Part 8

-- "Saakelin mies!" sanoi tuomari tullessaan hetkisen kuluttua sisään; -- "hän koettelee totta totisesti vihastuneita jumalia! Rymyttyään tarpeekseen, saapuu hän juuri loppiaispäivänä ja tahtoo tarkastaa konttorin, tehdä kaikki uudenvuoden suoritukset nimismiehille kahdenneksikymmenenneksi päiväksi ja niin edespäin, pelkkiä ihmeitä..."

Alida katosi nopeasti.

-- Kvigstad oli jo tullut rappusille mennäkseen konttorirakennukseen, kun etehisen ovi hänen takanaan avattiin...

"Kvigstad!" huudettiin hiljaa.

Hän kääntyi nopeasti, -- se oli Alidan ääni.

"Kvigstad!" huudettiin taas. Ja Alida seisoi silmät aivan hänen kasvojensa lähellä pimeässä. --

"Minä -- minä uskon teidän ihmeisiinne!" kuiskasi hän tulisesti.

"Alida-neito!"... Kvigstad levitti käsiään ikäänkuin olisi tahtonut estää itseänsä putoamasta rappusista -- "Ei, ei, ymmärränkö teitä oikein! -- Te -- te puhutte kai konttorista. -- Niin, minä parannan itseni."

"Ei, Kvigstad, -- minä se odotan -- -- ihmettä!" tuli tuskin kuuluvasti ennenkuin hän kiivaasti tempasi etehisen oven auki ja pakeni sisään.

-- -- Myöhään illalla ilmoitti kulkusten kilinä seurueen paluun, ja matkue saapui äänekkäästi nauraen ja iloisesti jutellen...

Jess oli mitä parhaalla tuulella ja yritti kahdesti kantaa Christianen reestä rappusia ylös, ennenkuin hän talutti hänet puoliksi kannatellen matkapalttoossa ja päällyskengissä sisään. Hyväntuulisuudessaan oli hän ollut vähällä kosia Christianea reessä.

Ra-täti oli kutsunut hänet tuttavalliseen neuvotteluun makuukamariin ja oli siellä selittänyt hänelle, kuinka helppo hänen olisi, miellyttävä ja kyvykäs kun oli ja kun hänellä oli sellaiset sukulaisuussuhteet, jos hän vain päättäisi pikkuisen ponnistaa ja suorittaa tutkintonsa! Ra-täti oli sitten nimenomaan velvoittanut hänet menemään översti Gjeddelle viemään hänen tervehdyksensä ja sanomaan, kuinka ihastunut hän oli heidän tyttäreensä Christianeen, -- mikä daami hän oli ja kuinka hieno ja tahdikas hänen käytöksensä!

Mutta yhteisvedoksi tuli sadan taalarin seteli, jolla hän saisi maksaa otaksutut velkansa päästäkseen taas takaisin raiteisiinsa.

... Muuten oli Ra-täti yleensä ollut parhaalla tuulellaan ja sangen ihastunut 'korkeanylhäisestä' vierailusta, -- hän oli mielenkiinnolla tarkastanut ja tuntenut eri vaatekappaleet -- _tämä_ oli äidinisä Reichweinin ajalta ja _tämä_ taas erään isoisänäidin...

Christiane oli tuossa tuokiossa voittanut hänen suosionsa, -- niin että hän näytätti hänelle sen safraninkeltaisen pukunsa, jota hän oli kantanut seuratessaan miestään, presidenttiä, kruunausjuhlaan...

Samalla oli hän kerran toisensa jälkeen nipistänyt Mariannea käsivarresta ja kuiskannut: -- "Tämä vasta olisi jotakin Jessille... Hänen kanssaan olisi hän hyvällä tiellä, -- ja keskellä kaikkea sitä, mitä maa voi tarjota tulevaisuuden toiveita!"...

Bie oli kattanut pöydän mitä runsaimmilla jouluherkuilla, ja oli jo myöhäinen kun nuoret taas istuivat reessä...

