Part 13

"Niin olikin, mutta Alfkreivi oli apuna eikä edes rakkaudesta, vaan ylpeydestä ja ryöstönhalusta. Koko ylpeä suku on liittoutunut meitä vastaan. Kansleri Pietari ja piispa Brynolf Ruotsissa tahtovat pakoittaa hänet luostariin, ja kirottu Alfkreivi tahtoo antaa hänet ritari Algotinpojalle, kunhan vain puolet hänen läänistään ja tiluksistaan jää hänen ryövärikynsiinsä. Ainoa toivoni, että kerran saan nähdä Alfkreivin hirressä, liittyy nyt itse Ruotsin rohkeaan kuninkaaseen."

"Mutta rakas, urhea Thorstenson, ettekö vaadi liikoja kuninkailta ja ruhtinailta, kun todenteolla tohditte kohottaa silmänne ruhtinattareen?"

"Minä olen yhtä kunnollinen ja jalosukuinen ritari kuin Algotson", -- vastasi Thorstenson. -- "Jos minä olisin vaikka halvin suutarinsälli ja rakastaisin keisarintytärtä, niin elävän Jumalan nimessä, minä tahtoisin näyttää maailmalle olevani hänen arvoisensa, ja uskaltavani antaa elämäni voittaakseni hänet, huolimatta koko maailmasta, ja sen ylpeistä hallitsijoista."

"Ette suinkaan te kuitenkaan kokonaan ylönkatso niitä rajoja, jotka syntyperä ja säätyarvo asettavat toiveillemme", jatkoi drotsi Pietari ystävällisen osanottavasti. "Niin suuresti kuin kunnioitattekin vapaata ihmisluontoa urhea ystäväni, täytyy teidän kuitenkin myöntää minulle, että on olemassa jotakin suurempaa ja korkeampaa kuin sokeasti seurata onnenpyydettään. Kieltäytymisen suurta lakia ette voi olla tunnustamatta; sitähän maailman mahtavimmatkin enin kaikista saavat totella. Ne, jotka ovat kuningasta lähinnä, saavat jakaa hänen kohtalonsa, ja sydän, ystäväni, niin sydän saa vaieta silloin kun korkeampi ääni puhuu -- --"

"Helvettiin korkeammat äänenne ja itsekieltämis-lakinne!" vastasi Thorstenson. -- "Kuulukoon se luonnoton laki hallitseville ruhtinaille! He ovat kerran luodut ja syntyneet olemaan valtiotaidon ja kansansa uhreja. Senvuoksi he kantavat kruunua ja valtikkaa, senvuoksi he voivat hallita meitä ja peittää purppuraan surkeutensa; mutta vapaat, jalosukuiset ritarit eivät tunnusta välttämättömäksi sellaista, joka sotii Jumalan ja luonnon lakia vastaan. Minä tiedän kyllä, hyvä ystäväni, mistä tuo hullutus johtui mieleenne. Se oli hurskas kunnioitus kuolevan isän viimeiselle hullutukselle. No, no, olkoon vain niin, mutta isien ja sukulaisten sekaantuminen lasten ihmisoikeuteen ei milloinkaan ole pyhä laki, jonka tähden meidän pitäisi uhrata vapautemme ja onnemme, ja tukahuttaa sielumme parhaat tunteet. Te voitte olla tyytyväinen, että typerä lapsi-kihlauksenne on purettu. Nyt ei teidän enää tarvitse kiusata itseänne niillä haaveilla."

