Part 16

"Hänen sanotaan rohkeasti vartioivan rannikkoja, minä ja kaikki själlantilaiset naiset saamme olla hänelle kiitollisia siitä, ettei meidän täällä tarvitse pelätä hurjaa norjalaista Alfkreiviä, eikä julmaa Niilo Rauhatonta."

Rimordson puri suuttuneena huuleensa, ja vaikeni kiitoksesta, jonka hänen omat silmänsä olivat äsken osoittaneet turhiksi. Thorstenson tahtoi hyvittää onnistumattoman leikinlaskunsa, ja ajatteli antaa toiselle matkatoverilleen paremman syyn kiittää häntä tästä keksinnöstään. "Mutta, jos haluatte nimittää maan ja kuninkaan etevimmät miehet", sanoi hän nopeasti, "niin olisi teidän ensiksi ja etupäässä pitänyt mainita nuori drotsi Hessel. Koko maassa on tuskin ainoata ritaria, jolla niin nuorena olisi ollut onni seisoa niin lähellä valtaistuinta, ja ansiosta."

Inge neito vaikeni hetkeksi, ja hänen innostuksensa näkyi äkkiä muuttuneen kylmyydeksi. Seurasi lyhyt, yleinen hiljaisuus, mutta nuorelle drotsille se oli tuskallinen ijankaikkisuus. Vaikka hän ei odottanutkaan kauniilta lapsuudenmorsiameltaan kehumista ja ihailua, niin ei hän kuitenkaan olisi uskonut olevansa hänen vastenmielisyytensä ja halveksumisensa esineenä.

"Isäni viipyy kauvan poissa", sanoi ritarineito, keskeyttäen painostavan vaitiolon. "Minä puhun täällä teidän kanssanne asioista, jalot herrat, joista minun ehkä on sopimatonta puhua vieraiden parissa", lisäsi hän, "mutta minä pyydän teitä suomaan sen anteeksi. Minä unohdan väliin, että minun sukupuolelleni harvoin suodaan se pieni ilo, että edes saisimme puhua siitä onnellisesta sankarielämästä, johon meidät on kielletty osaa ottamasta. Pyydän, ettei minun tarvitse puhua siitä miehestä, jonka äsken mainitsitte. Hän ei kuitenkaan paljoakaan välitä siitä mitä tanskalainen tyttö hänestä sanoo, joka ei kuningattaren lailla voi kohottaa häntä onneen ja valtaan."

Drotsi Pietari kalpeni. Hän tunsi itsensä niin masennetuksi ja loukatuksi nuo sanat kuultuaan, että hän oli valmis ilmaisemaan nimensä, tai ainakin puhdistautumaan viimeisestä kovasta syytöksestä, mutta samassa avattiin viereisen salin ovi ja sieltä kuului tuttuja ääniä. "Herttua", kuiskasi ritari Rimordson, ja hämmästyksellä näkivät he herttuan ja hänen drotsinsa sekä Alfkreivin ja herra Lave Litlen lähestyvän ruokasalin ovea.

Inge neito nousi vastaanottamaan isäänsä ja uusia vieraita. Ritarit nousivat myöskin pöydästä. Thorstenson ja Rimordson katselivat epäröivän näköisinä toisiinsa, mutta drotsi Pietari tunsi itsensä aivan rauhalliseksi. Loukkaava solvaus oli herättänyt koko hänen ylpeytensä. Tietoisuus siitä, että hän omalla voimallaan ja ansioillaan oli kunniallisesti tullut siksi mikä oli, antoi hänelle rohkeuden, joka melkein lähenteli ylimielisyyttä. Hän tunsi tärkeän asemansa täällä, matkustaessaan kuninkaan asioissa, ollen oikeutettu, jos vaadittiin, toimimaan kuninkaallisella valtuudella. Hän astui kohteliaasti ja arvokkaasti herttuaa ja hänen seuruettaan vastaan, mutta ei ollut heitä tuntevinaan heidän yksinkertaisissa, harmaissa matkavaipoissaan, joihin he koettivat peittää itseään, etteivät tulisi tunnetuiksi. Hän kohdisti tervehdyksensä erityisesti ritari Lavelle, linnan päällikölle ja herralle. Ritari Lave tunsi heti drotsin ja kalpeni, mutta otti nopeasti aiheen drotsin porvarillisesta puvusta, tervehtien häntä halpana, vieraana miehenä, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt.

