Part 12

"Minä tiedän sen!" vastasi drotsi Pietari. "Meidän pieni purjelaivamme on kunnossa. Kaikki on selvänä. Tässä on minulla valtakirja. Tornborgin ritari Pentti Rimordson seuraa meitä Själlandiin. Heti kun lintu on lentänyt, lennämme me jälestä. Mutta tällä puolen salmea on hänellä vapautensa. Jos hän tahtoo kiireellä Själlandia katselemaan, niin ei häntä siitä kukaan voi estää."

"Kyllä ymmärrän!" vastasi Thorstenson. "Me teemme, myöskin vain huvimatkan tervehtiäksemme hyviä ystäviä. Flyndenborgissa ritari Lave Litlen luona voimme paraiten vartioida salmen yli meneviä."

Drotsi Pietari säpsähti, niinkuin jonkun ajatuksen yllättämänä, joka saattoi hänet hämilleen. "Hyvä on, sen voimme päättää huomenna!" -- sanoi hän nopeasti. "Mutta olkaamme varuillamme. Jääkää te tänne siihen asti kunnes viekas herra poistuu linnasta! Minä lähetän aseenkantajani laivasillalle, pitämään silmällä vierasta laivaa. Ennen keskiyötä olen linnanportilla hevostemme luona." Hän puristi Thorstensonin kättä ja astui nopeasti ritarisalin läpi tanssivien ohitse. Hän astui aivan kuningattaren ohi, aikoen mennä edelleen kunnioittavasti tervehdittyään.

"Pari sanaa, drotsi Hessel!" sanoi kuningatar harvinaisen käskevällä äänellä istuutuen tuolille, vähän syrjemmäksi tanssivista. Drotsi pysähtyi ja lähestyi kunnioituksella häntä. "Mitenkä voi sairas vieraanne?" kysyi hän. "Olen pahoillani, että minä tavallani olen syypää hänen vaaralliseen sairastumiseensa."

"Ei hän enää ole hengenvaarassa, teidän armonne! Minä menen juuri pois häntä katsomaan."

"Sanokaa hänelle, että minä otan osaa hänen onnettomuuteensa!" jatkoi hän, "sitä enemmän kuultuani hänen haavoittuneen ritarillisesti, taistellessaan erään naisen kunnian puolesta!"

Drotsi Pietari sävähti hehkuvan punaiseksi. "Mitenkä? Armollinen kuningatar!" änkytti hän. "Kuka on sanonut --"

"Yhdentekevää!" -- keskeytti kuningatar hänet. "Minulle on aivan äskettäin kerrottu, että hän Middelfartiin vievällä tiellä joutui riitaan erään ylvästelevän, nuoren ritarin kanssa, joka ääneen ja ujostelematta kehui sen naisen suosiosta, jonka väriä hän kantoi, ja jonka mieleen ei milloinkaan ole johtunut, että hän oli muuta kuin uskollisen ja nöyrän palvelijan ihailun esineenä."

"Jalo kuningatar, joka tämän on teille sanonut", vastasi drotsi Pietari syvästi loukattuna, "sen julistan minä alhaiseksi kunniansolvaajaksi, kantakoon hän vaikka ruhtinaskruunua, ja minä tahdon puolustaa kunniaani taistelemalla hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta. Sen verran on asiassa totta, että meidän yhteinen ihailumme sitä naista kohtaan, jonka väriä minä kannan, epäilemättä oli syynä onnettomaan taisteluun. Mutta ritarikunniani kautta, -- jalo kreivi Gerhard itse voi sen todistaa -- hänen vastustajansa ei ole unohtanut velvollisuuksiaan."

