Part 15

"En toki, lapseni! Mutta minulla on muutamia ikäviä asioita mielessä, joita sinä et ymmärrä. Elä sinä niistä välitä! Elä istu yksinäsi täällä hämärässä, sytytä kynttilät, ja anna neitojesi tulla sisään laulamaan lauluja kanssasi! Lapseni, saat mielelläsi laulella laulujasi, se kuuluu sinun ikäisillesi. En minä niin totta tarkoittanut äsken lauluista puhuessani. Ole nyt vain iloinen! Elä ole levoton minusta! Ei minua mikään vaivaa." Hän taputti Ingeä ystävällisesti poskelle ja poistui.

Alkoi olla pimeä. Isän salaperäinen levottomuus ja huonosti salattu huolestuneisuus olivat tehneet omituisen vaikutuksen nuoreen tyttöön, joka muuten ei milloinkaan tiennyt mitä pelko oli, ja istuessaan yksinään suuressa holvisalissa johtui hänen mieleensä kaikenlaisia levottomia ajatuksia. Viime aikoina oli liikuskellut monenlaisia osaksi perättömiä huhuja rosvoista ja sisseistä. Se häntä kuitenkin vähemmin huolestutti; mutta, että maa oli täynnä salaisia pettureita, jotka uhkasivat syöstä kuninkaan ja kaikki hänelle uskolliset miehet perikatoon oli yleisempi, ja Inge neidon mielestä paljon peloittavampi huhu. Tämä tärkeä linnoitus pidettiin tavallisesti tarkasti sulettuna jokaiselta vieraalta, joka ei ensin mitä tarkimmasti voinut tehdä selkoa nimestään ja asiastaan. Hänelle oli käsittämätöntä, miksi siitä tänä iltana tehtiin aivan täydellinen poikkeus, eikä hän myöskään voinut ymmärtää, mikä pakoitti hänen isänsä poistumaan linnasta tähän aikaan, kun hän kuitenkin odotti niin tärkeitä ja ylhäisiä vieraita. Isän levottomasta tuulentarkastelusta, ja hänen tyytymättömyydestään, kun se oli itäinen, sekä hänen kiellostaan kysellä vierailta heidän nimeään ja matkaansa, päätteli Inge isän odottavan joitakin ystäviä tai sukulaisia, jotka olivat pakomatkalla ja aikoivat yön seudussa Skåneen. Huolimatta isän vaiteliaisuudesta ja varovaisuudesta oli hän huomannut hänen ottavan innokkaasti osaa Stig Andersenin ja hänen muitten sukulaistensa suuttumukseen kuningasta vastaan, vaikka hän ei tiennyt oikeata syytä siihen. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan, että kuningas oli lähennellyt Stig Andersenin vaimoa, ja että mahtava marski senvuoksi oli noussut kapinaan häntä vastaan, mutta sen lähemmin hän ei asiaa tuntenut. Sen käsityksen mukaan, joka hänellä oli kuninkaasta, ja sen mielikuvan tenhoamana, jonka hän jo lapsena oli luonut itselleen äitinsä kertoessa suurista Waldemareista, oli hänellä niin syvä kunnioitus kuningasnimeä kohtaan, että hänelle oli käsittämätöntä, miten kuningas voisi loukata alamaistaan niin, että tällä olisi oikeus nousta häntä vastaan. Häntä puistatti tuo ajatus, että hänen isänsä ystävyyden ja sukulaisuuden tähden voisi unohtaa uskollisuutensa kuningasta kohtaan, ja kuitenkin hän alkoi salaisesti pelätä onnettomuutta, jota hän piti pahempana kuin mitään muuta. Hän tunsi itsensä ensi kerran elämässään todella levottomaksi. Hän katsahti ympärilleen hämärään saliin, ja hänestä tuntui kuin seisoisi joka nurkassa väijyvä kuningasmurhaaja välkkyvä tikari kädessään. Hän nousi äkisti, kutsuakseen neitojaan kynttilöitä sytyttämään. Tuskin hän oli noussut kun ovi avautui hiljaa, ja kynnyksen yli hiipi varovasti musta, ruma miesolento, tummaan sarkavaippaan kääriytyneenä. Häipyvän päivänvalon viimeinen säde valaisi hänelle hurjat, punapartaiset ja likaiset kasvot, jotka enemmän muistuttivat eläintä kuin ihmistä. Inge vetäytyi askeleen taapäin ja oli vähällä huutaa hädissään, mutta hän häpesi pelkoansa ja voitti sen muistaessaan isänsä käskyn, että hän emännän arvokkaisuudella vastaanottaisi hänen vieraansa.