"Minä en tänä hetkenä ajatellut itseäni, jalo ritari!" vastasi drotsi Pietari hiljaa, heittäytyessään viheriälle kummulle ja sinisin kirkkain silmin ihaillessaan kevättaivaan syvää kaarevuutta päänsä päällä. "Minä ajattelin meidän nuorta kruununperillistämme ja pientä prinsessa Ingeborgia Ruotsista. Ovathan he jo melkein sulhanen ja morsian, vaikka he molemmat vielä ovat lapsia. He leikkivät yhdessä samassa turnajaisjuhlassa, jossa ylpeä Ingrid vannoi teille uskollisuutensa, ja te varmana ja itsetietoisena toivoitte voivanne määrätä onnenne. Ihmeellinen ajatus johtui mieleeni nähdessäni lasten leikkivän, ja tietäessäni mitä kumpikaan näistä ei vielä uneksinut, että nämä molemmat viattomat lapsensielut olivat jo salaisesti määrätyt toisilleen ja valitut rakkaudella yhdistämään kaksi kansaa ja valtakuntaa. Se ei minua suututtanut ollenkaan. Se ei minusta ollut kylmästi harkitsevan valtiotaidon sekaantumista kaitselmuksen johtoon, tai lyhytnäköisten ihmisten omavaltaisuuden luonnottomia yrityksiä, niinkuin te sitä kutsuitte. Minusta se oli Jumalan tahdon salainen ilmaus. Minusta tuntui, että nämä lapsensielut olivat määrätyt toisilleen, ennen kuin kukaan näistä ihmisistä oli olemassa, joiden päätöksen ja neuvon mukaan se kerran toteutettaisiin. Minä en tahdo puolustaa tätä mielipidettä, minä tiedän, että te kutsutte sitä haaveelliseksi tai ainakin taikauskoiseksi ja hulluksi, mutta samanlaisena on oma hämärä kohtaloni ollut silmissäni. Tämä haaveilu, joksi minun puolestani sitä saatte kutsua, on kuitenkin -- Jumalan kiitos! --. varjellut minun sydämeni erhetyksestä, joka olisi voinut tehdä minut hulluksi -- tai, mikä olisi ollut vielä pahempaa, se olisi vienyt sielunrauhani täällä ja tuolla ylhäällä."

"Minä luulen aavistavani mitä tarkoitatte, kunnon ystävä!" sanoi ritari Thorstenson ja puristi sydämellisesti hänen kättään. -- "Minä en tahdo vaatia teitä tilille hurskaista unelmistanne. Teidän sydämellänne on vähimmän osaa ylimyksellisessä taikauskossanne, vaikka te sillä saittekin mielikuvituksen tuudittamaan sydämenne uneen. Mutta elkää vaatiko, että minä pitäisin onneni typeriä esteitä viisaana sallimuksena! Minä kiitän teitä onnelliseksi siinä, että te ette todellisesti tunne sitä intohimon voimaa, jota te näytätte pelkäävän: se hävittäisi teidän unelmamaailmanne yhtä nopeasti, kuin tuulenpuuska nämä kiiltävät hämähäkinverkot."

"Kaikki sydämet eivät tunne samalla tavalla!" vastasi drotsi Pietari, ja hänen miehekäs äänensä vapisi syvästä, hillitystä liikutuksesta. "Kun teidän sielussanne kiehuu ja kohisee kuin valtavassa Itämeressä, silloin palaa minun syvää ja hiljaa. Jos en silloin voisi kiinnittää katsettani suureen rauhalliseen ijäisyyssyvyyteen tuolla ylhäällä ja löytää rauhaa kieltäytymisestä, niin nääntyisin valheellisuudessa, teidän saadessanne ilmaa ja lohdutusta voimakkaissa mielenpurkauksissa."