"Teidän kunniasananne, urhoollinen drotsi Hessel, on minulle sanojenne todenperäisyyden takeena", sanoi nyt kuningatar lempeästi -- "mutta minun ehdoton tahtoni on, että tätä asiaa ei enää sanallakaan mainita, ja että te mitä huolellisimmin vältätte jokaista taistelua, jonka yhteydessä minun nimeäni, vaikka kaikkein vähimmällä syyllä, voitaisiin mainita. Tästä lähtien minun suostumuksellani ette te eikä kukaan muu ritari kanna minun värejäni. Minä näen teidät ainoastaan silloin kuin se on aivan välttämätöntä ja silloin kuin kutsun teidät. Minä tiedän, että te ette käsitä väärin tätä toimenpidettäni. Menkää nyt sairaan vieraanne luokse, jalo ritari, ja olkaa vakuutettu muuttumattomasta suosiostani."

Tuskallisin tuntein irroitti drotsi Pietari ruusunpunaisen silkkinauhan, joka oli kiinnitetty hänen takkiinsa, ja tukahutettuaan huokauksen, ojensi hän sen kuningattarelle ja kumarrettuaan äänettömällä kunnioituksella poistui hän ritarisalista.

YHDESTOISTA LUKU.

Ei ollut enää pitkältä puoliyöhön. Kreivi Gerhard makasi kärsimättömänä vuoteellaan eikä voinut nukkua. Hän luuli kuulevansa linnasta viulujen ja huilujen soittoa ja oli saanut sellaisen vastustamattoman tanssihalun, kokeiltuaan edellisenä iltana ensi kerran tanssitaidossa, että hän alati tahtoi liikutella jalkojaan vuoteessa, vaikka haavalääkäri oli määrännyt hänen pysymään hiljaa ja kehoittanut häntä antamaan sitoa itsensä, jos hän ei voisi voittaa tuota ihmeellisistä halua, jonka lääkäri itse luuli olevan haavakuumeen seurausta. Eilisiltainen tapahtuma Jon ritarin luona oli hänestä kuin unta, eikä hän tahtonut kysyä keneltäkään lähemmin siitä. Kaikki iloinen seurusteleminen oli häneltä ankarasti kielletty. Hän ei nähnyt ketään muuta kuin haavalääkärin ja vanhan Dorthen, joka valvoi uskollisesti hänen vuoteensa ääressä. Kun kreivi ei saanut nukutuksi, kertoi Dorthe hänelle kummitusjuttuja ja satuja tontuista ja noidista, joiden juttujen todenperäisyyden hän kalliisti ja totisesti vannoi. Kreivi vastasi vain hiljaa muristen ja huudahti lyhyesti: "Tyhmää puhetta! Roskajuttuja, eukkoseni!" mutta mitä lempeimmällä tavalla. Dorthe ei näkynyt välittävän moisista vastaväitteistä. Hän huomasi kyllä kertomustensa huvittavan sairasta ja arveli tämän tyytymättömien huudahdusten olevan vain omituista puhetapaa ja osoituksia siitä että tämä kuunteli. Hän istui hiljaa sairaan vuoteen vieressä, lampun valaistessa hänen laihoja, ryppyisiä kasvojaan, ja oli juuri lopettanut kertomuksen tontusta, joka asui Frue Kirken kellotornissa, ja muuttain alituiseen, muotoaan narraili ihmisiä. Väliin se oli hevosena kaivauspaikoilla, ottaen kaikki matkustajat selkäänsä heittääkseen heidät äkkiä veteen ja sitten virnistelläkseen heille. Väliin se ihanana prinsessana tai haltijatarkuningattarena tanssitteli turhamaisia ritareita ilmalinnassaan, muuttuen olkikuvoksi kun he aikoivat syleillä häntä.

"Loruja! Joutavia juttuja!" murahti kreivi taas. "Mutta sinä olet oikeassa, eukkoseni, oli aivan oikein niille narreille, jos semmoista haltijatarta vain on olemassa. Etköhän itsekin liene kirottu noita-akka, joka tahdot kiusata ja hämätä minua?"