"Tervetuloa, vieras!" sanoi hän niin rohkeasti kuin taisi, vaikka vapisevalla äänellä, astuen muutaman askeleen eteenpäin, silti pääsemättä pitemmälle kuin pari askelta keittiön ovea lähemmäksi. "Isäni tulee kohta!" lisäsi hän. "Suokaa, minun hakea valoa!"

"Ei valoa, ihana neito! Oletteko te yksin linnassa?" Tuo raa'an ja karkean äänen hiljaa ja salaperäisesti lausuma kysymys lisäsi hänen tuskaansa, ja pitkä, kömpelö sotilasolio astui pari askelta etemmäksi saliin. Inge astui nopeasti taapäin ja tarttui keittiön oven kahvaan, mutta rohkaisi taas mielensä ja jäi seisomaan. "Yksinkö?" toisti hän. "En ole, ja vaikka olenkin ritarin tytär, niin en kuitenkaan ota yksin puolustaakseni kuninkaallista linnaa. Jos tahdotte nähdä linnan varusväen, niin voi se olla täällä silmänräpäyksessä."

"Elkää pelästykö minua, ihana neito!" sanoi vieras ja astui askeleen taapäin. "Minä tulen merimatkalta, enkä ole ehtinyt puhdistaa ja somistaa itseäni hienon naisväen nähtäväksi. Minä olen vain halpa tallirenki, ja minut on lähetetty tänne herrani asialle, kysymään voiko ritari Lave Litle vastaanottaa ystäviänsä tänne yöksi, ja olisiko kuninkaallinen metsäkoirajoukkue nähty täälläpäin tänä iltana."

"Minun isäni ystävät ovat tervetulleita!" vastasi ritarineito. -- "Hän on itse mennyt heitä vastaan ja on täällä silmänräpäyksen kuluttua. Koirista minä en tiedä mitään. Jos olette vieraan herran palvelija, niin annetaan teille heti virvokkeita väentuvassa." Hän aikoi mennä ja tarttui ovenkahvaan avatakseen keittiönoven; mutta vieras kohotti kätensä varoittavasti, melkein uhaten: "Jääkää! Ei valoa! Minä menen heti!" mutisi hän. "Täällä ei siis ole yhtään vieraita? Ei ainoatakaan matkustavaista Nyborgista?"

"Ei ainakaan minun tietääkseni", vastasi Inge, "mutta linna on suuri, ja vaikka täällä on paljon kuninkaallisia sotamiehiä, on täällä kuitenkin tilaa vieraille, jotka ovat maalle ja kuninkaalle uskollisia".

