Part 5

"Se on korjattava -- hevoselle on annettava toinen paikka... Mutta voitteko sanoa minulle, minkätähden kaikki on niin nurinkurisesti laitettu: -- kaikki hännät valoon päin päiden sijasta!... Eikö tunnu siltä kuin maailmasta olisi luotu ensin väärä pää?" huudahti tuomari ärtyisenä ja läksi astumaan suoraan konttorinovea kohti selkä päättävästi käännettynä uutta puutarhanaitaa kohden --.

-- "Kiitos eilisestä läksytyksestä, Merete-neito," -- sanoi Rein, aikoessaan lähteä hänkin konttoriin. "Ette usko, kuinka hyvää tekee saada rapsauksia lähimäiseltä... että joku valittaakin niin paljon toisesta!"

Vai niin? -- hän kiitti... mietti Merete. Tahtoiko hän ilveillä hänen kanssaan? -- Mutta näyttihän hän nyt oikein kiltiltä ja -- silmien ilme oli ihan kaunis... E-e-i, -- ei hän käsittänyt tuota ihmistä...

* * * * *

"Alida! -- Femia! -- Marianne! -- Barbara!" -- kuului Merete huutavan illalla arkihuoneen ikkunasta. -- "Peittäkää silmänne ja arvatkaa!... Kuka nousee mäkeä?"

"Tietysti Groth"... sanoi Alida lyhyesti.

"Ei, kiitos, katsopas itse --"

"Sankowitz!" -- huusivat kaikki yhteen suuhun.

"Mutta voitteko ajatella, kuinka onnellinen sattuma, -- ajatelkaa isää!"...

He kiitivät kaikki ulos.

Tomuisena matkasta ja parroittuneena näytti Sankowitz väsyneeltä ja nääntyneeltä heiluttaessaan auringon laskiessa pehmeää hattuaan. --

"Siinä ne seisovat rappusilla kaikki Vangenin neitoset!" tervehti hän iloisen vilkkaasti.

Kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen. --

"Ja mistä tulette nyt Sankowitz?" kysyi Marianne.

"Kruunufoudin rouvan luota, niin!" Hän huokasi ja vaipui nääntyneenä penkille. -- "Olen kierrellyt ympäri laaksoissa viidessä pappilassa ja stämmanut joka paikassa. Mutta se kruunufoudin rouva, hän on niin ei-musikalisch kuin yksi lehmä... ja tahto että tyttärensä soittaisivat kuitenkin vaikeimpi kappaleet. Fürchterlich piina siinä talossa! -- Ja sitten mine läksi tieheni heti tänäpäivänä heti kun olin stämmanut klaverin."

Hän kuivasi otsansa siniruutuisella nenäliinalla.

"Ach niin! Sanon teille, Vangenin neitoset, olen kovin surullinen. -- Puolalaiset ovat suuren Schlagin verloren Ostrolenkan luona... Ja minun sydämeni on Puolassa... Ja minä toivoisin että ruumiini olisi siellä... Ja että minulla olisi vaimo ja poikia ja tyttäriä ja pieniä lapsia, ja ne kaikki tulisivat schlahtatuiksi Puolan tähden, -- kunnes tulisi niin korkealta Ansichtia, jotka valittaisivat, että he ylettäisivät den Gott im Himmel ja vaatisivat vapauttaan!"

"Mutta mistä tiedätte tuon kaiken, Sankowitz?" huudahti Alida.

Sankowitz otti liivintaskustaan kirjeen;

"Mine sain sen postikonttorista eräältä ystävältä in Danzig. Tässä seisoo se kaikki. Ja nyt he ovat ryhtyneet sirppeihin ja viikatteisiin!"...

Hän vaipui surullisiin mietteisiin...

"Mutta nyt täytyy teidän tulla sisään, Sankowitz!" kutsui Alida. "Tarvitsette hyvinkin lepoa pitkän matkan perästä."

"Niin, niin, -- kaksi peninkulmaa... en ole huomannut tietä jalan alla tämän kirjeen tähden Puolasta -- kaiken sen Menschennothin tähden..."