Vanha vaimo risti itseään. Silloin avattiin ovi hiljaa, ja drotsi Pietari pisti päänsä ovesta katsoakseen sairasta. Hän oli pukeutunut harmaaseen, yksinkertaiseen talonpoikaispukuun, voidakseen kulkea tuntemattomana salaperäisellä matkallaan, ja ritarillisen töyhtöhatun sijasta hän oli pannut vaaleille hiuksilleen matkahatun punaisesta verasta. Kun Dorthe näki hänet tässä puvussa, huudahti hän pelästyneenä: "Pyhä Gertrud ja kaikki pyhimykset meitä auttakoon! Tuossahan hän on!"

"Kuka!" tiuskasi kreivi. "Oletko sinä riivattu! Eukko hoi, kuka siellä on?"

"Ettekö nuku, jalo kreivi?" sanoi drotsi Pietari, astuen sisään. "Minä tahdoin vain toivottaa teille terveyttä ja sanoa teille hyvästi. Minä lähden tänä yönä matkalle ja olen varustautunut yöilmaa varten."

"Voi minun armollinen nuori herrani, tekö se olittekin!" huudahti Dorthe. "Jumalan tähden, minä luulin punahattuisen tontun muuttaneen itsensä kauniskasvoiseksi, somaksi herraksi, lumotakseen minut."

"Teidän imettäjänne on hullu ja on valmis tekemään minutkin hulluksi!" sanoi kreivi Gerhard tuntiessaan nyt drotsi Pietarin ja ojensi hänelle kätensä. "Te matkustatte -- ja minä makaan tässä. No, matkustakaa Jumalan nimessä! Minulla ei ole mitään hätää niinkuin näette ja onhan minulla huvittavaa seuraakin. Mutta olitteko hovijuhlassa? Minkälaista siellä oli? Kenenkä kanssa kuningatar tanssi?"

"Herttuan ja ruhtinaallisten herrojen kanssa. Hän kysyi teitä ja pyysi minun sanomaan ottavansa osaa onnettomuuteenne. -- Mene vähäksi aikaa ulos, Dorthe!"

Dorthe totteli, mutta katseli uteliaana taakseen ja jätti oven raolleen. Drotsi Pietari, joka tunsi hänen heikkoutensa, lukitsi oven tarkasti ja istui sitten tuolille vuoteen viereen.

"Kysyikö hän todellakin minua?" sanoi kreivi. "Ei suinkaan teillä vain ole tontun vehkeitä, hyvä ystäväni. Ettehän pidä minua imettäjänne onnenritarina, joka tahtoi tanssia olkikuvon kanssa."

Drotsi Pietari katsoi häneen ihmeissään ja luuli hänen puhuvan houreissa.

"Se on lorua, lastenkamarijuttuja, tiedänhän minä sen", jatkoi kreivi. "Kun minulla ei tässä maatessani ole muuta tehtävää, niin minä uneksin, katsokaa, ja silloin johtuvat kaikellaiset hullutukset mieleeni. No, elkää välittäkö siitä! Mitä te sanoittekaan kuningattaresta?"

"Hänelle on annettu väärennetyt tiedot meidän taistelustamme", vastasi drotsi Pietari. -- "Minä en ole siitä puhunut ainoallekaan ihmiselle. -- Mutta ehkä te itse" --

"Ainoastaan rakkaalle Pitkäsäärelleni olen siitä puhunut ja aivan peitetyin sanoin. -- Mutta mitä kuningatar siitä sanoi?"

"Kuningattaren tahto on, että siitä ei enää puhuta", jatkoi drotsi Pietari. "Hän ei salli ainoankaan ritarin enää kantaa omia värejään, ja näettehän, että minunkin punainen nauhani on poissa."

"Sitä vastaan minulla ei ole mitään!" huudahti kreivi salaamatta iloaan. "Eikä se väri vaatettanut teitä. Teidän täytyy siis matkustaa, ettekä seuraa hovia?"