"Hyvä! Minä vien herralleni vastauksen, ja jos se häntä miellyttää, niin näette meidät pian. Hyvästi ihana neito! Vaikka te ette näy haluavan, että minä tulen teitä lähemmäksi, tohdin kuitenkin vakuuttaa teidän olevan yhtä kauniin kuin rohkean. Minun tähteni teidän ei tarvitse nostaa melua, tai kutsua kokoon linnanväkeä. Minä tulen tänne hyvänä ystävänä; minun herrani hyvät ystävät ovat myöskin minun ystäviäni." Sen sanottuaan hän poistui samasta ovesta, josta oli tullutkin. Inge kiirehti heti telkitsemään oven hänen jälkeensä, ettei mies vain ehtisi palata ennen kuin hän olisi saanut kynttilät sytytetyiksi ja ihmisiä sisään. Sitten hän kutsui kaikki neitosensa sytyttämään vahakynttilöitä, jotka olivat asetetut kiiltävien kilpien eteen suuren salin kalkituille seinille. Pyöreään sivuhuoneeseen hän antoi kattaa pöydän odotetuille salaperäisille vieraille, ja itse hän astui keittiön kautta linnantupaan, katsoakseen olivatko talonmiehet paikoillaan. Hän näki heidät kaikki, kaksitoista luvultaan, istuvan illallispöydässä, ja hän meni takaisin keittiöön, antamatta kenenkään huomata levottomuuttaan. Annettuaan kokille ja keittiöpalvelijoille tarvittavat ohjeet palasi hän, näennäisesti rauhallisena takaisin kirkkaasti valaistuun saliin, veti salvan eteisen ovelta vierasvaraisen talon tavan mukaan, pidättäen vain kaksi kamarineitiä luonaan. He istuutuivat niinkuin tavallista ompelupöytiensä ääreen ja ottivat esille naiskäsityönsä. Toinen kamarineidoista oli nuori, iloinen tyttö, joka aina tiesi kertoa jotakin uutta ja hauskaa. Hän katseli ihmetellen monia kynttilöitä ja juhlallisia valmistuksia, kysellen uteliaana ketä vieraita odotettiin näin myöhään ja niin erikoisen komeasti.

"Minä en tunne heitä", vastasi Inge välinpitämättömällä äänellä. "Mutta kerroppas meille jotakin uutta, pikku Else!" lisäsi hän nopeasti, johtaakseen ajatukset muihin asioihin. "Oletko hiljan kuullut jotakin lemmitystäsi? Tuleeko hän tänä kesänä sinua hakemaan?"

"Siihen on vielä pitkältä, neiti!" vastasi Else ja oli heti valmis mieliaiheeseensa. "Hän välittää enemmän uljaasta herrastaan Möllerupissa kuin minusta ja koko maailman tytöistä. Oltuaan marskin kanssa Ruotsin sodassa on hän tullut vähän ylpeäksi. Mutta enpä sitä ihmettele: hän voi kehua olleensa mukana syöksemässä kuningasta valtaistuimelta. Te katselette minua niin ihmetellen, neiti! Mutta onhan se totisen totta. Eikö viimeinen Ruotsin kuningas pantu viralta, ja sen teki urhea marski Andersen ja hänen reipas väkensä. Mads Jyde on marskin oikea käsi, hän on melkein yhtä pitkä kuin herransa, ja hän on rohkea mies, sen saatte uskoa. Jos hän ei olisi köyhä talonpoika, voisi hän kyllä vielä kerran tulla ritariksi. Mutta jos hän ei piakkoin anna tietoja itsestään", jatkoi tyttö niskojaan keikahuttaen, "niin en minäkään ole mikään leikkikalu. Jos hän ei enää välitä pikku Elsestaan, niin olkoon omillaan, kyllä minä katson toisen itselleni. On täällä Själlandissakin reippaita poikia, enkä minä rupea sairastelemaan juutilaisen maalaispojan tähden."

"Sinä et ole sen uskollisen kaimasi kaltainen, josta laulussa kerrotaan", sanoi Inge neito, "hänen, joka suri itsensä kuoliaaksi ritari Åken tähden".

"Se taisi tapahtua hyvin kauvan sitten, uskokaa minua, jalosukuinen neito! Nyt on maailma viisastunut, eivätkä tytöt ole enää niin yksinkertaisia. Jos tässä ruvettaisiin suremaan nuorten miesten vaihtelevaisten mielten tähden, niin ei kohta olisi ainoatakaan elävää tyttöä koko maassa. Ei, ei" -- jatkoi hän ja hyräili:

"Kuin lahoava silta alla askeleen on valat nuorten urosten. Kuin pyrstö kiemuroiva ankeriaan mies nuori on sanassaan."

