Part 14

"Niistä molemmista, joilla te ja aseenkantajanne ratsastatte, voin minä mennä takuuseen, jos ei pohja ole liian pehmeä", vastasi ritari. "Minun ja ritari Thorstensonin ovat raskaita, ne jäävät varmasti kiinni, jos on vähänkin liejua!"

"Sitten ei ole valitsemisen varaa", sanoi drotsi Pietari. "On epävarmaa, pääsemmekö elävinä sillan yli, mutta meidän valtakirjamme on toimitettava varmuuteen. Reippaan aseenkantajani neuvokkaisuuteen voin luottaa. Hän pääsee kyllä helposti uimalla ylitse, sillaikaa kun me annamme ryöväreille muuta ajattelemista, kuin hänen kiinniottamistaan. Jos olette samaa mieltä minun kanssani, hyvät herrat, niin uskomme hänelle kuninkaan kirjeen ja valtakirjan, ja jos me tulemme pidätetyiksi, vie hän ne Haralsborgin päällysmiehelle, tai hävittää kirjeet, jos ei pääse pakenemaan."

"Te olette varovainen, jalo ritari!" sanoi herra Rimordson. "Mutta täytyy olla varuillaan kaikkien mahdollisuuksien varalta."

"Hyvä on", sanoi Thorstenson -- "jos meidän testamenttimme on tehtävä, niin joutuun sitten! Minun sormeni syhyvät noita koiria kiinniottamaan."

"Tässä, uskollinen Skirmen!" sanoi drotsi Pietari, ojentaen aseenkantajalle huolellisesti kokoon käärityn kirjeen. "Olethan ymmärtänyt meidät. Kruunun ja kuningashuoneen turvallisuus on kysymyksessä! Jos minä en vaadi sinulta sitä toisella puolen siltaa, niin sinä saat tehdä siitä minulle tilin suurimman sillan tuolla puolen!" Hän viittasi totisena taivaaseen ja vaikeni.

Puna kohosi reippaan aseenkantajan poskille. "Täytyykö minun siis paeta kuin pelästynyt villihanhi, enkä saa teidän rinnallanne uskaltaa iloisena murtautua vihollisjoukon läpi? Se oli kova sanoma, herra drotsi. Mutta koska se on teidän tahtonne, niin minä tottelen. Jumala olkoon teidän kanssanne! Me tapaamme toisemme varmasti tuolla puolen sillan!" Nyt kuului taas hirnuntaa metsästä. "Minun norlantilaiseni", huudahti Skirmen iloisesti, kannustaessaan metsästyshevostaan, ja ratsasti nopeasti alas pientä polkua pitkin, joka johti rantaäyrään metsikköön. Samassa silmänräpäyksessä lähtivät nuo kolme ritaria neljän metsästäjänsä kera, miekat paljastettuina, ratsastamaan kovaa nelistä siltaa kohti. "Yksi kerrallaan, tai muuten syöksymme kaikki jokeen", huusi Thorstenson ja ratsasti etunenään. He olivat jo melkein sillalla, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt. "Turhaa hälyytystä!" huusi Thorstenson, "eihän täällä ole ketään".

"Pian, pian, eteenpäin!" huusi drotsi Pietari ja ratsasti hänen ohitsensa.

"Se ei ollut minun tarkoitukseni!" mutisi Thorstenson suuttuneena, koettaen joutua hänen edelleen, mutta etumaisen hevosen kaviot kopisivat jo kapealla sillalla, ja ritari Thorstensonin täytyi pidättää hevostaan, ettei syöksisi ystäväänsä syvyyteen. Heidän ihmeekseen ei ketään tullut heitä estämään, seitsemäs hevonen asetti jo jalkansa sillalle, ja drotsi Pietarilla oli vain pari syltä vastakkaiseen rantaan. Hän luuli jo heidän pelkonsa olleen turhan, kun samassa hänen takaansa kuului voimakas pillin vihellys. Äkkiä vilahteli jotakin metsiköstä ja samassa seisoi sillanpäässä kolminkertainen, läpipääsemätön muuri jättiläiskokoisia, partaisia miehiä, keihäät ojoina, sulkien heiltä tien. Samassa muodostui samanlainen muuri norjalaisia merirosvoja heidän taakseen, ja voimakas ääni huusi takaapäin: "Seis! tai te olette kuoleman omat!"