"Toivon, että minä ja nämä vieraat herrat emme ole teille häiriöksi", sanoi drotsi Pietari, vähääkään häikäilemättä esittäen hänelle matkaseurueensa, kuitenkaan mainitsematta heidän nimiään. "Me olemme, niinkuin näette, omavaltaisesti turvautuneet teidän vierasvaraisuuteenne, herra ritari. Meillä on sitäpaitsi teille kuninkaallisena päällysmiehenä eräs asia toimitettava. Me ilmoitamme sen teille, silloin kun se teille on soveliasta."

Ritari Lave kumarsi hiljaa ja vieraasti, katsahtaen hätäisesti sivulleen herttuaan ja hänen seurueeseensa, jotka eivät olleet vähemmin hämmästyneitä tästä yhtymisestä, ja olivat nopeasti kääntäneet selkänsä drotsi Pietarille ja hänen ystävilleen.

"Olemme mielihyvällä huomanneet olevamme tunnetut", jatkoi drotsi Pietari, "vaikka olemmekin olleet pakoitetut matkustamaan vieraassa puvussa. Huhut teiden epävarmuudesta eivät enää ole perättömiä, meillä on ollut vakavat todisteet siitä. Minä näen, että nämät hyvät herrat ovat käyttäneet samaa varovaisuustoimenpidettä." Tämän sanoessaan hän viittasi herttuaan ja kreivi Vähä-Alfiin, jotka yhdessä ritari Abilgaardin kanssa olivat vetäytyneet etusalin vähemmän valaistuun osaan, jossa he tiviisti vaippoihinsa kietoutuneina, ja selkä ruokasaliin päin, puhelivat salaisesti keskenään.

Ritari Lave oli sillaikaa ehtinyt tointua. "Tehkää hyvin ja seuratkaa minua salakammiooni, hyvät herrat!" sanoi hän äkkiä päättäväisesti, koettaen näyttää rauhalliselta. "Minä näen, että tyttäreni on huolehtinut virkistyksistänne. Minä olen valmis heti palvelukseenne, ja voin viivyttelemättä kuulla asianne. Tyttäreni, pidä sinä sillaikaa huoli uusista vieraistani!" Hän viittasi tarjoilijapojille, jotka nopeasti ottivat vahakynttilät käteensä, ja avasivat pyöreän salin seinässä olevan pienen sala-oven. Toinen tarjoilijapojista kulki edeltä pitkän, pimeän käytävän läpi, toinen jäi ovelle seisomaan. "Antakaa minun näyttää teille tietä!" sanoi ritari Lave, kulkien edeltä. Kun drotsi Pietari ja hänen molemmat seuralaisensa olivat astuneet pimeään käytävään, katosi tarjoilijapoika, joka oli pitänyt heille ovea avoinna. Oli äkkiä aivan pimeää heidän ympärillään. Ovi paukahti kiinni oudosti kumahtaen, ja ritarit säpsähtivät.

"Se on hyvä laitos", sanoi ritari Lave välinpitämättömällä äänellä. "Minä saan varustautua vastaanottamaan kaikellaisia vieraita, sen voitte arvata. Teidänlaistenne herrojen kanssa, jotka tulevat, niinkuin huomaan, tärkeissä valtiollisissa asioissa, puhun minä aina niin syrjässä kuin vaan on mahdollista, ettei kukaan asiaankuulumaton voisi sitä kuulla."