He puhelivat vielä puolen tuntia tuttavallisesti ja sydämellisesti keskenään. He olivat kauan olleet ystäviä, huolimatta ajatustensa eroavaisuuksista, sekä olentonsa että käytöksensä erilaisuudesta. Se into ja uskollisuus, jolla he molemmat palvelivat kuningastaan, perustui aivan erilaisiin käsityksiin kruunun ja kuningasvallan pyhyydestä. Vakava usko siihen teki drotsi Pietarin siksi mikä hän oli kuninkaalle ja valtakunnalle, ja tuo suuri ajatus, että hän tuki horjuvaa valtaistuinta ja säilytti kruunun loukkaamattomana toivorikkaalle ja laillisesti valitulle kruununperilliselle, antoi hänelle voimaa jokaiseen uhraukseen. Ainoastaan kunnian käsite ja ritarilupa uksen rikkomattomuus kiinnittivät ritari Thorstensonin kuninkaaseen, jota hän ei voinut kunnioittaa eikä rakastaa. Monessa suhteessa hän oli yhtä mieltä tyytymättömien aatelismiesten kanssa, ylönkatsoen kuningasvaltaa, jota, niin rajoitettu kuin se olikin, yhäti käytettiin vääryyksiin ja mielivaltaisuuksiin. Mutta hän vihasi melkein yhtäpaljon ylimysten sukuylpeyttä ja itsevaltaisuutta kuin hengellisten herrojen pyrkimistä hengelliseen yksinvaltaan. Sitävastoin hän oli taipuvainen suvaitsemaan sorretun aliluokan kapinahenkeä, ja hän oli Ruotsin kuninkaan Maunu Latolukon harras ihailija, joka suojeli kansan oikeuksia ja kukisti väkivallalla ja väliin julmuudella aateliston mahtavia sukuja. Tästä hän taas joutui kiivaaseen sananvaihtoon drotsi Pietarin kanssa, joka folkungein julman ja laittoman mestauksen jälkeen, oli alkanut tuntea inhoa Ruotsin kuningasta kohtaan, lausuen sen aivan avonaisesti, ja kiitti Tanskaa kaikessa surkeudessaan onnelliseksi, kun ei sillä ollut niin veristä itsevaltiasta eikä kapinakuningasta hallitsijanaan.

"Ei, hyvä ystäväni!" huudahti Thorstenson, "ennemmin voimakas itsevaltias, joka polkee kaikki lait jalkoihinsa, kuin surkea tuulihattu, joka laatii joka päivä lakeja eikä pidä yhtäkään! Ennemmin rohkea, voimakas sankari, joka lyö poikki päitä kuin kaalinkeriä, kuin surkea jäniksen metsästäjä, joka ei osaa muuta kuin juosta naisväen jälessä pimeässä, mutta ei uskalla katsoa rehellistä miestä suoraan silmiin kirkkaalla päivällä! -- Ei, ei!" jatkoi hän ja löi miekallaan maahan. "Minä kiitän Ruotsia onnelliseksi siinä, että sillä on Maununsa, vaikka hän sitten löisikin puolen maastaan autioksi, saadakseen muun kukoistamaan ja kunniaan. Ennemmin lujatahtoinen itsevaltias, joka uskaltaa riistää kruunun mielipuolen päästä ja puolustaa sitä, kun lainmukainen hulluinhuonelainen, huivipäinen nahjus, ilman päätä ja sydäntä, joka kutistuu tahdotonna majesteetin symboolin alle! Me palvelemme maailman huonointa herraa", jatkoi hän koettaen hillitä kiivastumistaan, "sitä ette voine kieltää. Te olette hänelle uskollinen; mutta totta puhuen, te ette voi häntä puolustaa. Minä pidän itseni oikeutettuna sanomaan hänestä mitä vain haluan, vaikka sitten suuttuisittekin minulle. Mutta hän on saanut minun sanani, ja voi senvuoksi luottaa uskollisuuteeni, vaikka hän ei ole rehellisen koirankaan palveluksen arvoinen. Ritareina ja sotureina me emme täällä saavuta suurempaa kunniaa, sen te toki tunnustatte; mutta siitä mikä minulla on, minä en tahdo senvuoksi luopua. Jos nyt joudumme sotaan Ruotsin kanssa, niin ritarisanani kunnian kautta, minä en piiloita miekkaani tuppeen, ennen kuin olen puhdistanut jälet siitä kädestä, joka sen minulle antoi, niiden sankarien verellä, jotka nyt meitä ylenkatsovat."