Soitannollisessa tuomarinperheessä tuntui aina kuin juhlalta niinä kahtena kertana vuodessa kun maanpakolainen saksalainen tuli taloon ja viipyi siellä muutamia viikkoja kiertomatkallaan paikkakunnalla, jossa hän eli pianoja virittämällä ja antamalla opetusta soitannossa ja laulussa.

Kun tuomari tuli arkihuoneeseen, oli Sankowitz jo avannut pianon ja irroittanut puupohjan.

"Tällä on hyvä luonto tällä pianolla", -- tervehti hän tuomaria, -- "pysyy hyvin stämmissä... Se ei kai saa levätä muulloin kuin yöllä tässä talossa."

Hän juoksutti sormiaan koskettimilla lääkärin tottumuksella, oikaisi viritysavaimella sivumennen pari ääntä ja jäi sitten istumaan ja virittämään ja linkuttamaan, kunnes kutsuttiin illalliselle. --

-- -- Painostavan harvasanaisuuden vallitessa kun oli nopeasti syöty ateria, korjasivat sisarukset ruokaa pöydästä päät yhdessä...

"... En ole koskaan nähnyt äitiä niin kohteliaana Sankowitzia kohtaan, Alida!" kuiskasi Merete. "Hän tarjosi hänelle ruokaa ja kehotti häntä syömään ja pyysi Ingerin panemaan kuntoon keltaisen kammarin sen sijaan että olisi makuuttanut häntä Schmidtin ja Augustinusenin huoneessa kuten tavallisesti. Isä kääntelihe ja vääntelihe ja katsoi toisaalle; hän ymmärsi että nyt hyvitetään... Mutta kun isä sitten äkkiä pyysi Sankowitzin jäämään taloon jouluun asti, niin kääntelihe ja vääntelihe myös äiti" -- nauroi Merete, -- "ja näytti kovin nolostuneelta. Sitä ei ole isä koskaan ennen tehnyt ensin puhumatta äidin kanssa asiasta --"

"Ja että konttoristien sitten pitää istua pöydässä ja huomata että jotakin on nurinkurisesti", lisäsi Eufemia, -- "ja tuo sietämätön Rein rohkenee tehdä häpeämättömiä huomautuksiaan... Tästä puoleen en aio enää katsoakaan häneen, -- enkä olla kuulevinanikaan mitä hän sanoo!" -- purki hän pahaa tuultaan.

"Sitten täällä tulee oikein hauskaa", arveli Merete. "Isä ei kuule mitä äiti sanoo, emmekä me taas kuule mitä toiset sanovat, -- jokainen puhuu itsekseen! -- Kerran ei isä koskenut viuluun kuuteen viikkoon, muistatteko, kuinka kauheata täällä silloin oli -- aivan kuin kuollutta."

"Tuolla seisoo äiti yhtä tyynenä tarkastellen puutarhanaitaa, kuinka pitkälle se on edistynyt tänään", sanoi Marianne hymyillen. "Hän ei tahdo jättää sitä kuitenkaan keskentekoiseksi..."

Arkihuoneesta kuulivat he jo Sankowitzin soittavan muutamia juoksutuksia pianolla ja rupeavan haaveilemaan...

He hiipivät huoneeseen toinen toisensa perästä.

Tuomari oli vetänyt nojatuolin huoneen pimeimpään nurkkaan, ja välistä hehkui lähellä lattiaa pitkä merenvahapiippu, kun hän vaivuttuaan unhotuksen helmoihin, taas muutamilla syvillä vedoilla antoi eloa siihen.

Sankowitz oli omituinen tänä iltana.

Pianosta läksi ihmeellisiä fantasioja tänään. Hän oli aivan unhottumaton istuessaan siinä ja hyräillessään mahdottomalla äänellään ja säestäessään hyräilyään -- -- surullisia, slaavilaisia luonnonsäveliä, valittavia, kaihoavia...