"En ainakaan aluksi. Mutta nyt hyvästiksi kaikessa tuttavallisuudessa pari totista sanaa. Minä tiedän varsin hyvästi, että te ette erityisesti ole kiintynyt Tanskan hoviin, ettekä voi hyväksyä kaikkea mitä täällä tapahtuu. Mutta te vihaatte kaikkea petosta ja kavaluutta, -- te tahdotte olla kaikkia kohtaan hyvä ja rehellinen."

"No se on selvää! Jos voin sen osoittaa teille teossa, niin sanokaa vain suoraan!"

"Me elämme eksytyksen ja pimeyden aikana, jalo kreivi Gerhard! ja parhaimmatkin voivat erehtyä. Kuninkaan ystäviä on vähän, enkä minä tohdi lukea teitä heidän joukkoonsa. Hänen vihollisiansa on paljon, ja he ovat voimakkaita. Mutta Agnes kuningatarta me molemmat pidämme yhtä suuressa arvossa. Luvatkaa minulle hänen tähtensä, -- tapahtukoon täällä mitä hyvänsä ja kuinka paljon tahansa teidän mielestänne paheksuttavia toimenpiteitä tanskalaisen hallituksen puolelta -- luvatkaa, ettette tahdo ryhtyä mihinkään kuningasta ja valtakuntaa vastaan solmittuun salaiseen liittoon, vaan uskollisena läänitysherrana yhdessä minun kanssani suojelette laillista asiain kulkua Tanskassa!"

"Sitä en niinä ainakaan tähän asti ole tahtonut häiritä", vastasi kreivi hymyillen, "ja maatessani tässä, olette te huolehtinut siitä, etten minä aivan pian tule teille vaaralliseksi naapuriksi. Ja suoraan sanoen, minä en suuresti ihaile teidän valtiotaitoanne enkä teidän kuningastanne, eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, jos täällä syntyisi kunnollinen kapina, samallainen kuin se, jota hän itse tuki Ruotsissa. Siitä saivat ihmiset jotakin tekemistä, ei silloin ollut aikaa uneksia tontuista eikä loihdituista prinsessoista. Mutta te olette oikeassa! Kuningattaren tähden on synti ja häpeä toivoa kapinaa. Minä tiedän kyllä, että maan mahtavat ja läänitysherrat ovat levottomia, mutta minä olen tähän asti pysynyt erilläni. Minä en tahdo olla heidän liitossaan, silloin kun ei ole kysymyksessä avoin ja rehellinen taistelu, joka sitäpaitsi olisi laillinen ja oikeudenmukainen."

"Enkä minä enempää toivo, jalo kreivi! Ritarillinen kädenlyönti sen vakuudeksi!"

"Tuossa on! Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että taistellaan, silloin kun ei muuten päästä sovintoon. Mutta salaliittojen ja salavehkeilyjen kanssa en tahdo olla missään tekemisissä, siihen voitte luottaa."

"Se on minulle enemmän-arvoinen kuin muodollinen välikirja!" vastasi drotsi Pietari ja pudisti iloisesti ja luottamuksella hänen kättään. "Voikaa hyvin, jalo kreivi! Ja tulkaa pian terveeksi! Olkaa niinkuin kotona luonani niin kauvan kuin haluatte, ja muistakaa minua ystävänä, huolimatta siitä miten epävakainen onni sattuisikin minun kanssani leikkimään! -- Vaikka olemmekin erimielisiä monessa asiassa, niin yhdessä me kuitenkin olemme yksimielisiä: se ylevä kaunotar, joka tahtomattaan saattoi meidät taistelemaan toisiamme vastaan, hän on tästä lähtien rauhan ja sovinnon enkelinä yhdistävä meidän kätemme ja sydämemme näiden öisien taistelujen aikana, jolloin ystävät ja viholliset eivät tunne toisiansa. Jumala olkoon teidän kanssanne! Hyvästi!" Tämän sanottuaan puristi hän vielä kerran voimakkaasti kreivin kättä ja poistui nopeasti. Kreivi nyökäytti hänelle ja vaipui syviin ajatuksiin. Heti sen jälkeen sipsutteli vanha Dorthe taas huoneeseen, asettuen istumaan isäntänsä paikalle kreivi Gerhardin vuoteen viereen, mutta tämä oli niin syventynyt vakaviin mietelmiin, että vanha hoitaja ei enää tänä yönä tohtinut häiritä häntä saduillaan.

