Part 9

Ja juhannuksen aikaan saattoi rouva Orning puutarhan kentältä, -- siltä, joka muodosti suuren runsaudensarven, -- silmäillä laitoksen yli puineen ja puistoineen virralle asti ja sanoa itsekseen, että on siinä kaunis työn tulos!

Mutta tätä rasittavaa ulkoilmaelämää seurasi taantumus, ja rouva sai vanhan vaivansa, ruusukohtauksen, niin ettei hän voinut poistua huoneestaan 6-8 viikkoon.

Romaani ja neulos olivat pöydällä, jotta niihin voi turvautua taloushuolien välillä, kun hän oli yksin eikä hänellä ollut mitään ohjeita annettavana.

Siltä paikalta, jonka hän oli valinnut kukikaspeitteiselle mahonkituolilleen, voi hän nähdä osan puutarhasta, joka päättyi nurkkahuvihuoneen luona.

Lämmin aamupäivän aurinko paistoi vinosti sisään, ja sen paahdetta hillitsivät kokoonvedetyt punaset uutimet. Nytkin, vaikka aurinko oli korkeimmillaan, ei se paistanut edes niin pitkälle syvään huoneeseen kuin sen mahtavan sängyn edessä olevalle matolle, joka valkoisine tupsu-uutimineen täytti koko takaliston.

Rouva istui yksin, ja hänen silmänsä seurasivat pienten vihertävien ikkunalasien läpi päärakennuksen terävää varjoa, joka yhä enemmän vetäytyi takaisin puutarhakentältä. Siellä voisi tulla hyvinkin kuivaa, jos aurinko paistaisi samalla lailla kuin tänään; -- maa oli sellaista, että sitä tarvitsi kastella sekä aamuin että illoin --

Hän aikoi soittaa kelloa kutsuaksensa Barbaran.

Sitten pudisti hän päätään... Ei ollut ensikerta, että hän huomasi olevansa niin hajamielinen!

Hän kaipasi Barbaraa joka suhteessa. Hänen aina sukkelaa avuliaisuuttansa, -- kaipasi häntä kaksinkertaisesti, kun talo sai nyttemmin olla ilman Marianneakin, joka toista kuukautta sitten oli matkustanut Grothien luokse tehtaalle, jonne hän oli tarjoutunut oksastamaan hedelmäpuita, minkä taidon hän oli oppinut äidiltään. Sinne näytiin saadun tartunta täältä. Iso, vanha puutarha aiottiin panna kuntoon ja perkata -- luultavasti nuoria varten...

... Niin, nyt oli pikku Barbara rouva Henschieninä kaukana Vestdalenissa, ja hänellä oli oma puutarhansa hoidettavana. Hän kyllä kirjoitti ikävöivänsä päästä käymään kotona. Hänen täytyi saada tietää kaikista talon asioista: kuinka oli karjan ja kuinka Randin laita, kuinka monta elikkoa tänä vuonna lähetettäisiin karjatalolle... No, se kai kyllä menisi vähitellen ohi. Vangen oli niin sanoaksemme ollut hänen maailmansa, hänen näköalansa ei ollutkaan ulottunut laajemmalle.

Oli todellakin ollut kyyneleiden päivä silloin kun hänet ja Henschien eräänä arkipäivänä keväällä kaikessa hiljaisuudessa vihittiin kirkossa ja kun he sitten läksivät matkaan Brunten ja Borkenin vetämissä vaunuissa.

Ja lahjoja saatiin myös, -- liemikauha, kahdeksantoista ruokalusikkaa ja kaksi tusinaa teelusikoita, jotka kaikki oli tilattu pääkaupungin kultasepältä. Mutta oli siinä ollut puuhaa saada asia päätetyksi isän kanssa monia kiertoteitä... Oli se kiusallista aikaa...!

Mutta nyt sanoivat pikkutytöt nähneensä isän kävelevän itse puistossa sitä katselemassa, -- tarkastelevan sitä joka paikasta. Hän poikkesi aina sinne palatessaan iltapäivisin kotiin pelloille tekemiltään kävelymatkoilta katsomasta väen kyntämistä ja kylvämistä.