-- Punasessa överstinvormussaan seisoi nyt Groth auttaen Mariannea riisumaan kappaa; -- Marianne tuskin käsitti, että he jo olivat taas kotona! He olivat vallan lörpötelleet ajan kulun, arveli hän, niiatessaan juhlallisesti pukunsa mukaisesti.

Pimeän etehisen nurkassa auttoi Barbara adriennessään ja lannetyynyissään väsyneeltä "vanhalta vuodelta" naavaparran irroittamista, jonka hän sitten viskasi puulaatikkoon.

* * * * *

Varhain aamulla paljon ennen päivän sarastusta olivat jouluvieraat poistuneet talosta helisevään pakkaseen.

Matkaeväistä oli pidetty sangen suurta huolta; matkalaukku oli täytetty monenlaisilla herkullisilla voileivillä, taskumatit kaksi kertaa puhdistetulla ja koiruohoviinalla. Tietysti oli mukana lahjoja sekä översti Gjedden perheelle että Jessin isäntäväelle, ja oli siinä myös komeita juustoja.

Jäähyväiset tapahtuivat puoliksi itkien puoliksi leikkiä laskien ja nauraen, kunnes kaikki oli onnellisesti peitetty rekeen ja Lars, joka ajoi etunenässä, näpäyttänyt ruoskallaan isoa Ruskoa.

Nyt seisoivat he kaikki siinä katsoen ja kuunnellen kunnes kulkusten viimeinenkin ääni oli lakannut kuulumasta. -- --

-- "Niin, nyt sitä on eletty pyörteessä", sanoi Rein Meretelle... "Ja nyt täytyy pitää varansa, ettei synny noidantanssia", lisäsi hän synkästi.

"Ja minä iloitsen suuresti arkipäivistä ja _joka_ päivästä!" huudahti Merete tulisesti.

"Niin, -- siitä _täytyykin_ tulla loppu!" -- mutisi Rein itsekseen... "Pikku _neitosten_ onnea ja iloa ei saa samentaa" -- --

"Minä en ole sellainen pikku _neito_, joka tahtoo leikkiä ja tanssia", vastasi Merete kiivaasti.

"Ei, ei, senpä minä, senpä juuri -- olen huomannut"... sanoi Rein itsekseen.

"Voi teitä, Merete-raukkaa, kun olette saanut minusta ystävän!" -- -- --

* * * * *

-- -- -- Arkipäivän piikkopaitoineen ja kaurakakkuineen, kuten sanotaan, piti nyt taas alkaa.

Myöhäinen aamiainen sylttyineen, sianliikkiöineen ja erilaisine leikkeleruokineen ja oluineen ja viinaryyppyineen oli tänään lakkautettu ja tavanmukainen kahvitarjotin voileipineen oli taas kello kahdeksan aikaan ilmestynyt makuuhuoneisiin.

Schmidt oli taas ryhtynyt toimeensa nuorimpana miehenä puhdistamaan ja täyttämään mustepulloja. Ulkokonttorissa rapisivat sulkakynät ja natisivat konttorituolit.

Tuntui jonkinlaiselta johtavalta juhlallisuudelta, ja hiljaisuutta häiritsi vain tuon tuostakin yskähteleminen.

Kello yhdentoista aikaan käveli tuomari mietteissään edestakaisin sisemmässä konttorihuoneessa.

Oli todellakin tapahtunut yhtä ja toista. Tuli niin sanoaksemme isku iskun jälkeen.

Heti aamulla oli Rein ilmoittanut hänelle odottamattomien tietojen pakottavan hänet niin pian kuin mahdollista jättämään paikkansa.