Drotsi Pietari nousi kiivaasti. "Kenelläkään ei ole oikeutta ylenkatsoa meitä", sanoi hän, "ja vääryydellä ei kukaan uskalla sitä rankaisematta tehdä. Tanskan kunniakkaat loistopäivät ovat ohitse, se on totta, mutta kunniamme jättäköön pahinkin vihollisemme loukkaamattomaksi. Jos häpäisemme sitä herraa, jota palvelemme, niin häpäisemme itseämme", jatkoi hän. "Minä en tahdo puolustaa kuninkaan heikkouksia ja paheita, olisi alentavaa mielistellä niitä. Mutta meidän täytyy peittää ne kristillisen rakkauden suojusvaipalla, niin paljon kuin uskollisina palvelijoina voimme, eikä koettaa paljastaa hänen surkeuttaan."

"Teille kahden kesken minä sanon suoraan ajatukseni", vastasi Thorstenson, "vieraiden joukossa minä vaikenen siitä asiasta, ja jos joku vieras uskaltaisi sanoa minulle sen, mitä minä täällä olen sekä sanonut että ajatellut, niin en minä pelkäisi nutistaa häntä siihen paikkaan. Mutta mitä tämä on? Onhan metsä täynnä ihmisiä?" Hän hypähti äkkiä ylös. -- "Ja missä ovat meidän hevosemme? Niitä ei näy tuolla niityllä?"

Drotsi Pietari katseli ihmetellen ympärilleen. He kuulivat joka puolelta ääniä, ja metsästäjien ja metsäkoirien melua, ja he näkivät nyt kookkaan, ritarillisen herran vihreässä metsästyspuvussa kepeällä, ruskealla oriilla ratsastavan heidän luokseen törmälle. "Ketä te olette?" huusi metsästäjä ankaralla käskijä-äänellä. -- "Täällä on noussut maihin ryöväreitä, ja minulla on oikeus kysyä. Minä olen Tornborgin linnan kuninkaallinen päällikkö!"

"Me olemme turhaan etsineet teitä, ritari Pentti Rimordson!" vastasi drotsi Pietari, ottaen punaisen kauppiaslakin päästään ja ojensi samassa hänelle kuninkaan valtakirjan. "Ketä me olemme, sen näette tästä, jos ette jo ennemmin ole tuntenut meitä?"

"Drotsi Hessel! Ritari Thorstenson!" huudahti ritari hämmästyneenä ja hypähti hevosensa selästä. -- "Kuka olisi luullut tapaavansa teidät täällä ja tässä puvussa!" Hän ojensi heille tuttavallisesti kätensä, ja heitti pikaisen silmäyksen valtakirjaan, johon drotsi Pietari viittasi painaen sormen suulleen. Vaikka metsästäjän näytti olevan vaikea lukea, näkyi hän kuitenkin pian ymmärtävän tarkoituksen. "Vai niin, suu tukkoon siis!" sanoi hän hämmästyneenä, ojentaen pergamentin takaisin drotsi Pietarille. "Siis on minulla nyt muuta tehtävää kuin ajaa hevosvarkaita takaa. Mutta olipa se sentään hävittömän rohkeaa!" jatkoi hän suuttuneella äänellä. "Ettekö te nähneet pitkäpartaisia miehiä, jotka näyttivät haaksirikkoon joutuneilta merimiehiltä? He ovat aivan äsken ryöstäneet kaikki meidän reippaat metsästyshevosemme lukuunottamatta minun omaani, jolla minä kaikeksi onneksi istuin. Se tapahtui aivan käden käänteessä. Silläaikaa kun minun metsästäjäni söivät aamiaistaan tuolla suon laidassa. Minä lähetän heti väkeni heidän jälkeensä ja sitten seuraan teitä."

"Meidänkin hevosemme ovat kadonneet", sanoi ritari Thorstenson. "Täällä ei ole aikailemiseen varaa. Hankkikaa meille ensin kolme hevosta!" -- --

"Onko teitä enemmän kuin kaksi, hyvät herrat?"