Pitkä käytävä johti linnan itäiseen osaan, siihen torniin, joka oli salmen puolella. Käytävä päättyi kapeihin, holvattuihin kiertoportaisiin. "Minun täytyy pyytää teitä kulkemaan peräkkäin!" sanoi ritari Lave. "Portaat ovat hiukan kapeat, ja minä pyydän teitä vaivautumaan muutaman askeleen ylöspäin. Tämä käytävä on minusta usein vaivaloinen, mutta näinä aikoina ei voi olla kylliksi varovainen ja salaisia kuninkaan lähettejä on kuunneltava salassa." Hän astui nopeasti edeltä, katsomatta taakseen. Drotsi Pietari, joka kulki lähinnä hänen takanaan, pysähtyi pari kertaa, tehden muutamia kysymyksiä linnan rakennustavasta, mutta ritari Lave jatkoi kiipeämistään ylöspäin, vastaten hänen kysymyksiinsä pysähtymättä, tai kääntämättä kasvojaan häneen päin.

"Omituista!" kuiskasi ritari Rimordson Thorstensonille. "Jos hän ei olisi urhean Jon Litlen sukulainen, niin ei meidän pitäisi luottaa häneen. Näittekö hänen hämmennyksensä, ja katseen, jonka hän heitti herttuaan."

"Jos hän meidät pettää, maksaa se hänen henkensä!" kuiskasi Thorstenson, puristaen kädellään miekkansa kahvaa. "Me emme laske häntä kolmea askelta etemmäksi meistä!"

Drotsi Pietari huomasi seuralaistensa kuiskuttelevan huomattavasti takanansa, hän kääntyi ja teki liikkeen sormella suutaan kohti. "Tuuli on vielä itäinen", sanoi hän sen jälkeen välinpitämättömällä äänellä, "ei suinkaan tänä iltana enää kukaan tohdi kulkea salmen yli?"

"Tuskinpa", vastasi ritari Lave. "Te saatte viettää rauhassa yönne minun luonani, hyvät herrat!"

"Se ei ole aikomuksemme", sanoi drotsi Pietari. "Te olette sitäpaitsi saanut vieraita, joilla ehkä on suurempi oikeus vierasvaraisuuteenne, ja joiden seurasta me vastenmielisesti pidätämme teidät pitemmältä. Emmekö jo pian ole salakammiossanne, herra ritari?"

"Heti paikalla!" Hän kiirehti askeleitaan. Drotsi Pietari oli salaa lukenut porrasaskeleet. Nyt hän laski kuudennenkymmenennen ja silloin pysähdyttiin. Raudoitettu tamminen ovi avattiin, ja he astuivat sisään ahtaaseen tornihuoneeseen, jossa oli ainoastaan yksi avoin ja raskaalla rautaristikolla varustettu ikkuna. Vahakynttilät lepattivat vedossa, ja tarjoilijapoika sytytti suuren katosta riippuvan lyhdyn. "Teidän salakammionne muistuttaa melkein vankilaa", sanoi drotsi Pietari.

"Siihen minä välistä sitä käytänkin" -- vastasi ritari Lave. "Se on varmin paikka tässä linnassa. Tämä torni on puoleksi vedessä, ja täältä on ihana näköala salmen yli. Nyt sinä voit mennä!" sanoi hän pojalle. "Tänne ei kukaan saa tulla meitä häiritsemään! Sano tyttärelleni ja vierailleni, että heidän ei tarvitse odottaa meitä."

Poika meni. Ritari lukitsi itse raskaan oven hänen jälestään ja pisti avaimen taskuunsa.

"Kas niin, hyvät herrat, nyt olen kokonaan valmis teidän palvelukseenne. Missä tärkeässä asiassa lähettää kuningas minun luokseni kolme näin tärkeää miestä. Varovaisuuteni ei ole sallinut minun tuntea teitä ennemmin."