Oli kulunut kaksi tuntia keskiyöstä. Juhla linnassa oli loppunut. Nyborgin kaduilla oli autiota ja hiljaista. Kuuta ei näkynyt taivaalla, mutta oli tähtikirkasta, ja himmeässä valaistuksessa astui kaksi kookasta herraa, suuriin umpivaippoihin kietoutuneina, alas linnanportaita. He astuivat ääneti ja nopein askelin laivasiltaa kohti. Heti sen jälkeen ratsasti linnanportista kaksi harmaavaippasta ratsastajaa, ja he katosivat samaan suuntaan ilman vähintäkään melua, aivan kuin olisivat hevoset astuneet villatöppösissä. Laivasillan äärimmäisessä päässä oli punapurjeinen laiva, jolla näkyi liikuskelevan joukko äänettömiä olentoja. Oli autiota ja hiljaista sillalla. Viimeinkin kuului laivasillalta reippaita askeleita ja kannusten kilinää, ja samassa piiloutui pieni kuunteleva kiharapää kaidepuun ulommaisen laudan alle. Nuo kaksi umpivaippoihin kietoutunutta kookasta herraa seisoivat nyt hiljaa, toinen yskähti ja mainitsi matalalla äänellä nimen tai tunnussanan, johon laivasta vastattiin pilliin viheltämällä. Sitten he astuivat laivaan. Silmänräpäyksessä olivat punaiset purjeet nostetut. Navakka lounastuuli puhalteli, ja humisevaa vauhtia hurahti laiva itäisen niemen ohi satamasta. Niin pian kuin laiva oli liikkeellä, tirkisteli pieni mustakiharaineu urkkijapää taas kaidepuun ylitse. Yhdellä hyppäyksellä oli Klaus Skirmen veneessä, ja muutamilla reippailla aironvedoilla oli hän pienen purjelaivan vieressä, joka oli ankkurissa sisäsatamassa, ja jossa hänen isäntänsä ritari Thorstensonin kanssa jo odotti häntä. Tuskin oli punapurjeinen laiva ehtinyt Knutshovedin eli Fyenin itäisimmän niemekkeen ohitse, kun jo pienempi ja nopeampikulkuinen purjelaiva lähti Nyborgin satamasta. Se koetti aluksi hiukan vaivaloisesti pysytellä lähellä niinkutsuttua Länsirantaa eli vuonon metsäkasvuista rannikkoa, ettei painautuisi liiaksi pohjoista kohti, ohjaten kulkunsa Sprogön eteläpuolitse Själlandia kohti. Drotsi Pietari istui itse peräsimen luona. Hän istui vakavana ja sanatonna. Ritari Thorstenson ja Klaus Skirmen olivat myöskin aivan ääneti, ei kuulunut muuta kuin tavalliset ja tarpeellisimmat käskyhuudot venemiehille. Punapurjeinen laiva oli suunnannut kulkunsa Sprogön pohjoispuolitse ja oli pian kadonnut heidän näkyvistään. Päivä alkoi jo sarastaa. Oltiin aivan Korsörin lähellä. Drotsi Pietari tuijotti lakkaamatta ja hiukan levottomana pohjoista kohti. Viimeinkin hän huomasi punaiset purjeet ja näki vieraan laivan luovivan alas Beltiä pitkin. Nyt hän antoi laivansa laskea Korsörin laivasiltaan. Molemmat ritarit astuivat tuntemattomina maihin. He näyttivät matkustavilta kauppamiehiltä seisoessaan harmaissa vaipoissaan sillalla, jossa he paljastivat päänsä ja kumartuivat hiljaa suuren ristiinnaulitun kuvan eteen, joka kultaisen kiehkuran eli sädekehän ympäröimänä seisoi sillanpäässä. Skirmen talutti nopeasti hevoset maihin. Silmänräpäyksessä olivat ritarit tulisten oriittensa selässä, aseenkantaja hyppäsi voimakkaan norlantilaisensa selkään, ja sen enempää viivyttelemättä karauttivat nuo kolme äänetöntä ratsastajaa nukkuvan kaupungin läpi. Melkein jokaisen talon oven yläpuolella oli kiehkuran ympäröimä risti samaten kuin sillalla. Tämä pyhä merkki, joka oli myöskin kylän ikivanha vaakuna, ja josta sen nimikin johtui, oli myöskin kaikissa ammattikuvissa. Vaikka koko kylässä ei ollut ainoatakaan ihmistä valveilla, tervehtivät ritarit melkein jokaisen talon kohdalla, eivätkä kiireessään unohtaneet tätä tavallista kunnianosoitusta. He ratsastivat kaupungin portin läpi vasemmalle pitkin lahtea, josta tie kaartaen kulki Tornborgia kohti. Metsässä, Tornborgin luona, he pidättivät kiivaan ratsastamisensa ja antoivat hevosten huoahtaa.