Se oli niin sopimatonta kuin suinkin, kun hän nyt oli jonkinverran perehtynyt konttorin asioihin! -- Ja nyt oli taas uusi etsittävä ja harjoitettava! --

Ja sitten oli Henschien tullut sisään hiljaa ja varovasti, -- oli katsonut lattiaan päätänsä hiljaa nyykyttäen ja hengittänyt raskaasti, ennenkuin esitti sanottavansa. Suu tarmokkaasti yhteenpuristettuna, niin että leukapielet näyttivät suuremmilta ja iho parran alla tummanpunaselta, sanoi hän vihdoin tulleensa nimitetyksi nimismieheksi ja uskaltavansa syvimmässä alamaisuudessa pyytää tuomarin ja hänen rouvansa suostumusta siihen, että heidän kasvattityttärensä Barbara-neito saisi tulla hänen vaimokseen. Hänen asemassaan ja hänen iällään, joka läheni viittäkymmentä, voi ehkä näyttää siltä kuin hän tähtäisi jotenkin korkealle, mutta sydämen kieli -- --

... "Kovaa... Jotakin luonnonvastaista"... mutisi tuomari pysähtyessään tuon tuostakin katsomaan ikkunasta talvihämärään, ikäänkuin löytäisi sieltä elämän ikävän varmuuden... "Tuskin täyttänyt kolmekymmentä vuotta ja annapa kun heittäytyy kahtakymmentä vuotta vanhemman miehen syliin, miehen, joka on miltei originaali --

"Pelottavan päättävästi menetelty!...

"... Luulenpa, että Ra-täti lopultakin on oikeassa." Hän heittäytyi kiihottuneena nahkatuolille. -- "Kaikki tulee lopulta minun viakseni, koska minulla ei ole suurempaa kunnianhimoa ja makua tälle maailmalle...

"Kirottu viulu pirullisine iloineen! --

"Mieluummin onnettomin avioliitto kuin jäädä naimattomaksi! on kai Barbara arvellut... Mieluummin se kuin antaa nuoruutensa kuihtua... Mieluummin se kuin ei mitään! -- -- Tämän elämän kaikki runsaat mahdollisuudet, joista hän on uneksinut, on hän raukka tinkinyt vanhaksi kumaraselkäiseksi kaljupääksi Henschieniksi!

"Tinkimistä! -- Tinkimistä, sellaista _on_ elämä!

"-- Mutta tämä täytyy Boletten" -- --

Naputettiin reippaasti oveen.

Huoneeseen astui Kvigstad hermostuneen nopeasti. Vaaleilla tarmokkailla kasvoilla oli miltei juhlallinen ilme, ja hän heitti teräviä katseita tuomariin.

"Irtisanomaanko, Kvigstad!" -- sanoi tuomari ivaten. "Te näytätte siltä, kuin teillä olisi jotakin erityistä sanottavaa."

"Niin, minulla on tuomarille pyyntö, ja minä voin vain luottaa vanhaan, monesti kovasti koeteltuun hyväntahtoisuuteenne", -- lausui hän liikutettuna. "Tuomari tietää, että minun täytyi luopua lukemasta norjalaista lainopillista tutkintoa varten, työskenneltyäni ensin puolitoista vuotta. Se on nyt taas käynyt minulle mahdolliseksi ja minulle on mitä tärkeintä suorittaa tämä tutkinto. Ja sentähden minun täytyy pyytää saada erota konttorista niin pian kuin mahdollista, niin pian kuin tuomari on saanut toisen miehen minun sijaani."

"Vai niin -- todellakin? Myöskin te!" huudahti tuomari.

"Niin, -- niin, -- luonnollisesti...

"Niin pian kuin se vain käy päinsä... Se ei satu juuri sopivaan aikaan. -- Henschien jättää myös konttorin, -- ja ottaa hoitoonsa nimismiespiirinsä keväällä. Ja Rein lähtee myös tiehensä 'niin pian kuin mahdollista!' -- Niin että tässä tulee uutta väkeä joka taholle...

"Niin, niin Kvigstad!" hän nyökäytti hillitysti päätään. "Niin pian kuin mahdollista. Kirjoitan heti ja tiedustan uutta väkeä."

Tuomari astui tuimasti edestakaisin lattialla, kun Kvigstad oli poistunut.