"Kuningas on lähettänyt meidät tärkeässä asiassa", alkoi drotsi Pietari puhua tyynesti ja varovaisesti, "ja minä, drotsi Pietari Hessel, olen valtuutettu vaatimaan tehokasta avustusta tähän asiaan jokaiselta maamme kuninkaalliselta linnanpäällysmieheltä. Matkamme tarkoitus on salaisuus, jota kukaan ei ole oikeutettu kysymään. Mutta että te, herra Lave Litle, kuninkaan palvelijana ja tämän linnan päällysmiehenä, olette velvoitettu viipymättä varustamaan meille kolmekymmentä sotamiestä ja yhden laivan, sen te näette tästä avonaisesta kirjeestä maan kaikille linnanpäällysmiehille." Niin sanoen ojensi hän hämmästyneelle ritarille avonaisen kirjeen, jonka sisällys oli mainitunlainen, ja jonka hän, paitsi omaa valtakirjaansa, viisaasti oli varustanut itselleen.

Ritari luki käskyn levottoman näköisenä ja hyvin hitaasti, niin kuin hänellä olisi vaikea saada kirjoituksesta selvää. "Tätä vastaan minulla ei ole mitään sanomista, herra drotsi!" sanoi hän lopulta. "Laiva ja miehistö on teidän käytettävänänne, milloin vain käskette. Mutta tällä tuulella, niinkuin jo itse huomasitte, ei kukaan voi ajatellakaan salmen yli menoa tänä iltana."

"Te näette samasta kuninkaallisesta käskykirjeestä", jatkoi drotsi Pietari, "että minä olen valtuutettu omalla edesvastuullani vaatimaan jokaisen kuninkaallisen päällysmiehen miehistön vangitsemaan ja viemään Sjöborgiin kenen tanskalaisen läänitysherran ja ritarin tahansa, jonka minä tapaan epäilyttävillä retkillä."

"Minä näen sen ihmetellen!" vastasi ritari Lave. "Minä toivon kuitenkin, herra drotsi, että jätätte käyttämättä niin laajan ja omavaltaisen etuoikeuden. Tiedätte itse, että semmoinen toiminta sotii selvästi kuninkaan laillisia oikeuksia vastaan. Hän ei ole oikeutettu vangituttamaan ketään, ennen kuin tämä on laillisesti syytetty kihlakunta- tai maakunta-oikeudessa, eikä ole tahtonut mukautua lain ja kutsun mukaan."

"Te unohdatte poikkeukset, ritari Lave!" vastasi drotsi Pietari. "Tämä vapautus ei koske ryöväreitä tai väkivallantekijöitä, ja vielä vähemmin maankavaltajia, ja tämän käskykirjeen nojalla vaadin minä nyt kuninkaan nimessä teitä sulkemaan linnan ja luovuttamaan minulle varmasti vartioituna jokaisen vieraan, joka tällä hetkellä on näiden muurien sisällä."

Ritari Lave kalpeni. "Te olette vähän liian ankara, herra drotsi!" sanoi hän levottomasti ja katseli ikkunaan. "Ettehän toki vaadi minua pettämään vieraitani? Heitä ei ole syytetty mistään rikoksesta, ja pelkäämättä sellaista kohtelua, he ovat luottamuksella etsineet suojaa minun kattoni alta."

"Tämä linna ei ole teidän, vaan kuninkaan!" vastasi drotsi Pietari ja näytti koettavan tukahuttaa surumielisen tunteen, katsellessaan levottomaan linnanherraan. -- "Minä täytän raskaan tehtävän", jatkoi hän, "kun tavatessani kuninkaan ja isänmaan vihollisia, minun täytyy vaatia heidän vangitsemistaan, huolimatta persoonallisista suhteista. Yksi niistä herroista, joille te olette avannut tämän kuninkaallisen linnan, on lisäksi maan julkinen vihollinen: kuuluisin norjalainen merirosvo ja murhapolttaja, Tönsbergin kreivi."