Nyt vasta katkaisi drotsi Pietari pitkän äänettömyyden. "Olithan sinä, Skirmen, aivan varma siitä, että he olivat siellä!" sanoi hän aseenkantajalleen.

"Yhtä varmasti kuin te ja ritari Thorstenson tässä ratsastatte!" vastasi aseenkantaja. "Herttua ja hänen drotsinsa seisoivat laudalla minun pääni yläpuolella laivasillalla, ja minä voin laskea jokikisen sielun laivalla."

"Montako siellä oli?"

"Minä laskin heitä olevan yhteensä kaksikymmentäyhdeksän miestä sotaväkeä ja laivamiehiä. He näyttivät olevan pahinta roistojoukkoa. Tuskin voi eroittaa heidän kasvojaan, niin ne olivat mustan ja punaisen parran peittämiä. Niillä, jotka eivät istuneet soutupenkillä, oli suuret puukot vyöllä ja leveät sotakirveet kädessä. Se, joka vihelsi, oli pahimman näköinen heistä kaikista. Hän oli iso, väkevä roikale, ja kasvot kuin karhulla, minä näin ne vain puoleksi, punaisen purjeen tähden, joka hulmuili hänen kasvoillaan, mutta voin panna vaikka pääni pantiksi, ettei se ollut kukaan muu kuin Niilo Rauhaton itse, sama juutilainen ryöväripäällikkö, joka pääsi pakenemaan meiltä viime vuonna."

"Niilo Rauhaton", huudahtivat molemmat ritarit hämmästyneinä. -- "Mutta eikö purjelaiva ollut norjalainen?" kysyi drotsi Pietari.

"Kaikki laivamiehet olivat norjalaisia, herra. Hurjan näköisiä miehiä, karvalakit päässä ja suuret miekat vyöllä Se, joka istui peräsimessä oli myöskin norjalainen. Mies oli lyhyt ja tanakka, komeassa ritaripuvussa, kultakahvainen tikari vyöllä. He kutsuivat häntä Alfkreiviksi." --

"Alfkreivi! -- Vähä-Alf!" huudahtivat molemmat ritarit ja katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa. Kun ritari Thorstenson mainitsi tämän nimen, kalpeni hän suuttumuksesta, ja hänen voimakas kätensä puristautui miekankahvan ympäri. "Seis!" -- huudahti hän ja pysäytti ratsunsa. "Jos voisin taittaa Alfkreivin niskan, niin antaisin puolen elämääni sen vuoksi. Mutta kuka on sanonut, että he kulkevat tätä tietä?"

