkä vaarassa. Tiedätte itse paremmin kuin minä missä hän viipyy. Vainoojat, joista te puhuitte, ovat ehkä täällä talossa. Kaikki on minulle hirvittävä arvoitus. Mutta yksi asia on minulle selvä: Tällä hetkellä on teidän vapautenne minun käsissäni!"

Herttua säpsähti ja katseli kookasta, vakavaa tyttöä hämmästyneenä, ja ritari Abilgaard katseli levottomana ympärilleen, tehden ehdottoman liikkeen ovelle päin.

"Ovet ovat lukitut", jatkoi Inge neito, "yhdellä viittauksella minä saan ne teille aukenemaan. Jos te lupaatte minulle pyhästi vannoen, herttua Waldemar, että te tästä hetkestä alkaen ette ryhdy mihinkään laittomuuteen maata ja valtakuntaa vastaan, niin en minä estä teitä lähtemästä linnasta. Mutta, jos te ette voi ettekä tahdo luvata sitä minulle, niin kutsun minä heti paikalla linnanmiehet vangitsemaan teidät ja tämän tyhmänylpeän merirosvo-toverinne."

Herttua ja ritari Abilgaard katsoivat mitä suurimmalla hämmästyksellä toisiinsa. He näyttivät silmänräpäyksen ajan epäröivän.

"Hyvä on!" sanoi senjälkeen herttua kohteliaalla ja kevyellä hovitavallaan. "Me voimme kaikella kunnialla mukautua naisoikkujen mukaan." Mutta katsellessaan Inge neidon kauniita, vakavia kasvoja ja ankaraa ilmettä, muutti hän äkkiä puhetapansa. "Minä lupaan teille, jalo neito!" jatkoi hän vakavana, "etten minä ota askeltakaan, josta en voisi vastata Tanskan kansalle laillisilla ja oikeudenmukaisilla maakäräjillä, ja teillä ei ole oikeutta eikä valtaa olla täällä valtijattarenamme muuta kuin minkä vapaaehtoisesti suomme kauneutenne ja isänmaallisen mielenne takia. Jos ette tahdo saattaa isäänne varmaan hengenvaaraan, niin annatte linnan olla avoinna, ettekä ilmoita kenellekään ihmiselle ketä vieraita täällä on ollut."

Inge neito vaikeni. Hänen levottomassa sydämessään riehui ankara taistelu. Huojuen kohotti hän toisen käden silmilleen ja viittasi heitä toisella kädellä poistumaan. Sitten hän avasi keittiön oven ja käski linnanmiesten avata lukitut ulko-ovet.

Heti sen jälkeen avautui eteisen ovi, ja hän näki saman ruman miehen seisovan ovella, joka hurjilla, eläimellisillä kasvoillaan oli peloittanut häntä hämärissä.

"Tuulee kaakosta, ja me voimme purjehtia!" sanoi mies. "Kaikki on selvää."

"Hyvä on!" sanoi herttua. "Me olemme valmiita. Pidä sinä huolta herrasta tuolla sisällä! -- Hyvästi, jalo neito!" sanoi hän sen jälkeen kauniille ritarineidolle, puhuen lämmöllä ja tosikunnioituksella. "Minun täytyy ikäväkseni lukea teidät vihollisteni joukkoon kuuluvaksi, mutta tätä hetkeä en koskaan unohda, enkä minä lakkaa milloinkaan teitä kunnioittamasta ja ihailemasta. Jos Tanskassa olisi useimpia teidän kaltaisianne naisia, niin ei se tarvitsisi tuskin ensinkään miehiä sankarikunnian kukoistuksen kohottajiksi." Nämä mielistelevät sanat lausuttuaan vei hän Inge neidon käden huulilleen, kumarsi kohteliaasti ja poistui nopeasti ovesta drotsinsa kanssa.

Kookas, kömpelö tallirenki oli sillävälin herttuan käskystä astunut ruokasaliin, jossa hän ensin nopeasti tyhjenteli sen mitä oli jälellä viinikannuissa. Sitten hän pisti kaikki hopeapikarit taskuunsa ja otti nukkuvan Alfkreivin kädestä hopeamöhkäleen. Kun hän oli tämänkin piilottanut hyvänä saaliina, aikoi hän nostaa juopuneen herran hartioilleen.

"Ei tarvitse, Niilo!" kuiskasi Alfkreivi. "Minä en ole enää juovuksissa, voin hyvästi jo astua, mutta minä olen tehnyt typeryyksiä ja tahdon senvuoksi näyttää pähkäjuopuneelta. Tartu minua kainaloon, ja purjehtikaamme matkaamme!" Sitten hän alkoi kuin karhu murista jotakin kevytmielistä laulua ja kompuroi väkevän pilttuutoverinsa kainalossa viereiseen saliin. Siellä seisoi vielä Inge, käsi keittiön oven kahvalla.