Drotsi Pietarin hevonen karkasi pystyyn kiiltävien keihäitten edessä, ja hän oli vähällä syöksyä takaperin jokeen. "Joutuin, joutuin!" huusi Thorstenson ja ratsasti hänen vasemmalle sivulleen tarttuen pillastuvaa hevosta päitsiin ja vetäisten ne alas. Pelästyneet hevoset tömistelivät toistensa vieressä sillan äärimmäisellä reunalla, ja näytti silti kuin häilyisivät he pohjattoman kuilun yläpuolella. "Joutuin, joutuin!" -- huusi Thorstenson vielä, mutta sekä hän että drotsi Hessel koettivat turhaan pakoittaa arkoja ja outoja hevosiaan eteenpäin. Äkkiä pysäytetty vauhti sulloi kaikki seuraavatkin hevoset yhteen mitä suurimpaan epäjärjestykseen, eikä kukaan heistä voinut liikahtaa työntämättä toistaan sillan yli. "Pois aseet!" huusi ääni heidän takaansa. "Tai työnnämme teidät kaikki syvyyteen!" Nyt kilahti drotsi Pietarin miekka keihäitä vasten, ja Martti Pitkäveitsi kaatui, hänen suuren puukkonsa suhahtaessa drotsi Pietarin korvan ohi. "Syöskää heidät alas, senkin koirat! -- lyökää päälle!" huusi nuori ryöväripäällikkö takaa päin. Hurjasti huutaen hyökättiin rajusti heidän päälleen kummaltakin puolin. Drotsi Pietari ja ritari Thorstenson taistelivat epätoivoista taistelua sillan reunalla, jossa pitkät keihäät haavoittivat heidän hevosiansa rintaan. Kauhistuksen huuto kaikui heidän takaansa -- sieltä ryntäsivät norjalaiset merirosvot esiin, ja neljä takimmaista metsästäjää syöksyivät selkärangat muserrettuina hevosineen syvyyteen. Nyt vasta voi ritari Rimordson liikahtaa. Hän käänsi taitavasti hevosensa, ettei joutuisi saman surullisen kohtalon alaiseksi kuin onnettomat metsästäjät. Hän aikoi hyökätä hurjien, huutavien merirosvojen kimppuun, mutta silloin sattui hänen katseensa nuoreen töyhtöhattuiseen ryöväripäällikköön, -- miekka putosi hänen kädestään, ja molemmat kalpenivat. "Seis, miehet! Antakaa heidän mennä!" huusi rosvopäällikkö mahtavalla äänellä. "Saatanan nimessä, antaa heidän ratsastaa!" Silmänräpäyksessä olivat rosvot kadonneet sillalta. Drotsi Pietari ja ritari Thorstenson luulivat hämmästyneinä ihmeen tapahtuneen ja ratsastivat nopeasti äkkiä tyhjentyneen sillan yli. Ritari Rimordson seurasi heitä ääneti ja kuolonkalpeana. He ratsastivat metsikön läpi ylös kukkulalle, jossa he pysäyttivät väsyneet, vertavuotavat hevosensa. Täältä he näkivät noiden kymmenen rosvon pakenevan kuolleitten toveriensa ruumiit mukanaan sillan yli ja katoavan joen vastakkaiselle rannalle.

"Mitä tämä oli?" sanoi drotsi Pietari. "Taisteliko Herran kuolemanenkeli meidän kanssamme, soaisten murhaajat kauhulla? Pelastuitteko tekin, ritari Rimordson?"