Rouva pudisti voimakasta päätään hymyn vivahdus huulilla.

Niin, ne miehet -- ne miehet!...

Levoton kevät monine muutoksineen heidän kodissaan, -- rasittavia kuukausia, vaivaloisia ja edesvastuullisia isälle konttorissa!

Ja ei niin sanaakaan mistään!...

Merete ja Rein alkoivat huolestuttaa häntä.

Merete oli ilmeisesti menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Rein saattoi esiintyä kuinka häikäilemättömästi ja tylysti tahansa, -- se teki vain hänet yhä miellyttävämmäksi ja hauskemmaksi, sanottiin! Oli todellakin menty jo niin pitkälle, että oli vapaaehtoisesti totuttu olemaan sanomatta sanaakaan Reinistä Mereten läsnäollessa; voi huomata kuinka hän kärsi siitä ja kuinka se vaivasi häntä...

Omituinen oikullinen luonne oli tuo Rein. Niin itsensäkieltävä, kun oli kyseessä isän auttaminen konttorissa, -- mutta muuten niin oikullinen ja -- häijy, voi miltei sanoa. --

Ei lainkaan toivottava vävypoika, ei --

Rouva istui vielä takakenossa tuolilla -- mietteisiinsä vaipuneena, kun Alida nopeasti astui, sisään sulkien oven jäljissään.

Hän astui kiihottuneen näköisenä pari kertaa lattian poikki, ennen kun huohottaen pysähtyi äitinsä nojatuolin eteen.

"Niin, -- sinä ehkä pidät sitä suruna, äiti. -- Mutta se on tarkoin harkittua eikä sitä voi muuttaa!"

Kasvot olivat kalpeat ja päättäväiset, pää kuin leimattu mitalli.

"Kangaspuissa oleva hieno villaleninkikankaani kyllä tulee käytäntöön. Mutta Hambrolla oleva silkkikangas, jonka eilen sanoit minun välttämättömästi tarvitsevan, siitä ei tule mitään. --

"En koskaan, en koskaan ota minä Grothia, -- en koskaan! Oli Ra-tädin viisasta huolenpitoa", -- nauroi hän ivallisesti, -- "saada minut kiinnitetyksi tuohon rautatehtaaseen... Olen nyt laahannut tuota raskasta uunia kaksi vuotta, kunnes se lopulta rupesi tuntumaan liian polttavalta, -- liian polttavalta --

"Ja sitten on minulla vieläkin sanomista sinulle, äiti!"

"Mielestäni olet jo tarpeeksi sanonut", sanoi rouva aivan hämmästyksissään.

Alida heittäytyi äkkiä hänen syliinsä, itkien ilmoille vuosia pitkän epätoivonsa.

"No, no, Alida --"

"Olen sanonut Kvigstadille, äiti, että _jos_ hän palaa tutkintonsa suorittaneena, niin --"

"Niin -- niin? -- sano pois, lapseni!"

"Niin ei hän saa kieltävää vastausta --"

Syntyi äänettömyys, -- -- -- kuului vain läiskäys äidin lyödessä kätensä yhteen. --

"Minä otan hänet -- ilman tutkintoakin", -- huudahti Merete uhmailevasti säkenöivin silmin.

"Vai niin. -- Niitä nykyajan tyttäriä! -- Kapinahenkeä!" -- sanoi rouva, koettaen koota ajatuksiaan --

"Niin, niin... vai niin"... Sorminivelet naksoivat ja hän hengitti raskaasti...

"No niin!" lisäsi hän sitten äkkiä tyyntyen, -- "Saamme kai tottua katsomaan pienistä ikkunalaseista tyttäriämme...

"Arvelet siis voivasi tulla onnelliseksi hänen kanssaan, Alida!"... rupesi hän puhumaan kuiskaten, silitellen hänen hiuksiaan...