"Mitä te sanotte! -- Alfkreivi?" -- -- änkytti linnan herra ollen hämmästyvinään. "Jos se on totta, niin ansaitsen todella moitetta. Mutta minä vakuutan teille, -- yksi noista herroista oli minulle aivan tuntematon -- hän tuli herttuan seurassa, enkä minä mitenkään voinut uskoa" -- --

"Minä tahdon vielä uskoa teitä, herra Lave, vaikka kaikki todistaa teitä vastaan. Ettekö te myöskään tiedä, että teidän ylhäisen ystävänne ja vieraanne aseenkantajana on kuuluisa ryöväri Niilo Rauhaton?"

"Te pelotatte minua, jalo herra!" änkytti linnanherra hyvin hätääntyneenä -- "jos olisin voinut uneksiakaan sellaisesta, eivät he milloinkaan olisi astuneet jalallaan tähän linnaan. Mitä nyt on tehtävä? Jos linna on täynnä ryöväreitä ja pettureita, niin tuskin koko väkemme riittää heitä vastustamaan."

"Pahus vieköön! Kyllä me siitä huolen pidämme!" alkoi nyt Thorstenson kärsimättömänä puhua. "Avatkaa vain heti ovi, herra ritari, nyt te tiedätte meidän asiamme."

"Kohteliaisuutta minä kuitenkin ensiksi pyydän itselleni, ja asiaa on tarkasti punnittava", vastasi ritari Lave viivytellen. "Niin vaarallisten pahantekijöiden kanssa saa olla varuillaan. Minä annan heti pihavoudille salaisen merkin, että hän sulkee portin ja kaikki ulko-ovet." Hän juoksi hätäisenä aukinaisen rautaristikko-ikkunan luokse ja huusi käheällä äänellä: "Lukitkaa portit, miehet! Ei ainoata elävää sielua saa päästää ulos." Samassa hän veti taskustaan esiin suuren avaimen ja löi sillä rautaristikoita.

"Avaa mieluummin ovi meille!" sanoi drotsi Pietari, tehden nopean liikkeen ottaakseen avaimen hänen kädestään, mutta samassa silmänräpäyksessä kuului etäinen kilahdus vedessä olevilta kiviltä, tornin alapuolelta.

"Mitä te teitte, herra drotsi!" huudahti ritari, muka äärettömästi pelästyneenä. "Te riistitte avaimen minun kädestäni, nyt olemme kaikki täällä vangittuina. Salmi kohisee voimakkaasti, ei kukaan voi kuulla meitä, eikä tänne uskalla kukaan tulla niin lähelle, että voisi pelastaa meidät. Ja minun tyttäreni, lapsi parkani. Nyt hän on yksin niiden petturien ja ryövärien joukossa."

Kaikki olivat hämmästyneitä.

"Teidän tyttärenne!" huudahti drotsi Pietari kiihkeän levottomasti. "Ei, ei!" lisäsi hän rauhoittavasti, "häntä täytyy ryövärin niinkuin petturinkin kunnioittaa! Herttua ja hänen drotsinsa eivät kuitenkaan ole raakoja, kunniattomia väkivallantekijöitä, vaikka heillä onkin roistoja seurassaan. Jos olisitte ollut levoton tyttärenne tähden, herra Lave, niin tuskinpa olisitte itse tuonut hänen luokseen niin vaarallisia vieraita, ja ehkä te ette myöskään olisi hukuttanut vankilanne avainta."