"Onko mokomaa ennen kuultu... Todellakin kelpo annos näin aamutuimaan!

"Tjaa, -- olen ollut monesti irtisanomaisillani Kvigstadin, -- pitänyt häntä niin sanoakseni vain armosta, -- joten tämän pitäisi olla vain miellyttävä apuaskel hänen puoleltaan", tuumi hän jonkinlaisella hirtehisen huumorilla...

"Olin oikeastaan arvellut, että hänestä tulisi konttorin enfant terrible ainaiseksi...

"No niin, hänen vertaistaan ei otetakaan noin vain käden käänteessä!" --

-- Uudenvuoden alettua näin rohkaisevasti meni tuomari pihan poikki päärakennukseen miettien mielessään, että kenties olisi tällä kerralla tarkoituksenmukaista jakaa hiukan tämän maailman suruja ja iloja aviopuolisonsa kanssa.

Päärakennuksessa järjesteltiin ja siistittiin, -- pestiin joulu loppuneeksi samoin kuin se oli pesty alkaneeksi. Pölyhuiska ja lakaisuvastoja oli ovipielissä, ja vesiämpäri ja pesurätit vallitsivat vierashuoneissa, ja kaksi torpparinvaimoa oli kutsuttu pesemään hiekalla salin lattiaa. Kaapit ja laatikot olivat jo ottaneet vastaan luetut posliinit, lasit ja hopeat lukkojensa taakse.

Arkihuone oli tullut tavalliseen asuunsa, ja kaksi rukkia ja yksi kerinkakko oli saanut vanhan paikkansa ikkunoiden alla.

Rouva istui laskien ja asettaen värjättyä lankaa kortille uuden pumpulikankaan malliksi, jota kudottaisiin kesäpuvuiksi, tyttärien puuhatessa edestakaisin ja pistäessä tuon tuostakin sanansa mallin valitsemiseen.

Välistä kuiskailtiin päivän suuresta tapahtumasta. -- Mutta mitä isä nyt siitä sanoisi --

Sisarukset olivat jo kauan hymyilleet ja huomautelleet toisilleen Barbaran ja Henschienin tuttavallisuudesta ja ystävyydestä; -- mutta äsken juuri oli Barbara tullut ruokasuojaan ja ilmoittanut kaikki Mariannelle ja pyytänyt häntä puoltajakseen äidille...

... Se oli nyt ratkaistu hänen ja Henschienin kesken, ilmoitti Barbara. Ja keväällä olisi hän nimismiehen rouva Vestdalenissa. Se oli paras piiri koko amtissa, ja olihan hän tuntenut Henschienin kolmetoistavuotiaasta asti.

Kunpa nyt vain isä ja äiti olisivat tyytyväisiä. -- Hän oli niin levoton, niin levoton!

Kun tuomari sitten astui sisään, heitti rouva nopean tutkivan silmäyksen häneen, mutta ei näyttänyt muuten häiriytyvän; -- hän jatkoi vain laskemistaan ja langan kerimistään korteille eri malleiksi.

Tuomari vilkasi ympäri huonetta heidän puuhiaan, ja tässä keksi hän johdannon niille jotenkin suurille uutisille, joita hän toi tullessaan.

"Niin, olemme taas arkielämässä, Merete", virkkoi rouva jotakin sanoakseen, ojentautuen hiukan. "Äkillinen muutos eilisestä! -- Mitähän tämäkin uusi vuosi tuo tullessaan"... tuli sitten hetkisen kuluttua, ja hän vilkasi tuomariin tehdäkseen otettavan askeleen helpommaksi hänelle. "Voihan tapahtua niin paljon" --

"Missä on Barbara, Alida?" -- kysyi tuomari sitten; ääni vapisi lähestymisen halusta. "Minulla on hänelle vähän puhumista, -- jotakin sangen tärkeätä!"

"Barbara on aitassa panemassa evästä Larsille, joka lähtee tukinajoon", ilmoitti rouva. "Pian kai hän sieltä joutuu."