"Minun aseenkantajani on tiellä vakoilemassa", vastasi drotsi Pietari. "Kas, tuolla hän tulee!"

Kepeästi kuin hirvi, tuli aseenkantaja Skirmen juosten.

"He tulevat!" sanoi hän. -- "Heitä on neljä herraa ratsain. Minä tunsin herttuan punaisen vaipan ja pienen kiharapartaisen norjalaisen herran."

"Alfkreivi!" huudahti Thorstenson. -- "Kuolema ja kirous. Joutuin heidän jälkeensä!"

"Täällä me emme saa pysäyttää korkeaa herraa, jos ymmärsin oikein nuo variksenvarpaat", sanoi metsästäjä. "Mutta meidän täytyy saada varmasti tietää, onko se hän. Mitenkä tulitte maininneeksi Alfkreivin? Seuratkaa minua, hyvät herrat! Minä tunnen metsän. He tulevat kulkemaan aivan meidän ohitsemme, näkemättä meitä!"

Sillaikaa kun Skirmen piteli metsästäjän hevosta, kuletti notkea, reipas ritari drotsi Pietarin ja ritari Thorstensonin metsikköön maantien viereen, jossa kasvoi orapihlajia ja nuoria pyökkipuita. Siellä he hänen neuvonsa mukaan heittäytyivät maahan, ja heillä oli silloin edessään palanen Korsöriin vievää maantietä, mutta itse olivat he viheriöiden oksien peitossa. Drotsi Pietari väisti oksat syrjään, ja Thorstenson teki kiivaan liikkeen.

"Hiljaa, hiljaa, hyvät herrat!" -- sanoi metsästäjä. "Sentapaista riistaa elköön peloitettako. Tuossa he ovat. Aivan oikein, herttua ja hänen drotsinsa. Tuota, pientä pyylevää herraa, jolla on rohkeat häränkasvot minä en tunne, -- mutta kyllä --"

"Alfkreivi! -- Vähä-alf!" huudahti ritari Thorstenson hiljaa ja oli vähällä hypähtää pystyyn.

"Muistakaa pää-asiaa ja hillitkää kiivauttanne!" kuiskasi drotsi Pietari ja esti häntä nousemasta.

"Antaa heidän vain mennä edelleen, niin olemme heistä varmoja", -- kuiskasi metsästäjä. "Mutta kuka on tuo raakalaisen näköinen, takimaisena ratsastava mies, aseenkantajan puvussa! Hän ei ole hienon herran aseenkantajan näköinen."

"Niilo Rauhaton, juutilainen rosvo", vastasi drotsi Pietari hiljaa. "Mutta antakaa hänen mennä, hyvät herrat! Herttuallisen aseenkantajan vaipassa on hänellä vapaa kulku Själlandin poikki."

Nuo neljä tärkeää matkustajaa olivat kulkeneet ohi, ja ritarit nousivat. "Tämä on toki liikaa!" sanoi Rimordson. "Täytyykö minun, Tornborgin päällikkönä, antaa kahden niin kuuluisan rosvon tulla maihin aivan nenäni edessä, uskaltamatta pysäyttää ja vangita heitä! Jos heidän ryövärijoukkonsa ottivat meidän hevosemme, niin silloin aluksi ainakaan ei ole mitään turvaa maassa. Sallikaa minun edeltäpäin ratsastaa Tornborgiin, hyvät herrat! Silmänräpäyksessä on kaikki valmiina. Ehkä vielä ehdimme Slagelseen, ennen kuin herttua on sieltä lähtenyt. Meidän täytyy pysytellä jonkun matkan päässä eikä olla mieslukuisina, muuten he rupeavat epäilemään petosta." Hän nousi nopeasti hevosensa selkään, jonka Skirmen hänen viittauksestaan oli tuonut lähemmäksi. Hän ratsasti nelistäen linnaan. Ritarit ja Skirmen seurasivat häntä nopein askelin.