Sävel nousi ja laski milloin sanomattoman vienona ja hentona, milloin taas tuulen suhinana ja huokailuna ja voihkavana itkusateena äärettömillä avaroilla tasangoilla... Sankowitzin mielessä leikkivät kotimaan mielialat... Hän puhui kuin vierasta kieltä...

Hän istui nyt takakenossa tuolilla, ikäänkuin yhä katsoen johonkin, ja huoneessa syntyi hiljaisuus.

Marianne seisoi pöydän luona niistäen kynttilöitä. Ja vähitellen ruvettiin jo puhelemaan ääneen...

--"Sellainen soittotaiteilija on onnellinen, joka voi puhua ja vaihtaa ajatuksia koko maailman kanssa; hänen täytyy aina sisällisesti olla kuin tuuletettu huone!" -- virkkoi Rein kääntyen puoliksi Mereten puoleen. Merete istui jakkaralla ja poimutteli veitsellä paperia kynttilärannikoiksi.

Rein hymyili hänen hämmästyneelle kasvojensa ilmeelle... Taas lörpötteli hän käsittämättömiä!

"Voitteko kuvitella mielessänne jotakin henkilöä, jolla ei ole koskaan ollut ketään puhetoveria ja joka ei myöskään koskaan _voi saada_ ketään?" kysyi hän äkkiä synkästi.

"Näytätte niin pelästyneeltä? En ole varastanut enkä pistänyt tuleen toisen taloa enkä murhannut", sanoi Rein hymyillen.

"Minulla kuuluu kerran olleen pikku sisko"... virkkoi hän mietteissään, -- "ja olen aina ajatellut, että jos minulla olisi ollut hän puhetoverina, niin --. Moinen häikäilemätön henkilö, -- joka sanoi 'hyi' toiselle ja pani silmänsä niin ankaran näköisiksi, -- ja voi uhata petoa toisessa... Se ei ole nojautunut viisaisiin ja kauniisiin perusteihin, sanon teille, Merete-neito..."

Merete ei tietänyt kuinka se tapahtui... Mutta tuntui siltä kuin hänet lempeästi ja hänen pelkäämättään olisi vedetty keskusteluun tuon hiljaisen surullisen miehen kanssa, jonka hän oli nähnyt edessään juuri tuolla tuolilla sinä iltana... Ja nyt oli samoin laita kuin silloin, että hän ikäänkuin ymmärsi Mereten ajatukset --.

* * * * *

Vaikka Sankowitz itse tuon tuostakin oli jonkin verran "scbrechlich" perusteettomien mielenpurkaustensa ja Puolaa koskevien jankutustensa tähden, -- niin oli hän kuitenkin erittäin sopiva mies olemaan talossa juuri nyt tähän pahanilmanaikaan.

Niinä soittotunteina, joita hän antoi tyttärille aamupäivisin, tiesivät he yhtä varmasti kuin että kello löi yksitoista, että nyt tulisi tuomari ovesta ja pysähtyisi vähäksi aikaa pianon ääreen kuuntelemaan mitä he soittivat. Ja sitten johtui hänen mieleensä soittokappaleita, joista hänen täytyi tehdä vähän selvää muutamia kertoja näppäimiä koskettamalla. Kellon lyödessä puoli kaksitoista hätkähti hän ikäänkuin olisi kaikki katkaistu veitsellä, ja hän astui nahkakalosseissaan varovasti tunnustellen lokaisen ja rapakkoisen pihamaan poikki.

Ilma oli sateinen ja kolakka; herkeämätön syyssade rapisi lakkaamatta maahan. Tynnyrit olivat sadevettä täpösen täynnä kattokourujen alla, ja vesi nousi korkealle ojissa. Purot tulvivat koskenaan, niin että myllynpyörät pääsivät liikkeelle ja hautautuivat valkeaan vaahtoon.

Halkokuorma toisensa jälkeen ajaa jyrisi metsästä pihalle lyhyinä, hämärinä päivinä, ja halkopinot kasvoivat kasvamistaan vajassa talven tarpeeksi. Harmaana roiskuneesta tieloasta pysähtyivät ajoneuvot konttorinoven eteen, ja jaloista siirtyi loka edelleen rappusille.