Ritari Lave vaikeni ja käveli levottomana edestakaisin. Drotsi Pietari ja Rimordson katselivat hätääntynyttä linnanherraa tutkivin katsein, joissa samalla kuvastui suuttumus tästä omituisesta vankeudesta juuri tärkeimpänä hetkenä. Kukaan heistä ei enää epäillyt, että herttua oli tuntenut heidät, ollen selvillä heidän matkansa tarkoituksesta. Oli varmaa, että hän nyt käyttäisi kaikki keinot päästäkseen pakoon ja toteuttaakseen rohkeat suunnitelmansa. Siitä olivat drotsi Pietari ja hänen ystävänsä vasta noustessaan torniin tulleet selville. Thorstenson ja Rimordson olivat senvuoksi hyväksyvästi katsoneet toisiinsa, kuullessaan drotsin rohkean päätöksen ottaa kiinni herttua omalla edesvastuullaan huolimatta siitä, että kuninkaallinen valtakirja oikeutti heidät ottamaan tämän askeleen vasta sitten, kun he tapasivat herttuan skånelaisella alueella. Nyt oli tämä uusi, rohkea yritys tehty tyhjäksi, ja sillaikaa kun linnanherra täällä jakoi vankeuden vastenmielisten vieraittensa kanssa, pitivät herttua ja hänen vaarallinen seurueensa kyllä huolen siitä, että joutuivat täydelliseen turvaan. Kun nämä ajatukset nopeiden salamoiden tavoin välähtelivät drotsi Pietarin ja viisaan Rimordsonin mielessä, purki Thorstenson suuttumuksensa mitä kiihkeimpiin syytöksiin levotonta linnanherraa vastaan, kutsuen tätä empimättä viekkaaksi petturiksi, joka avusti kapinoitsijoita ja muukalaisia merirosvoja. Hän koetti heti murtaa oven auki, hyökäten raudoitetuilla saappaankoroilla sitä vasten, mutta turhaan. "Toimita heti ovi auki!" huusi hän raivostuneena, vetäisten esiin pitkän miekkansa -- "tai, pyhän Knuutin nimessä, saatte maksaa sen hengellänne, raukkamainen, viekas petturi!"

Kuullessaan väkivaltaisen uhkauksen kiirehti drotsi Pietari avuksi.

"Se on mahdotonta!" -- änkytti pelästynyt herra Lave. "Suojelkaa minua tuolta hurjistuneelta ihmiseltä, herra drotsi, siksi kunnes itse voin puolustaa elämääni ja kunniaani. Teidän täytyy olla todistajiani, etten minä, vaan te suljitte meidät tänne."

"Siitä mikä täällä on tapahtunut, saa tämä herra vastata meille, kun sen vaadimme", sanoi drotsi Pietari, asettuen herra Laven ja hurjistuneen Thorstensonin välille. "Linnanpäällysmies on aseeton, niinkuin näette, jalo ritari! Olkoon hänen osallisuutensa tähän asiaan minkälainen tahansa, täällä hän on ritarikin ja minun suojelukseni alaisena. Katsokaamme nyt, voimmeko yhdistynein voimin murtaa auki vankeutemme oven. Jos se ei onnistu, saamme odottaa siksi kunnes joku kuulee huutomme ja joutuu avuksemme!"

"Te olette oikeassa, herra drotsi!" mutisi Thorstenson ja pisti miekan tuppeen. "Petturit ovat aina paraimmassa turvassa, kulkiessaan aseettomina rehellisten ihmisten joukossa! Hyökätkäämme siis kaikki yhtaikaa ovea vasten, niin kyllä se aukeaa. Koettakaa nyt tekin voimianne, herra linnanpäällikkö ja näyttäkää, ettette säästele saappaittenne korkoja, niin saatte ainakin kehua taistelleenne saappaittenne koroilla kunnianne puolesta."

Vastaamatta tähän pilkkaan, hyökkäsi ritari Lave, niinkuin näytti voimainsa takaa noiden kolmen muun ritarin kanssa raudoitettua ovea vasten. Yhteinen hyökkäys sai aikaan hirvittävän jyrinän, kajahtaen kumeasti autiossa holvikattoisessa tornissa, mutta ovi ei auennut, se oli varustettu tammisilla ovipylväillä, eikä murtunut auki tällä tavoin. Ritari Thorstenson juoksi suuttuneena aukinaisen ristikko-ikkunan luo ja huusi sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut kuolleet herättää: "Tänne ylös, miehet! Linnanpäällikön henki on vaarassa!" Mutta ei kuulunut vastausta. Levoton salmi alhaalla kuohuili korkealle, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt tällä puolen tornia, myrskyisenä, pimeänä iltana.