Ritari Benedikt eli Pentti Rimordson oli noin neljänkymmenen ikäinen mies. Hänen rohkeat kasvonsa olivat auringon ja ilman paahtamat, hän oli pitkä ja laiha, ja hyvin ketterä liikkeissään. Kaikki hänen esi-isänsä olivat olleet tanskalaisia, mutta äidin puolelta hän oli sukua Brandenburgin markkreiville ja kuningatar Agnekselle. Pysyen uskollisena kuninkaalle oli hän joutunut riitaan nuorimman veljensä, ritari Lave Rimordsonin kanssa, joka maankavaltajana ja talonpoikien yllyttäjänä oli menettänyt tiluksensa ja tuomittu lainsuojattomaksi. Tämä perhehuoli painosti muuten niin reipasta ritaria suuressa määrin. Hän rakasti yhä hurjaa ja hillitöntä veljeään, ja häntä loukkasi usein syvästi kuullessaan Rimordsonin nimeä mainittavan julkeimpien maanlain rikkomuksien ohella. Hän eli naimatonna, Jon veljensä kanssa, Tornborgin päällikkönä, jossa hän ankarasti vartioi rantojen turvallisuutta ja alituiseen sai olla varuillaan norjalaisia merirosvoja vastaan. Hän oli rohkea merisotilas ja oli monasti onnistunut pitkälaivallaan saamaan kiinni merirosvoja. Joskus hänen valppautensa esteenä oli hänen suuri metsästysintonsa, joka oli hänen ainoana huvituksenaan autiossa linnassa. Että norjalainen merirosvolaiva tänäpäivänä oli uskaltanut maihin Korsörissä ja oli laskenut rannalle rosvoja, sillaikaa kun hän luuli vesistön rauhalliseksi ja itse huvitteli metsästyksellä, suututti häntä kovasti. Mutta uusi tärkeä tehtävä, jonka kuningas oli hänelle uskonut, antoi hänelle muuta ajattelemista. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän linnassa, ja hänen vieraittensa saapuessa olivat hevoset jo satuloidut linnanpihalla. He eivät ehtineet katsella korkeaa, kuuluisaa tornia, josta linna oli saanut nimensä, eikä nauttia virvoituksia. Päällikkö uskoi linnan vartioimisen Jon veljelleen. Hän lähetti kiireesti joukon metsästäjiä etsimään rosvoja metsästä, ja istuutui semmoisena kuin oli, vihertävässä metsästyspuvussaan, hevosensa selkään, samoinkuin vieraatkin. Neljän metsästäjän hän antoi hiukan etempää seurata heitä, ja nelistäen ratsastettiin nyt ulos Tornborgin linnanportista Slagelseen vievää tietä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Korsörin ja Slageisen välillä, Vårbyn kohdalla halkaisee osan läntistä Själlantia eräs joki, joka virtaa jotenkin korkeiden mäkien välitse, ollen ennen niin leveä ja syvä, että pienemmät laivat purjehtivat sitä pitkin. Vårbyn mäkisissä maissa kapeni tie yhä enemmän, ja jyrkimmässä paikassa se laskeutui joen yli vievälle lautasillalle. Silta oli juuri niin leveä, että vaunut pääsivät siitä yliajamaan. Sen tukena oli laivanmastoja korkeammat hirret, ja kuten tavallista se ei ollut varustettu kaidepuilla. Tämä oli syvin paikka joesta, vaikka vesi ei lähimainkaan ollut niin korkealla kuin se oli ollut siltaa rakennettaessa, jonka huomasi siitä, että sillan ja veden väliä oli kuusi syltä. Muutamia äärettömän suuria, melkein kalliomaisia kiviä kohosi mitä suurimmassa epäjärjestyksessä vedestä molemmissa sillanpäissä, ne näyttivät olevan jätteitä hävinneestä sillasta, joka, jos sen vesi oli repinyt rikki, oli todisteena siitä, että joki oli voinut paisua mahtavaksi virraksi. Jyrkät jokiäyräät kasvoivat villiä metsikköä, peittäen ne melkein kokonaan. Tähän metsikköön oli kaksitoista Niilo Rauhattoman hurjaa sissiä, ja yhdeksän asestettua merirosvoa norjalaisesta laivasta piiloutunut, ryöstetyt hevoset mukanaan. Johtaakseen harhaan metsästäjät ja rantavahdit, jotka heitä seurasivat, oli pienempi joukko norjalaisia merirosvoja meluten ja hälyten paennut vastakkaiseen suuntaan, ja he olivat hyvässä turvassa laivoillaan ennenkuin rantavahdit saavuttivat heidät. Merirosvolaiva oli heti nostanut purjeensa ja kulkenut etelään Egholmin ja Aggersön alapuolelle.