Tuomari jatkoi yhä aamuratsastuksiaan Figarolla, -- nyt kuitenkin paksu nuttu yllä ja jalassa pitkät ratsastussaappaat. Puutarhanaita oli yhä edelleen ilmaa hänelle, samoin kuin hänen korvansa olivat kuurot rouvan huomautuksille ja lausunnoille. Kun välttämättömästi tarvittiin rahaa, sai se tyttäristä, jolla oli talousviikko, mennä hänen luoksensa konttoriin sitä pyytämään. Tänä sateisena aikana saattoi Rein tulla kotiin läpimärkänä öisin kello kahden kolmen aikaan mukanaan forelleja, joita hän oli pyydystänyt jostakin etäisestä metsäjoesta, ja toisina aamuina toi hän ennen konttoriaikaa lintuja tahi jäniksiä keittiöön. Silloin sitä mentiin aika kyytiä pyssy kädessä ja koira mukana mäkien ja harjujen poikki. Niin että milloin hän oikeastaan nukkui, sitä --. Millainen ruumis hänellä mahtoikaan olla!...

Mutta konttoriajasta piti hän tuiki tarkasti huolen, kilpaillen siinä suhteessa Henschienin kanssa. Ja kuitenkin, -- Henschien väitti yhä vain, ettei Rein ollut toimimies, -- se oli tunneasia se! Mutta hänellä oli todellakin hyvä pää, niin että hän _voi_ suoriutua myös siitä, niin että hän välistä saattoi kiihottaa Kvigstadin kunnianhimon tekemään ihmeitä. Mutta hänen ajatuksensa _eivät_ oikeastaan olleet siellä, vaan metsissä ja joissa. Niin että kun hän istui mietteissään, ajatteli hän kyllä enemmän metsoja ja forelleja kuin lakikirjaa, -- ajatteli minne lähtisi, kun hän illalla illalliselle tulematta meni ruokahuoneeseen ja sai voileipäkäärön mukaansa.

* * * * *

-- Näin syksymyöhällä oli rouvalla ja tyttärillä yllin kyllin tehtävää ja järjestettävää ja valmistettavaa ennen joulun ja talven tuloa.

Pitkä punaiseksi maalattu kyökinpöytä oli täpösen täynnä monina ruoka veroina talon torppari väkeä, suuria ja pieniä. Liina oli kuivattu ja häkilöity, vilja oli puitu riihessä. Ja nyt kuului päivät pitkät jyrinää, kun perunoita ajettiin kotiin ja kaadettiin kellariin.

Yhden tyttäristä hoitaessa talousviikkoa, istui kaksi toista vuorotellen kangaspuissa valmistamassa ristikkoista kaunista puolivillaista talvileningeiksi. Toiset saivat huolekseen kaikki ulkotyöt sekä kynttilänsydänten valmistamisen -- paksut käytettäväksi huoneissa ja ohuet lyhtyihin ja ulkotarpeisiin -- lähellä olevaa suurta kynttilänkastamista varten.

Pitkinä pimeinä iltapäivinä, kun ainoastaan palava päre valaisi keittiön uuninraosta palveljain töitä, istuivat rouva ja tyttäret talikynttilän ympärillä ja ompelivat ja kerivät lankaa ja kehräsivät. Samalla neuvoteltiin mitä ja kuinka paljon pitäisi teurastaa, mitä leipoa, mitä juomia panna jouluksi.

Ja sitten seurasi jouluvieraita koskeva luku, -- ketä vieraita käskettäisiin Jessin kutsua... Ehkäpä tulisi myös Christiane Gjedde jouluvierailulle, jos äiti antaisi Jessin varta vasten mennä överstille kutsua viemään... Groth olisi tietysti jouluvieras -- -- --

* * * * *

-- Eräänä harmaankylmänä aamuna tuli Rein talon yläpuolella olevasta metsiköstä. Hän piti kädessään pihlajanmarjaterttua ja näytti pikkulintunippua Meretelle.