"Pelastuinko!" toisti hän synkästi. "Kyllä, saatanan nimessä minä pelastuin. Olisi ollut parempi minulle, jos makaisin kuoliaaksirusennettuna metsästäjieni joukossa!"

"Mikä teitä vaivaa? Oletteko haavoitettu", kysyi Thorstenson. "Ei ole verentippaakaan poskillanne, ja te olette mies, joka ei vaarassa kalpene."

"Ruumiiseeni en saanut yhtään haavaa" -- vastasi ritari, "mutta kaksiteräinen miekka viilsi sieluni läpi. Tuo onneton töyhtöhattuinen ryöväripäällikkö oli minun lainsuojaton veljeni Lave. Jumala armahtakoon hänen syntistä sieluaan. Jos hän joutuu minun rantavartioni käsiin, täytyy minun tuomita hänet hirtettäväksi."

Molemmat ritarit vaikenivat ja tunsivat kauhulla matkatoverinsa katkerat sieluntuskat, samalla kuin he saattoivat selvittää itselleen syyn ihmeelliseen pelastumiseensa. "Elkää enää ajatelko sitä, rohkea ritari!" alkoi viimein Thorstenson rauhoittavasti puhua. "Meidän levottomina aikoinamme voi tuollainen hurjapää helposti erehtyä. Jos hän oli näiden miesten päällikkö, niin hän ansaitsisi seisoa sankarijoukon etunenässä. Suunnitelma oli nerokas ja yritys rohkea."

"Jos teidän uskollisten kasvojenne näkeminen sai hänet katumaan, jalo ritari", sanoi drotsi Pietari, "niin on vielä toivoa hänen pelastumisestaan: meidän jalon kuningattaremme sukulainen ei ole voinut langeta niin syvälle, että hän ei Jumalan ja pyhän neitsyen avulla voisi siitä nousta, jos hänelle vain suodaan tilaisuus siihen."

Rimordson puisti päätä ja vaikeni.

"Terve tuloa, terve tuloa tälle puolen siltaa, jalot herrat!" huusi nyt iloinen ja raikas ääni, ja aseenkantaja Skirmen tuli ratsastaen joen rinnettä, heiluttaen riemuissaan hattuaan. Hän ratsasti pienellä norlantilaisellaan, taluttaen perästään nuorassa drotsi Pietarin ja ritari Thorstensonin hevosia. Vähän ajan perästä oli hän heidän vieressään kukkulalla. Hän hypähti alas hevosensa selästä ja ojensi isännälleen tämän hänelle uskoman kirjeen. "Tässä saatte kuninkaan kirjeen takaisin, herra!" sanoi hän iloisesti. "Siihen ei ole päässyt pisaraakaan vettä, vaikka ei ole ainoatakaan kuivaa lankaa päälläni."

"Vanha Kimoni!" huudahti Thorstenson hypähtäessään haavoitetun hevosen selästä, jonka antoi juosta pois. Korkea, harmaa ori nähtyään hänet juoksi iloisena herransa luokse. Ritari taputti ratsuaan ystävällisesti kuin jälleenlöydettyä toveria, ja hypähti iloisesti omaan satulaansa. Drotsi Pietari oli pannut talteen kuninkaan valtakirjan ja kiittänyt nuoren aseenkantajansa reippautta. Hän oli myöskin laskeutunut pois vieraan hevosen selästä, joka oli pahasti haavoittunut ja tuskin enää jaksoi kantaa häntä. Hän tarkasti ensiksi sen haavoja ja sidottuaan vyönauhansa sen rinnan ympäri, jätti hän sen aseenkantajansa hoitoon. Sitten hän taputteli rauhallisesti rakasta Ruskoansa, joka kärsimättömänä kuopi maata. "Sepä oli sukkelaa!" sanoi hän Skirmenille hypätessään satulaan. "Mitenkä sinä sait kiinni hevoset?"