"Kyllä, kyllä -- kyllä, kyllä, -- hän on lahjakas mies... ja sinä kyllä voit johtaa häntä, -- kääriä hänet vaikka sormesi ympärille, niin järkevä, hyvä ja lujaluonteinen kun olet..."

"No, no!"...

Alida oli taas saanut itkunkohtauksen.

"No, no, lapsi... miehen tahto on miehen kunnia, sanotaan. Mutta se on myös naisen!" -- -- --

-- Auringonpaisteen viirun kasvaessa yhä pitemmälle lattian poikki huoneessa, niin että rouva Orningin lopulta täytyi varjostaa kasvojaan nenäliinalla, oli Alida saanut itkeä sydämensä tyhjäksi -- perusteellisesti ja kauan.

Se taistelu oli ollut liian kova ja pitkällinen, jota hän oli taistellut yksinään hiljaisuudessa, mutta nyt! -- kun kaikki oli uskottu äidille, tuntui hänestä kuin onnen tunne olisi lamauttanut hänet -- -- --

Rouva istui taas yksin, kuunnellen hänen keveitä nopeita askeliaan, jotka poistuivat eteisen poikki...

He olivat sopineet, että Alidan asiain ollessa nykyisellä kannalla, täytyi hänen itsensä ottaa puhuaksensa isälle asiasta -- sopivan tilaisuuden sattuessa.

Mutta -- mutta -- rouvan kasvot synkistyivät äkkiä --

Ra-täti! Mitä sanoo Ra-täti?... Hänen oma sellaisella innolla aikaansaamansa kauppa... Tämä naimiskauppa, 'joka johtaisi perheen arvoa vastaavaan positsioniin'...

Sivuuttaa hänen tahtonsa!

Rouva teki uhkaavan näköisenä äkillisen liikkeen ikäänkuin noustakseen ylös, mutta vaipui taas takaisin tuolille mutisten:

Ne rahat!... Ne rahat!...

Ra-täti tekee varmasti Alidan perinnöttömäksi! -- ja ehkä toisetkin.

-- Ja kuka, -- hän tarttui tuolin käsinojaan, katsoen neuvottomana ympärilleen, -- kuka on sanova hänelle tämän?

Niin, kuka?... siitä syntyy viho viimeinen meteli! -- -- --

* * * * *

Kesäpäivät tulivat ja menivät auringonpaisteineen ja varjoineen rouvan kahden ikkunan editse.

Romaani oli pöydällä sukkapuikko pistettynä miltei samojen sivujen väliin...

Ikkunoiden alla olevassa puutarhassa kasvoi ja nousi taimelle -- yhtenä päivänä yhdet, toisena toiset kukat. Välistä tulivat tytöt hänen luokseen näyttämään salaattia ja krassia, välistä redisejä, pieniä keltajuuria, kirsikan- ja omenankukkia...

Olisipa ollut hauskaa saada kävellä puutarhassa seuraamassa tuota kaikkea. Kesähän meni häneltä miltei kokonaan hukkaan...

... Vaikeata ja raskasta kaikin puolin... ja kun sitä paitsi tällä tavoin oli suljettu huoneeseensa, olivat ajatukset niin usein liioteltuja -- --.

Kun hän eräänä aamuna istui vaipuneena synkkiin ajatuksiinsa, ovi miltei tempaamalla avattiin...

Merete se syöksyi huoneeseen sillä tavalla!

Hän ei kuullut varotusta, vaan juoksi äidin luokse ja ojensi häntä kohden ruusun. Tyttö säteili ikäänkuin hän ei koskaan ennen olisi nähnyt kukkaa.

"Näetkö, äiti, tätä!"

"Kyllä, kun et vain pidä sitä niin lähellä kasvojani."

"Se on isältä!" -- tuli riemuiten, niin että hän tuskin sai sanat suustaan.

"Isältä!" -- -- Rouva otti ruusun ja katsoi sitä tarkasti.