"Katsokaas, mitä minä olen toimittanut tänä aamuna", huusi hän, "ennenkuin nyt lähden tekemään suurempia pahoja töitä ihmisten joukossa."

"Katsokaapas"... hän piti pihlajanmarjaterttua hänen kasvojensa edessä, "tämä... ja pari kolme samanlaista punaista terttua ovat houkutelleet näitä seitsemää linturaukkaa...

"Minä seisoin ja pidin silmällä, kuinka viimeinen niistä meni loukkuun. Se hypähti ensin ja siirtyi sitten etemmäksi oksalla, -- pyrähti sitten lentoon, teki lyhyen kierroksen ilmassa ja katsoa tirrotti noita kosteita punaisia marjoja. Se ihan taisteli itsensä kanssa, -- kärsi lopulta niin että silmät tulivat pieniksi ja suu jäi ammolleen, kunnes se äkkiä sokeasti syöksyi satimeen, -- aivan samoin kuin me ihmiset!... Minussa on vähän luonnontutkijaa, huomaatteko!"

"Inhoittavaa!" -- torui Merete. "Viekää ne heti keittiöön, kuuletteko! Tekee ihan pahaa katsoa noita pikkueläin-raukkoja, jotka vielä ovat aivan lämpimiä."

"Viekää pois ne vain, niin, niin!" -- jäljitteli Rein, -- "niin voidaan sitten syödä rapostella ne -- hyvin paistettuina..."

"Onko sitten parempi minun lähteä nyt kiusaamaan miesraukkaa, joka auttaakseen hiukan vaimoaan ja lapsiaan on kirjoittanut vähän väärin, tunnustamaan itsensä kuritushuoneeseen", sanoi hän, kun kiesit, joilla hänen ja Augustinusenin piti lähteä, ajoivat rappusten eteen. -- "Minun täytyy pitää hänen edessään aivan toisenlaisia pihlajanmarjoja... kysellä, jotta hän sekaantuu, -- asetella hänelle satimia niin hienon hienoja kuin konsanaan kellään metsästäjällä on... Ajatelkaa nyt, Merete", sanoi hän, "olen harjoitellut ja koettanut totuttaa itseäni tähän pahaan työhön koko kostean aamuhetken" --. Kun kiessit vierivät pihalta, seisoi Merete ruoka-aitan luona ja katsoi hänen jälkeensä...

Yhtenä hetkenä saattoi hän kiivastua ja raivostua häneen niin, että --. Ja seuraavana hetkenä taas -- --.

-- -- Illallisen jälkeen oli perhe ja konttoristit koolla ruokasalissa. Tuomari ja Sankowitz kuuluivat soittavan laajoja sonaatteja viululla ja pianolla arkihuoneessa. Oli ruvettu jo lämmittämään uunia, ja tuntui herttaisen lämpimältä syyspäivän kylmästä värisemisen jälkeen.

Rouva oli tuottanut sisään pähkinöitä ja omenoita, joista tänä vuonna oli saatu sangen runsas sato. Maistettuaan paria eri lajia, rupesi hän kävelemään edestakaisin lattialla sukankutimineen, ennenkuin väsyneenä päivän toimista läksi makuuhuoneeseensa.

Nuoret asettuivat suuren ruokapöydän ympärille, ja pian oli "Musta Pekka" täydessä käynnissä. Herrat istuivat parroittuneina ja kasvoissa kaikenlaisia mustia viivoja, jotka oli tehty poltetulla korkilla, samalla kun naisia rangaistiin ainoastaan tehtävillä ja pienillä kauneuspilkuilla...

Kvigstadin kulmakarvat oli muutettu mahtaviksi viiksiksi, ja pieni punaposkinen Schmidt tuli pian sangen pelottavan näköiseksi kokopartoineen ja tuuheine viiksineen.