"Kun te muut tappelitte, en minä tahtonut olla toimetonna", vastasi Skirmen. "Minä löysin heti pienen norlantilaiseni, se oli ilosta potkia minut kuoliaaksi, senkin enkeli! Molemmat toiset hevoset olivat myös laitumella joen rannalla. Konia, jolla ratsastin, läimäytin selkään, ja annoin sen juosta kotiin, ja jos minulla ei olisi ollut omaa norlantilaistani, niin olisin jäänyt kiinni liejuun."

"Sinäpä vasta peijakkaan poika olet!" sanoi Thorstenson. "Jos et vain olisi niin pienikasvuinen, niin tulisi sinusta vielä aikamoinen mies."

"Olette kai tekin ollut kerran pienikasvuinen, ankara ritari", vastasi Skirmen loukkaantuneena. "Muuten on paholainen ollut äitinne."

He olivat nyt kaikki hevostensa selässä, ja Thorstenson oli pian ratsastanut pitkän matkaa edelle heistä.

"Mutta minun metsästäjä-parkani", huudahti ritari Rimordson pysähtyen. "Eikö heitä enää voisi pelastaa?"

"Minä näin heidän syöksyvän alas", vastasi Skirmen. "Se oli kamala näky. Minä olin jo joen toisella puolen, mutta ratsastin uudestaan heitä pelastamaan. Musta ori oli väkevä, se ui maihin, mutta kolme liinakkoa jäi liejuun -- --"

"Mutta ihmiset, onnettomat metsästäjät!"

"Voi, se oli kauheata", -- vastasi Skirmen, hiljaa huokaisten, "heissä ei ollut eloa, eikä ainoatakaan ehjää jäsentä. Minä sain heidät laahatuksi maihin, ja minä luin kiireissä kaksi isämeitää ja yhden Ave Marian heidän sielujensa pelastukseksi. Eräs vanha talonpoikaisvaimo lupasi minulle pitää hyvän huolen kuolleista."

"Veli, veli, se veri vaatii sinulta sovitusta", huokasi Rimordson hiljaa ja kannusti hevostaan. Pian he kaikki saavuttivat ritari Thorstensonin, jatkaen nyt ääneti ja vakavina matkaansa.

KOLMASTOISTA LUKU.

Oli seuraavan päivän iltapäivä. Lähellä Örekrogia eli Helsingöriä, melkein nykyisen Kronborgin paikalla, niinkutsutun Flynderborgin linnan suuressa holvikattoisessa salissa, istui vanhanpuoleinen, ruskeaan kotipukuun puettu ritari sakkipöydän ääressä vastapäätä nuorta, somaa tyttöä. Ne olivat herra Lave ja hänen tyttärensä Inge. Tytöllä oli yllään ritarineitosten tavallinen musta kotipuku ja paksujen, kellertävien hiuspalmikkojen ympäri oli kierretty punainen helminauha, johon oli kaiverrettu pieniä kieloja. Keskustelun jälkeen drotsi Pietarin kanssa Nyborgin linnassa ja lyhyen riidan jälkeen kamaripalvelija Raanen kanssa, ei horjuvalla ja aralla ritari Lavella enää ollut rauhallista hetkeä. Ankaran sukulaisensa, vanhan Jon ritarin kasvoista oli hän luullut lukeneensa, että hänen epäiltiin olevan salaisessa yhteydessä kapinallisten aatelismiesten kanssa. Hänen omatuntonsa ei rauhoittanut häntä, ja tuskin hän oli tuona aikaisena aamuhetkenä jättänyt henkivartiopäällikön paikkansa Jon ritarille, kun hän jo päätä pahkaa jätti Nyborgin ja Danehoven, ettei enää enempää sekaantuisi niihin vaarallisiin tapahtumiin, jotka näkyivät olevan odotettavissa. Hän oli tärkeän Flynderborgin kuninkaallinen päällikkö, jonka linnan valleilla suuret heittokoneet suojelivat salmeen tuloa ja vartioivat ikivanhaa tullioikeutta, niinkuin myöhempinä aikoina paljoa täydellisemmin ja paremmin varustettu Kronborg.