Vårbysillan viereisessä metsässä oli hurjilla, partaisilla miehillä lyhyt neuvottelu heidän maatessaan ruohistossa ja nauttiessaan ahneesti yhden metsästäjän eväskorin sisältöä. Nuori, pitkä mies, ritarin töyhtöhattu kauniissa, kiharaisessa päässään, mutta muuten puettuna merimiehen sarkavaatteisiin, seisoi heidän keskellään ja näytti olevan joukon johtaja. Hänen hienoista jalopiirteisistä kasvoistaan ilmeni ylpeyttä ja uljuutta, ja mustat silmät välähtelivät rohkeina rouheiden kulmakarvojen alta. "Täällä ei ole aikaa vetelehtimiseen", sanoi hän käskevällä johtajaäänellä. -- "Huomatkaa miehet! Tänään minä olen sekä Tönsbergin kreivi, että Niilo Rauhaton. Joka ei minua tottele, sen lyön minä heti paikalla kuoliaaksi."

Tämän puheen näkyivät miehet ymmärtävän, vaikka he eivät näyttäneet siitä pelästyvän. He näkyivät olevan tottuneita sellaiseen puhetapaan ja nousivat vain puoleksi makuuasennostaan, mutta katselivat häntä kuitenkin ääneti ja tarkkaavaisina.

"Tämän sillan yli", jatkoi hän, "ei kukaan Korsöristä tuleva pääse tänäpäivänä elävänä, olkoon hän sitten vaikka itse Tanskan kuningas. Jokainen, joka astuu jalallaan sillalle, on meidän vankimme, jos hän tekee vastarintaa, lyömme hänet maahan tai syöksemme hänet muitta mutkitta virtaan! Minä jään tälle puolelle norjalaisten karhujeni kanssa. Sinä, Martti Pitkäveitsi, vartioit sillan toista päätä meidän miestemme kera. Jos te väistytte jalankaan vertaa silloin kun aika on käsissä, niin saatte sen maksaa hengellänne. Korsöriin matkustakoon kuka tahansa, mutta ei kissaakaan Slagelseen, ymmärrätkö?"

Pitkä, punapartainen mies, kyynäränpituinen puukko vyöllään ja suuri kirves kädessään, oli hypähtänyt pystyyn, kymmenen muun väkevän ja roistonnäköisen miehen kanssa. "Se on helposti ymmärretty, ankara ritari", sanoi hän juutilaisella talonpoikaismurteella päätään nyykäyttäen. "Te haluatte norjalaisten kanssa tänäpäivänä naksautella kylkiluita, ja me juutilaiset kyllä kopistelemme otsiin. Se on minun mieleeni. Te näytätte hyvin tuntevan meidät."

"Te makaatte hiljaa pensaikossa tuolla puolen siihen asti kunnes minä vihellän, silloin juoksette esiin ja sulette sillan kolmin rivein. Niinpian kuin minä huudan: Hyökätkää; esiin! lyötte te maahan jokaisen tulijan. Menkää nyt paikoillenne!"

Martti Pitkäveitsi nyykäytti heille. Hän poistui heti miehineen sillan yli, kadoten vastaisen rannan metsään.