"Minun piti jättää se sinulle ja sanoa että se on ensimäinen uudesta puutarhastasi! Isä tulee luoksesi iltapäivällä tiedustelemaan vointiasi", -- päätti hän hengästyksissään.

Rouva istui ääneti hetken. Sitten nousi hän ylös ja meni ikkunaan ikäänkuin tutkiaksensa ruusua, pyyhkien kuitenkin salaa kyyneleen toisensa jälkeen silmistään...

"Missä on nenäliinani?" kuului kärsimättömästi.

"Sanoiko hän todellakin niin? -- Sinusta siis näytti, että hän piti puutarhasta?...

"Tämä ruusu on ylemmästä pensasaidasta, -- hän on siis käynyt sielläkin...

"Tiesinhän minä, että se kerran tapahtuisi, -- että hän pitäisi siitä...

"Totta totisesti on hänellä parempi maku minun puutarhani kuin minulla hänen musiikkinsa suhteen", sanoi rouva hymyillen viillyttäessään ja kuivatessaan kasvojaan nenäliinalla.

Hetkisen kuluttua istui hän tyynesti takaisin tuoliin, katsellen tyytyväisenä auringonpaistetta ja ikkunaa.

"Sen minä sanon, että hän saa antaa aivan toisessa suhteessa kalliin sovintolahjan", huudahti hän äkkiä, -- "Kaikki puutarhanaidan laudat! -- Tuolla laatikossa on sahalta tullut lasku -- kaksikymmentäviisi taalaria. Ne hän nyt mielellään maksaa", -- sanoi hän tyytyväisenä.

"Kyllä tuntuu ihan helpotukselta kun saa ne maksetuksi!"...

Hän katsoi ympärilleen --.

"Kuule, Merete, meidän täytyy saada Inger tänne pesemään ikkunoita ja peiliä ja ovea, -- ja hieman siistimään joka paikasta, koska minä kuulun saavan niin harvinaisen vieraan!" ilveili hän -- --

-- Uutinen levisi kulovalkean tavoin sisaruksille ja synnytti koko päiväksi oikean juhlatunnelman taloon. Katsottiin iloisina tarkoittavasti toisiinsa, kuiskittiin vilkkaasti, ja jokainen isän tahi äidin sana sai entisen varman arvonsa taas.

Vallitsi ikäänkuin vapautumisen tunne koko talossa, -- se tuntui konttorissa, ja aavistettiin kenties kyökissäkin, että sovinto oli syntynyt jumalten valtakunnassa.

-- -- "Eikö ole ollut suloinen päivä tänään?" -- sanoi Merete Reinille tämän tullessa hänen luoksensa hänen iltapuolella ollessaan mullittamassa leukoijia, jotka alkoivat avata nuppujaan ja näyttää värejään. Puutarha oli näet pidettävä mahdollisimman hyvässä kunnossa, kunnes äiti taas voisi itse ryhtyä siellä työhön... "Tiesin, aamulla herätessäni että jotakin hauskaa tapahtuisi", -- jatkoi Merete vilkkaasti. "Aina kun uneksin suurista viheriöistä nurmikentistä, tapahtuu jotakin oikein hämmästyttävän onnellista!"

"Vai niin, te olette siis tosi-unien näkijä, Merete neito?"

"Niin, se on varmaa! -- Kun näen unta vedestä ja kukista ja pikku-rahoista, -- huu, silloin tiedän tapahtuvan jotakin vastenmielistä."

"Se johtuu siitä että olette pannut sen merkille -- ja tapahtuuhan aina jotakin, johon sitä voi soveltaa... Noin nuori tyttö ei kai voine olla taikauskoinen?" sanoi Rein tutkivasti.

"Taikauskoinen, ei, -- en usko kummituksiin, mutta muuten --"

"Mitä muuten?"

"Niin, on niin paljon, mikä on kauhean ihmeellistä -- jota ei käsitä" --

"Mitä se on, Merete-neito?" kysyi Rein. Hänen silmissään kuvastui jonkinverran pelkoa.