"Tämä laulu on uusi", sanoi Inge neito, "niin ei lauleta vanhoissa, niissä uskolliset rakastavaiset seuraavat hautaan toisiaan".

"Hyvänen aika!" huudahti Else neiti. "Siihen ei minulla ainakaan ole halua, jos Mada Jyde kuolisi. Ei kuollut sulhanen kuitenkaan tule eläväksi, vaikka kymmenen kertaa menisi hänen kanssaan hautaan."

"Entisinä aikoina olivat ihmiset paljon uskollisempia", -- sanoi Inge vakavasti. "Silloin olivat maa ja kuningaskin turvatumpia. Ne ihmiset, jotka elivät Tanskan entisyyden aikoina, olivat onnellisia ihmisiä."

"Mitä onnea siinä on, jos surusta kuolee, jalo neiti, sitä minä en tosiaankaan ymmärrä. Ja mitä se kuninkaaseen ja maahan kuuluu, jos hurjistuneissa sotamiehissä ei ole vakavuutta?"

"Sen sanon sinulle, pieni Else, jos sotamiehillä ei ole vakavuutta niissä asioissa, niin on heillä yhtä vähän muissakaan, eikä heihin myöskään voi luottaa silloin kun on maan ja valtakunnan puolustus kysymyksessä. Se, joka voi unohtaa ja hyljätä lemmittynsä, voi vielä helpommin unohtaa herransa."

"Sitä ei ainakaan Mads Jyde tee!" vastasi Else. "Hän lyö mieluummin kaikki ihmiset kuoliaiksi, kuin kärsii puhuttavan pahaa isännästään. Hän on itse kerran nostanut veitsensä minua kohti sen asian vuoksi, vaikka hän vakuuttikin pitävänsä minusta kuin silmäterästään. Hän ei pelkäisi ryhtyä vaikka itse kuninkaaseen, jos syttyisi kunnollinen sota kuninkaan ja marskin välille."

"Tyttö, oletko sinä hullu!" huudahti Inge neitsyt pelästyneenä. "Onhan marski kuninkaan alamainen. Jos hän ryhtyy sotaan kuningasta vastaan, niin hän on petturi ja häpeällinen kapinoitsija."

"Sitä minä en ymmärrä", sanoi Else. "Mutta sen minä tiedän, että kun marski ei saanut pidetyksi vaimoaan rauhassa kuninkaalta, sillaikaa kun hän rehellisenä miehenä kävi sotaa hänen puolestaan, niin ei ollut ihmeellistä, että urhea herra suuttui ja otti itse oikeutta minkä taisi."

"Se on varmasti häpeällistä ja valheellista puhetta. Oikea Skjöldung ei milloinkaan voi häväistä korkeaa sukuansa."

"Minulle se on aivan yhdentekevää", vastasi neito, "minä olisin kuitenkin tyytyväinen, jos Mads Jyde pysyisi erillään mahtavista herroista ja heidän riitaisuuksistaan. Pienempiosaiset siinä kuitenkin lopuksi saavat kärsiä, ja hänkin voi vielä joutua siellä suureen vaaraan. Muistuupa mieleeni erään laulun sanat", ja hän hyräili:

"Asemiestensä kanssa kerran ritar ratsasti käräjiin; hyvin onni suojasi herran, mutt' miehet ne hirtettiin."

"Lauletaan mieluummin joku vanhoista, hyvistä lauluista, pieni Else!" sanoi Inge neito, keskeyttäen kevytmielisen tytön puheen. "Paina mieleesi, mitä laulat, niin muistat sinäkin kerran olevasi tanskalainen tyttö."