Huvittavan salaperäinen pistosana oli, ettei itse Musta Pekka, -- Rein, -- ollut mukana tänä iltana. Hän oli mennyt suoraan kuulustelusta palattuaan huoneeseensa, -- -- ja oli oikeastaan kyseessä, kuka esiintyisi hänenä in effigie, josta oli aina kysymys...

"Olkaa varuillanne, Barbara-neito", sanoi Henschien, -- "musta on vanavedessä -- vainoamassa... varokaa!"... Hän piti kortteja, joista Barbaran piti ottaa yksi, ovelasti hänen edessään.

"Huh, huu", huudahti Barbara ja tempasi yhden kortin. -- "Ei, mutta totta tosiaan, enkö jäänytkin hänen saaliiksensa!" riemuitsi hän.

Schmidt, jonka vuoro oli nyt, tähtäsi tarkasti, välttääksensä huonon kortin... "Tämä näyttää kuitenkin vaaralliselta." -- Hän veti yhden kortin ja oli polttavinaan sormensa.

"Ei, ei, sitä kuitenkaan tiedä saako kalan vai linnun", -- sanoi Marianne miettivästi nyökyttäen päätään, kun piti ottaa kortti Schmidtiltä.

"Forellin tahi metson, tarkoitatte kai", huomautti Schmidt sukkelasti. Hänellä oli onni istua lähellä Marianne-neitoa tänä iltana.

... "Tahi nokikolarin, joka nokee ja mustaa toiselta koko maailman", murisi Kvigstad.

"Ei hän ole juuri talon seuraelämää kohottava", virkkoi Eufemia.

"Uh, emmeköhän voisi pian lopettaa tätä sukkelaa Mustaa Pekkaa!" huudahti Merete. "Minun mielestäni se on sekä tyhmää että ikävää..."

"Mutta vakavasti puhuen, hän on sangen omituinen, perin merkillinen, tuo herra Dyre Aakisen Rein", virkkoi Marianne ajatuksissaan.

"On muutamia, jotka pitävät etuoikeutenaan sanoa sukkelia epäkohteliaisuuksia", virkkoi Alida. "Kaikkien tulee ikäänkuin taipua heidän mielialansa mukaan!"

"Niin, yksinpä Ajaxkin kopissaan ottaa selvän, pitääkö sen olla tyytyväinen ja haukkua vaiko antaa päänsä riippua ja katsoa murjottaa", vakuutti Kvigstad.

"No, Augustinusen!" sanoi Kvigstad. "Nyt on teidän vuoronne jakaa kortit."

Augustinusen istui yhdellä viiksenpuoliskolla koristettuna jotenkin haluttoman näköisenä. Hän ei ollut oikein seurustelupäällä tänä iltana.

Schmidt vilkasi epäluuloisesti häneen mahtavasta parrastaan, nähdäkseen oliko jotakin tapahtunut hänen ja Marianne-neidon välillä.

"Tämä oli sangen omituinen päivä, tämä päivä!"... puhkesi Augustinusen puhumaan. Hän laski äkkiä kortit kädestään ikäänkuin olisi päättänyt ruveta jotakin kertomaan. -- "Kerrassaan merkillinen tapaus!"

"Niinkö -- mikä sitten?" Kaikkien kasvot kääntyivät häneen.

"Niin, mikä Reinille sattui tänään -- niin -- sangen -- tuota noin -- sangen omituinen..."

"Mutta mitä sitten on tapahtunut?" udeltiin jännittyneinä.

"No niin, -- olimme juuri lopettaneet kuulustelun Röslandilla ja allekirjoittaneet kuulustelupöytäkirjan, kun näimme todistajain ja talonväen syöksevän yhdessä rykelmässä navettaan.