"Katsokaapas, mitä olemme löytäneet vierashuoneesta, jossa Nergaard asui", sanoi Marianne, joka samassa tuli huoneeseen. -- "Katso ja ihaile, Eufemia! -- näitä hienoja tohveleita, jotka hän on unhottanut... Kirjava silkkivuori ja korko-ommeltuja perhosia, -- tämähän on oikein hienon hienoa, kuten Nergaard itsekin!"

Tohveleita tarkastettiin --

"Kiltti ja hauska herra, erittäin huvitettu omasta persoonastaan!" sanoi rouva hymyillen. "Pidä sinä ennemmin kiinni Gaarderista, Eufemia", ilveili hän. "Hänestä näyttää tulevan mies! -- Hän ei ainakaan loukkaannu kaikista pikkuasioista..."

"Hm, hm" hymähteli tuomari. Hänen kasvonsa olivat ankarat ja katseessa oli katkera ilme.

"Barbaraa minä tarvitsin"... muistutti hän hiukan käheästi. "No, tuossa hän tulee."

Hän viittasi ikkunasta kädellään hänelle.

"Niin, rakas Barbarani!" -- virkkoi hän, kun Barbara tuli huoneeseen kyyneleet silmissä, tietäen mistä oli kysymys. "Olen tänään kuullut suuren uutisen. -- Henschien pyytää sinun kättäsi, ja sinä näytät tehneen jo päätöksesi. -- Olen oppinut pitämään häntä perin rehellisenä ja kelpo miehenä, -- ja kun sinä kerran pidät hänestä, niin --. _Sinä_ et todellakaan tule tekemään ketään onnettomaksi, rakas Barbarani!" -- lisäsi hän omituisella äänenpainolla.

"Ja jo keväällä aikoo hän perustaa kodin...

"Niin, ja mitä kapioihin tulee", -- sanoi hän tarkoittavasti vilaisten sinne päin, missä rouva istui, -- "niin sehän kuuluu naisdepartementtiin ja on ratkaistava siellä. Minulta saat kahdeksansataa taalaria sisältävän pankkikirjan. Se on sinun perintösi. Ja sitten tiedät kyllä, että minä olen aina auttava ja tukeva sinua tarvittaessa."

Hän taputti Barbaraa lempeästi olalle...

"Niin, lapseni, -- minun täytyy nyt mennä kirjoittamaan pari kirjettä, jotka täytyy erityisen lähetin lähteä heti viemään postikonttoriin. Paitsi Henschieniä ovat tänään myös sekä Rein että Kvigstad, -- joka aikoo suorittaa tutkintonsa, -- ilmoittaneet minulle erinäisistä syistä olevansa pakoitetut jättämään konttorin, joten minä tulen työskentelemään aivan uudella henkilökunnalla."

Rouva hätkähti ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta hillitsi itsensä.

Alida liikahti äkkiä, niin että kerinkakko kaatui, -- ja Marianne katsahti terävästi ja tutkivasti Mereteen, joka äkkiä oli tullut harmaankalpeaksi. --

Tuomari läksi taas takaisin konttoriin...

Mies... mutisi hän -- Mies... Boletten ilkeä käsitys ihmisistä!...

* * * * *

Rein otti iltapäivällä tuon tuostakin esiin ja syventyi lukemaan pientä nopeasti kirjoitettua kirjelippua, jonka suulakka oli painettu sormustimella ja jonka Merete ohimennessään oli pistänyt hänen käteensä. "Lukekaa!" oli hän kuiskannut miltei käskevän totisesti. Siihen oli kirjoitettu:

"Elkää matkustako, elkää matkustako, Rein --. Isä ei _voi_ olla ilman teitä. -- Te ette saa... Jollei minulla sitten saa olla ketään -- mitään enää maailmassa, jota ajattelisin, niin voi kyllä sanoa kuten sanoitte aamulla, 'minua raukkaa, joka olen saanut teidät ystäväksi!'"