"Niin, sitä en _voi_ sanoa, -- enkä myöskään tahdo. Mutta on olemassa asioita, jotka ovat määrääviä minun elämälleni!" sanoi hän hiljaa, mutta päättävästi: hän oli tullut hyvin kalpeaksi, -- "ja joita en voi itselleni selittää."

"Vai niin, teillä on siis jotakin, joka on _ratkaisevaa kohtalollenne_, Merete", -- kysyi Rein ja hänen kasvoillaan leikki hymyily. "Eikö ole ihmeellistä", keskeytti hän äkkiä, -- "että me kenties kaikki liikumme omine uskoinemme ja taikauskoinemme... Katsokaa nyt vaikka tuota vanhaa kuivaa Henschieniä! Hänen täytyi aina räiskäyttää kolme musteläiskää pulpetille ennenkuin hän alkoi laskea yhteen. Sitten rupesi hän aavistamaan, että minä pidin häntä silmällä, ja hän vilkui alituisesti minuun. Välistä pisti päähäni kiusata häntä. Mutta silloin kakisteli hän kurkkuaan ja rupesi miettimään ja muodostelemaan kynäänsä, kunnes sai rauhassa räiskäyttää kolme musteläiskäänsä...

"No, se nyt oli vain sellaista pientä konttorilevottomuutta, -- pöytäkirjojen kaapimisen pelkoa...

"Eikä Bie-neiti tunne itseänsä rauhalliseksi olemuksen räjähtämiseltä -- Ra-tädin hyväntuulen muodossa, -- ennenkuin hän on huolellisesti kuivannut jalkansa seitsemän kertaa portaiden edessä oleviin kuusenhavuihin ennen sisään menemistään" -- --

"Mutta että te voittekin huomata tuollaisia pikkuseikkoja!" huudahti Merete kuin pilvistä pudonneena.

"Mihinkäpä minä silmäni panisin, Merete-neito", nauroi Rein...

"Ja ajatelkaapa nyt kapteeni Buchwaldianne! -- Ettekö ole koskaan ranskantunneillanne huomannut, että hän ei istuudu tuolille ennenkun on kulkenut kerran sen ympäri? Huomasin sen jo ensi kerroilla nähdessäni hänet arkihuoneessa. Ja mitä merkkejä hän samalla tekee sormillaan nutunliepeittensä alla tahi taskussa, sitä en minä voi sanoa. Mutta hän ei vain istu ennenkuin nuo menot on suoritettu. Pitäkää varanne vain!... Se voi olla vain viaton suojelustoimenpide tavallista vastoinkäymistä vastaan... Tahi ken tietää mitä kaikkea on syntynyt tuon hiljaisen miehen mielikuvituksessa. -- Ehkä hän tahtoo ehkäistä jonkin hengen tahi kummituksen istuutumasta siihen ja kiertämästä käsiään hänen ympärilleen. Ehkäpä vaivaa häntä hänen toinen minänsä ja hän näkee itsensä."

"Näkee itsensä... Olen kuullut, että silloin täytyy kuolla!" sanoi Merete.

"Hm, -- olemuksen pelolla on niin monta muotoa, -- niin monta kauhun huutoa ihmisessä, kun on kerran saanut korvansa auki... Luonnonvoimat iskevät ihmisiin. -- Tuntee soittimen kieliä ulkopuolella itseään... Täysi kuu vetää, samoin kuin se imee luodetta ja vuoksea... Kuka tietää, jos me kaikki olisimmekin lasista ja läpikuultavia!

"... On sellaisia", tuli sitten varovasti, -- "jotka tulevat niihin aikoihin äärettömän tuskallisiksi... Heidät valtaa sellainen levottomuus... tuntevat ikäänkuin heidän täytyisi lähteä maita mantereita kiertämään loitolle ihmisistä suorittamaan kamppailun sen kanssa, joka muodostaa pelon heissä! --

"Niin, Merete-neito, -- sellaisessa tapauksessa ei toinen voi auttaa toista!"

"Voi kyllä", -- sanoi Merete hiljaa, -- "juuri sellaisen -- yksinäisyystunteen sattuessa"...