"Ylpeä makupala, Niilo!" kuiskasi Alfkreivi väkevälle seuralaiselleen. "Jos voisimme ottaa hänet mukanamme, niin emmepä jättäisi Själläntia ilman hyvää saalista."

"Helppo minun olisi hänet kaapaista", -- kuiskasi Niilo Rauhaton, "mutta, jos hän kirkaisee, niin olemme me hukassa. Täällä ovat pian koirat kintereillämme."

"No, piru vieköön senkin ylpeän naikkosen. Minä olisin ottanut mieluummin sen pienen, ruskeatukkaisen veitikan. Mutta antaa lintujen lentää. Hyvästi, ihana neito!" sanoi hän ääneen ja hoiperrellessaan Inge neidon ohitse hän suudella maiskahutti sormiaan. "Sanokaa terveisiä meidän hyvälle ystävällemme, teidän kunnianarvoisalle isällenne! Kiittäkää häntä kauniisti siitä, että hän antaessaan nuuskijoille pitkän nenän, salli meidän rauhassa tyhjentää pikarimme!"

Inge neito ei vastannut, hän seisoi kuin kiinninaulittuna kauhusta. Mutta niin pian kuin hirvittävät vieraat olivat ulkona ovesta, kiirehti hän työntämään salvan ovelle, sitten hän vaipui melkein tiedotonna tuolille kovan jännityksen rasittamana. Hän luuli vielä kuulevansa askeleita pihalta. Mutta pian oli kaikki hiljaista, ja linnanportti lyötiin kiinni, niin että se ontosti kumahti. Tämä ääni herätti hänet tainnostilastaan. Hän koetti koota voimiaan ja mietiskellä mitä oli tapahtunut. Ajatus hänen isänsä suhteesta näihin hirvittäviin vieraisiin painoi äärettömän raskaana hänen sieluaan. Kyynelvirta syöksähti äkkiä hänen suurista silmistään, ja hän väänteli käsiään, syvässä rajattomassa tuskassaan. "Mutta missä hän on?" huudahti hän taas hädissään, "ja missä ovat ne uskolliset miehet, joiden kanssa hän poistui?" Häpeämättömän ryövärin jäähyväissanat muistuivat hänen mieleensä, ja hän teki pikaisen liikkeen ovea kohti, tietämättä vielä mitä olisi tehtävä. Silloin koputettiin kovaa eteisenovelle. Hän säpsähti, mutta ei miettinyt kauvempaa, vaan työnsi salvan ovelta. Vieras, reipas poika aseenkantajapuvussa astui sisään ja tervehti häntä kohteliaasti. Se oli Klaus Skirmen.

"Elkää pelästykö, jalo neiti!" sanoi hän hätäisesti, "mutta minun täytyy ilmoittaa teille ellette sitä jo tiedä: -- täällä on ryöväreitä linnassa, minun isäntäni ja ne kaksi ritaria, jotka seurasivat häntä, sekä linnanpäällysmies itse ovat suljetut itäiseen torniin."

"Ryövärien sulkemat! minun isäni suljettuna torniin!" huudahti Inge neito sydämellisellä ilolla, joka oli nuoren aseenkantajan mielestä käsittämätöntä. "Tiedätkö varmasti ryövärien sulkeneen heidät sinne? Mistä sinä sen tiedät?"

"En minä tiedä kuka heidät on sinne lukinnut", vastasi Skirmen, "mutta, jalo neiti, ymmärtäkää minut oikein, he istuvat vangittuina linnantornissa. Minä olin rannassa juottamassa meidän hevosiamme; silloin kuulin yhden herroista huutavan korkealta, ja minä ratsastin veteen tornin luo ääntä seuraten. Minun käskettiin etsiä aivan torninikkunan alta vankilanavainta, se oli onneksi pudonnut suurelle kivelle, ja tässä se on. Mutta tornin käytävää en ole löytänyt. Pihassa huudettiin, että täällä on ryöväreitä, eikä kukaan tahtonut kuunnella minua --"

"Anna tänne!" huudahti Inge neito levottomana ja riisti avaimen hänen kädestään. "Joudu pian hakemaan lyhty tallista!" Inge kiirehti edeltä linnan pihan yli. Skirmen juoksi hakemaan tallista lyhdyn. Linnanpihalla oli kova hälinä. Kaikki linnanmiehet olivat liikkeellä ja vanha pihavouti tuli levottomana häntä vastaan. "Voi, Jumala meitä armahtakoon", valitteli hän. "Senkin jumalattomat roistot! Onko siellä tapahtunut mitään onnettomuutta, neiti!"