"Se on helppoa muistaa", vastasi Else, "sillä minä en osaa ainoatakaan saksalaista sanaa ja sopertelen huonosti juutilaistakin".

"Mutta tanskalainen tyttö on uskollinen sulholleen, eikä tanskalainen mies petä maataan eikä kuningastaan. Muistatko laulua kuningas Didrikistä? Lauletaan se!" Inge neito alotti ja molemmat tytöt yhtyivät lauluun:

"Linnan herra on kuningas sekä kaiken maan, myöskin urhojen uljasten. Säilä on kirkas kourassaan. Ja kuningas on valtias linnan."

Heidän laulaessaan aukeni ovi; mutta Inge neito ajatteli vain sankarilaulua, jonka hänen äitinsä oli laulanut hänelle hänen lapsena ollessaan. Ja silloin hän aina kuvitteli kuningasta samanlaiseksi kuin Waldemar Suuri oli, ja linnaa samanlaiseksi kuin Flynderborg, jossa hän oli syntynyt ja joka oli ainoa linna, jonka hän tunsi. Laulun reipas sävel ja lapsuuden muistot, jotka se herätti hänen mieleensä, teki hänet aina iloiseksi ja onnelliseksi, ja hän tunsi itsensä turvalliseksi linnassa, jota kuningas urhoineen suojeli. Tälläkin kertaa oli sankarilaululla sama rauhoittava vaikutus. Hän oli unohtanut kaikki äskeiset huolensa, hänen silmänsä loistivat innostuksesta, ja neidot katselivat vain häneen, kun hän puhtaalla ja harvinaisen syvällä äänellään lauloi:

"Härkää talonpoika ohjailee, ja hovilainen orhin on valtias. Mutt' päämies linnojen, kaupunkein On Tanskan kuningas, Ja kuningas on linnojen herra."

Nyt vasta Inge neito ja hänen impensä huomasivat kannuksilla varustettujen saapaskorkojen kilisevän kivilattialla. He nousivat hämmästyneinä, ja Inge neitsyt hänelle harvinaisella kiivaudella. Kolme vierasta herraa seisoi keskellä salia. Yksi oli metsästäjän puvussa, molemmat toiset porvarillisissa matkapuvuissa, kuitenkin suuret ritarimiekat vaippojen alla. Ne olivat ritari Rimordson, drotsi Pietari ja ritari Thorstenson.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Ritarien sisäänastuessa oli heitä hämmästyttänyt kauniin laulajattaren ilmehikäs esitystapa, he olivat sanattomina jääneet seisomaan, eivätkä tahtoneet häntä häiritä. Nyt he lähestyivät kohteliaasti ja tervehtivät kaunista ritarineitoa. Vaikka he eivät olleet ritarillisessa puvussa, ilmaisi heidän olentonsa ja hieno käytöksensä kuitenkin heti, että he olivat korkea-arvoisia ja ylhäisiä herroja, ja Inge neito otaksui heidät niiksi vieraiksi, joista hänen isänsä oli puhunut. Jo ensi katsauksella rauhoittivat heidän osanottavat ja ystävälliset kasvonsa hänen mieltänsä. "Tervetuloa, jalot herrat!" sanoi hän toinnuttuaan ja vastasi heidän tervehdyksensä, "minun isäni on odottanut teitä, ja on mennyt teitä vastaan. Te olette siis tulleet toista tietä kuin mitä hän otaksui. Teidän tallirenkinne tai aseenkantajanne on varmaankin ilmoittanut teille, että täällä ei ole vieraita?"

"Me olemme juuri saapuneet, jalo neito!" alkoi ritari Thorstenson puhua, "eikä meidän aseenkantajamme ole voinut sanoa meille mitään talon asioista; hän ei ole vielä ehtinyt tallia kauvemmas. En myöskään usko teidän herra isänne odottaneen meitä, luulimme yllättävämme hänet."