Sillaikaa ratsasti drotsi Pietari ritari Thorstensonin ja Pentti Rimordsonin keskessä kovaa nelistä Wemmerlöviin ja Vårbyhyn vievää tietä pitkin. Nuo kolme herraa ratsastivat äänettöminä ja näkyivät miettivän millä tavalla viisaimmiten voisivat täyttää vaikean tehtävänsä. Aseenkantaja Skirmen seurasi heitä laihalla metsästyshevosella ja näytti olevan huolissaan norlantilaisensa katoamisesta. Mutta pian hän iloisesti keskusteli ritari Rimordsonin neljän metsästähän kanssa. He kertoivat hänelle herransa uhkarohkeista urotöistä, kun hän antoi merirosvojen nousta maihin saadakseen heidät siten vangituksi ja hirsipuuhun. Skirmen omasta puolestaan kertoi isäntänsä voitoista Slesvigiläisessä sodassa ja ritarileikeissä, ja kuvaili heille Helsingborgin komeat turnajais-juhlat, jotka hän itsekin oli nähnyt. Sitten hän lauloi iloisen turnajais-laulun, hypähtäen satulassa laulaessaan:

"Tuo kilpi neljäs punaisin on kotkin koristeltu, se on Holger Dansken, ja eteen sen monet urhot on surmaeltu."

"Se kotka on nyt kuvattu minun herrani sinettiin!" lisäsi hän. "Jos minä olisin hänen sijassaan, niin minä panisin kilpeen kotkan, punaisten pensaiden paikalle. Tiedättekö mitä minä tahdon kilpeeni, kunhan kerran tulen ritariksi? Siihen pannaan Pelimanni Folkerin merkki, ja vähä vielä lisäksi. Minun kilvestäni sanotaan vielä kerran:

"Sen kilven kupuun kuvattu on neito ja miekka kirkas, ja on tunnus sen, kantajan, Skirmen veikon, laula, -- ei nukkua virkas."

Nuoren aseenkantajan näin ilmituodessa elämänhaluisia toiveitaan, olivat he kulkeneet Wemmerlöven ohitse ja lähestyivät Vårbyn siltaa. Nyt kuultiin kuin varsan hiljaista hirnuntaa metsiköstä joenrannalta, ja Skirmen huudahti hämmästyneenä: "minun pieni norlantilaiseni!" Samassa silmänräpäyksessä hän oli herransa vieressä ja kertoi hänelle havaintonsa.

Drotsi Pietari pysäytti hevosensa. Kaikki seisattuivat. "Jos aseenkantajani kuuli oikein, niin tapaamme epäilemättä hevosvarkaamme täältä. He taitavat haluta ratsastajat vielä lisäksi, tai ainakin sulkea meiltä tien. Jos heillä on aavistusta siitä ketä me olemme, ja millä asioilla matkustamme, niin ei ollut hulluinta heidän ajatuksensa ottaa haltuunsa tämä tärkeä paikka."

Molemmat ritarit säpsähtivät ja katselivat miettiväisen näköisinä pitkää, kapeaa siltaa.

"Sen sillan minä sulen kahdellatoista miehellä kokonaista sotajoukkoa vasten!" sanoi ritari Rimordson. -- "Tässä ei ole kuin kaksi ehtoa: joko meidän on koetettava murtautua läpi, tai meidän on kiireesti ratsastettava alas katsomaan, osaisivatko hevosemme uida. Näin urhoollisia herroja en voi kehoittaa takaisinkaan kääntymään apua hakemaan. Sitäpaitsi ei minulla tällä hetkellä ole ainoatakaan kunnon ratsastajaa kotona."

"Me murtaudumme läpi nelistämällä", sanoi ritari Thorstenson. -- "Mutta eihän täällä näy ainoata elävää sielua --"

"Jos Skirmen on oikeassa, niin kyllä pian saamme nähdä enemmän kuin toivoisimmekaan", vastasi drotsi Pietari. "Uivatko hevosenne hyvästi, herra Rimordson?"