"Niinkö? -- Tarkoitatteko, että juuri sentähden Aatami sai Eevan? -- Niin, siinä on paljon siinä", sanoi hän äkkiä hymyillen. -- "Saanko nyt tuoda teille vettä, jotta saisitte täyttää kaikki nuo pienet kuopat, joita olette kaivanut leukoijien ympärille?"...

Ilta-auringon säteiden kimallellen hypähdellessä puutarhanaidan läpi, tulivat toiset ulos toinen toisensa jälkeen arkihuoneesta ja konttorista jutellen ja tarinoiden auttamaan puutarhassa.

Tuomari käveli siellä merenvahapiippuineen. Sen sininen savu näkyi pensasaitojen ja kukkalavojen läpi...

Oli kuin kaikki olisi loistanut uudessa -- sovituksen valossa!

* * * * *

Niin, kuka?

Tuomarin itsensä oli täytynyt ottaa huolekseen surullinen tehtävä ilmoittaa Ra-tädille, että Alidan liitto Grothin kanssa purkautuisi.

Rouva seisoi ikkunassa katsoen kuinka tuomari nousi hevosen selkään ja kannusti Figaroa happamen näköisenä...

Hän ei ollut erittäin ihastunut tehtävästään. Mutta kukapa muukaan voi sen suorittaa? Ja sitten hänellä oli oma tapansa katsoa asioita... Hän ei huolehtinut edeltäpäin, eikä juuri ajatellut erityisesti niitä jälestäpäinkään. --

Tuomari ratsasti herttaisena alkukesän iltapäivänä maantietä pitkin...

Aitojen molemmin puolin kylvettiin, kynnettiin ja äestettiin, ja työväki nosti hattua ja juoksi avaamaan porttia nähdessään tuomarin tulevan. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, kuten tavallisesti, siellä täällä vaihtamaan muutamia sanoja, vaan rajoittui, vaipuneena kun oli omiin ajatuksiinsa, ainoastaan hajamielisiin päännyökäyksiin...

... On luonteita, jotka suoriutuvat kaikissa oloissa, ja toisia, jotka takertuvat niihin kiinni... Alidaan olivat hänen ajatuksensa keskittyneet... Yhtä lujaluonteinen ja avomielinen ja rehellinen kuin äitikin... Mutta onneksi oli hänessä tunteellisuutta ja naisellista norjuutta, jota Bolettessa... Hm, -- hän pani Figaron taas ravaamaan -- --

Hetken kuluttua kulki hevonen taas käyden. Figaron korvat näyttivät tuontuostakin kuulevan monia hymähdyksiä ja puoliksi tukahdutettuja mielenpurkauksia, jotka näyttivät koskevan aivan etäisiä asioita...

Ja sitten Kvigstadista vävypoika!... Se on totta totisesti hänen ihmetöidensä huippu! Originelli mies -- loistava pää...

... On niin satunnaista, että sovitaan yhteen tässä maailmassa... Hän huokasi kevyesti.

Tahi loppujen lopuksi, jos on joku, josta pitää... Silloin ei riitä kokonainen tehdaskaan ikävine Grotheineen Kvigstadia vastaan, joka on vallannut toisen mielen! -- Hyvä, Alida! -- Hän käänsi hevosensa sille varjoisalle metsäpolulle, joka vei Rafosille, ja kiirehti hevostaan. -- --

-- Ra-täti istui auringonpaisteessa rappusilla jakkara jalkojen alla ja tyynyjä ja saaleja varmuuden vuoksi lähellä. Hän hätkähti, kun hänen terävät mustat silmänsä keksivät ratsastajan metsätiellä.

"Bie -- Bie!" komensi hän eteiseen. "Pane paras viilikehlo arkihuoneen pöydälle ja rommia mukaan. -- Se on Thomaksen lempiruokaa kesällä, kun hän on kuumissaan."

Hän kompuroi keppinsä nojassa sisään ja rupesi huolellisesti järjestämään nojatuolinsa ympäristöä.