Drotsi Pietari piteli takkinsa lievettä tuulessa. "Näettekö?" sanoi hän. "Tuuli on kääntynyt pohjoiseen. He ovat jo voineet nousta maihin täällä rannalla. Että he aikovat Ruotsiin sen me tiedämme, ja että he suuntasivat alas Beltiä pitkin, sen me näimme. He aikovat varmaankin maihin täällä tai Skjelsörin luona, kulkeakseen Örekrogista salmen yli. Jos tietomme ovat oikeat, aikoo herttua ensiksi Själlandiin. Täällä on hänellä ja marskilla mahtavia ystäviä."

"Skjelsörin luona he eivät nouse maihin!" sanoi Thorstenson. "Siellä tunnetaan Alfkreivi viime vuodesta."

"Silloin he ovat pian täällä!" sanoi drotsi Pietari. "Norjalaiset viikingit eivät taida uskaltaa kovinkaan kauvaksi laivalta. Ei taida herttuakaan uskaltaa julkisesti kulkea ryövärijoukon kanssa maan läpi. Tuskin hänellä on suurempaa saattuetta mukanaan; mutta meidän täytyy joka tapauksessa voida näyttää koko joukolle terästä, jos se on tarpeen."

"Sen voimme tehdä, kun saamme avuksemme kymmenkunnan ritari Rimordsonin rantametsästäjiä!" sanoi Thorstenson. "Tuossahan on Tornborg. Me asetumme tänne tien viereen ja lähetämme teidän aseenkantajanne linnaan."

Drotsi Pietari lähetti heti Skirmenin viemään suullisen sanan Tornborgiin. Sillaikaa laskivat he ritari Thorstensonin kanssa hevosensa syömään pienelle metsäniitylle, aivan tien viereen, nousten itse pienelle kummulle, josta heillä oli laaja näköala Beltin yli. Täältä näkivät he merirosvolaivan punaiset purjeet metsäisen vuoren jyrkänteen rannalla, ja he olivat nyt vakuutetut olevansa oikeilla jäljillä. Thornborgiin oli tuskin kolmesataa askelta metsäiseltä kummulta, jolla ritarit seisoivat. Pian palasi reipas Skirmen, mutta tuoden sen tiedon, että ritari Rimordson oli lähtenyt siksi päiväksi metsästämään, eikä häntä odotettu palajavaksi takaisin Tornborgiin ennen kuin illalla.

"Siis tulkaamme omin voimin toimeen!" sanoi drotsi Pietari. "Voimme olla täällä siksi kunnes herttua on kulkenut ohi. Jokaisen kuninkaallisen linnanherran täytyy auttaa meitä, mutta mitä vähemmän meitä on sitä parempi. Meidän täytyy olla herättämättä huomiota."

"Mutta jos ryövärijoukkue sulkee meiltä tien, täytyy meidän kuitenkin tunkeutua läpi!" huomautti Thorstenson. "Minä osaltani otan katkaistakseni Alfkreiviltä kaulan ja vielä parilta hänen ryövärijoukkueestaan, mutta eihän meillä ole kuin puolenkolmatta miehen voima."

"Te voitte hyvästi laskea meidät kolmeksi täysimieheksi, vaikkapa vähän enemmäksikin, ankara herra ritari!" sanoi Skirmen, ojentautuen suoraksi. "Sen, mikä pituudestani puuttuu, voin ehkä muulla tavoin korvata. Joka tapauksessa te ja isäntäni jo vastaatte yksinänne kolmea väkevää miestä."

"Ei turhia kehumisia, Skirmen!" keskeytti drotsi Pietari aseenkantajansa. -- "Juokse sinä tuonne ja paneudu pitkäksesi kiviröykkiön taakse tien viereen, ja anna meille merkki heti kun näet heidän tulevan! He eivät muuta tietä pääse joen yli."

Skirmen hypähti heti norlantilaisensa selästä, laskien senkin syömään metsäniitylle. Sitten hän juoksi osoitetulle paikalle, ja molemmat ritarit asettuivat törmän taakse.