"Meidän hämmästykseksemme avattiin linnanportti kysymättä meiltä nimeämme ja asiaamme", sanoi ritari Rimordson. "Teidän lauluanne, jalo neiti, emme uskaltaneet keskeyttää, se oli meille rakkaana takeena siitä, että me vaikka tuntemattomina maalle ja kuninkaalle uskollisina miehinä, olimme teille tervetulleita."

"Muille ei tämä linna ole avoinna!" vastasi Inge. "Teidän nimeänne ja asiaanne ei myöskään vielä kukaan kysy, jalot herrat! Minä voin vakuuttaa teille, että olette erityisesti tervetulleita minun isäni luokse." Sen sanoessaan hän katseli luottamuksella ja mielihyvällä rohkeita, rehellisiä kasvoja. Drotsi Pietari ei ollut vielä lausunut sanaakaan, vaan seisoi hämmentyneenä ja melkein ujona hänen edessään, ja hänen hiljaisessa, vakavassa katseessaan oli omituinen hämmästyksen ja surumielisen ilon ilme.

"Astukaa lähemmäksi, hyvät herrat!" -- pyysi Inge neito mieli kepeänä, ja hän tunsi itsensä täydellisesti vapautetuksi kaikista epäilyksistä isänsä luvattomien puuhien johdosta ja salaperäisten vieraiden odotetun tulon suhteen. "Te astutte täällä avonaiseen naisasuntoon, ja minä olen, totta puhuen, iloinen, saadessani täällä nähdä isäni ystäviä, jotka voivat täyttää hänen paikkansa hänen poissaollessaan. Hän poistui luotani puoli tuntia sitten, aikoen ehtiä tänne tunnin kuluttua, jos hän ei tapaisi teitä. Mies, joka sanoi olevansa teidän tallirenkinne, oli vähällä pelottaa minut täällä hämärissä. Linnaan ei muuten tavallisesti pääse näin helposti. Te olette senvuoksi minulle sitä tervetulleempia. Jos haluatte virvokkeita, jalot herrat, niin on kaikki valmiina."

Ritarit katselivat hämmästyneinä toisiinsa. "Tässä on joku erehdys olemassa, jalo neito!" sanoi ritari Rimordson. "Mutta, jos sallitte sen, niin käytämme sitä hyväksemme, jättäen selitykset siksi kunnes isänne saapuu."

"Sallikaa minun tehdä teille kysymys, jalo neito!" alkoi viimeinkin drotsi Pietari puhua, ja hän näytti nyt vasta heräävän ihmeellisen kauniista unesta, silmänsä ihaillessa kookkaan neidon avonaista katsetta ja jaloa olentoa, "suokaa minulle anteeksi, jos se teistä on sopimaton. Onko teidän ristimänimenne todellakin Inge, ja oletteko te tämän linnan päällikön, herra ritari Lave Litlen ja haen vaimovainajansa, jalon Margareta Absalon Andersonin nuorin tytär?"

"Te olette tuntenut minun äitini, jalo herra!" huudahti Inge iloisena, ja unohti siinä ilossaan kysymyksen omituisen juhlallisuuden. "Voi, ei! Te ette ole tuntenut häntä, muutenhan tuntisitte minutkin, sillä minun sanotaan olevan autuaan äitivainajani näköinen."

"Minä olen nähnyt teidän äitinne lapsuudessani", sanoi nuori drotsi, "mutta silloin ei hän enää ollut nuori, hän oli teidän pituisenne. Te olette perinyt hänen silmänsä, jalo neito! ja niinkuin kuulin, hänen syvän lauluäänensä ja rakkautensa meidän vanhoihin sankarilauluihimme. Sen laulun, jonka te äsken lauloitte, olen minä kuullut kehdossani, se vei minut takaisin aikoihin, joina minä uneksin onnellisia unelmia Waldemarien päivistä, ja linnojen ja urhokkaitten sankarien hallitsijasta."