Tuomarin ajaessa pihaan juoksi renki ottamaan huostaansa hevosen...

"Näin sinun olevan rappusilla, täti; sitten kai lienee terveytesi hyvä", -- tervehti tuomari. "Niin, sinulla on hyvät voimat -- hoitaa taloa. -- Näin, millaiset ovat viljelyksesi: niiden veroisia saa etsiä -- ja sinun veroistasi myöskin!" laski hän leikkiä.

"Moiset kohteliaisuudet ovat minusta kuin liian vanhoja kuivaneita hunajakakkuja. Onko sinulla jotakin asiaa?"

"Hm"... kakisteli tuomari kurkkuaan --

"Ja Bolette-raukan täytyy yhä vain pysytellä makuuhuoneessa, vaikka on niin kaunis kesä", jatkoi tuomari.

Ra-tädin syvälle painunut suu puristui kokoon; hän nojautui takakenoon tuolissa ja rupesi katsoa tuijottamaan häneen. --

"Näytät minusta niin mielistelevältä ja puheliaalta tänään. On siis jotain,--joka minun on sulatettava?"...

"Niin -- niin, -- katsos, täti, maailmassa ei saa aina mitä tahtoo", alotti hän varovasti. "Ja eihän sitä voi vaariakaan, että saattaisi kaikki järjestää mielensä mukaisesti... ja nuoriso, tiedäthän, täti! -- Onhan sinullakin ollut verta suonissasi."

"Lörpötystä -- lörpötystä! -- Mistä on kysymys? Puhu" -- keskeytti Ra-täti hänet ja jysäytti kärsimättömästi keppiänsä lattiaan. -- "Ensin voitelee suuni hunajalla." -- Hän teki pelottavan irvistyksen.

"Meidän täytyy koettaa katsoa ymmärtävillä silmillä, täti!" huomautti tuomari, -- "niin hyvin kuin voimme."

Ra-täti pani päänsä kallelleen ja katsoi häneen.

"Puhu sinä vain, Thomas! Olen valmistautunut, odotan -- vaikka mitä!-- vieläpä sitäkin, että sinulla on kassanvajaus", pisti hän myrkyllisesti.

"Bie-neiti, olisin kiitollinen, jos antaisitte minulle vähän vettä", sanoi tuomari, varovasti valmistautuen kaikkien mahdollisuuksien varalta, kun Bie näyttäytyi ovessa viilikehloineen, mutta nopeasti vetäytyi taas takaisin.

"Niin, niin, täti! -- On sitä nähty pahempiakin asioita kuin että kihlauksesta ei ole tullut mitään" --

"Alida!" -- huusi Ra-täti ja heitti päätään kiivaasti taaksepäin.

"Niin, juuri hän. Alida on tunnustanut mielentilansa Bolettelle ja minulle. Hän tahtoo rikkoa kihlauksensa Grothin kanssa."

"Rikkoa!" miltei ulvahti Ra-täti. -- "Kuinka hän uskaltaa!" --

"Sille ei voi mitään! -- Groth on hänestä suorastaan vastenmielinen."

"Ei voi mitään!" -- matki Ra-täti... "Se on sinun tapaistasi, Thomas! -- Vastenmielinen -- koko tulevaisuutta vastaan... On sekin puhetta! -- Jotakin on tehtävä! -- Uppiniskainen lapsi!... Kuinka monen luulet saavan seurata omaa päätään siinä suhteessa! -- Tulisipa siitä kaunista!"

Ra-täti uhkasi häntä etusormella:

"Käske sinä vaan Boletten sanomaan hänelle suorat sanat!... Tahi onko myös Bolette tullut romantilliseksi, -- sentimentaaliksi -- -- höö, hörrr" -- hänen rintansa korahti, -- hänen oli vaikea hengittää.

"Sille ei voi mitään, täti! -- Ja sitte vielä lisää. -- Sinun täytyy kuulla kaikki"...