Ritari Lave ei ollut vielä kuitenkaan tehnyt itseään syylliseksi mihinkään tekoon, joka maan lakien mukaan voitaisiin lukea todistetuksi maankavallukseksi, mutta hän oli ollut mukana kokouksessa Möllerupissa Stig Andersenin luona, ja hän oli siellä varmemmin kuin milloinkaan ennen selittänyt yhtyvänsä sukulaisiinsa ja ystäviinsä kuningasta vastaan. Hän tiesi, että tämä kokous ja sen päätökset olivat paljastetut, senvuoksi hän täydellä syyllä pelkäsi tulevansa vedetyksi edesvastaukseen sanoista ja puheista, joita hän ei voinut kieltää lausuneensa, tai menettämään ilman tuomiota ja tutkimista tärkeän virkansa tämän linnan päällikkönä. Salainen levottomuus kalvoi häntä sitä enemmän senvuoksi, että hänen täytyi sulkea se omaan sydämeensä. Hän ei luottanut keneenkään koko linnassa. Hän eli siellä leskimiehenä tyttärensä kanssa, jota hän piti vielä melkein lapsena, kuitenkin peläten antaa hänen katsoa syvemmälle sisimpäänsä. Tämä hänen ainoa lapsensa oli hänelle hyvin rakas, vaikka tytär ei ollutkaan hänen kanssaan samaa mieltä tärkeistä yleisistä asioista, joihin hän näkyi olevan paljon enemmän kiintynyt, kuin hänen ikäiseltään tytöltä olisi voinut odottaa. Inge ei ollut vielä viidentoista vuoden vanha, mutta hän oli pitkä ja solakkakasvuinen, ja hän osoitti usein niin voimakasta tahtoa, että horjuva isä sitä hämmästyi. Hän oli sen äskettäin kuolleen, mahtavan ritari Absalon Andersonin tyttärentytär, joka johti sukunsa Asker Rygesta ja Skjalm Hvidesta ja oli testamentissaan runsaasti muistanut ritari Lavea ja hänen tytärtään. Linnan väki kutsui rohkeata tyttöä ylpeäksi Ingeksi, ja hän oli eniten jalon äitivainaansa näköinen, eikä hän ollut perinyt vain hänen ja koko Absalon suvun perin tanskalaista ulkomuotoa, vaan myöskin heidän ikivanhan isänmaallisen mielensä, johon yhdistyi uskollinen rakkaus isänmaahan ja lailliseen kuningashuoneeseen. Kun puhuttiin niistä vaaroista, jotka uhkasivat kruunua ja valtakuntaa, loistivat hänen tummansiniset silmänsä, ja hän toivoi vain, että hänkin, niinkuin hänen jalo sukulaisensa, Jon Litle tai David Thorstenson tai drotsi Pietari Hessel, voisi valvoa maan ja kruunun turvallisuutta yhtä miehekkäästi kuin he. Drotsi Pietarin nimeä hän mainitsi tyvin harvoin, ja nähtävällä vastenmielisyydellä. Se ajatus oli hänelle sietämätön, että hänet jo lapsesta oli määrätty drotsi Pietarin vaimoksi, ja se loukkasi mitä katkerimmin äänen inhimillistä vapauden tunnettaan ja hänen naisellista arvoaan. Aivan hämärästi vain hän muisti nuoren drotsin somaksi, ystävälliseksi pojaksi, jonka kanssa hän oli lapsena leikkinyt. Silloin Inge