VIIDESTOISTA LUKU.

Sillaikaa oli Inge neito isänsä poissaollessa huolehtinut viimeksi saapuneista vieraista ja kutsunut heidät uudestaan katettuun illallispöytään. Niin pian kuin herttua ja hänen seuransa olivat huomanneet, että heidän varovainen isäntänsä oli vapauttanut heidät odottamattomasta ja vastenmielisestä seurasta, luottivat he hänen viekkauteensa, ja päättivät odottaa hänen palaamistaan, tai ainakin levätä siksi kunnes Niilo Rauhaton toisi heille tiedon, oliko mahdollista päästä purjehtimaan. He olivat heittäneet pois päältään harmaat vaippansa, esiintyen somalle emännälleen ritaripuvuissaan. Nuori herttua oli kohteliaasti ja ruhtinaallisen arvokkaasti istuutunut pöydän päähän, nuoren emännän vasemmalle puolelle. Ritari Abilgaard asettui herra Rimordsonin jättämälle paikalle, ja rohkea norjalainen merirosvo heittäytyi kömpelösti samalle tuolille, jolla Thorstenson ennen istui. Vieraat herrat eivät olleet lausuneet nimiänsä, mutta heidän astuessaan sisään oli Inge kuullut Rimordsonin hiljaa huutavan: "herttua!" ja salaisella pelolla aavisti hän yhden heistä olevan vihaamansa Etelä-Jyllannin herttuan Waldemarin. Hän ei tiennyt muuta herttuaa olevan, ja se mitä kerrottiin herttua Waldemarin kunnianhimoisista ja vaarallisista aikeista kruunua ja valtakuntaa vastaan, oli antanut hänelle niin huonot ajatukset tästä herrasta, että hän oli kuvaillut herttuan ulkomuodon mitä vastenmielisemmäksi. Kuullessaan hänen nimeänsä mainittavan isänsä uusien vieraiden joukossa, sai Inge vaivoin salatuksi pelästyksensä, ja hänen isänsä poistuttua huoneesta noiden kolmen muun vieraan kanssa, sai hän suurella ponnistuksella rauhoitetuksi itsensä niin paljon, että voi täyttää emännänvelvollisuutensa näitä vaarallisia vieraita kohtaan, joiden salainen yhteys hänen isänsä kanssa täytti hänen sielunsa tuskallisella pelolla.