Myöhemmin läksi Rein kuljeksimaan pakkaseen.

Hän ei nähnyt enää lyijykynäkirjoitusta; mutta hän tiesi, mitä se sisälsi, ja kuvitteli mielessään lukevansa sanat yhä uudestaan.

V.

Tuomari ja hänen rouvansa.

Hän jäi... Hän jäi!...

Merete oli kuullut isänsä ilmoittavan sen arkihuoneessa eilen, kuten hänen tapansa oli, kun hän tahtoi että äitikin saisi tietää jotakin.

"Kuulkaapas, Merete-neito!" sanoi Rein seuraavana aamuna rauhallisesti, joskin hiukan äänekkäästi, tullessaan aittaan, sillä nyt oli Mereten talousviikko. -- "Kuulkaapas, voitteko antaa minulle jotakin rasvaa tahi laastaria... Katsokaa näitä!" -- hän ojensi kättänsä, -- "kaikkia näitä naarmuja ranteessa. Upposin eilen hankiaisella erääseen orjantappurapensaaseen, otin kädelläni vastaan, ja tämä oli siitä seurauksena... Vähän Riian-palsamia tahi hylkeenrasvaa?"

Merete hätkähti -- ja riensi hakemaan palttinalapun ja vähän öljyä.

"Ja sitten", selitti Rein, kun Merete tuli takaisin ja auttoi häntä sitomaan kääreen ranteen ympärille, -- "oli saakelin sopimaton hetki, -- olin suoraan sanoen jättämäisilläni tuomarin pulaan... Eihän sitä juuri voi sopivasti matkustaa tiehensä ja jättää häntä yksin, suoraan sanoen, tyhjään konttoriin.

"Ja kiitos kirjelipusta! -- se tuli vilpittömänä muistutuksena nuorelta kelpo ystävättäreltä. -- Niin että me yhä edelleen saamme tarinoida keskenämme. Mehän ihmettelemme vähän kumpikin tätä maailmaa? -- -- tahtoo sanoa, minulle tulee kauhean kiire. Meidän täytyy tehdä Schmidtistä Augustinusen, Augustinusenista Kvigstad, ja minun täytyy koettaa ottaa huostaani Henschienin työt, kunnes uudet voimat saapuvat... Ja sitten saan minä luvan suorittaa matkat keväämmällä." -- --

Merete kuunteli hajamielisenä näitä hänen kertomuksiaan ja selostuksiaan. Tiesihän hän niin hyvin, että Rein oli jäänyt, koska _hän_ oli pyytänyt häntä, -- hänen tähtensä -- -- --

* * * * *

Jo kuun lopussa läksi Kvigstad pääkaupunkiin, jättäen kaikki työt, jotka kuuluivat hänen konttoritehtäviinsä, järjestykseensä ja erinomaiseen kuntoon.

Kun hän ajoi reessä tietä pitkin, tiesi hän, että Alida-neito katsoi hänen jälkeensä eräästä ullakon ikkunasta. Hän kohottihe ylös, päästyään eräälle mäelle, otti lakin päästään ja heilutti sitä kuin voittaja...

Seurasi rasittava aika monine matkoineen. Työtä tehtiin myöhään iltaan laajassa konttorissa.

Rein auttoi tunnollisesti tuomaria kantamaan työtaakkaa. Ja yleiseksi hämmästykseksi näytti hän voivan sangen hyvin ollessaan innokkaassa työssä. Hän oli tasaisempi ja sävyisämpi, -- laskipa leikkiäkin 'luonteensa vihollisen kanssa', kuten hän Mariannea kutsui...

Ja vastuunalaisuus! -- sanoi hän nauraen. Hän ei nukkunut koskaan niin hyvin kuin milloin hänellä oli todellinen vastuu kannettavana. -- --

Perheellä ei ollut sen vähemmän työtä ja touhua. Se koski Barbaran kapioita.