oli häntä rakastanut, mutta siitä hetkestä asti, jolloin hänelle sanottiin, että hänet oli määrätty Pietari Hesselin vaimoksi, oli Ingen ollut vastenmielistä ajatella häntä. Tuntui siltä kuin olisi näkymätön voima tehnyt Pietari Hesselin hänelle veriviholliseksi, ja hän oli ainoa ihminen, josta Inge oli valmis uskomaan pahaa ilman erikoista aihetta. Kaikki se hyvä, mitä hän sittemmin kuuli nuoresta ryhdikkäästä drotsista, ja hänen toimistaan maan ja kuningashuoneen hyväksi, herätti hänessä jonkinlaista kunnioitusta ja osanottoa, niin että hän joskus unohti äsken mainitun suhteen ja voi itsekin puhjeta välittömiin ihailun lausuntoihin. Mutta hänenkin korviinsa oli ehtinyt tuo epäedullinen huhu, joka viime vuonna oli levinnyt nuoresta drotsista. Yleisenä mielipiteenä kansan seassa, sielläkin missä ajateltiin hienotunteisemmin ja säälivämmin, oli se, että hän sai kiittää nopeaa kohoamistaan kauneudestaan ja kohteliaisuudestaan. Tämä näennäinen tahra drotsi Pietakin kunniassa, jota pahansuopaisuus oli niin kärkäs levittämään, oli muuttanut Ingen kunnioituksen hänelle ennakoltamäärättyä sulhasta kohtaan ylenkatseeksi ja melkein inhoksi. Hän oli usein mitä kiihkeimmin pyytänyt isäänsä ennemmin hautaamaan hänet koko elinajaksi luostariin, kuin vaatimaan häntä menemään naimisiin miehen kanssa, jota hän kaikista hänen ansioistaan huolimatta ei iki-maailmassa voisi kunnioittaa eikä rakastaa. Tähän asti isä oli vain epämääräisesti vastannut näihin rukouksiin ja pyytänyt häntä miettimään ainakin siksi kuin Inge olisi nähnyt drotsi Pietarin ja uudistanut puoleksi unohtuneen lapsuudentuttavuuden. Drotsi oli erinomainen mies, oikea onnen suosikki -- sanoi hän, -- ilman syytä ei saanut rikkoa lupausta, joka oli annettu kuolleelle ystävälle, ja jonka tarkoituksena eli kahden ylhäisen suvun onni, ja niiden varallisuuden ja vaikutusvallan säilyttäminen. Mutta viimeisenä puolena vuotena oli isä itse paheksinut drotsi Pietarin innokasta toimintaa väärinkäytetyn kuningasvallan tukemiseksi. Tätä moitetta ei ylpeä Inge hyväksynyt, vaan puolusti drotsi Pietaria rohkeana maan ja kuningashuoneen ystävänä. Mutta hänen ilonsa oli kuitenkin suuri, kun isä nyt palattuaan Danehovesta oli selittänyt hänet täydellisesti vapaaksi kaikista velvollisuuksista drotsi Pietari Hesseliä kohtaan. Kättä lyöden oli isä vakuutellut Ingelle, että hänen ei milloinkaan tarvitseisi mennä naimisiin tämän innokkaan kuningaspalvelijan kanssa, jota jokainen tanskalainen mies voi suurimmalla syyllä ylenkatsoa, vaikkei voinut kokonaan olla kunnioittamatta hänen viisauttaan ja avomielistä rohkeuttaan.