"Vieläkö enemmän? -- Jospa tietäisit, kuinka vastenmielinen olet, Thomas!" -- Ra-tädin kasvoilla oli ihan tuskan ilme.

"Tiedäthän, että Kvigstad on lähtenyt luotani suorittamaan tutkintoansa"...

"Mitä?" Ra-täti katsahti nopeasti tuomariin. "Juuri häneen on Alida kiintynyt, hänestä hän on koko ajan pitänyt -- Sille ei voi mitään, täti."

"Sinun ei mitääsi!" huusi Ra-täti; hän kohottihe nuolen nopeudella tuolista ja antoi tuomarille korvapuustin, kepin kaatuessa kolisten lattialle. Sitten vaipui hän takaisin tuoliin myssy vinossa ja voihki...

Ei ollut suinkaan kevyt se käsi, jota tuomari oli saanut maistaa, ja hänen kasvojensa toinen puoli oli aivan punainen, kun hän nopeasti nousi, tarttui poskeensa ja katsoi käteensä, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi siitä, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi ottamaan lakkinsa, ja hänen suupielissään näkyi hymyntapaista...

"Thomas! Thomas!" -- voihki Ra-täti avuttomana... "Älä mene... Älä mene... Oma rakas poikani! -- -- Niin, jätä sinä vain vanha tätisi", -- huoahti hän vielä kerran, "niin hänelle ei jää ketään jälelle... Ei, tule nyt tänne, Thomas, oma poikani! Tule nyt tänne ja istu tähän tuolille... niin saadaan puhua siitä" -- houkutteli hän.

"Kun viimeksi annoit minulle korvapuustin, olin nelitoistavuotias. Samana päivänä tulin kotiin kesälomalle... Ja kun se tapahtuu niin harvoin..." -- kuului puoliksi vihaisesti, puoliksi leikillisesti.

"Sinä olet ollut aina lempipoikani", voihki Ra-täti... "Et kai ole aivan suuttunut minuun", -- alkoi hän levottomasti pyytää... "Istu nyt, istu nyt, Thomas, että saan nähdä, ettet enää ole vihoissasi", pyyteli hän vapisevalla äänellä... "Istu nyt tähän!" -- Ra-täti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja taputteli ja suuteli niitä nöyrästi --

"Myssyni... myssyni..." -- Hän tarttui päähänsä ja asetteli ja oikoi myssyään...

"Kvigstad, niinkö sanoit?... Meidän täytyy hankkia hänelle kruununvoudinvirka!" huudahti hän äkkiä vilkastuen...

"Bie! Bie! missä hän viipyy viilikehloineen! Tahi ehkä tahdot ennemmin lasillisen madeiraa? Bie!" -- -- --

* * * * *

-- Kotimatkalla hymyili tuomari... asema oli yhtäkkiä pelastettu...

... Ja että häntä oli kohdeltu kuin poikaa -- se maistui niin ihmeellisen hyvältä...

VI.

Rein ja Merete.

Harjujen yläpuolella Vangenin takana kohosi vuorijono harjanteeksi, joka muistutti tuntureista.

Kaksi peninkulmaa sieltä sisämaahan päin oli tuomarintalon karjakartano.

Sieltä juuri oli koko Vangenin nuoriso eräänä lämpimänä kesäpäiväniltana palaamassa alaspäin kaksipäiväiseltä retkeltä karjakartanolle.

Alkoi kohota pilviä, jotka kokoontuivat mustiksi, uhkaaviksi rykelmiksi. --

Näytti uhkaavalta; rajusäätä peläten riennettiin kotiinpäin vuolasta, koskista Ra-joen vartta pitkin kulkevaa metsäpolkua.

Lovandetin rantaan päästyä päätettiin matkan jouduttamiseksi mennä venheellä järven poikki. Eufemia ja Alida menivät toiseen venheeseen, jossa pari konttoristia hoiti airoja, Reinin tarjoutuessa soutamaan Mereten järven poikki pienellä ruuhella. Muut kiertäisivät jalkaisin järven ympäri.