"Isä on vangittu", vastasi Inge kiireisesti. "Ovathan vieraat poissa. Avaa meille itäinen torni!"

"Voi, Jumala meitä armahtakoon!" valitteli taas pihavouti ja kiiruhti tornille, "sen tein teidän arvoisan isänne käskystä, päästin ne saatanat sekä sisään että ulos, kysymättä heiltä nimeä ja heidän asiaansa. Se saatana, joka viimeksi meni ulos, ryösti minun kädestäni linnanportin avaimen, ja kumahutti portin kiinni aivan nenäni edessä. He olivat varmasti pahimpia rosvoja. Minä näin linnanmuurilta heidän nostavan purjeet ja purjehtivan satamasta Skåneen päin, ja tässä riehuvassa myrskyssä. Jumala suokoon heidän hukkua purjeineen päivineen."

"Minun isäni on suljettu torniin", sanoi Inge neito kärsimättömästi. "Avaa torni meille, sanon minä, joutuun!"

"Voi, sen kirotut veijarit! Ovatko he lukinneet telkien taakse isäntäni! Jumala suokoon heidän hukkua!" voivotteli vanha linnanvouti ja totteli.

"Tuo nyt vasara ja hohtimet ja murra nopeasti auki linnanportti! Joudu!"

KUUDESTOISTA LUKU.'

Linnanportti oli nyt auki. Skirmen toi lyhdyn ja kulki Ingen edellä ylös tornin kapeita kiertoportaita tämän lyhyemmän ja tavallisemman ylöskäytävän kautta. Kun Inge ehti portaitten yläpäähän, kuuli hän kovaäänistä puhetta lukitun vankilanoven sisäpuolelta, ja tunsi isänsä ja vieraiden herrojen äänet.

"Sen petoksen te saatte maksaa, herra Lave!" -- kuuli hän vihaisen äänen sanovan, ja hän tunsi äänestä vieraan pitkäviiksisen herran. "Vaikka drotsi Hessel tahtoisikin olla puolustajanne", jatkoi vihainen ääni, "niin ei hän kuitenkaan voi pelastaa teidän henkeänne, kun minä syytän teitä maankavalluksesta ja todistan sen".

Onneton tytär oli vähällä vajota maahan nuo sanat kuullessaan, jotka hänen omat hirvittävät epäilyksensä liiankin varmasti vahvistivat. Drotsi Hesselin nimi jännitti myöskin mitä suurimmassa määrin hänen huomiotaan, ja avain putosi hänen kädestään. Se vieri muutaman porrasaskeleen alemmaksi ja Skirmen haki sen sieltä.

"Meillä ei ole vielä yhtään todistusta niin häpeällisestä rikoksesta", kuuli hän nyt sen herran sanovan, joka oli tuntenut hänen äitinsä ja joka oli ollut hänestä niin kuninkaallisen näköinen. "Kaikki todistaa teitä vastaan, ritari Lave!" jatkoi puolustava ääni. "Mutta Jon ritarin sukulaisesta täytyy meidän uskoa hyvää niin kauvan kuin mahdollista. Siitä mikä tähän asti on tapahtunut, ei vielä kukaan voi teitä tuomita."

Toivon kipinä välähti noiden sanojen johdosta ylevän tyttären sieluun. "Voi, hän on kuitenkin syytön!" huudahti hän ja pisti avaimen, jonka Skirmen ojensi hänelle, reikään. Hän avasi oven nopeasti, ja herttaisen tytön näkeminen hämmästytti ritareita. Isä oli kuitenkin eniten ihmeissään nähdessään hänet.

"Ovatko vieraat herrat vielä täällä?" kysyi hän nopeasti.

"Ei!" vastasi tytär, uskaltamatta tuskin katsoa isänsä kasvoihin, ettei niiden ilmeistä lukisi sen rikoksen vahvistusta, jota hän vielä toivoi voivansa epäillä.

"Haa, he ovat päässeet karkuun! Kirottua!" huudahti ritari Thorstenson jalkaa polkien. "Nyt on meidän sulkemisemme tarkoitus kyllin selvä."

"Tiedättekö ovatko he lähteneet täältä meritse vai maitse jalo neito!" kysyi drotsi Pietari. "Voitteko sanoa meille varmuudella, mitä tietä he ovat matkustaneet? Teidän sananne ovat minulle takeina siitä, etteivät he ole piiloitetut näiden muurien sisäpuolellekaan ovat todellakin matkustaneet pois."