Ei milloinkaan ollut ylpeän Ingen sydän ollut niin iloinen ja kepeä kuin näinä viimeisinä päivinä, ja hän koetti joka tilaisuudessa osoittaa isälleen kiitollisuuttaan tästä lupauksesta, joka vasta antoi hänelle täyden tietoisuuden hänen naisellisesta arvostaan ja siitä, että hän oli vapaa, jalosukuinen ritarintytär. Vaikka hän vastenmielisesti pelasi lautapeliä ja sakkia, koetti hän usein karkoittaa isänsä pahantuulen ja levottomuuden tällä huvilla, jota isä hyvin suosi. Hän koetti mitä huolellisimmin peittää välinpitämättömyyttään nappuloiden siirtämisessä, hänen ajatustensa ladellessa vapaassa, ihanassa maailmassa, joka niin laajana avautui hänelle, ja hän kuvaili iloiten mielessään kuuluisan sukunsa kuvasarjan, jossa Tanskan jaloimmat naiset olivat jo varhaisesta lapsuudesta asti olleet hänelle valoisina ihanteina.

Isä ja tytär istuivat vielä ääneti sakkipelin ääressä, ja Inge neito huomasi, ettei levoton isäkään välittänyt pelistä, vaan usein kuin unissaan muutteli nappuloita.

"Mutta sanoppas toki, rakas isä!" keskeytti Inge viimeinkin vaitiolon, "luuletko mahdolliseksi sen, mitä kerrottiin sinun poissaollessani, -- uhkaisiko kuningas Aabelin pojanpoika, uhkarohkea herttua Waldemar, todellakin kuninkaan henkeä ja kruunua?"

"Hiljaa, lapsi! elä puhu sellaisia sanoja! Ne voivat maksaa henkemme!" sanoi isä levottomana ja katseli ympärilleen. -- "Se on turhaa, joutavaa puhetta. Joka levittelee tuollaisia vaarallisia puheita, sen ei pitäisi enää milloinkaan nähdä päivän valoa. Rakas, hyvä Inge, elä milloinkaan kuuntele semmoisia puheita, sillä sinä et niitä kuitenkaan ymmärrä! Hyvät, nuoret tytöt eivät puhu valtio-asioista, vaan pitävät huolen kankaistaan ja taloustoimistaan, sen olen jo usein sinulle sanonut. Minulle on vastenmielistä oikaista sinua, hyvä lapseni, mutta sinä huolestutat monasti minua puheillasi."

"Mutta kun on kysymyksessä maa ja valtakunta, isä, silloinhan me nuoret tytöt olemme yhtähyviä tanskalaisia kuin nuoret ritarit ja pojat. Ovathan Tanskan naiset ennenkin saaneet ajatella tärkeitäkin asioita. Jos Inge rouva ja ylpeä Ingefrid eivät olisi uskaltaneet ajatella muuta kuin keittiötään ja kankaitaan, niin eivät he olisi porannee! Svend Grathen laivastoa upoksiin, ja silloin suuri kuningas Waldemar ei ehkä milloinkaan olisi tullut Tanskan kuninkaaksi."

"Hyvä, rakas lapseni, mistä ihmeestä sinä aina saat nuo kaikki jutut! Mistä sinä olet kuullut nuo vanhat, typerät seikkailut, joita sinä aina latelet? Minulta sinä et ainakaan koskaan sellaisia kuule, sen minä tiedän."

"Oi, äiti ne on minulle kertonut, kun olin aivan pieni, ja hän opetti minulle niistä niin monta, kaunista laulua."

"Lauluja! Siinäpä sitä ollaan, -- kaikki laulut ja vanhat tarinat valehtelevat, lapseni. Ne ovat vain runoja ja taikauskoa, joita ihmiset keksivät lapsille ja hulluille huviksi, silloin kun ei heillä ole muuta tekemistä. Milloinka sinä kuulet minun kertovan satuja, tai laulavan lauluja? Ihmiset, joilla on vakavempia asioita mielessä, eivät ajattele semmoista roskaa."

"En tosiaankaan ole koskaan kuullut sinun laulavan tai kertovan satuja, isä! Mutta äiti lauloi ja kertoi niin kauniisti, ja hän piti niin paljon vanhoista lauluista. Jos ei ole olemassa tosia lauluja, ja jos nuoret tytöt eivät tahdo laulaa meidän vanhoista kuninkaistamme ja sankareistamme, ja meidän uskollisista, jaloista naisistamme, niin silloinhan ei ainoankaan suuren miehen ja naisen muisto eläisi enää heidän kuoltuaan, eihän silloin enää kannattaisi elää maailmassa. Silloinhan kaikki suuri ja ihana, joka tapahtuu keskessämme, olisi vain katoavaista turhuutta. Mitä hyödyttää meitä rikkaus ja valta, jos emme voi mitään toimittaa, joka ansaitsisi mainitsemista meidän kuoltuamme? Mitä hyötyä jälkeentuleville olisi suurten ihmisten elämästä, jos ei sydämen ilolla saisi säilyttää heidän nimiään ja ansioitaan vanhoissa tarinoissa ja lauluissa?"