Liinakankaita, drelliä ja damastia oli runsaasti varattu tyttärien tarpeeksi, ja niistä mitattiin nyt osia, ommeltiin, päärmettiin ja merkattiin kaikenlaisia vaatekappaleita, -- kaksi tusinaa sitä, neljä tusinaa tätä, viisi tusinaa tuota...

Tyynyjä täytettiin ja pakattiin arkkuihin, joiden välipaikat täytettiin ompelurihmalla ja kaikenlaisella muulla tavaralla, joita taloudellinen huolenpito arvasi hyvin tarvittavan. Kaikenlaisia alusvaatteita, nyplättyjä, kudottuja ja ommeltuja pitkinä yksitoikkoisina talvina, oli valmiina tusinoittain. Muuan ompeliatar oli tuotu auttamaan. Paitsi niitä kahta pukua, jotka olivat tekeillä, oli kolmas vielä kangaspuissa... Kyllä oli työtä yllin kyllin!

Henschienin toivomuksen mukaan piti häät pidettämän kaikessa hiljaisuudessa aikaisin keväällä -- -- --

* * * * *

Tänä kiireellisenä aikana oli Reinillä ainoastaan sunnuntait käytettävänä metsästysmatkoihinsa.

Jo lauantai-iltana tuli hän tällä kerralla ruokasaliin, jossa Merete seisoi kangaspuista juuri otettu palttinapakka sylissä odottaen Alidaa kyökistä auttamaan sitä kokoontaitettaessa.

"Siinä työssä voin kyllä auttaa teitä", sanoi Rein, "jos te sitten tahdotte hankkia minulle vähän matkaevästä; lähden liikkeelle jo tänä yönä... Pitäkää vain kiinni siitä, niin minä taitan kokoon... kuinka pitkältä? -- kyynäräkö? -- Viisi korttelia? -- Kuusi korttelia? -- Niinkuin kuulette, ymmärrän minä näitä asioita." Merete mittasi, ja Rein taittoi viiden korttelin pituudelta hänen sormiensa väliin...

"Pidättekö kiinni?"

He hätääntyivät ja rupesivat kiirehtimään, kun Reinin käsi koski Mereten käteen, ja seuraavaa taitetta tehtäessä näytti siltä kuin olisivat sormet tempautuneet palaneina takaisin.

Mutta sitten laski Rein taitteen toisensa jälkeen Mereten käteen...

Rein seisoi ääneti ja Merete punasena, niin että veri suhisi, silmät luotuina kankaaseen... Kumpaisenkin kädet vapisivat.

Sitten oli kaikki kokoontaitettu.

Viimeistä taitetta tehtäessä tarttui Rein Mereten käteen, mutta päästi sen sitten äkkiä, ikäänkuin olisi tyrkännyt sen luotaan, ja jäi seisomaan huoneeseen tuijottaen, Mereten hämillään tasotellessa vaatetta pöydällä.

"Niin", kuului sitten tavallista innokkaammin vähän myöhemmin, kun Alida tuli huoneeseen, -- "aion lähteä kuutamoon jo tänä yönä, -- luistimilla kokonaisen peninkulman Lovandetin poikki, -- aivan yksin erämaahan -- ainoastaan pitkä varjo seuralaisena. Hah, hah, haa!" -- nauroi hän omituisen tarkotuksettomasti -- --. "Kiitos, -- lähettäkää minulle sitten vähän matkaevästä huoneeseeni", pyysi hän, pyörähtäessään äkkiä ympäri ja poistuessaan huoneesta.

-- -- Merete liikkui koko sunnuntaipäivän kuin kuumeessa... Oli kuin lumen sulaessa syntyvä vahva valo olisi saanut silmät vettymään ja koko maiseman siten vavahtelemaan...

Hän tapasi itsensä milloin minkäkin ikkunan äärestä toisessa kerroksessa...

Muutamia talonväestä ajoi kotiin kirkosta ja vähän sen jälkeen tuli astumalla pari palvelijaa...