Inge neito aikoi vastata, mutta isä tarttui häntä nopeasti käsivarteen. "Sinä vaikenet, tyttäreni!" käski hän ankarammalla äänellä kuin mitä hän tavallisesti käytti. "Minun vainotut ystäväni eivät ole, niinkuin jo kuulitte, enää täällä linnassa", sanoi hän ritareille, ja näytti äkkiä saaneen varmuutensa takaisin. "Nyt on teidän asianne edelleen ajaa heitä takaa, jos uskotte olevanne siihen oikeutettuja. Minä olen velvoitettu antamaan teille sotaväkeä ja hankkimaan teille purjelaivan, jos sen vaaditte, mutta en olemaan ilmiantajana ja urkkijana. Siihen alennukseen ei teidän myöskään tarvitse pakoittaa minun tytärtäni, eikä ainoankaan minun väestäni täällä linnassa tarvitse todistaa tässä asiassa, ennenkuin heidät manataan maakäräjille laillisen tuomarinsa eteen. Minun ei tarvitse peitellä eikä salata sitä, että olen täällä linnassani vastaanottanut kuninkaan oman sukulaisen, Etelä-Jyllannin herttua Waldemarin. Minulle ei ole tunnettua, että hän oli tuomion kautta julistettu kuninkaan ja isänmaan viholliseksi. Minä en tiedä ketä hänen seurassaan oli, eikä se kuulu minulle. Hänen palvelijansa ja seuralaisensa olivat minun vieraitani niinkuin hänkin. Minä iloitsen siitä, että tämä omituinen sattuma on pelastanut hänet vainon alta, jota minä pidän yhtä laittomana kuin itsevaltaisena."

Thorstenson ja Rimordson katselivat ihmeissään ennen niin arkaan linnanherraan. Thorstenson kumautti suuttuneena miekkansa kivilattiaan. Mutta drotsi Pietari astui rauhallisesti askeleen eteenpäin. "Kruunun ja valtakunnan turvallisuus on kysymyksessä!" alkoi hän ankarasti ja vakavasti puhua. "Äskeisen tapahtuman voi ajatella sattumaksi, enkä minä voi vaatia herra Lave Litleä siitä mihinkään edesvastaukseen. Mutta, jos te, jalo neito Litle, tiedätte mihin kavaltajat ja ryövärit ovat paenneet, niin vaadin minä, drotsi Pietari Hessel, kuninkaan ja isänmaan nimessä teitä ilmoittamaan sen minulle, ettemme väärää tietä kulkemalla, saattaisi kuningashuonetta ja isänmaata mitä suurimpaan vaaraan."

Ritari Lave kalpeni. Inge neito katseli suurin silmin nuorta, käskevää drotsia. Hän näki isänsä hämmentyvän ja hän huomasi hänen tekevän salaisen viittauksen, osoittaen kädellään länteen. Mutta Inge oli tehnyt päätöksensä.

"Jos te olette drotsi Pietari Hessel", sanoi hän varmalla, rauhallisella äänellä, "niin silloin minä myöskin tiedän, että te kuninkaan käskyläisenä olette oikeutettu vaatimaan todenperäisen todistelun jokaiselta uskolliselta alamaiselta. Vapaana ritarineitona minä en tahdo olla ilmiantaja, enkä urkkija, ja vielä vähemmin haluan pettää isäni ystäviä ja vieraita. Mutta ne herrat, joista te puhuitte, eivät voi olla minun isäni ystäviä. He eivät ole tulleet tänne vieraina, vaan ryövärin vaatteissa. He ovat paenneet täältä salmen yli Skånen puolelle, pihavoudin kertomuksen mukaan, joka itse on sen nähnyt."

"Minä kiitän teitä kuninkaan ja isänmaan nimessä tästä tärkeästä tiedonannosta, jalo Inge neito!" sanoi drotsi Pietari, tarttuen lämmöllä hänen käteensä. "Vielä vain yksi sana minun itseni tähden, teidän isänne ja näiden kelpo miesten läsnäollessa! Minä toivon sen ajan vielä tulevan, jolloin te yhtä vähän epäilette drotsi Pietarin sydäntä ja elämää, kuin te nyt epäilette hänen uskollisuuttaan kuningashuonetta ja isänmaata kohtaan. Minä toivon, ettette työnnä luotanne kättä, jonka minä ojennan teille ystävänä, mutta suurin onneni ja ylpeyteni olisi, jos kerran voisin sen ojentaa teille rakkaammalla nimityksellä!"