"Voi lapseni, rakkahin lapseni, se on haaveilua ja taikauskoa. Sen mikä on muistamisen arvoista muistaa kyllä ilmankin, tarvitsematta lukea vanhoja tarinoita, ja laulaa niistä lauluja. Meidän päivinämme on muutakin ajattelemista kuin muistella kaikellaisia lauluja ja vanhoja satuja. Laula sinä vain Jumalan nimessä niin paljon kuin haluat sankareista ja kuninkaista, eivät he saa aikaan enempiä onnettomuuksia, kuin mitä jo ovat tehneet. Mutta elä välitä nykyisistä asioista, niistä ei kannata puhua eikä laulaa. Ei kukaan ole onnellinen ennen kuin haudassaan, sanoi vanha viisas mies, ja se sana on tosi. Näinä levottomina aikoina ei osaa olla kyllin varovainen: ajattelematon sana voi aiheuttaa suurempia onnettomuuksia kuin sinä voit uneksiakaan. Katsoppas ulos tuuliviiriin, mistäpäin tuulee?"

Inge nousi ja katseli pyöreästä ikkunasta ulos linnanpihalle, jossa kahdella kuninkaallisella leijonalla kirjailtu lippu liehui muuratun porttiholvin yläpuolella.

"Tuuli on kääntynyt itään", sanoi Inge välinpitämättömästi ja istui paikalleen. "Odotatko jotakin Skånesta tänä iltana?"

"Enpä juuri!" sanoi ritari ja nousi. "Itätuuli? -- hm! ja tunti sitten tuuli luoteisesta; sillä tuulella ei tänä iltana kukaan kule salmen yli. Minun täytyy mennä ulos puhumaan lauttamiesten kanssa. Minä odotan muutamia vieraita herroja, lapseni! He ovat ylhäistä sukua ja minun hyviä ystäviäni. Jos he tulisivat sillaikaa kun minä olen poissa, niin ota heidät ystävällisesti vastaan ja pane pöytään parasta mitä talossa on! Pidä heille seuraa paraasi mukaan, mutta elä kysy heiltä heidän nimiään, eläkä heidän matkaansa! Se ei ole soveliasta. Elä missään tapauksessa puhu heille sanaakaan valtiollisista asioista, tai mitä sinä ajattelet tai et ajattele niistä. Niistä asioista sinulla ei tarvitse olla minkäänlaista mielipidettä. No, no, sinä punastut, lapseni! Ethän toki suutu isällesi? Ymmärrä minut oikein! Ajattele Jumalan nimessä mitä tahdot, siitä ei sinua kukaan estä, mutta näinä aikoina ei sovi lausua liian ääneen mitä ajattelee, ja sinä et ole milloinkaan varovainen, pieni Ingeni. Sinä puhut liian rohkeasti ja avonaisesti asioista, joista minä tuskin uskallan kuiskata salakammiossani. Elä nyt unhoita, mitä minä olen sanonut! Ehkä minä ratsastan vieraita vastaan, ja viivyn poissa tunnin verran. -- Jos he tulisivat toista tietä kuin minä arvelen ja joutuisivat tänne ennen minua, niin pidät sinä ketteränä talonemäntänä huolen heistä! Portinvahti ja piha vouti tietävät asian, ja linna on tänä iltana avoin kaikille matkustaville, kenenkään tarvitsematta mainita nimeään. Ethän pelkää jäädä yksin, lapseni! Sinulla on kamarineitisi luonasi, ja linnantupa on täynnä talonmiehiä."

"Pelätä!" huudahti Inge ja punastui entistä enemmän. "Ei, isä, mitä minä pelkäisin? Eiväthän sinun ystäväsi voi olla sinun tyttäresi vihollisia. Mutta sinä olet niin omituinen, isä rakas! Olet niin salaperäinen, etkä ollenkaan iloinen ja rauhallinen. Ethän vain ole sairas?"