"Eiväthän ne olleet vain unelmia, jalo ritari!" vastasi Inge vilkkaasti. "Suonette minun ensiksi uskoa, koska sen kysymiseen en ole oikeutettu, että te ja nämä hyvät herrat olette ritareita. Eihän se minun tietääkseni ole vain unelma, että kuningas, Jumalan kiitos, vielä hallitsee kaikkia tanskalaisia linnoja ja maita, ja monia urhoollisia ja kunnon sankareita. Ettehän ainakaan te ja nämä hyvät herrat sitä usko. Jos olette kehtonne ääressä kuullut sankarilauluja, jalo herra", lisäsi hän luottavaisella katseella, "silloin ei niitä myöskään ole turhaan laulettu".

Drotsi Pietari punastui, mutta hänen katseensa oli rohkea ja avomielinen: "Suokoon Jumala, ja pyhä neitsyt, ettei mikään unelma olisi liian suuri voidakseen täyttyä; ehkä vielä entiset ajat palajavat."

Nyt avasi tarjoilijapoika ruokahuoneen oven. "Te olette varmaankin matkustaneet paljon ja olette virkistyksen tarpeessa!" sanoi Inge neito, muistaessaan emännän-velvollisuutensa ja osoitti avonaista ovea. Drotsi Pietari, joka oli tottunut hovitapoihin ja tavallisesti oli ensimäinen arvossa, tarjosi ritarineidolle käsivartensa. Inge vei hänet pöydän päähän pyöreään tornihuoneeseen ja antoi tytöille viittauksen tarjoilemisesta. Ritari Thorstenson ja ritari Rimordson seurasivat nuorta emäntää ja Thorstenson istuutui hänen oikealle puolelleen. Pari komeasti puettua tarjoilijapoikaa kantoi paistettua metsäriistaa ja paahdettua kauraleipää ripsureunaiselle liinalle, nokkelan juomanlaskijan täyttäessä viinipikarit suuresta hopeakannusta. Molemmat kamarineidot seisoivat nöyrinä Inge neidon tuolin takana, silmät ujosti maahan luotuina, mutta heittäen kuitenkin vähä väliä uteliaan silmäyksen vieraisiin herroihin, joista nuori, kaunis drotsi erityisesti näytti heitä miellyttävän.

Kohta oli keskustelu taas täydessä vauhdissa. Inge neito vältti tarkasti lausumasta mitään, joka olisi osoittanut uteliaisuutta, mutta hänellä ei olisi ollut mitään vastaan, jos hänen vieraansa olisivat tahtoneet itse ilmaista ketä olivat.

"Sanotaan Danehoven päättyneen", alkoi hän sopivassa tilaisuudessa puhua. "Minä olen pahoillani siitä, etten milloinkaan ole saanut olla Danehovessa läsnä. Täällä syrjäisessä linnassa ei näe eikä kuule paljoakaan. Olette varmaankin nähneet kuninkaan, jalot herrat! Minä tahtoisin kernaasti tietää, onko hän sen näköinen, millaiseksi häntä kuvailen."

"Minkälaisen ajattelette hänen olevan, jalo neito!" kysyi ritari Thorstenson. "Voinpa lyödä vetoa, että ajattelette hänet ainakin päätä pitemmäksi minua, sellaiseksi kuin Bernin kuningas Didrik, tai joku muu niistä komeista sankarikuninkaista, joista laulatte."

Inge neito katseli pitkä viiksistä ritaria. "Komeampi kuin te olette, hänen ei tarvitse olla" -- vastasi hän, "mutta teidän näköiseksenne en häntä kuitenkaan ajattele. Te olette paraiten paikallanne reippaan ratsujoukon etunenässä, mutta suokaa anteeksi, herra ritari, te näytätte minusta liian pikaluontoiselta, voidaksenne hallita maata ja valtakuntaa."