"Minä tietysti perässä --

"Niin, siellä seisoi karjakko ja itki ja näytti jotakin tavatonta. Minun täytyy valmistaa teitä edeltäkäsin kuulemaan, että se oli kamalaa! -- Vasikalla, jonka lehmä oli poikinut, oli kaksi päätä, täysin kehittyneitä molemmat -- se katsoi neljällä silmällä ja ammotteli suutaan, jossa oli kaksi kieltä, maitoa saadakseen. Inhottava näky!... Ja kääntyessäni ympäri näin Reinin seisovan takanani silmät suurina ja kasvot aivan harmaina. Hän ei saanut suustaan äännähdystäkään... ja äkkiä makasi hän pitkällä pituuttaan navetan ovella...

"Luulin hänen saaneen halvauksen, -- syöksyin hänen luoksensa, avasin hänen vaatteensa, repäsin rikki paidankauluksen ajan voittamisen tähden ja huusin kylmää vettä.

"Mutta minun vielä tempoessani, avatessani ja riistäessäni vaatteita hänen yltään avasi hän äkkiä silmänsä ja hätkähti. Hän syöksyi sitten kuin mielipuoli väkijoukon läpi huoneeseen. Siellä kuulimme hänen panevan oven perässään hakaan.

"Vähän ajan kuluttua tuli hän ulos aivan tyynenä matkapukimissa, palttoo yllä.

"'Meidän täytyy heti valjastaa hevonen, Augustinusen!' -- hoputti hän. Minä rupesin pahoinvoimaan, mutta se menee kyllä ohi, kun pääsen raittiiseen ilmaan.'"

He istuivat kaikki hämmästyneinä. --

"Uh -- kuinka kauheata"... huudahti Merete väristen.

Marianne istui kädet polven ympäri kiedottuina ja heilutteli ruumistaan sangen mielenkiintoisena --

"Mies ei saa pyörtyä kuin nainen", katkaisi Eufemia äänettömyyden.

"Hän -- metsästäjä? -- joka murhaa kaikki mitä vain voi", sanoi Henschien, pudistaen päätään. -- "Käsittämätöntä!"

"Ja sitten, -- että hän tuolla tavalla sulki oven perästään"... tuumi Augustinusen.

"Ettekö sitä käsitä?" sanoi Kvigstad ilveillen. -- "Hän sulkeutui varmuuden vuoksi talliin ikäänkuin itsetietoinen vauhko hevonen. -- Muuten pidätän itselläni oikeuden tehdä sen huomautuksen, että vauhkot hevoset ovat parhaita."

"Äiti oli kyllä oikeassa", huudahti Barbara, "sanoessaan heti, että Rein on omituinen ja vaativainen... Hän kirjoitti ensin ja pyysi omaa huonetta. Ja siellä hallitsee hän nyt ikäänkuin koko talon ulkopuolella, ei kukaan tiedä, missä hän on aamuin ja illoin! -- Välistä ei hän ole vielä tullut kotiin retkiltään Ingerin viedessä aamiaista hänen huoneeseensa", arvosteli hän.

"Vaatimuksia, niin!" -- purki vanha Henschien sappeaan. "Käräjillä ei hän mitenkään voinut tulla toimeen ilman omaa huonetta, samoin kuin itse tuomari. -- Hän ei muka saanut unta silmiinsä, jos tiesi, että joku toinenkin ihminen hengitti ja makasi ja uneksi samassa huoneessa kuin hän, sanoi hän. Jokaisessa käräjäpaikassa täytyi tehdä muutoksia vakiintuneisiin vanhoihin tapoihin!"...

"Eikö teidän pitäisi ilmoittaa isälle kaikista niistä vaikeuksista, jotka hän aiheuttaa, Henschien?" virkkoi Eufemia vihoissaan, kun pianonsoitto oli loppunut ja tuomari tuli tyytyväisenä heidän luokseen ja huusi käsiään taputtaen:

"Makaamaan, makaamaan!"... -- -- Sisarusten järjestäessä huonetta mutisi Marianne vielä:

"Hän on muuten vähän _enemmän_ kuin omituinen, arvelen"...

"Niinpä tosiaan, ja vähän _enemmän_ kuin vaativainen", vahvisti Eufemia, -- "kun hän aivan häikäilemättä kaalaa metsästys- ja kalastussaappaissaan joka paikassa talossa!"