"Se hetki ei ole koskaan tuleva, ei ainakaan niin kauvan kuin minun silmäni ovat auki!" huudahti ritari Lave katkeroituneena ja eroitti heidän kätensä toisistaan. "Vaikene, ja mene omaan huoneeseesi, tyttäreni, minä käsken sen!"

Inge neito heitti vielä kerran sydämellistä kunnioitusta osoittavan silmäyksen ennen halveksittuun ja vihattuun lapsuudensulhaseensa. Hän kumarti hiljaa ja rauhallisena drotsi Pietarille ja hänen ystävilleen ja poistui. Skirmen kulki hänen edellään, lyhtyä näyttäen alas portaita ja linnan pihan yli. Kun hän palasi, astuivat hänen herransa ja molemmat ritarit jo ulos linnanportista. Skirmen kiiruhti taluttamaan hevoset tallista ja seurasi isäntäänsä. Hän tapasi heidät kaikki aivan linnan vieressä olevalta laivasillalta, jossa ritari Lave käski lauttamiesten viivyttelemättä viedä nämä herrat Helsingborgiin nopeimmalla purjelaivalla. Kolmekymmentä miestä linnan varusväkeä seisoi asestettuna laivasillalla, vastaanottaen linnanherran käskyn seurata ja totella vieraita herroja. Senjälkeen ritari Lave sanoi lyhyesti ja kylmästi hyvästin drotsi Pietarille ja herra Rimordsonille. Ritari Thorstensonille hän ojensi vaieten hansikkaansa, ja astui sitten lyhyvin ja levottomin askelin takaisin linnaan. Thorstenson heitti ylenkatseellisesti hansikkaan hänen jälkeensä ja kiiruhti laivaan.

Silmänräpäyksessä olivat kaikki kolme ritaria ja heidän asestettu joukkonsa laivassa. Skirmen huolehti hevosista. Oli voimakas laitatuuli. Drotsi Pietari istuutui itse peräsimeen, hän nostatti kaikki purjeet, ja huimaavaa vauhtia kiiti laiva pitkin myrskyävää salmea.

Oli pilkkosen pimeä yö, muutama tähti vain näkyi taivaalla. Täytyi luovia Helsingborgiin päästäkseen. Drotsi Pietari istui hiljaa ja äänetönnä peräsimen luona. Thorstenson käveli katkeroituneena edes takaisin kannella Rimordsonin kanssa, purkaen vihaansa viekasta linnanherraa kohtaan. "Kuka olisi uskonut sen hänestä?" mutisi hän. "Minä olen aina pitänyt häntä nahjuksena ja sopimattomana tärkeän Flynderborgin linnan päällysmieheksi."

"Elkää puhuko niin kovaa, jalo ritari!" kuiskasi Rimordson, "hänen väkensä on laivassa, katsokaa miten he kuiskuttelevat toisilleen! Jos he nyt pimeässä ja myrskyssä rupeavat kapinoimaan täällä laivassa, niin on retkemme loppu pahempi kuin alku."

"Ensimäisen, joka napisee, lyön minä maahan", mutisi Thorstenson. -- "Eivät kaikki tanskalaiset miehet sentään ole pettureita."

Skirmen tuli nyt ylös laivanruumasta, lähestyen isäntäänsä, joka istui ajatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi peräsimellä, vähä väliä katsahtaen taakseen suureen, pimeään linnaan, josta nyt loisti vain yksinäinen valo linnan eteläisessä päässä olevasta tornihuoneesta. Hän tiesi Inge neidon huoneen olleen siellä jo hänen lapsuudessaan, ja siellä he lapsina olivat usein leikkineet yhdessä.

"Herra!" sanoi Skirmen, astuen lähemmäksi häntä -- "elkää suuttuko, jos häiritsen teitä tärkeissä ajatuksissanne, mutta etteköhän ohjaa liiaksi etelän puolelle?"

"Sinä olet oikeassa!" sanoi drotsi Pietari, kääntäessään nopeasti peräsimen. "Kas, nyt on suunta oikea. On pimeä, ja täytyy katsoa tarkasti, onneksi näkyy vielä valo linnasta. Nyt kerrot minulle jotakin! Sinähän saatoit neidon alas tornista. Millä mielellä hän oli? Puheliko hän sinun kanssasi?"

"Ei sanaakaan, herra, ennen kuin minä olin laskenut lyhdyn kädestäni ja aioin mennä; silloin hän kysyi olinko minä teidän aseenkantajanne."

"Mitä sinä siihen vastasit?" kysyi drotsi kiireisesti.