Hän istui harvapuheisena ja suljettuna pöydässä heidän keskellään, kuunnellen vain puoleksi kohteliaisuuksia, joita herttua ja hänen drotsinsa kilvan sanelivat hänelle. Näistä kahdesta nuoresta herrasta hän ei näkynyt paljoakaan välittävän, vaikka heidän kepeä, vapaa käytöksensä osoitti heidän olevan hienoja hovitapoihin tottuneita herroja. Heidän kevytmieliset kasvonsa ja turhanpäiväiset puheensa eivät Ingen mielestä osoittaneet miehiä, jotka voisivat olla vaarallisia, eikä hän luullut kumpaakaan heistä rohkeaksi herttuaksi. Kolmannen herran hän sitävastoin uskoi varmasti siksi vihaamakseen mieheksi, joka uhkasi kuninkaan kruunua ja henkeä. Hän ei vielä ollut puhunut sanaakaan, mutta hänen terävä katseensa, sekä julkeat ja raa'an näköiset kasvonsa osoittivat mitä suurinta viekkautta ja röyhkeyttä. Välinpitämättömän kohteliaasti vastasi Inge neito herttuan kysymyksiin oliko hän milloinkaan ollut hovissa, rakastiko hän tanssia ja ritarileikkejä, haukkametsästystä tai lautapeliä, ja millä hän huvittelihe tämän aution linnan yksinäisyydessä. Inge ei ollut huomaavinaan miten herttua ihaili hänen kauneuttaan, lausuen siitä hienoja mielistely-sanoja drotsilleen. Hän piti sen sijaan tarkasti silmällä lyhyttä, tukevaa herraa, joka istui hänen oikealla puolellaan pöydänkulmauksessa. Tämä oli puoleksi merimiehen ja puoleksi ruhtinaallisen ritarin puvussa. Hän nojautui huolimattomasti tuoliinsa, hänen julkean katseensa harhaillessa ympäri salia niinkuin hän ei tuntisi itseään oikein turvalliseksi, ja kuitenkaan ei hän pelännyt minkäänlaisia vaaroja. Hänen leveä härän otsansa osoitti voimaa ja uhkamielisyyttä, hänen lyhyet, hiukan kiharat hiuksensa olivat punaisenruskeat ja yhtyivät lyhyeen partaan, joka peitti eläimellisen, melkein muodottoman alaleuan. Paksut huulet ilmaisivat raakaa aistillisuutta ja peittivät vain puoleksi molemmat voimakkaat, hohtavan valkoiset hammasrivit. Hurjat, kiiluvat silmät, jotka olivat syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla, melkein yhtyivät kaarevan nenän yläpuolella. Hän söi ahneesti ja purasi rikki vahvimmatkin luut, sillä välin lepäsi hänen jäntereinen kätensä usein jalokivillä koristetun tikarin kahvalla. Hän ei milloinkaan kohottanut pikaria suulleen, tyhjentämättä sitä pohjaan, ja se tapahtui tiheään. Viimeinkin näkyi hän sammuttaneen nälkänsä ja janonsa. Hänen ruskeat poskensa hehkuivat viinin vaikutuksesta, ja hän heitti julkeita ja rohkeita silmäyksiä vuoroon Inge neitoon ja hänen kamarineitosiinsa, ikäänkuin verraten heitä toisiinsa ja tehden valinnan heidän välillään. "No, nyt hauskaa pitämään, hyvät herrat!" alkoi hän viimeinkin puhua raa'alla, karkealla äänellä, norjalaiseen, laulavaan puhetapaan. "Mitä perkelettä tämä hienosteleminen merkitsee meidän matkallamme, ja miksi nuo sievät tyttäret seisovat neidin tuolin takana. Ottakaa te tuo kunniallinen nykerönenä, herra drotsi! Minä pidän itselleni tämän pienen, veitikkamaisen ruskeatukan, hänen armonsa pitäköön korkea-arvoisen neidin oman suunsa varalta!" Hän teki liikkeen, niinkuin aikoisi nousta, ja molemmat kamarineidit vetäytyivät pelästyneinä taapäin.

Inge neito pelästyi myöskin, mutta hän voitti heti pelkonsa. Vieraan hävyttömyys ja raaka esiintyminen suututti häntä. Oudosta puhetavasta hän huomasi heti, ettei tämä herra ollut herttua. Heitettyään halveksivan katseen julkeaan merirosvoon hän nousi pöydästä ja kääntyi rauhallisen arvokkaasti molempien toisten herrojen puoleen. "Yksi teistä on siis herttua", sanoi hän, "ja minä olen siitä mielissäni, vaikka minä tanskalaisen ritarin tyttärenä en voi iloita nähdessäni miestä, joka on uskaltanut nousta kapinoimaan Tanskan kruunua vastaan. Mutta olkoon hän teistä kumpi tahansa, niin turvaudun minä nyt häneen, mieheen, joka on jaloa, kuninkaallista sukuperää, pyytäen häntä vapauttamaan minut tämän raa'an ihmisen seurasta, joka luultavasti on yksi teidän tallirengeistänne."