"Haa, jospa saisimme Alfkreivin vangituksi!" huudahti ritari Thorstenson kiivaasti.

"Se on sivuasia, jalo ritari!" vastasi drotsi Pietari rauhallisesti. "Elkäämme innostuko vangitsemaan merirosvoja, muuten unohdamme paljon tärkeämmän tehtävämme!"

"Te olette oikeassa!" sanoi Thorstenson. "Tuon kirotun viikingin tähden minä olen unohtanut melkein kaiken muun. Tämä herttuan asia on aika arveluttava. Jos annamme hänelle aikaa päästä salmen yli, niin on onni meille tarpeen saadaksemme hänet sitten käsiimme. Mutta jos se meille onnistuisikin, niin emmekö me juuri sillä kiiruhda sitä mitä kuningas ja maan ystävät koettavat estää. Ettekö usko, että tämmöinen selvä väkivaltaisuus näin mahtavaa lääniherraa kohtaan voi saada aikaan yleisen katkeruuden ja aseet kaikkien maankavaltajien käsiin?"

"Se on uskallettu askel, mutta välttämätön", vastasi drotsi Pietari -- "ja sen mukaan mitä me nyt tiedämme, ei se suinkaan ole väärä. Koska tämä korkea herra on yhteydessä maan tietyn vihollisen, mahtavan norjalaisen merirosvon kanssa, ja sitäpaitsi maassa tuomittujen rikoksellisten kanssa, niinkuin Niilo Rauhattoman, niin voisimme siitä puolustautua, vaikka vangitsisimme hänet tässä paikassa. Mutta vaikka se olisikin mahdollista, niin me emme astu askeltakaan valtuuksiamme ulommaksi."

"Mutta ei olisi hullumpaa, jos saisimme samalla kertaa kiinni Alfkreivin!" alkoi ritari Thorstenson taas hetken vaitioltuaan, ja hänen silmänsä kiiluivat kiihkeästä vihasta. "Jos se kirottu koira todellakin on niin rohkea, että uskaltaa meidän silmiemme edessä nousta maihin, niin tuskin voin pidättäytyä ryhtymästä häneen käsiksi, käyköön sitten muun miten tahansa. Olisipa toki häpeällistä, jos kuuluisa Alfkreivi saisi kulkea koko Själlandin läpi, tulematta sillä matkalla ripustetuksi hirsipuuhun. Tuskin on ainoatakaan rantakaupunkia Tanskassa, jota hän ei olisi ryöstänyt. Hän on saanut aikaan enemmän onnettomuuksia maailmassa kuin on hiuksia hänen kiharaisessa päässään."

"Tunnetteko häntä muuta kuin huhuista?" kysyi drotsi Pietari. "Rohkeutta ja sukkeluutta ei häneltä puutu?"

"Minä tunnen hänet paremmin kuin joku munkki tai piispa itse paholaisen!" vastasi ritari kiivaasti. -- "Häntä pidetään sekä Ruotsissa että Norjassa suurena miehenä. Mutta täällä hänet aivan oikein tunnetaan kurjana merirosvona, murhapolttajana ja kirottuna naishäpäisijänä, ja sellainen mies uskaltaa kerskata ruhtinaallisesta syntyperästään ja pilkata rehellistä ja kunniallista ritaria. Ettekö te tiedä, että hän, yhdessä Länsigöötanmaan laamannin Algotin ja hänen mahtavien poikiensa kanssa on ruhtinas Svantopolkin tyttären naittaja, ja että hän on syypää koko minun onnettomuuteeni?"

"Minä tiedän, että te vastenmielisesti puhutte siitä asiasta, jalo ritari! Te olitte rakastunut jaloon ruhtinattareen, ja hän vannoi teille uskollisuuden vasten vanhempiensa tahtoa, mutta minun tietääkseni ei neidon ryöstäjä ollut Alfkreivi, vaan laamanni Algotin poika."