"Ni-in, ni-in -- se ei ehkä -- ehkä -- sovi se"... lisäsi Marianne.

"Asiat on nyt kuitenkin niin hullusti ettei maksa vaivaa puhua siitä äidille, jotta hän voisi vaikuttaa isään", sanoi Eufemia, -- "ja kaikki on joutunut tavallisilta raiteiltaan tuon puutarhan tähden."

"Minä luulin, että apulaista tarvitsisi isä ettekä te!" -- huudahti Merete. Hän oli heittäytynyt tuolille ja istui nyt uhmailevasti heilutellen jalkojaan.

"Sinun nenääsi ei vielä kiinnitetä huomiota", sai hän vastaukseksi Eufemialta.

"Ei. Jumala paratkoon... Luonnollisesti isän edut huolestuttavat teitä niin suuresti!" jatkoi Merete. "Isä itse sanoo muuten olevansa niin äärettömän tyytyväinen häneen."

"Etkä sinä yhtään vähemmän, näyttää siltä", -- virkkoi Marianne. "Hänhän on viime aikoina ruvennut kunnioittamaan lasta luottamuksellaan ja monilla syvämietteisillä mietteillään."

"Minusta näyttää todellakin että te puututte liian paljon konttoriasioihin!" kuului tulistuneesti.

"Kuulepas vaan häntä... Luulenpa tosiaan, että tytöntypykkä on saanut maistaa vähän rakastumisesta!" sanoi Eufemia lopuksi. Mereten valtasi äkkiä valtava itku ja hän syöksyi ulos ovesta ja juoksi yläkertaan. --

"Katsopas vaan!" -- sanoi Marianne ja katsoi hänen jälkeensä. Näytti kuin hänen rokonarpisen ihonsa alla olisi tapahtunut värin muutos... "Olisipa sitten aika saada tuo herra Dyre pois talosta", sanoi hän nyökyttäen päätään, ja hänen silmäviiruistaan välähti kuin valo. -- "Luulenpa, että pistäydyn huomisaamuna Ra-tädin luona, -- teen jotakin asiaa sinne... niin _hän_ puhuu kyllä isälle."

* * * * *

Tuomari tuli eräänä iltapäivänä kotiin pitkältä ratsastusmatkalta, jonka oli tehnyt Ra-tädin luokse.

Figaro oli tien loasta harmaa lautasia myöten. Ilma oli harmaa ja mieliala oli harmaa.

Hän viskasi ohjakset Larsille ja heittäysi ääneti ja pahantuulisena istumaan tuolille eteisessä riisuakseen jalastaan ratsastussaappaat, samalla kun Inger asetti toiset varrensuita myöten kiillotetut saappaat hänen viereensä.

Hän seisoi jo ajatuksissaan arkihuoneen ikkunassa vastaamatta Alidan Ra-tädistä tekemään kysymykseen...

-- Ikävä ja vaikea asema... Ja tässä hän nyt oli oikeastaan ymmällä -- -- hänen pitäisi toimia syistä, jotka vähimmin kaikista koskivat häntä ja konttoripuolta! -- Päinvastoin, aivan yksityisiä perheasioita, -- järkevyysnäkökohtia -- ja mikä voisi olla tarkoituksenmukaista ja hyödyllistä hänen taloudellisille oloilleen...

Häntä oikeastaan halutti suuresti puhua vaimonsa kanssa, punnita asiaa hänen kanssaan ja saada tietää hänen mielipiteensä. Mennä noin vain ilman muuta irtisanomaan Reinin kaltainen apulainen -- kelpo mies ja sitä paitsi sellainen, jolla on koko joukko maanviljelystä ja luontoa ja eläimiä koskevia harrastuksia, joiden kanssa hän voisi olla sopusoinnussa, -- kaikkea muuta kuin tavallinen kuiva konttorimies! -- ja lisäksi nyt, kun Henschien luultavasti saa sen avonaisen nimismiesviran, jota hän on sanonut hakevansa...