Paistin haju tuoksui kyökistä etehiseen, ja konttoristit kävelivät joutilaina alakerroksessa odotellen päivälliskutsua. -- -- --

-- Pitkän sunnuntai-päivällislevon jälkeen, joka käsitti renkituvan, konttorin ja päärakennuksen, heräsi ikäänkuin uusi toiminnanhalu suunnitelmineen päivän loppuosan viettämiseksi...

Sovittiin mennä kävelemään sinne ja tänne, ja muutamat naisväestä pukivat päällysvaatteet yllensä. Pari konttoristeista meni joen poikki lukkarille juomaan kahvia ja pelaamaan vähän korttia...

Barbara oli vetäytynyt makuuhuoneeseen, jossa hän käytti hyväkseen aikaa siistiäksensä ja järjestääkseen ja pakatakseen tavaroita laatikkoihin ja arkkuihin, jotta kaikki olisi valmiina ratkaisevaksi päiväksi ja häiksi.

-- Hiljaisena iltapäivänä hipui kevätauringon kalpea kajastus vielä siellä täällä lumisia kukkuloita, ja välistä kaikui omituisia etäisiä jyrähdyksiä ilmassa Lovandetilta harjun takaa, jossa pakkanen ukkosen jyrinän kaltaisella jyskeellä repi pitkiä halkeamia jäähän.

Merete kuljeksi pihalla ja katsoi ja kuunteli...

Hän silitti ja taputti Ajaxia, joka nuuski häntä ja juoksi häntä kypäräntöyhtönä heiluen edestakaisin tiellä, ikäänkuin jotakin odottaen...

Nyt hämärissä tuli muutamia toisista kotiin vilkkaasti puhellen, -- Augustinusen ja Yarmann -- uusi konttoristi, joka tulisi Henschienin paikalle, käynniltään lukkarilta.

Ajax juoksi äkkiä kovasti haukkuen porttia kohden, jossa Rein näyttäytyi puolipimeässä.

Hän käski koiran olla vaiti, tervehti lyhyesti ja heitti suuren ammutun metson rappusille.

"Ette voi uskoa, kuinka komealta se näytti auringon noustessa aamulla", -- huudahti hän omituisen innostuneella äänellä, -- "kun se äkkiä rupesi soimaan hongassa!

"-- Minä tähtäsin sen leikkiessä ja soittaessa itsensä sokeaksi ja pyörälle päästä silmät kiinni vasten aurinkoa.

"-- Se lausui värssyn toisensa jälkeen Korkeasta veisusta niin että, tunnustan, se oli vähällä riisua minulta aseet. Mutta kun se sitten rupesi koukkuilemaan siinä oksalla kuin itse Salomo-kuningas, -- silloin pamahti!"... Seurasi käheä pilkkanauru.

Kun hän huomasi Mereten katsovan liikutettuna ja kiusaantuneena, huudahti hän räikeästi:

"Niin, sitä saa niin paljon onnen etumakua tässä elämässä, että käsittää kyllä, kun sen menettää!"

* * * * *

Maaliskuu oli vilahtanut Vangenin ikkunoiden ohi räikeine lumikenttien synnyttämine kevätvaloineen, jolloin maa oli jääkovassa kirressä ja tuulet tuiki levottomia. Huhtikuu oli roiskuttanut kattotiiliä ja seiniä lumirännällä ja ähkysateilla. Ja jo toukokuun alussa oli rouva Orning, heti kun mäki lumen sulamisaikaan oli paljastunut, ryhtynyt puutarhatyöhön.

Hän jatkoi työtään väsymättä, vaikka kevätlumi auringonpaahteesta huolimatta jääti ja kirpakka ilma sieretti hänen kätensä ja kasvonsa päähineen alapuolelta.

Siellä lajiteltiin paperitötteröitä ja pusseja, joissa oli erilajisia siemeniä ja tarkat otsikkokirjoitukset, ja sikäli kuin lämpö kasvoi, kylvettiin siemenet ja istutettiin taimet.