Thorstenson siveli partaansa. "Siinä taidatte olla oikeassa, ihana neito!" mutisi hän, vahvistaen tyytymättömän näköisenä nuoren naisen avomielisen tunnustuksen.

"Jos joku teistä muistuttaisi minun mielikuvani kuningasta", jatkoi Inge neito, "niin silloin enemmin tämä herra", hänen rauhalliset, siniset silmänsä katsoivat tutkivasti drotsi Pietariin, joka säpsähti tätä kohteliaisuutta, mutta vastaanotti sen heti ystävällisesti hymyillen. "Mutta elköön tämä vertailu ihmetyttäkö teitä, jalo herra", jatkoi hän, "silloin te ette olisi kaivannut suuria Waldemarinpäiviä, vaan teillä olisi voimaa luoda ne uudelleen".

Ritarit katselivat ihmetellen nuoreen ritarineitoon, joka hyväntahtoisesti leikkiä laskien näkyi ivailevan heitä, ja samalla kuitenkin prinsessan arvokkaisuudella vaikutti heihin salaperäisellä voimalla, jota hän ei itse näkynyt aavistavan. Drotsi Pietarin posket hehkuivat, hän tunsi omituisen voimakasta mieltymystä sekä vastenmielisyyttä reipasta, hauskaa tyttöä kohtaan. Mutta Ingen viimeisten sanojen jälkeen tuntui niinkuin unohtaisi hän itsensä ja omat asiansa korkeamman ja tärkeimmän ajatuksen tähden. "Sitä voimaa, josta te puhutte, jalo neiti", alkoi hän hiljaa ja vakavasti puhua, ja hänen suurista silmistään hehkui tulinen innostuksen voima, "sitä voimaa, joka herättäisi eloon entisen ajan hengen kansassamme, te kaipaatte siellä, josta sitä ei ilman ihmetekoa löydetä: -- sitä voimaa ei ole Tanskan parhaimmallakaan ritarilla, sitä voimaa ei ole ainoallakaan maailman kuninkaalla. Sen täytyy tulla ylhäältä päin, eikä se ole yksityisen miehen omaa ja käytettävää. Jos se ei yhdistyneenä loista monen tuhannen silmistä, ja jos se ei virtaile kaikkien tanskalaisten sydämistä, silloin ei suurinkaan kuningas maailmassa voi kohottaa vajonnutta ja kutsua suurten isien henkeä takaisin kansaansa."

"Te voitte olla oikeassa, jalo herra!" vastasi Inge neito posket innosta hehkuvina, ja silmät melkein säteilevinä loistaen. "Mutta kuka on sanonut teille, että se henki on paennut? Kuningasta itseään minä en tunne, ja useat puhuvat hänestä alentavasti. Mutta minä tiedän kuitenkin, että hänellä on rinnallaan miehiä, jotka vielä uskollisesti vartioivat kruunun turvallisuutta ja kansan kunniaa. Niiden joukossa uskallan mainita sukulaiseni, vanhan Jon ritarin, tiedän että jokainen tanskalainen mies kunnioittaa häntä. Jos Möllerupin ylpeä marski olisi yhtä uskollinen, kuin hän on rohkea, niin olisi Tanskalla ehkä vielä Axel Hvide tai kreivi Albert. David Thorstensonia olen myös kuullut mainittavan meidän aikamme sankarien joukossa, ja te tunnette varmaankin monta muuta nimeä, joista meidän ajallemme on kunniaa."

Ritari Thorstenson oli sydämensä pohjasta mielissään, kuullessaan nimensä nuoren tytön sankarien joukkoon lasketuksi. Häntä huvitti oma ja ystäviensä asema, ja häntä halutti kuulla mitä nuori isänmaanintoinen neitonen ajatteli hänen matkatovereistaan. "Te olette unohtanut parhaat, ihana neito!" sanoi hän iloisesti. "Mitä te sitten sanotte Tornborgin ritari Pentti Rimordsonista?"